maanantai 20. heinäkuuta 2009

Ruokapuheita jalat levossa

Takana on erinomainen viikonloppu ystävien seurassa. Parin päivän aikana tuli käveltyä Tallinnan katuja enemmän kuin pitkiin aikoihin. Tänään olemme J:n kanssa pysytelleet kaikessa rauhassa kotona. Mies lähti aamuvarhain Böömiin.

Usein monien kanssa puheena olevasta Tallinnan hintatasosta, tai paremminkin kaupungin laajasta hintahaitarista, antoivat hyvän kuvan lauantaiset kahvilakäyntimme. Keskustorilla pyörähdimme lapsia ruokkiessa torin kahvilassa. Eräs seurueemme jäsen nautti aleksanterinleivoksen hintaan kuusi kruunua (alle 50 senttiä).

Myöhemmin kävimme Radisson SAS -hotellin 24. kerroksessa sijaitsevassa kahvilassa, jossa maisemat ovat komeat, mutta niin hinnatkin. Suklaakakkupala Tallinnan katolla maksoi 95 kruunua (n. 6 euroa).

Kahvilaesimerkki on toki yksittäinen, mutta totuuden siemen siinä on. Keskustan turistirysiä välttämällä voi Tallinnassa lomailla sekä kahvitella ja syödä ulkona vielä varsin huokeaan hintaan.

Mainitaanpa vielä ruokailusuosituksena aivan kivenheiton päässä Viru Keskuksesta sijaitseva pelmeniravintola Kuus pelmeni (Narva mnt 6), joka osoittautui olevan näppärä paikka yksinkertaiselle nopealle lounaalle. Nimensä mukaisesti tarjolla on vain pelmenejä (vehnätaikinanyyttejä, joissa on sisällä yleensä erilaisia lihatäytteitä). Linjastolta ladotaan itse lautaselle haluamansa määrä haluamiaan pelmenejä ja annoksen hinta määräytyy painon mukaan. Nyt hinta oli 11 kruunua / 100 g, joten eipä päätä huimannut tämäkään taksa.

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Katkera kalkki

Olisi pitänyt uskoa puheita ja ostaa pakastemansikkavuorensa Tallinnan keskustorilta eikä Nõmmen torilta. Kävin keskustorilla toissapäivänä ja marjojen ja aika monen muunkin asian hinta oli suunnilleen puolet halvempi kuin Nõmmella. Mansikkakilo irtosi keskustorilta 25 kruunulla, eli reilusti alle kahdella eurolla. No, vahinko on jo tapahtunut ja lohduttaudun sillä, että Nõmmenkin hinnat ovat joka tapauksessa paljon alle suomalaisten torihintojen.

Sivistäkääpä muuten lukijat tietämätöntä: täällä toreilla myydään kirsikoita, kirsid, ja aivan kirsikoiden näköisiä marjoja nimeltä murellid. Tietääkö joku, mikä on näiden ero?

Viikonlopun ohjelmassa on seurustelua ja kaupungin kiertämistä meille kylään tulevan oivallisen kaveriseurueen kanssa. Tallinnan satamassa olisi nähtävillä Tall Ships' Racesin laivoja. Keli vaikuttaisi olevan mitä parhain, joten ehkä grillikin pitää lämmittää.

Lisäksi mietin, olisiko meille käyttöä vanhalla Tikkakosken poljettavalla ompelukoneella, jota naapuri minulle kauppasi. Huh, raskaita arjen päätöksiä... Viikonloppuja!

sunnuntai 12. heinäkuuta 2009

Orthex-purkin verran arjen historiaa

Kiinnostavia yksityiskohtia virolaisen arjen historiasta oppii muun muassa mansikoiden säilömisen myötä. Olen kantanut torilta kotiin kilokaupalla marjoja pakastettavaksi (suosittelen muuten lämpimästi Sonata-lajiketta). Koska astiakaappi oli mystisesti syönyt kaikkien pakasterasioiden kannet, oli pakko lähteä kauppaan etsimään uusia rasioita.

