tiistai 28. kesäkuuta 2011

Valon nähnyt

Joskus tulee vastaan kirjoja, joita lukiessa tuntee luissa ja ytimissä, kuinka opus tekee vaikutuksen ja alkaa mullistaa omia aiempia tottumuksia ja ajattelutapoja.

Luen parhaillaan tällaista kirjaa. Teos on William Zinsserin On Writing Well - The Classic Guide to Writing Nonfiction. Luen kirjan 30-vuotisjuhlapainosta vuodelta 2006.

En ole lukenut kirjasta vielä kymmenesosaa enempää, mutta olen jo kärsimättömässä innostushepulissa. Mahtavaa tavaraa! Samalla olen kiukkuinen: miksi en ole lukenut tätä vaikkapa 15 vuotta sitten?

Sattui vielä niin somasti, että kun pari päivää sitten kirjoitin Jyrki-postaukseni, luin samana iltana Zinsserin kirjasta luvun kapulakielen vaaroista. Netistä löytyy otteita ko. kirjasta, ja mukana on myös kapulakieli-luku (luku 3, "Clutter"). Jos ketä kiinnostaa lukea nerokkaasti kirjoitettu pätkä hallinnon kielestä, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan.

Kirjan lukeminen aiheutti senkin, että en meinaa enää pystyä lukemaan aiempia postauksiani blogissa, koska näen niissä järisyttävät määrät turhaa lätinää. Voin lohduttautua sillä, että bloggaus on harrastus eikä minun tarvitse skarpata kirjoittaessani ollenkaan samaan malliin kuin jos tekisin sitä työkseni. Mutta hyvän tähden - ei nyt sentään tarvitsisi kaikkia maailman täytesanoja ja niinkutteluja tuoda yhteen näytölliseen tekstiä!

Jatkan nyt illanviettoa Williamin kanssa. Omat treffini herra Zinsserin seurassa järjestin nettikauppa Amazonin kautta, josta On Writing Well irtosi muutamalla dollarilla. Pikkuraha, valtavat vaikutukset.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Jaa! Vuorottele!

Kohta kolme kuukautta USA:ssa eloa on takana ja on ilo huomata, että kielitaitokin hissukseen kehittyy. Kyllähän minä tietysti englantia tänne tullessa puhuin, mutta nyt alkaa puhe hieman sujuvoitua ja erityyppisissä keskusteluissa tarvittavat fraasit löytyvät aiempaa paremmin.

Ihan oma kielenoppimisen alueensa on leikkipuistojen kieli, joka sattuneesta syystä on tullut minulle varsin tutuksi. Ja kielen oppimisen kautta hahmottuu myös jotain täkäläisten tavasta ajatella ja käyttäytyä.

Täällä leikkipuistoissa on aivan oleellista ymmärtää ja käyttää ilmaisuja "you have to share" (sinun täytyy jakaa/antaa toisenkin leikkiä) ja "you have to take turns" (täytyy mennä vuorotellen).

Erityisesti "sharing", jakaminen, on todella tärkeä asia. Ei sillä, etteikö se olisi Suomessa ja Virossakin tärkeää. Totta kai niissäkin maissa lapsia opetetaan siihen, että kaverille pitää lainata lelua ja että toisen kädestä ei kiskota pikkuautoa ilman lupaa.

Mutta täällä jakaminen menee minusta ajoittain melkein liian pitkälle. Joskus törmään tilanteisiin, jossa vanhempi ei meinaa antaa oman lapsensa leikkiä lelullaan juuri lainkaan, kun koko ajan pitää olla jakamassa sitä jokaiselle ympärillä leikkivälle piltille. Monesti on tehnyt mieli sanoa, että anna nyt vain lapsen pitää lelunsa, kyllä meidän tenavamme löytävät jotakin muuta tekemistä.

