Vinksallaan

Jokin aika sitten kirjoitin käynnistämme San Franciscon Japanilaisessa teepuutarhassa. Ennen puutarhaan menoa pistäydyimme sen vieressä sijaitsevan De Young -museon kahvilassa. Museoon meillä ei valitettavasti ollut aikaa tutustua.

Täysin vinossa oleva kuva museorakennuksesta ei oikeastaan ole kovin epäonnistunut, vaan kertoo kohtuullisen hyvin siitä, miten ihmeellinen museo rakennuksena on. Opaskirjojen mukaan rakennus aiheutti valmistuessaan valtaisan myrskyn puolesta ja vastaan, minkä ymmärrän hyvin. Paikka on todella erikoinen ja muistuttaa enemmänkin vankilan ja lennonjohtotornin yhdistelmää. Mutta siitäkin huolimatta se minun mielestäni istui ympäristöönsä. Sen ympärillä Golden Gate Parkissa on tarpeeksi tilaa ja vehreyttä, joten se ei omaan silmääni näyttänyt täysin väärään paikkaan tungetulta.

Museon sisällä hörppäsimme siis vain ylihintaiset kahvit (mikä siinä on, että museokahvilat ja -kaupat ympäri maailman ovat aina karmean kalliita?) ja katselimme museon pihalla olevia taideteoksia. Amerikassa hakaneulatkin ovat suurempia.

Se maistuu piparkakkutaikinalle

Olen yllättynyt. En mitenkään osannut varautua siihen, että perinteinen kiitospäivän herkku, kurpitsapiiras (kuvassa etualalla oleva ruskea leivonnainen), maistuisi ja tuntuisi piparkakkutaikinalle. Odotin oranssia väriä ja jotenkin vihannesmaisempaa makua. Mutta se olikin paljon parempaa!

Saimme viettää mukavan, rauhallisen kiitospäivän hyvässä seurassa. Ylensyöntiä ei voinut välttää.

Kalkkuna oli päässyt hengestään ja maistui oikein hyvälle. Kalkkunan kanssa syötiin hienoksi hakattua karpalososetta. Vähän sama homma kuin se, kun laitetaan poronkäristyksen oheen puolukkahilloa. Kalkkunan ja karpalon kanssa oli tarjolla noin kymmentä muuta ruokalajia. Ihan tolkutonta.

Alimmassa kuvassa näkyvät vain alku- ja jälkiruuaksi tarkoitetut pikkusyötävät ja leivonnaiset. T ja minä hihkuimme innosta, kun saimme taikinakuoreen leivottua omenapiirasta (kuvassa klo 11:n kohdalla), joka näytti ihan sellaiselta, mitä Mummo Ankka sarjakuvissa laittaa ikkunalaudalle jäähtymään. Piiraspohjassa käytetty rasva oli voita, mutta piiraan tekijä kertoi, että jos tahtoisi todella New England -henkisen piirakan, rasvan pitäisi olla laardia.

Samainen piirakantekijä oli tuonut mukanaan myös suomalaisen kaura-omenapaistoksen kaltaista jälkiruokaa (omenapiiraan oikealla puolella), jossa oli omenoiden sijaan makeita päärynöitä. Aivan jä-ri-syt-tä-vän hyvää kermavaahdon kera.

Kuvasato pääruuista ja illasta muutenkin jäi vähäiseksi, sillä keskityimme syömiseen ja seurusteluun. Oivallinen iltama.

Dear family L, if you happen to read this - many thanks for the great night! Our first Thanksgiving was surely a memorable one.

Kalkkunan kohtalonhetket

Kävin tänään keskiviikkona puolen päivän aikaan ruokakaupassa. Parkkipaikalla oli liikenteenohjaajat. Kaupassa oli ryysis. Tiskit ja käytävät oli ladottu niin täyteen tavaraa, että tuntui, että kaupan valikoima olisi yhtäkkiä kasvanut (ja tavaraa oli tarpeeksi ennestäänkin, sen voin kertoa).

Tämä päivä on Yhdysvalloissa tunnelmaltaa hieman sama kuin aatonaatto Suomessa. Ihmiset tekevät viimeisiä ruokaostoksiaan ja lähtevät sitten ajelemaan lomareissulle kuka minnekin. Paikallislehti tiesi kertoa, että kiitospäivän aatto on se päivä vuodesta, jolloin matkustetaan kaikkein eniten.