Pidin itsestäänselvänä, että kaupoissa olisi tähän aikaan vuodesta paraatipaikoilla kaikki mahdolliset pakastamiseen ja säilöntään liittyvät asiat. Vaan mitä vielä. Pakasterasioita sai etsiä kissojen ja koirien kanssa ja kun lopulta löysin, valikoimaa ei pahemmin ollut.

Naapurin rouvan kanssa asiasta tuli puhetta, kun hän naureskellen ja hieman kuin häpeillen kertoi, että hänen säilöntätapansa tarkoittaa pakastamista. Minä sanoin siihen, että se taitaa olla Virossa enemmänkin tapana. Naapuri jatkoi, että ihmekös tuo, kun kansalla on ollut pakastimia käytettävissä vasta parikymmentä vuotta. Neuvostoaikaan oli mahdollisuus vain säilöntään ja se perinne tuntuu täällä edelleen vahvana.

Tällaisia asioita kohdatessa huomaa aina uudestaan, miten täysin eri planeetoilla me naapurimaat olemme eläneet vain hetken aikaa sitten eikä siitä silloin oikein tajunnut mitään.

Pitäisiköhän vihdoinkin opetella tekemään kunnon hilloa tai vaikka jotain sienisäilykettä?

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Arbuusi-aika

Kauppoihin ja toreille ovat taas ilmestyneet suuret vesimelonilaatikot. Muistan jo viime syksynä kummastelleeni, miten paljon enemmän täällä tunnutaan kuluttavan vesimeloneja kuin Suomessa. Mikäs siinä, hyviähän ne ovat, mutta miksiköhän niin on?

Arbuusin valintaan suhtaudutaan hartaudella. Katselin tänään lähikaupassa, kun pariskunta oli melonilaatikolla. Mies käänteli ja kaiveli meloneita ja nainen seurasi vierestä, ilmeisesti valmiina huikkaamaan, milloin miehen käteen osuu sopiva hedelmä.

Sitä vain en ole tajunnut, miksi niitä pitää käännellä. Jos kaikki näyttävät ihan yhtä vihreiltä ja hyviltä, onko pakko kaivautua valtavan arbuusisiilon pohjalle hakemaan omaansa?

Tämä hedelmien ja vihannesten tarkka valikointi on kyllä muutenkin yleisempää täällä kuin Suomessa. Hedelmiä kaivellaan, pyöritellään ja punnitaan käsissä, haistellaan ja lopulta sitten otetaan ehkä se viides tomaatti. Tämäkin on minusta ihan ok, sillä kyllähän sitä haluaa ostaa laadukasta, kun joka tapauksessa ostaa. Mutta saivarteleva suomalainen minussa märisee ja toivoo, olisiko mahdollista, että niitä hedelmiä käsiteltäisiin hypisteltäessä vähän hellemmin? Ja silmämääräisestikin pystyy hedelmien ja vihannesten kuntoa aika hyvin arvioimaan ennen kuin niihin sormensa lykkää.

perjantai 10. heinäkuuta 2009

Muista nämä laulujuhlille (lapsiperheversio)

- Vaatetta kaikkiin sääolosuhteisiin.
- Mukavat kengät, joilla on hyvä sekä seistä kaltevalla pinnalla että kävellä paljon.
- Kunnon istuinalusta ja/tai piknik-huopa. Yksivuotias ei kuuntele kuutta tuntia kuorolaulua kauniisti sylissä (yllätys!), vaan välillä pitää vetäytyä huovalle eväille ja verryttelemään jalkoja. Eikä tee pahaa aikuisellekaan.
- Riittävästi evästä ja juomaa, käsidesiä ja kosteuspyyhekitä.
- Tarvittavaa fiilistelyrekvisiittaa: sinimustavalkeat liput, pinssit, vaatteet, korut yms. Meillä oli mukana myös Suomen lippu.
- Kiikarit.
- Vessapaperia.
- Lehmän hermot: ryysis on joka tapauksessa hirmuinen, joten ei sillä kannata itseään stressata. Tilaisuus kestää onneksi niin pitkään, että tunnelmasta ehtii nauttia. Vessajonoon pitää kuitenkin lähteä jo reilusti ennen kuin on hätä!
- Käteistä rahaa.
- Ylioppilaslakin voisi laittaa päähän.