Vuorottelu on yhtä lailla äärimmäisen tärkeää. Liukumäestä tullaan vuorotellen alas ja kiipeilyseinää kavutaan peräjälkeen, muu ei tule kyseeseenkään. Eräänä päivänä seurasin ajatuksissani J:n ja K:n touhuja puistossa ja eräs vanhempi rouva tuli huomauttamaan minulle, että J tukki liukumäen eikä laske vuorollaan. Oikeassa hän oli, minä en ollut aivan skarppina, mutta ehkä suomalaisessa puistossa tähän tilanteeseen ei olisi vielä reagoitu, sillä yhtä lailla siellä muutkin lapset höheltivät ilman vuoroja.

Itseään tässä joka tapauksessa joutuu terästämään, jotta muistaisi koko ajan lapsille päättäväisesti opettaa jakamisen ja vuorottelun lisäksi luvan pyytämistä, kiittämistä ja tervehtimistä. Ne kaikki ovat sellaisia asioita, joita täällä paljon suomalaista tai virolaista viestintätyyliä enemmän tehdään. Lisäksi näen jatkuvasti, kuinka todella pienet lapset jo sanovat "please", tervehtivät ja esittäytyvät kauniisti. Se siis on mahdollista, vaikka 3-vuotiaan kanssa on välillä usko loppua, kun kommentti kaikkeen on usein "emmäähaluu".

Täytynee vain pitää mielessä meidän Viron-hoitotätimme lausahdus "raske õppustel, kerge lahingus" eli "opetellessa raskasta, mutta taistelussa helppoa". Toistoa, toistoa ja toistoa, niin ehkäpä asiat alkavat sujua eikä tarvitse muutaman vuoden päästä hävetä, jos oma jälkikasvu ei osaa sanoa päivää.

lauantai 25. kesäkuuta 2011

Soodasta, auringosta ja oksennuksesta

Olen vähitellen oppinut ymmärtämään, että ruokasooda on huiman monikäyttöinen aine. Olen tiennyt, että sillä voi puhdistaa vessanpöntön, hopeat ja kuparit. USA:an muuttaessamme nykyisen kotimme jääkaapissa oli soodapurkki. Selvisi, että sooda imee itseensä epämiellyttäviä hajuja. Täällä myydään tätä tarkoitusta varten oikein erityisiä soodapurkkeja, joiden kyljet ovat sellaista harsomaista ainetta.

Nyt tiedän myös, että sooda poistaa hyvin oksennuksen hajua huonekaluista.

Meillä nimittäin kävi niin, että poloinen J sai äidin huolimattomuuden seurauksena auringonpistoksen. Maanantai oli täällä todella kuuma, paahteinen päivä. Sellaista kuumuutta en muista Suomessa tai Virossa koskaan kokeneeni. Olimme päivän aikana ulkona kolmesti, mutta ei kerrallaan juuri tuntia pidempää aikaa.

Illan tullen J alkoi selvästi hyytyä tavallista enemmän ja kun illallisen aika koitti, poika ei halunnut syödä ja oli vähällä nukahtaa ruokapöytään. Saimme kuitenkin houkuteltua J:n ottamaan edes vähän ruokaa ja juomaa. Pöydän äärestä J lähti vielä olohuoneen sohvalle, ja kun poika sinne pääsi, hän oksenti saman tien kaiken ulos. Sotku oli melkoinen, mutta se oli tietysti sivuseikka siinä kohtaa, kun vanhemmat säikähtivät ja alkoivat tosissaan hoitaa parempaan kuntoon.

J vietiin suihkuun ja sen jälkeen poju nukahti pyyhkeen sisään minun syliini ja nukkui viileässä huoneessa kylmä rätti otsallaan melkein 13 tunnin yöunet. Seuraavana päivän J olikin kunnossa, tosin vähän tavallista väsyneempi.

Tämä tapaus opetti todella konkreettisesti sen, että auringon kanssa ei ole leikkimistä ja lapset pitää saada juomaan päivän mittaan tarpeeksi, tuli mitä tuli.

Ja niin, opin, että sooda tosiaan irrottaa varsin hyvin pahan hajun huonekaluista. Oksennukset tietysti pestiin sohvasta saman tien ja pyyhin pinnat laimealla pyykinpesuainevedellä. Hajuhan ei siitä lähtenyt mihinkään. Googlauksen ja Facebookkauksen jälkeen ripottelin likaisiin kohtiin reilusti soodaa ja annoin olla yön yli. Seuraavana päivänä imuroitiin soodat pois ja hyvä tuli. Jäljelle jäi vain äidin morkkis siitä, että päästi tällaisen episodin tapahtumaan. Vaan tästä vahingosta kyllä viisastuttiin.