Onneksi ei tänään tarvitse mennä mihinkään. Olkaamme kiitollisia siitä. Huomenna pääsemme kiitospäivän aterialle täkäläisen perheen kanssa. Toivottavasti tarjolla on kurpitsapiirasta, sillä sitä en ole vielä koskaan syönyt. Jännä nähdä, onko tien päällä rauhallisempaa kuin tavallisesti ja miltä kiitospäivän kalkkuna maistuu.

Happy Thanksgiving, everyone!

Veistä syvemmälle haavaan ja rivakka pyöräytys

Marraskuu lienee Suomessa ja Virossa synkeimmillään ja pimeimmillään, kun ei lunta ainakaan etelässä taida olla.

Paljon on mätää Kalifornian maalla, mutta marraskuun pimeys-angstia ei täällä tarvitse kokea. Tavallisesti niin tuskainen kuukausi menee aivan huomaamatta.

Täkäläinen marraskuu on suomalaiselle itse asiassa todella miellyttävä. Ilma on sellainen kuin on pohjolan aurinkoisina syyskuun päivinä. Aamuisin ja iltaisin on viileää ja päivällä tarkenee paitahihasillaan.

Ja luntahan ei näillä nurkilla ole. Sen sijaan ruusu kukkii edelleen, ja bougainvillea jaksaa porskuttaa, vaikka hieman se meinaa parhaasta loistostaan hyytyä.

Ihan kiva.

Taas ne nukahtaa ne väsyneet leijonat

Satoi kaatamalla, kun sunnuntaina ajoimme Oaklandin eläintarhan parkkipaikalle.

Onneksemme sade rauhoittui ja näimme varsin hyvän otoksen tarhan eläimistä. Muita eläintenkatselijoita ei juuri ollut, joten rauhassa sai mennä.

Kun lähdimme eläintarhan ravintolaan ruokatauolle, alkoi kaatosade uudestaan ja totesimme, että on kotiinlähdön aikan. Lapset ja vanhemmat olivat tyytyväisiä.

Norsulla oli liukasta, ja erään kirahvin mielestä ruoho oli huimasti vihreämpää aidan toisella puolella.

Mutta ette varmaan ikinä pysty arvaamaan, mikä laulu alkoi soida päässäni, kun näimme nurmikolla rinnatusten unia kiskovan leijonapariskunnan?

Pysy valitsemallasi polulla

San Franciscon keskellä on valtava (siis oikeasti valtava, 412 ha) puistoalue nimeltään Golden Gate Park. Puisto ei ole vain yhtä suurta viheraluetta, vaan sen sisällä on muun muassa erilaisia museoita, kasvitieteellinen puutarha ja konserttilava.

Meillä oli T:n kanssa perjantaina mahdollisuus viettää muutama tunti kahdestaan ilman lapsia. Pähkäilimme, mihin mennä ja päätimme lähteä tutustumaan Golden Gate Parkissa sijaitsevaan Japanese Tea Gardeniin eli japanilaiseen teepuutarhaan. Olimme kuulleet ja lukeneet siitä paljon kehuja.

Ei tarvinnut pettyä. Täkäläinen ruska on nyt parhaimmillaan, turisteja ei ole joka kulmalla bussilasteittain ja se puutarha - oi, se oli hieno.

En ole suuri Japanin tuntija ja suuri ymmärrys tällaisesta puutarhakulttuurista ja sen merkityksestä minulta puuttuu. Mutta ymmärsi siitä tai ei, niin nauttia voi. Symmetria, polut, kaaret, lyhdyt, penkit, kauniit muodot, vesi, kalat. Enpä keksi, mikä näistä asioista EI olisi viehättävää.

Kuten lokakuussa kerroin, Tallinnassakin on nyt japanilainen puutarha. San Franciscon kollegansa loistoon sillä on vielä matkaa, mutta toivottavasti siitä huolehditaan niin, että se voi kehittyä yhtä hienoksi rauhoittumisen paikaksi kuin tämä täkäläinen.

