Lisäys listaan

Kiitos Väikiksen edelliseen kirjoitukseeni jättämän kommentin, on pakko heti lisätä mitä hyvää Virosta tulee -listaan eräs tunnettu virolainen.

Haapsalussa syntynyt ja kasvanut Ilon Wikland on Astrid Lindgrenin kirjojen kuvittaja. Wiklandin nimi ei välttämättä sano mitään, mutta Katto-Kassisen, Veljeni Leijonamielen ja Ronja Ryövärintyttären kirjojen kuvitukset ovat monilla täysin selvänä mielessä.

Haapsalun kaupungissa on ollut muutaman vuoden Iloni imedemaa -niminen keskus, jossa on esillä Wiklandin Viron valtiolle lahjoittamia töitä. Ymmärtääkseni keskuksessa on myös lapsille kaikenlaista tehtävää, jonkinlainen teemapuisto on siis kyseessä. Enempää en osaa sanoa, sillä en ole paikassa vielä käynyt, eikä imedemaan nettisivu minusta kovin selkeästi kerro, mitä paikan päällä voi puuhata. Onko joku käynyt?

Kun joskus pari vuotta sitten tajusin tämän Wikland-Lindgren-yhteistyön, minulla meni Lindrenin kirjojen kuvituksen katselu aivan uusiksi. Olin aina ajatellut, että kuvituksen taustalla ovat ruotsalaiset maisemat, mutta Wikland itse on kertonut, että hänen töihinsä ovat vahvasti vaikuttaneet Haapsalussa vietetyt lapsuuden päivät. Somat puutalot ja mansikkapellot eivät olekaan idyllistä Ruotsia, vaan kesäistä Länsi-Viroa.

Ja jos Wiklandin kuvissa näkyy huippuhieno rautatieasema, se on tietenkin Haapsalun käsittämättömän komea ja mielikuvitusta ruokkiva tsaarinaikainen asema.

Sitku-talossa tapahtuu

Marraskuussa 2009 kirjoitin ihanasta, mutta kovasti ränsistyneestä puutalosta Tallinnan Kadriorgin kaupunginosassa.

Jokin aika sitten sain postauksen kommentteihin tiedon, että taloa ollaan remontoimassa. Jee! Kunpa kunnostajana nyt olisi joku, joka tietää, mitä tekee eikä pykäisi talon kylkeen mitään avaruusajan lasikuutiota.

Kun taivaasta yhtäkkiä tipahtaa käsiini määrätön läjä rahaa, ostan talon itselleni :) Ilmoittelen sitten, kun pääsette puutarhajuhliin.

Tällä viikolla kirjakaupassa sattui silmääni kuvassa oleva opus, josta sain hieman lisävalaisua siihen, millainen talon historia on.

Talo on rakennettu todennäköisesti vuonna 1887. Tontin ensimmäinen omistaja oli leipomoyrittäjä Georg Stude, jonka perheen omistuksessa rakennus oli vuoteen 1940 asti. Taloa oli ensimmäisen kerran laajennettu 1902 ja vielä uudestaan vuonna 1923.

Näin siis kertoi Jalutaja teejuht (Kävelijän opas) -kirjasarjan osa Kadriorg, joka kädessä pitäisi joskus lähteä ko. kaupunginosan katuja tallailemaan.

Sitku-taloni ihailemisen lisäksi kävisin tunnelmoimassa mm. Koidula-kadulla, jossa sijaitsee talo, jossa on aikoinaan ollut aatelisnaisten turvakoti (Adelige Marienstift). Rakennuksessa asui leskeksi jääneitä aatelisnaisia, mutta se oli myös koti ja kasvatuspaikka orvoille ja/tai vähävaraisille aatelisneidoille, jotka eivät pystyneet palkkaamaan itselleen kotiopettajaa. Turvakodissa he saivat opetella aatelisnaiselle tarpeellisia taitoja.

Tällaisia ja monia muita kiinnostavia tarinoita löytyy Kadriorg-kirjasta. Jalutaja teejuht -sarjasta voi lukea lisätietoa kustantajan nettisivuilta.

Sujuvasti tankeroa

Kun ulkomailla elettyjä vuosia alkaa olla takana niinkin monta kuin meillä tähän mennessä on, alkaa jo unohtaa, mitä matkan varrella on oppinut ja missä on kehittynyt. Arki on arkea, niin kuin monesti sanon, eikä jokapäiväisessä elämässä alvariinsa pysähdy henkistyneenä pohtimaan, onko aika vieraalla maalla on kasvattanut minusta jalomman ihmisen (juu ei tod.).

Mutta välillä sentään huomaa jotakin positiivista kehitystä!

Eilen illalla lojuin sängyssä lukien kirjaa. Kirja on tuo, mikä kuvassa näkyy.



630 sivua englanninkielistä tekstiä aiheesta, josta en vielä joitakin vuosia sitten olisi kuvitellut lukevani edes suomeksi. Nyt aloittelin kirjan lukemista aivan lunkina enkä sen kummemmin miettinyt, että käsissäni on vieraskielinen tiiliskivi.

Tämä on edistystä.

Olenhan minä englantia osannut aina melko sujuvasti, mutta englanniksi en ole lukenut satunnaisia lehtijuttuja lukuun ottamatta yhtään mitään sitten lukion pakollisten kirjojen. Englannin lukeminen on aina tuntunut liian hitaalta ja vaivalloiselta.