Mutta siitä olin ihmeissäni, että luottoneuvontajieni Marttojen nettisivuilta ei soodaohjetta löytynyt. En ymmärrä, Marttojen vinkeistä yleensä löytyy neuvot kaikkeen.

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Tieteen ihmeitä ihmettelemässä

Yksi hyvä puoli Kaliforniassa asumisessa on se, että jos on aurinkoinen päivä, ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, jos viettää sen sisätiloissa. Aurinkoisia päiviä varmasti tulee lisää. (Vai olenko se vain minä, joka on hirveässä morkkiksessa, jos ei Suomessa tai Virossa ollessa jaksaisikaan lähteä kauniilla ilmalla ulos? Syyllisyydentunto, tuo suomalaisen vanha vainolainen...)

Viime päivinä on ollut hurjan kuuma ja niinpä tuntui hyvältä ajatukselta lähteä lasten kanssa hellettä pakoon San Josen kaupungissa sijaitsevaan Children's Discovery Museumiin (CDM). Tästä on kyllä kiittäminen toista suomalaista perhettä, joka meidät potki liikkeelle. Kiitokset reissuseurasta I:lle, V:lle ja V:lle!

 


CDM osoittautui oivaksi paikaksi todella monen ikäisille lapsille. Museossa oli kaikenlaisia värkkejä ja masiinoita, joita sai kokeilla ja hypistellä.

Seurueemme suosikki taisi silti olla -vähemmän yllättävästi- vesileikkialue, jossa sai laitella muovipalloja vesipyörteisiin, huoneen ympäri kiertäviin putkiin tai muuten vain roiskia. Kuvassa etualalla näkyvä pieni blondi on meidän K:mme, joka meni aivan suvereenisti isompien lasten joukossa. Vesialueella oli myös oma kulmansa juuri K:n kokoisille, missä sielläkin tyttö viihtyi erinomaisesti.

Alla samainen blondi kipuaa vanhoihin postivaunuihin. Ne oli muuten yllättävän isot! Olin jotenkin otettu tuollaisten vaunujen näkemisestä oikeasti, kun olen nähnyt niitä aiemmin vain elokuvissa ja Lucky Luke -sarjakuvissa.

 


Moni muukin oli tullut museoon kesäisenä aamupäivänä, joten vanhempien päässä humisi aika lailla lasten perässä kirmatessa. Lounasajan jälkeen paikka rauhoittui selvästi.

Voimme siis suositella tätä paikkaa oikeastaan ihan kaiken ikäisille lapsille. Eikä aikuisillakaan ollut tylsää, minkä nyt ehti lasten paimentamiselta ympärilleen vilkuilla.

Posted by Picasa

torstai 23. kesäkuuta 2011

Jyrki, skarppaa nyt vähän!

Meinasin alkaa kiljua ääneen, kun luin pääministeri Kataisen lausuntoja Uudesta Suomesta.

– "Meidän täytyy henkisesti varautua siihen, että erityisesti talouden saralla suomalaista taloutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa tullaan haastamaan."

– "Hallituksen täytyy tarkistaa kantojaan ja ottaa uusia kantoja tilanteiden vaatimalla tavalla. Tässä matkan varrella joudumme varmasti tekemään uusia poliittisia linjauksia. Ne on tietysti välttämätöntä tehdä, jottemme tipu kelkasta, Katainen sanoi."

– "Toimenpiteet on jo kirjattu tähän hallitusohjelmaan -- mikäli nämä toimenpiteet eivät riitä, ja ulkopuolelta tulee uusia haasteita, niin täällä ohjelmassa lukee aivan suoraan ja suomeksi, että sitten me teemme uusia toimenpiteitä, jotta tavoitteet saavutetaan."