Juhlamuistoja

Jos teillä on viiden vuoden päästä asiaa Viroon, niin asettakaapa käyntinne laulujuhlien aikaan. Viime sunnuntain kokemus oli unohtumaton ja erittäin suositeltava kaikille.

Varsinaisia laulujuhlan konserttejahan oli kaksi, yksi lauantaina ja yksi sunnuntaina. Lauantaina kuorojen ohjelmistossa oli enemmän klassista, "vakavaa" kuoromusiikkia, mikä muuten herätti kansalaisissa tavattomasti kritiikkiä. Laulujuhlissa laulettavien laulujen kun pitäisi enemmistön mielestä olla kaikille tuttuja isänmaallisia ja muuten vain henkeä nostattavia. Arvo Pärtiä tai Veljo Tormista on lievästi sanoen hankala laulaa yhteislauluna.

Sunnuntain konsertti puolestaan oli puhdasta yhteishenkeä, tai "yhdessä hengittämistä", kuten laulujuhlien tämänkertainen teema oli. Laulukaaren alla kävivät vuorollaan torviorkesterit, lapsikuorot, nuorisokuorot, sekakuorot, naiskuorot ja mieskuorot ja lopulta yli 20 000 laulajan kaarti pääsi kokonaisuudessaan lavalle ja sitten laulettiin virolaisille kaikkein tärkeimmät kappaleet. Viimeisen laulun johti tietenkin Eri Klas, kukapa muukaan.

Koko juhla taisi kestää lähemmäs kuusi tuntia, joten siinä ehti välillä lepäillä nurmikolla J:n kanssa ja syödä eväitä. Loppuhuipennuksen ajaksi sitten tungimme itsemme jokseenkin keskelle ihmismassaa, kiitos T:n sinnikkyyden. Minulta olisi jäänyt lykkimättä vaunut noin 10 000 ihmisen ohi. Mutta onneksi massan keskelle päästiin, sillä sieltä löytyi mukava kolonen, J viihtyi ja tunnelma ihmis- ja lippumeren keskellä ainutlaatuinen.

Loppua kohti meininki alkoi todella nousta kattoon, kun kuorolaiset alkoivat tehdä aaltoja, joita yleisö sitten jatkoi. Isänmaallisia lauluja laulaessa tunnelma oli todella liikuttunut ja ihmiset kaivoivat nenäliinoja esiin vähän joka puolella.

Olin toki tiennyt, että laulujuhlissa on paljon väkeä, mutta jotenkin ihmismassa silti löi ällikällä. Mutta ehkä kaikkein eniten ihmetytti se, miten hyvässä hengessä ihmiset uskomattomassa tungoksessa olivat. Siitä osoitus oli sekin, että paikalla oli todella paljon lapsia, vielä paljon J:täkin pienempiä, eikä ketään tuntunut nyppivän paikkoja tukkivat vaunut. Ruisrockiin en lastani veisi, mutta laulujuhlilla asiassa ei ollut mitään ongelmaa.

Osansa tälle lienee silläkin, että laululavan aluetta eivät miehittäneet pelkästään olutteltat. Niitäkin siellä oli, mutta humalahakuista örseltämistä en nähnyt juhlilla yhtään.

Juhlilla käynnin ja juhlahumun myötä on totisesti valjennut, miten suunnattoman tärkeä asia juhla virolaisille on. Lehdissä puhuttiin "alttarista", jonka äärelle kansalaiset kokoontuvat. Hienoa oli myös nähdä virolaisten kyky nauttia tunnelmasta, heittäytyä siihen ja viihtyä yhdessä.

Alla muutama kuva paikan päältä, jotka antavat vain lattean häivähdyksen juhlatunnelmasta. Menkää itse seuraavalla kerralla kokemaan!