Ja juu, jotta kokemus ei olisi ollut liian zen, niin arvon bloggaajanne tiputti korvakorunsa karppilampeen. Onneksi tapaus sattui sellaisessa kohdassa, jossa vettä ei ollut kuin kyynärpäähän asti ja sattumoisin juuri siinä kohtaa oli puutarhuri lähellä leikkelemässä pensaita.

Nöyrästi menin kysymään, josko kiltti puutarhuri voisi onkia koruni pois, kun höheltävä turisti olisi kuitenkin päätynyt kellumaan lampeen karppien kanssa.

Kiltisti herra kääri paidanhihansa ja nosti korun vedestä ja minä sain poistua nolostuneena T:n luokse, joka oli paennut mutkan taakse miettimään, kuka mahtaa olla tuo suomalaisen näköinen nainen, joka sekoilee keskellä lampea korujensa kanssa.

Musta perjantai saapuu

Ensi viikon torstaina on amerikkalaisten vuoden kenties tärkein pyhä, Thanksgiving.

Kiitospäivän jälkeinen perjantai puolestaan on amerikkalaisten ostokliimaksipäivä, Black Friday, musta perjantai (nimen etymologiasta voi lukea oheisesta Wiki-artikkelista).

Kuulin asiasta jokin aika sitten suomalaisilta tutuilta. Black Friday aloittaa täällä jouluostoskauden. Tämä yksittäinen alennusmyyntipäivä on kuulemma kuin Stokkan Hullut Päivät potenssiin tuhat. Ostoskeskuksissa liikutaan metri tunnissa.

Paikallislehtemme kertoi torstain numerossaan, että monet kauppaketjut aikaistavat entisestään kauppojen avaamisaikoja perjantaiaamuna.

Ja nyt ei kyse ole siitä kauppa aukeaisi aamulla kahdeksan sijaan seitsemältä.

Ei. Kaupat aukeavat heti vuorokauden vaihduttua kiitospäivä-torstaista perjantaille. Siinä sitten sopii lähteä kiitospäivän kalkkunaillalliselta suoraan suoraan BestBuy:hin ja Walmartiin ihmettelemään, mitä satumaisia tarjouksia kauppiaat ovat mustan perjantain varalle keksineet. Kiitospäivän jälkeinen perjantai on täkäläisillä usein vapaapäivä, joten ihmisillä on aikaa shoppailla (mitäpä sitä muuta ihminen vapaa-aikanaan tekisi...).

Jos ei jaksa lähteä ryysimään mustan perjantain ja sitä seuraavan viikonlopun ale-tungokseen, voi aina turvautua seuraavaan maanantaihin. Sen nimi on Cyber Monday. Silloin voi jatkaa alennus-shoppailuja verkkokaupoissa. Kauppiaat ovat nimittäin huomanneet, että ihmiset ostavat kyseisenä maanantaina edelleen innokkaasti. Koska väki on maanantaina jo töissä eivätkä enää fyysisesti pääse kauppaan, siirtyvät tarjoukset verkkoon.

Turha tästä on ryhtyä enempää hurskastelemaan. Yhtä lailla suomalaiset juoksevat Hullujen Päivien ja 3+1 -päivien alennusten perässä. Mutta mittasuhteet lienevät täällä omaa luokkaansa. Kiinnostava on nähdä, millainen meininki viikon päästä on.

Lyhyt markkinointipläjäys Piilaaksoon muuttajalle

Muutaman päivän takaisen viinitilareissua käsitelleen postauksen yhteydessä piti mainitsemani seikka, joka voi kiinnostaa naislukijoita, jotka kenties ovat muuttamassa Piilaaksoon.

Jos kaipaa uudessa asuinpaikassa ympärilleen suomalaista seuraa ja tukiverkostoa, niin kannattaa etsiä Facebookista ryhmä nimeltä "Piilaakson suomalaiset naiset" ja liittyä siihen.