Kovasti on varautumista, haastetta, kantaa, tilanteita, linjauksia, toimenpiteitä, lisää toimenpiteitä, saavuttamista ja vielä vähän haasteita luvassa, mutta mitä tässä ihan aikuisten oikeasti lukee ja mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Jyrki pliis, nyt vähän lisää selkokieltä ja sisältöä, jooko?

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Pihaleikkejä

Naapuruston lasten oma CSI (= Children, Summer, Ice cream) syntyi asfalttiliiduilla sisäpihalle.

 
Posted by Picasa

Sunnuntai Santa Cruzissa

Santa Cruz on merenrantakaupunki reilun tunnin ajomatkan päässä Piilaaksosta. Sunnuntaina oli täällä päin maailmaa isänpäivä ja päätimme lähteä juhlapäivän kunniaksi ajelulle.

Tämänhetkinen kuumuus on nyt pehmittänyt pään niin, että laitan tässä vain tulemaan muutamia kuvia retkeltämme ilman sen kummempia selityksiä. Santa Cruziin lähdetään kyllä toistekin ja tutustutaan paremmin esimerkiksi rannalla sijaitsevaan huvipuistoon. Nyt koko ranta oli aivan hillittömän täynnä ihmisiä, joten kävimme lähinnä vain syömässä ja kävelemässä (ja J pyöräilemässä) päästä päähän Santa Cruz Municipal Wharf -laiturin.

Olipa ihmeellinen kaupunki, jossa ollessa tuntui koko ajan siltä kuin olisin elokuvassa. Iso osa tunnelmasta tuli juuri rannan huvipuistosta, joka oli, ööö, vähän niin kuin amerikkalaisesta elokuvasta.

Toinen tekijä oli se, että kaupungin katukuvassa näkyi todella monennäköistä hiihtäjää. Useammaltakin tädiltä ja sedältä oli Woodstock venähtänyt aika pitkäksi. Eivätkä siellä nuoremmatkaan mitään kovin harmaita hiirulaisia olleet - noilla rannoilla selvästi kehtaa näyttäytyä!

 

(Laituri, jonka päässä oli lukuisia ravintoloita. Bongaa kuvasta pyöräilevä suomalaispoika!)


 

(Laiturilla oli paljon kalastajia ja ravustajia. Erään kalamiehen senhetkinen saalis näytti tältä.)

 

(Yleiskuvaa Santa Cruzin rannasta.)

 

(Kaliforniassa olen törmännyt usein tällaisiin jollekulle edesmenneelle omistettuihin penkkeihin. Santa Cruzin rantalaiturin kaikki penkit olivat muistopenkkejä.)

 

(Laiturielämää.)

 

(Motoristisedät olivat sikaritauolla.)

 

(Rantakaduilla näkyi aika möyheitä autoja.)

 

(Ei tartte ruokkia, löytävät kyllä itsekin evästä.)

Posted by Picasa

torstai 16. kesäkuuta 2011

Mua vietiin ihan 15 - 0

Jos vuodenvaihteen tienoilla tuntee olonsa levottomaksi, mikäli ei näe Saksan-Itävallan mäkiviikkoa, niin samoin tuntuu kesä vaillinaiselta, jos ei seuraa edes vähän Wimbledonin tennisturnausta. Lapsena haaveilin kovasti pääseväni Wimbledoniin pallopojaksi, jolloin olisi ehkä tavannut kuninkaallisia, vaikka siellä oli aina vain niitä tylsiä mitä lie vähänimisempiä herttuoita eikä koskaan esimerkiksi Dianaa.

En ole ikinä nähnyt yhtäkään tennisottelua paikan päällä, mutta tänä kesänä voisi lopulta olla hetki saada asiaan muutos. Wimbledoniin en tietenkään ole lähdössä, mutta muutaman kilometrin päässä meiltä pääsisi katsomaan aivan maailman parhaita karvapallon mätkijöitä.

Muun muassa Serena Williams ja Maria Sharapova osallistuvat Bank of The West Classic -tennisturnaukseen, joka pelataan heinäkuun lopussa Stanfordin yliopiston tenniskentillä. Miesten pelejä turnauksessa ei ole.