USA:an muuttaessa oli pakko alkaa lukea erilaisia tekstejä englanniksi. Vähitellen tartuin myös englanninkielisiin kirjoihin. Nyt olen puolihuolimattomasti lukenut lukuisia kirjoja englanniksi ja hyvin on mennyt. Riemuiten olen huomannut, että lukunopeuteni on varmaan kaksikymmenkertaistunut.

Kun tämän tajusin, havahduin samalla siihen lähes rajattomaan maailmaan, mitä englanninkielisellä lukemisen saralla on tarjota. Voi veljet, mikä määrä upeita kirjoja ja blogeja on nyt paljon helpommin lähestyttävissä.

Kaiken hehkutuksen päälle on pakko todeta, että puhutun englannin osalta en havaitse juuri mitään kehitystä. Tuntuu, että samaa tankeroa väännän kuin ennenkin. Eri tilanteisiin liittyvät fraasit tulevat sujuvammin, mutta muutoin kieli on vanhaa tuttua kouluenglantia.

Kirjastokätevää

Täkäläinen kirjastomme on minusta oivaltanut hyvin, miten pysyä asiakkaan mielessä. Varsinaisen kirjastokortin kanssa sai pienen avaimenperään kiinnitettävän lätkän, joka toimii yhtä lailla lainauskorttina. Pikkulätkän toisella puolella on lainaajakoodini.

Minusta tämä on mahdottoman näppärä keksintö. Avaimia käyttää monta kertaa päivässä, joten aina avaimet nähdessään saa myös muistutuksen kirjastossa käynnistä. Minusta tuntuu, että muistan avaimenperän ansiosta esimerkiksi kirjojen palautuspäivät paremmin.

Kirjastokäynnillä avaimenperä on ainakin minulle varsinaista korttia kätevämpi vaihtoehto. Iso kortti on aina lompakon uumenissa, ja lompakko puolestaan on laukun syövereissä. Sen sijaan avainnippua kuljetan tavallisesti taskussa, josta se lainaustilanteessa on helppo ottaa esiin - varsinkin, kun käsipuolessani on yleensä yksi tai kaksi pientä lainaaja-apulaista.

Starbucksista yksi vanilla latte mukaan ja äestämään

En voi väittää olevani kovin hyvin kartalla suomalaisen maanviljelijän arkipäivästä. Mutta hieman kaukaiselta tuntuu ajatus siitä, että traktorin kopissa peltohommia tehdessään maanviljelijä siemailisi pahvimukista kahvia.

Täkäläiset farmarit kai niin tekevät. Lainasin kirjastosta lapsille maatilan elosta kertovan kuvakirjan Farm (kirj. Elisha Cooper, 2010). Siinä maanviljelijä lähtee pellolle äestämään. Traktorissa hän sitten juo kahvia, kuuntelee radiosta säätiedotuksia ja kääntyy välillä tuolillaan katsomaan, tuleeko äes perässä.

Ehkä opiskelijayksiön kokoisissa traktoreissa ja Uudenmaan läänin kokoisilla pelloilla on aikaa ottaa vähän rennommin kuin kivisellä, mäkisellä, hämäläisellä saralla.

Kirjavaliot

San Franciscossa pörrättiin tänään työpäivän mitta. Kirjakaupassa näkyivät olevan rinnakkain oleelliset tietoteokset.

 

Vänkää oli myös se, että San Franciscon lahden yllä oli sellainen sumu, että Golden Gate -sillasta ei näkynyt vilaustakaan.

Valon nähnyt

Joskus tulee vastaan kirjoja, joita lukiessa tuntee luissa ja ytimissä, kuinka opus tekee vaikutuksen ja alkaa mullistaa omia aiempia tottumuksia ja ajattelutapoja.

Luen parhaillaan tällaista kirjaa. Teos on William Zinsserin On Writing Well - The Classic Guide to Writing Nonfiction. Luen kirjan 30-vuotisjuhlapainosta vuodelta 2006.

En ole lukenut kirjasta vielä kymmenesosaa enempää, mutta olen jo kärsimättömässä innostushepulissa. Mahtavaa tavaraa! Samalla olen kiukkuinen: miksi en ole lukenut tätä vaikkapa 15 vuotta sitten?

Sattui vielä niin somasti, että kun pari päivää sitten kirjoitin Jyrki-postaukseni, luin samana iltana Zinsserin kirjasta luvun kapulakielen vaaroista. Netistä löytyy otteita ko. kirjasta, ja mukana on myös kapulakieli-luku (luku 3, "Clutter"). Jos ketä kiinnostaa lukea nerokkaasti kirjoitettu pätkä hallinnon kielestä, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan.

Kirjan lukeminen aiheutti senkin, että en meinaa enää pystyä lukemaan aiempia postauksiani blogissa, koska näen niissä järisyttävät määrät turhaa lätinää. Voin lohduttautua sillä, että bloggaus on harrastus eikä minun tarvitse skarpata kirjoittaessani ollenkaan samaan malliin kuin jos tekisin sitä työkseni. Mutta hyvän tähden - ei nyt sentään tarvitsisi kaikkia maailman täytesanoja ja niinkutteluja tuoda yhteen näytölliseen tekstiä!

Jatkan nyt illanviettoa Williamin kanssa. Omat treffini herra Zinsserin seurassa järjestin nettikauppa Amazonin kautta, josta On Writing Well irtosi muutamalla dollarilla. Pikkuraha, valtavat vaikutukset.