Ryhmä perustettiin muistaakseni toukokuussa ja nyt siinä on jäseniä jo 140. Tahtoo sanoa, että Piilaaksossa on ihan kelvollisen kokoinen suomalaisten yhteisö. Lähes kaikilla ryhmän naisilla on puoliso ja/tai lapsia, joten näillä kulmin on suomalaisia useita satoja. Se on tietysti koko laakson väkimäärässä yksinäinen pieru Saharassa, mutta silti rauhoittava tieto sille, jota mahdollinen muutto uusille kulmille hirvittää. Yksin ei tarvitse olla. Meitä muita samassa tilanteessa olevia on kaikissa Piilaakson alueen kaupungeissa.

Ei muuta, moro!

Les macaronis avec du fromage

Tämä gourmet-pöperö kattilassa on ruokaa nimeltä macaroni & cheese, makaronia ja juustoa.

Siinä missä nakit ja muusi on Suomessa ravintoloiden lastenlistojen vakiokamaa, täkäläinen lasten perusmättö on mac & cheese.

Kuten näkyy, sitä voi tietenkin tehdä myös kotona. Ostetaan vain marketista pari penniä maksava pahvilaatikko, jossa on valmiina makaronit sekä pussissa valmis juustokastikesekoitus. Keitetään makaronit, kipataan kastikejauho sekaan, lisätään tilkka maitoa sekä vähän voita ja kas - lapsen pöytään naulitseva, mitään ravintoaineita sisältämätön ateria on valmis.

Ensimmäiset puoli vuotta Amerikassa välttelin makaronimössön ostoa. Ajattelin, että lapsemme pärjäävät ilmankin. Makaronia meillä tietysti kuluu paljon, mutta juustojauheen lisääminen tenavien ruokaan tuntui niin turhalta einessekoilulta, että en meinannut siihen lähteä. Tuumasin myös, että juustoa voi lisätä itsekin, jos jälkikasvu sitä haluaa.

Sitten kuitenkin kävi niin, että eräs tuttu täkäläinen rouva tarjosi syksyn mittaan lapsillemme tätä keltaista herkkua. Ja lapsethan rakastivat sitä. Sittemmin olemme muutaman kerran ostaneet ravintolassa lapsille mac & cheese -ateriat. Yleensä käy niin, että annoksia joudutaan tilaamaan toisetkin, sillä lapset kauhovat lautasensa tyhjäksi ja haluavat lisää.

Lopulta nöyrryin ja ostin muutama viikko sitten ensimmäisen kerran m&c-paketin. On tunnustettava, että se on loistava hätävara-ateria, jos mitään ei ole valmiina ja lapsilla on pihalta tullessa kiljuva nälkä. Kun oheen laittaa vihanneksia ja jotakin kaapista löytyviä edellispäivän liha-aterian rippeitä, tulee kokonaisuudesta vähän tolkullisempi ateria.

Tänään meillä oli mac & cheese -päivä ja ihmettelin jälleen kerran, mitä riippuvuutta aiheuttavaa ainetta valmistajat juustojauheeseen lisäävät. J pyysi makaronia lisää kolme kertaa ja söi ruokansa ilman mitään ylimääräistä sirkusta.

Täytyy tasapuolisuuden vuoksi sanoa, että joissakin ravintoloissa on saatu aivan loistavaa mac & cheeseä, joka on tehty uunissa gratinoimalla makaronin päälle jotakin huomattavasti parempaa juustoa kuin kelmeää cheddar-jauhoa. Uuni-makaronipaistos maistuu taivaalliselle myös aikuisen suussa.

La Dolce Vita

Maalaistollo on välillä hoomoilasena, kun tajuaa, mitä kaikkea sitä saa elämässään kokea. Niin kuin vaikkapa päivän retken Kalifornian Sonoman laakson viinitiloille.

 

Tiloja pääsin kiertämään lauantaina, kun hyppäsin yhdeksän muun suomalaisnaisen kanssa tilausautoon, joka vei meidät Piilaaksosta Sonomaan.

 

Sonoman kaupunki on Piilaaksosta kahden tunnin ajomatkan päässä pohjoiseen. Kaupungissa ja koko Sonoman laaksossa on viinitiloja loputtomiin. Me suunnittelimme käyvämme 3 - 4 tilalla, mutta ehdimme vain kahdelle. Paikasta toiseen siirtymisiin ja lounastamiseen menikin yllättävän paljon aikaa.