Ja kun menee paikan päälle katsomaan, säästyy luultavasti Jari Hedmanin kuiskailevilta selostuksilta ja Maskun Pantteri -anekdooteilta.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Neiti Näpsä 1 v 5 kk

Lasten kuulumisista kertominen on jäänyt surkean vähälle huomiolle täällä blogissa siihen nähden, että blogin pitäisi välittää kuulumisia perhe-elostakin eikä vain joistain mangojen hinnoista tai jännistä tapahtumista.

Kerrotaanpa tässä kohtaa K:n kuulumisia.

Meillä on hyvin tarmokas ja hyväntuulinen kohta puolitoistavuotias talossa. Tuntuu, että näiden parin USA:n-kuukauden aikana tyttö on ottanut aimo kasvuharppauksen monessa asiassa.

K:han oppi kävelemään 10 kuukauden iässä ja on siitä lähtien painanut menemään hyvin varmasti ja paljon. Liikkumisen varmuus ja monipuolisuus onkin ollut asia, johon tosi monet ovat kiinnittäneet huomiota ja luulleet sen takia K:ta vanhemmaksi kuin mitä hän onkaan. En voi kuin ällistellä K:n halua ja rohkeutta mennä tosi hankalistakin paikoista. Portaiden kiipeily on tietysti lasten leikkiä ja nykyään hän istuu itse jo tavallisessa keinussa ilman, että täytyy joka henkäyksellä pelätä putoamista. Leikkipuiston telineissä hän menee siellä missä kouluikäisetkin (jos vain suinkin ylettyy), ja minä koetan muistaa, että lapsi on vain yksivuotias - K:n liikkeet ovat niin varmoja, että minulta meinaa unohtua, että hän on kovin pieni ja pitäisi kuitenkin olla aina varmistamassa, ettei lapsi tule päälleen monen metrin korkeudesta.

Asuminen Kaliforniassa ja lähes tauoton ulkoilu on selvästi kehittänyt K:n liikkumista entisestään. Tällä viikolla olen kiinnittänyt huomiota siihen, että K on oppinut jo juoksemaan ihan kuin isot lapset, suoralinjaisesti ja kovaa. Ei mitään vauvatepsuttelua enää silläkään saralla.

Nähtävästi tuo liikkuminen on piirre, joka aiheuttaa sen, että vieraat ihmiset luulevat K:ta jatkuvasti pojaksi. K on ruumiinrakenteeltaankin enemmän kiekonheittäjän kuin telinevoimistelijan mallia. Saan lähes päivittäin puistoissa selvittää, että "ei, tämä pieni on tyttö ja tuo isompi on poika". K:n hiukset eivät edelleenkään ole kasvaneet juuri mitään, joten ei voi vielä laittaa poninhäntiäkään tytön tuntomerkiksi. Ja koska täällä on paljon aasialaisia lapsia, K on aina heitä reilusti pidempi.

K onkin tuntunut laittaneen paukkuja enemmän liikkumiseen kuin puhumiseen. Puhuminen on lähtenyt enemmän käyntiin oikeastaan viimeisen kuukauden aikana, ja nyt sanoja alkaa tulla yhä tiuhemmassa tahdissa lisää. K:n sanavarastoon kuuluvat mm. tutti, kakka, äiti, ANNA!, EI!, tuoliin, tonne, to (=tomaatti), banni (=banaani) ja pappa (=Muumipappa). Kumma kyllä, sanojen joukossa ei ole vielä perheen miehiä, isää ja isoveli J:tä.

Kaiken puheen K tietysti ymmärtää ongelmitta ja onkin välillä jotenkin huima ajatella, että tuo vauvanpyöreä, vielä aika vähän puhuva taapertaja kuitenkin tajuaa ihan kaiken. K:lle voi antaa jo aika kimuranttejakin kehotuksia tehdä joitain asioita ja yleensä homma sujuu ihan hyvin.