 


Laulukaaren alla ovat kaikki kuorot. Taimmaisissa riveissä on kuulemma todella kuuma, vaikka kaarella korkeutta onkin.


 


Kuva ihmismassan keskeltä laululavayleisön takaosaa kohti.


 


Ainutlaatuista kuvamateriaalia! Tässä J ja minä fiilistelemme. Minulla on päässäni T:n minulle juhlilta ostama kesähattu.


PS Varsinaisesti tätä kirjoitusta ei pitäisi julkaista, sillä lupasin lopettaa bloggaamisen, jos en juhlilta saa ostettua niitä kuukausikaupalla kohkaamiani kansallistennareita. No, en saanut. Väkimäärä hieman yllätti, eikä ollut millään mahdollisuutta lähteä kiertämään koko laululavan aluetta ja etsiä tennareita myyvää telttaa. Mutta taidan silti olla takinkääntäjä ja jatkaa blogia.

Posted by Picasa

maanantai 6. heinäkuuta 2009

Vielä kansallispukujen kirjoa kulkueesta

Muutama kuva vielä näytille lauantaisesta laulujuhlien kulkueesta. Kulkue sai jälkikäteen kritiikkiä siitä, että se oli venynyt kestoltaan liian pitkäksi ja lauantai-illan konsertti oli alkanut pari tuntia myöhässä. No, sitä ei tässä kulkueen lähtöpaikalla keskustassa katsoja voinut tietää.

Melkoinen kestävyys sai juhlijoilla olla. Ensin odoteltiin kulkueen alkua, sitten käveltiin kansallispuvussa suunnilleen viiden kilometrin matka laululavalle ja sitten odotettiin omaa lauluvuoroa ehkä useampikin tunti. Saa olla aika kannustavat kuoronjohtajat ja muut ohjaajat, että saavat tsempattua esimerkiksi 6 - 7-vuotiaat laulajat jaksamaan koko pitkän päivän. Mutta siitähän se laulujuhlaperinteeseen kasvattaminen lähtee.

Eilen sunnuntaina olimme varsinaisessa laulujuhlassa, josta kuvia ja tunnelmia kunhan kerkiän. Se vasta oli E-lä-mys!

 


Hienot pitsiesiliinat näillä rouvilla.

 


Maasta ja kulttuurista riippumatta kansallispukujen päähineet ovat usein aika, öhh, kiinnostavia...

 


Tämä rouva odotteli puun alla kavereita ja kulkueen lähtöä.

 


Nämä puhaltajat soittivat "Pikku-Matin autosta on kumi puhjennut". Paras oli kuitenkin eräs stavangerilaistorviorkesteri, joka soitti marssiessaan Norjan tämänvuotista voittoisaa Euroviisu-biisiä. Se herätti ansaittua hilpeyttä.

Posted by Picasa

lauantai 4. heinäkuuta 2009

Laulujuhlakulkuetta

Tässä vielä lisäroiskaisu tämänpäiväisistä tunnelmista. Oli huiman hieno kulkue ja iloisenjuhlava meininki. Tallinnan keskustan väenpaljoutta ei olisi voinut kuvitellakaan. Kuoroja riitti ja riitti. Hyvin ehti välillä käydä kahvilla, ja kun kadun varteen palasi, kuoroja ja soittokuntia vain lappasi kadulle edelleen.

Elämys!

 


Setukaisnaisilla oli hienot pölykapselit kaulassa. No ei vais! Setunaisten kansallispuvut ovat ehkä upeimmat. Ne eivät oikein pikkutytön päälle istuisi.

 


Nuoret tytöt olivat sievinä hekin.


 


Viljandin väki oli ottanut mukaan vähän järeämmän miesten kansallispuvun päähineen. Virolaismiehet ovat oikein komeita kansallispuvuissaan. Pitkät takit ja hatut tuovat kummasti ryhtiä olemukseen.


 
Posted by Picasa


Nämä juhlijat tulivat Venäjältä ja tanssivat hienosti eteenpäin.

Laulujuhlatunnelmaa

Tämä onpi testiposti, jolla testailen kuvansiirtojuttuja. Lisää laulujuhlatavaraa tulossa, kunhan saadaan homma sujuvaksi.