 

Mutta eipä se haitannut. Ei viinitiloille kannata tuli hännän alla mennä juoksemaan. On leppoisaa istua kaikessa rauhassa tilan terassilla, jutella mukavia ja tietysti maistaa tilan tuotteita. Ja kyllä - näin marraskuussa pystyy täällä vielä istumaan terassilla, takki päällä tosin.

 

Kaliforniassa on kaksi tunnettua viinialuetta. Sonoman laakso on toinen, ja vielä tunnetumpi ja ehkä arvostetumpikin on Napan laakso.

 

Viinitiloja kummassakin laaksossa on joka lähtöön, aina aivan pienistä perhetiloista jättimäisiin suurtiloihin. Näin marraskuussa oli rauhallinen aika käydä seutua ihmettelemässä, sillä ruuhkaisin turistisesonki tiloilla loppuu lokakuussa, kun rypälesadot on saatu korjattua. Hauska olisi joskus käydä sadonkorjuujuhliakin katsomassa, mutta toisaalta tähän aikaan vuodesta mukavan väljää.

 

Meidän seuruemme kävi Gloria Ferrer Wineryssä sekä Ravenswood Wineryssä. Ensin mainitulla tilalla valmistetaan kuohuviinejä. Ravenswood puolestaan on "tavallinen" viinitila.

Tämän postauksen kaksi viimeistä kuvaa on Ferrerin pihalta, muut Ravenswoodista. Kauniita värejä oli maisemassa, kun rypälepensaikot olivat alkaneet värjäytyä syksyisemmiksi. Kalkkarokäärmeitä ei Ravenswoodissa näkynyt, vaikka pihalla niin varoiteltiin.

Minun tapauksessani viinimaistelu menee sikäli haaskuuseen, että en osaa tehdä mitään eroa 8 ja 180 dollarin viinin välillä. Rypälemehu mikä rypälemehu. Silti kokemus oli mahdottoman kiva. Samalla päivä oli ensimmäinen, jolloin olin K:sta erossa aamusta iltaan. Ehkä sen voi melkein kaksivuotiaan kanssa jo sallia.

Päivissä sekaisin

Tätä kirjoittaessani täällä on 11/10/2011 eli marraskuun 10. päivä vuonna 2011.

Yhdysvalloissa päivämäärät merkitään aina siten, että kuukausi kirjoitetaan ensin.

Että minulta on kestänyt kauan oppia muistamaan ja tajuamaan tuo! Ja vaikka sen nyt hyvin tiedänkin, joudun koko ajan olemaan tarkkana. Onko 6/7 kesäkuun seitsemäs ja heinäkuun kuudes?

Asia on aina selvempi, kun päivämäärälukema on suurempi kuin 12. Esimerkiksi päivämäärä 5/26 on helppo ymmärtää oikein.

Kellonajat täällä merkitään 12-tuntisen kellotaulun mukaan käyttäen lyhenteitä AM ja PM sen mukaan, ollaanko vuorokauden aamupäivän vai iltapäivän puolella.

Kuntokeskuksessa, jossa käyn, paljastan aina koko salin väelle eurooppalaisuuteni. Keskuksen seinällä on taulu, johon tulee kellonajoin merkitä, kuinka kauan aikoo jotakin sätkytinlaitetta käyttää.

Siinä missä toiset merkitsevät hikoilevansa 1.30 PM - 2.15 PM, suomalainen kirjaa aina 13.30 - 14.15.

Ei isoja asioita, mutta huvittavia ja opettelua vaativia kyllä.

Sujuvasti tankeroa

Kun ulkomailla elettyjä vuosia alkaa olla takana niinkin monta kuin meillä tähän mennessä on, alkaa jo unohtaa, mitä matkan varrella on oppinut ja missä on kehittynyt. Arki on arkea, niin kuin monesti sanon, eikä jokapäiväisessä elämässä alvariinsa pysähdy henkistyneenä pohtimaan, onko aika vieraalla maalla on kasvattanut minusta jalomman ihmisen (juu ei tod.).

Mutta välillä sentään huomaa jotakin positiivista kehitystä!

Eilen illalla lojuin sängyssä lukien kirjaa. Kirja on tuo, mikä kuvassa näkyy.



630 sivua englanninkielistä tekstiä aiheesta, josta en vielä joitakin vuosia sitten olisi kuvitellut lukevani edes suomeksi. Nyt aloittelin kirjan lukemista aivan lunkina enkä sen kummemmin miettinyt, että käsissäni on vieraskielinen tiiliskivi.

Tämä on edistystä.

Olenhan minä englantia osannut aina melko sujuvasti, mutta englanniksi en ole lukenut satunnaisia lehtijuttuja lukuun ottamatta yhtään mitään sitten lukion pakollisten kirjojen. Englannin lukeminen on aina tuntunut liian hitaalta ja vaivalloiselta.

USA:an muuttaessa oli pakko alkaa lukea erilaisia tekstejä englanniksi. Vähitellen tartuin myös englanninkielisiin kirjoihin. Nyt olen puolihuolimattomasti lukenut lukuisia kirjoja englanniksi ja hyvin on mennyt. Riemuiten olen huomannut, että lukunopeuteni on varmaan kaksikymmenkertaistunut.

Kun tämän tajusin, havahduin samalla siihen lähes rajattomaan maailmaan, mitä englanninkielisellä lukemisen saralla on tarjota. Voi veljet, mikä määrä upeita kirjoja ja blogeja on nyt paljon helpommin lähestyttävissä.

Kaiken hehkutuksen päälle on pakko todeta, että puhutun englannin osalta en havaitse juuri mitään kehitystä. Tuntuu, että samaa tankeroa väännän kuin ennenkin. Eri tilanteisiin liittyvät fraasit tulevat sujuvammin, mutta muutoin kieli on vanhaa tuttua kouluenglantia.

Blogipohdintaa

Olen tullut huomaamaan, että USA:ssa ja Virossa bloggaaminen on kovin erilaista. Tallinnassa asuessa kirjoitin melko paljon paikoista, joissa olimme käyneet, kiinnostavista kaupoista, ravintoloista tai ilmiöistä tai ylipäänsä sellaisista asioista, joista voisi Tallinnassa käyvälle suomalaiselle olla iloa ja hyötyä.

Täällä en osaa kirjoittaa sellaisista asioista juuri lainkaan.

Luulen sen johtuvan siitä, että Kaliforniassa kaikkea on vain niin ylettömän paljon enemmän kuin Virossa, että en osaa tarttua mihinkään yksittäiseen asiaan.

Ehkä se kuvaa yleisemminkin olotilaa, johon täällä helposti ajautuu. Ympärillä on niin paljon kaikkea - ihmisiä, autoja, kansallisuuksia, kuluttamista, aurinkoa, että siihen jotenkin turtuu.

Tässä asiassa voisin koettaa skarpata. En tiedä, keitä kaikkia menemisten ja tulemisten tarkemmat kuvaukset kiinnostavat, mutta ainakin koetan pitää itselläni mielessä, että blogi on edelleen hyvä yleisten tapahtumien päiväkirja. Vuosien päästä voi olla hauska muistella, missä jäätelöbaarissa tuli marraskuisena lauantaina lasten kanssa käytyä.

Ja hei, oikein mielelläni kuulisin myös teiltä lukijoilta, onko teillä toiveita siitä, mistä Kaliforniaan liittyvistä aiheista haluaisitte kuulla. Vinkatkaa ihmeessä nyt tai myöhemmin, jos tulee jokin ajatus mieleen.

Kylmä

Kaliforniassa siirryttiin talviaikaan viikkoa myöhemmin kuin Pohjois-Euroopassa. Tänään sunnuntaina meillä on ollut tuntia pidempi vuorokausi ja sen myötä tuntia valottomampi ilta.

Meillä on ollut tapana lähteä lasten kanssa päiväunien jälkeen vielä pariksi tunniksi pihalle leikkimään ennen päivällistä. Jo muutaman viime viikon aikana tätä aikataulua on täytynyt alkaa iltojen pimenemisen takia hieman rukata. Tänään sitten tajusimme, että klo 17.30 on jo säkkipimeää. Pöh.

Päättyvän viikon aikana on sää muutenkin viilennyt selvästi. Lämpötilat ovat sellaista Suomen syyskuuta - aamulla ulos lähtiessä täytyy laittaa takki, pitkälahkeiset housut, sukat, umpinaiset kengät ja lapsille kevyt päähine. Päivällä voi vielä olla hyvinkin lämmintä, mutta illaksi taas viilenee aika vauhdilla.