 
Posted by Picasa

perjantai 3. heinäkuuta 2009

Kielen oppimisen ja puhumisen kummallisuuksista

En osaa auttaa lapsia alakoulun matematiikan tehtävissä, kömpelyyteni prosenttilaskuissa on tuskaisen nolottavaa, kemia ja fysiikka ovat minulle hepreaa ja kuvataiteelliset lahjani välttävää tikku-ukkotasoa, mutta kieliä olen saanut oppia hyvien opettajien ansiosta jonkin verran. Siksi tykkäänkin pohtia kieliasioita ja miettiä kielen oppimiseen liittyviä juttuja. Niitä olen tänäkin kesänä saanut kovasti pähkäillä.

Olen aikanaan oppinut norjan kielen varsin sujuvaksi. Koska sille ei ole vuosikausiin ollut paljon käyttöä, on kielitaito tietysti ruostunut harmillisen paljon, mutta jonkin verran sitä alitajunnassa vielä on.

Kesäkuun alussa lähdin lähes kolmen vuoden tauon jälkeen Norjaan. Aina kun tiedän, että luvassa on vieraan kielen puhumista, alan muutama päivä aiemmin puhua ko. kieltä itsekseni. Muodostan lauseita hiljaa mielessäni ja ääneen ja ennakoin asioita, joista kenties olisi tulossa puhetta. Tämä auttaa kummasti siinä kohtaa, kun kieltä on tosissaan alettava käyttää.

Mutta miten kävikään, kun olisi pitänyt alkaa puhua ja ajatella norjaksi? Metsässä ei liikahtanut lehtikään. Koetin kotitöiden ohessa höpötellä arkisia asioita norjaksi, mutta ei. Suusta tuli vain viroa tai järjettömiä norjan ja viron sekaisia lauseita.

Kun Norjaan lähtön aika tuli, jännitti, mahtaako puhumisesta tulla mitään. Tuli siitä, sillä kun päästiin tuttuun ympäristöön ja tutun norjan murteen puhujien joukkoon, alkoi puhe vähitellen luistaa. Mutta outoa oli huomata, että välillä täytyi todella keskittyä, jotta ei alkaisi puhua viroa.

Tässä kohtaa pääsenkin varsinaiseen pähkäilyyn. Miksi aivoni sekoittivat juuri norjan ja viron? Olisi siellä pääkopassa ollut muutama muukin kieli, jota olisi voinut norjan sekaan sotkea.

Jännä on tajuta se, että englanti on omassa päässäni jotenkin omassa turvallisessa lokerossaan. Sen kielen taito pysyy vakiona (ei ole valitettavasti kehittynyt sitten lukiopäivien) eikä se sekoitu muihin kieliin. Siksi missään kohtaa norja-sekoilua englanti ei tullut mukaan.

Saksaa ja varsinkin ranskaa osaan niin vähän, että niiden ponnistusvoima ei kaiketi riitä työntymään aivojen kurtuista käytäntöön asti ja sekoittamaan toisen kielen puhumista. Ihme kyllä, sillä varsinkin saksa on välillä hämmästyttävän lähellä norjaa.

Ruotsin suhteen on sikäli hassu tilanne, että sitä on alkanut sekoittua norjaani aika paljon, mistä myös Norjan-tuttuni huomauttivat. Mutta se ei varsinaisesti häiritse puhetta, sillä vastapuoli yleensä ymmärtää mistä on kyse ja juttu etenee ihan jouhevasti - varsinkin, kun en edes tajua ruotsin sanoja käyttäväni.

Se, että kaksi tyystin erilaista kieltä, viro ja norja, sekoittuivat puheessani keskenään johtuu varmaan siitä, että niissä kielitaitoni on juuri nyt hyvin samankaltainen. Selviän arkisista tilanteista, mutta kovin syvällisissä keskusteluissa puhe menee kömpelöksi enkä saa asioita sanottua niin ilmeikkäästi kuin haluaisin. Nähtävästi aivosoluni käyvät kamppailua siitä, kumpi kielistä saa ylivallan. Mikäli Virossa vielä jonkin aikaa olemme, on ihan varma, että viro vetää pidemmän korren. Mutta ehkäpä sen myötä taas ero kielten välillä tulee selväksi enkä enää sekoita niitä puhuessani.