Mutta eihän tästä silti voi valittaa. Loskassa ei tarvitse tarpoa, sateet ovat vähäisiä ja viilenevä ilma tuntuu puolivuotisen lämpimän kauden jälkeen vain mukavalta ja raikkaalta. Läheisessä kauppakeskuksessa meksikolainen puutarhuri istutti viikolla ostosparatiisin kukkapenkkeihin uusia kukkia. Tuntuu aivan ihmeelliseltä ajatella, että nyt on marraskuu.

Paikallisten pukeutumista on jännittävä seurata. Jotkut menevät edelleen sortseissa ja varvastossuissa, joissa periaattessa päivän lämpimimpänä hetkenä voi vielä tarjetakin. Nuoriso sen sijaan on jo kiskonut jalkaansa vaaleanpunapaljettiset UGG-saappaat, ja naapurin koiranulkoiluttajarouva oli vetänyt ylleen polvipituisen toppatakin, kun ulkolämpötila oli noin +15 C. Se oli minusta ehkä hieman liioittelua.

Syksy näkyy lopulta myös luonnossa. Osa puista on tiputtanut lehtensä, osan lehdet hohtavat kirkkaanpunaisina ja joidenkin lehdet vain kuivuvat surkeiksi ruskeiksi rutuiksi puuhun.

Elämää karkkihyökyaallon jälkeen

 

Nyt on halloween juhlittu. Kylläpä olikin pienemmille ja isommille ihmisille kokemusta kerrakseen.

 

Lasten päivän ensimmäinen trick or treat -kierros oli työpaikalla, jossa lapset pääsivät kiertämään vanhempiensa työmaalla ja nappaamaan karkkeja siellä täällä odottavista herkkukulhoista.

 

 

Kotimatkalla oli pysähdyttävä ihmettelemään muutaman korttelin päähän kotoa noussutta väliaikaista hautausmaata.

 

Illalla seitsemältä kokoonnuimme naapuruston kanssa pihalle ja lähdimme kiertämään taloyhtiön ovelta ovelle. Monilla ovilla paloivat kurpitsalyhdyt tai muut valot merkiksi siitä, että pienet halloween-juhlijat olivat tervetulleita koputtamaan ovelle.

J:llä ja K:lla kesti yhden ovenkäynnin verran tajuta, mikä on homman nimi. Sen jälkeen kumpikin juoksivat innosta hihkuen porukan mukana ovelta toiselle.

K äityi puhumaan englantia tosissaan ja kannusti joukkoa "kamoon, letkou"-huudahduksilla. Äiti pyyhki liikutuksen kyyneliä, kun tytär painoi hämähäkkipuvussaan karkkikassi olalla portaita ylös isompien perässä ja muisti aina vilkuttaa karkkien antajille "bye-bye".

Oli kovasti tunnelmallista ja hauskaa mennä porukalla taskulamppujen valossa pitkin pihoja. Kamerakin oli matkassa, mutta kuvasaalis jäi pimeässä ja lapsenvahdinnantäyteisessä seikkailussa kovin köyhäksi.

Tuossa ylempänä olevassa kuvassa J tyhjentää terveelliseksi iltapalaksi karkkikierroksensa saalista. Karkin suhteen tilanne on nyt sama kuin Suomessa joulun jälkeen: kaikki kaapit ovat makeaa täynnä ja ihmiset kantavat halloween-herkkuja työpaikoille syötäväksi, jossa kaikki valittavat, kuinka paljon kaikilla on karkkia.

 

Kurpitsa-aiheisten blogipostausten kulta-aika päättynee nyt tähän. Alamme vähitellen kääntää katsetta kohti marraskuun lopun kiitospäivää. Kaupassa huomasin tänään, että pakastinaltaat olivat täynnä kalkkunoita ja altaiden vieressä myytiin suuria folio-uunivuokia. Me pääsemme iloksemme viettämään kiitospäivää amerikkalaisen perheen luokse, joten luvassa on autenttisia kokemuksia. Pysykää langoilla!