Entä sitten Norjan-matkan jälkeen? Reissusta palattuani huomasin, että muutamassa päivässä viro oli kadonnut puhekyvystäni täysin. Sattui vielä niin kummasti, että kotiinpaluun jälkeen en puhunut viroa pariin päivään, vaan möllötin kotona. Kun ensimmäinen keskustelutilanne virolaisen kanssa tuli, aloin spontaanisti puhua norjaa. Tilanteen teki tosi käteväksi se, että juttukumppani oli venäjänkielinen, murtaen viroa puhuva vartiointiliikkeen vartija ja kello seitsemän aamulla. Siinä kohtaa sai käskyttää aivojaan oikein tosissaan. Kummallisia juttuja tapahtuu tuolla pääkopassa.

torstai 2. heinäkuuta 2009

Torireissulla

Pari päivää sitten polkaisimme J:n kanssa fillarilla Tallinnan Nõmmen kaupunginosan torille, joka oli aiemmin melkoisessa rappioalennustilassa mutta joka avattiin toukokuussa täysin kunnostettuna.

Torille kannattaa turistinkin suunnata, vaikka matkaa keskustasta jonkin verran on. Mistään jättitorista ei ole kyse, mutta pieni, herttainen ja nyt niin kovin siisti turg oli ihan mahdottoman viihtyisä. Torilla on perinteisiä ulkokojuja sekä runsaasti pieniä sieviä puumökkejä, joissa tuotteitaan myyvät mm. liha-, kala-, leipä- ja maitokauppiaat. Torin keskellä on suihkulähde ja sen äärellä kahvio, joten torilla voi vaivattomasti viettää aikaansa ihan vain oleillen.

Torin laidalla kohoaa vanha upea puinen torirakennus, jota vielä kunnostetaan ja johon osa torin toiminnoista syksymmällä siirtyy. Täysin ränsistyneenäkin rakennus on hieno, joten kunnostettuna se lienee varsin komea.

Virolaisten mansikoiden hinta näytti muuten olevan 50 kruunua (hieman yli 3 euroa) kilo. Ja kun nyt aina sanotaan, että suomalaiset mansikat ovat keskiyön auringossa kasvaneina niin tavattoman hyviä, niin ei ole valittamista näissä virolaisissakaan. Samat valoisat yöt niitä mansikoita täälläkin hellivät.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Kehitys kehittyy

Laulujuhlahuumassa vielä hieman myös J:n kuulumisia, kun tänään taas astuttiin yksi virstanpylväs eteenpäin. Katselimme valokuvia, ja oman kuvansa nähdessään poika sanoi ensimmäistä kertaa oman nimensä. Sehän oli tietysti "Ui".

Myös minä sain lopultakin varmistuksen sille, että lapsi tunnistaa äitinsä, kun J kuvani nähdessään totesi selvääkin selvemmin "äiti". T on ollut selvää pässinlihaa jo pitkää. Isä on edelleen "is-is".

Ruokailussa J tulee koko ajan omatoimisemmaksi. Koko kesäkuun J on jo oikeastaan syönyt itse. Vain lusikan pitäminen oikein päin on tuottanut ongelmia ja suuhun menevä ruoka on meinannut siksi tippua matkalla ääntä kohden. Viime päivinä tämäkin on selkeytynyt, ja äsken J kauhoi iltapuuronsa hienosti niin, että lähes joka lusikallinen meni oikein päin suuhun.

Kesän alun Norjan-matkalla J hylkäsi nokkamukin nokkakannen, mistä lähtien hän on nauttinut nesteet ison ihmisen tapaan mukin reunasta hörpäten.

Oman tahdon ilmaisut käyvät yhä selvemmiksi. Juhannuksen mummolareissulla poika työnsi tylysti mummonsa pois nojatuolista, kun halusi ko. tuolille istumaan. Jos äiti meinaa ottaa turhan rennosti sohvalla, J tulee kiskomaan laiskaa leikkikaveria olkapäistä ylös. Kiukkuhepuleita aiheuttaa vanhempien hitaus. Kun pihalta kuuluu naapurin tytön ääni, ulos pitää päästä sillä samalla sekunnilla. Tänäänkin huuto nousi kauheaksi, kun minä kehtasin syödä voileipäni loppuun ja aloin vasta sitten valmistella ulos lähteä.

Kyseinen naapurin O-tyttö on J:n paras leikkikaveri. Hän on J:tä vuoden vanhempi ja pienestä pojasta aivan tohkeissaan. J on oppinut häneltä viron kielen sanoja, kuten "tita" eli vauva, "papu" eli tossu, tennari ja "tädi" eli täti, millä sanalla O minua kutsuu.

Ehkä ihmeellisintä kohta vuoden ja neljän kuukauden ikäisen lapsen kehityksessä on se, miten paljon hän ymmärtää hänelle puhuttuja asioita. Ovi menee (hyvänä hetkenä) kiinni, kun niin pyydetään ja vaippa viedään roskikseen.

Näin siis täällä. Vaikuttaisi siltä, että J:n valtakunnassa on kaikki ihan hyvin.

Räyh ja kiitos

Kyllä taas meinasin hermostua täkäläiselle bussikäyttäytymiselle. Nämä ihmiset eivät mitenkään malta odottaa, että bussista poistuvat ehtivät autosta ulos, vaan mummolaumat tunkevat linja-autoon, vaikka sieltä esimerkiksi on tulossa äiti nostaen lastenrattaita ja meinaa lentää portaissa selälleen. Ei ymmärrä tätä. Tallinnan bussi- ja ratikkakuskit osaavat katsoa peiliin ja odottaa, että kaikki halukkaat ehtivät kyytiin, ei sinne ole pakko tunkea!

Sen sijaan paljon lämpöisiä ajatuksia sille venäläiselle nuorelle miehelle, joka itsestäänselvän eleettömästi tuli auttamaan minua em. tilanteessa ja nosti J:n vaunut kanssani alas kadulle. Näitä gentlemanneja tuntuu täällä onneksi riittävän. Eivät he edes näytä kiitosta kaipaavan, sillä eivät edes katso kohti, kun käyvät auttamassa ja häipyvät sitten omille teilleen.

Näin se sitten vissiin on, että kaaoskin voi olla sujuvaa, kun vain joku muistaa jeesata.

Ilmassa suuren kansanjuhlan tuntua

Tallinna on helteinen ja täynnä ihmisiä. Huomenna alkavat kauan odotetut laulu- ja tanssijuhlat. Kävin keskikaupungilla kuukauden tauon jälkeen ja siellä näkyi joukkioita samanlaisissa t-paidoissa, hatuissa yms. Kuorot ja tanssiryhmät ympäri Viron ja maailman ovat vähitellen saapuneet tänne.

Postimees-lehden laulujuhlasivuilta nappasin muutamia lukemia juhlista:

- Yhteensä laulu- ja tanssijuhlilla on 35 230 osallistujaa.
- Osallistujista 26 430 on laulajia ja soittajia, loput tanssijoita.
- Kuoroja on 804.
- Tanssiryhmiä on 534.

Virallisesti juhlat alkavat huomeniltana, kun juhlatuli saapuu Tallinnan satamaan kierrettyään ensi ympäri Viroa, hieman olympiatulen tapaan.

Ja kyllä, meillä on vihdoinkin liput tapahtumaan! Sunnuntaina klo 14 olisi tarkoitus olla Tallinnan laululavan maisemissa kera useiden kymmenien tuhansien muiden kuulijoiden. Sitä ennen, lauantaina, ajattelin mennä kaupungille katsomaan, kun keskustasta lähtee laulajien kulkue kohti laululavaa.
Related Posts with Thumbnails