Noh, on vähättelyä sanoa, että K ei puhuisi. Toki hän puhuu ja paljon, mutta se on vielä suureksi osaksi hänen omaa, hyvin hellyttävää kieltään, jolla hän suu supussa ja pää kallella selvittää asioita. Ikävä tulee sitä löpinää, kun se tuosta vähitellen isojen ihmisten kieleksi muuttuu.

K ja J ovat erottamaton kaksikko, jotka haluavat koko ajan tietää, missä toinen on, mutta kun toinen on läsnä, onkin vallalla lähes aina päähänpieksentä ja taistelu. Vanhempien erotuomaritaidot ovat jatkuvassa käytössä. Vielä pari kuukautta sitten K vain tyytyi osaansa, jos isoveljeltä tuli neniin tai veli otti kädestä lelun. Nyt K laittaa jo aika tavalla hanttiin tai ainakin nostaa hirveän metelin, jos veli tekee älyttömyyksiä. Edellä mainitut "EIII!" ja "ANNAAA!" kaikuvat meillä tasaiseen tahtiin.

Ruokahalu on tyttärellä kohdillaan ja se on tässä kohtaa vielä ilahduttavan monipuolinen. Oikeastaan kaikki menee, mitä tarjotaan, joten tähän asiaan neuvolan tädeillä ei olisi sanomista. Katsotaan, kuinka kauan tämä ennakkoluulottomuus jatkuu. Hammaskalustoakin on suussa on melkein leukojen täydeltä, joten kaikenlainen järsiminen onnistuu.

K:n erityisherkku on paistettu kananmuna tai munakas, jota hän on oppinut isänsä kanssa syömään. T paistaa yleensä aamiaiseksi omeletin, ja kun K tämän huomaa, on tyttö aivan haukkana kärkkymässä munakkaan paloja. T on tullut toteamaan, että on parempi lisätä munakassatsiin yksi muna, sillä pieni korppikotka käy kyllä nokkimassa osansa.

K myös nukkuu erittäin hyvin. Samoin J nukkuu loistavasti, joten näyttäisi siltä, että meidän perheessämme yövalvomiset ovat taakse jäänyttä aikaa *kop, kop*. Hieman pelkäsin, josko tämä muutto kaikkine uusine asioineen olisi sekoittanut öitä, mutta onkin käynyt päin vastoin. Kumpikin lapsi nukahtaa iltaisin kauniisti ja nukkuu yön heräilemättä.

Potalla K käy mielellään, mutta eipä pottaan vielä mitään tule. Mutta siinäpähän totuttelee. Uskoisin, että K oppii asian aika nopeasti.

Olen tainnut aiemminkin K:sta kirjoittaa, että tytön luonne on tosi riemukas ja hänellä on aina jotenkin pilke silmäkulmassa. Se ilmeni jo todella pienenä eikä ole siitä mihinkään muuttunut. K on edelleen tosi hauska lapsi ja hänellä on pääosin aina hyvä ja reteä meininki.

K on myös tosi innokas kokemaan kaikkea uutta. Jos esimerkiksi olen lasten kanssa asioilla kaupungilla, K ei vältämättä millään haluaisi lähteä pois. Maailmassa olisi niin paljon kaikkea hauskaa katseltavaa! Meidän elämäntilanteessamme ja kaikissa muutoissamme tämä tietysti on vallan erinomainen ominaisuus lapsessa.

Isoveljeltään K apinoi asioita niin hyvässä kuin pahassa. En muista J:n kanssa koskaan olleen sellaisia taisteluita asioista, joista K:n kanssa jo nyt vängätään. Jos J kapinoi jotakin asiaa vastaan, niin saman tekee myös K. Näin ollen K:takin pitää välillä jo komentaa aika tavalla, mihin tyttö vastaa tuimalla katseella kurtistettujen kulmien alta. Äidin tiukempi, juuri hänelle osoitettu äänensävy on selvästi vielä vähän uusi asia.

Tämmöinen tapaus meillä asuu.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Nyt olkoon määränpäänä NMKY

Se on taas sillä lailla, että muutakin hikoilua kuin rimpuilevien lasten pukemista pitäisi ihmisen harrastaa. Sain vinkin, että lähellämme on NMKY:n eli YMCA:n kuntokeskus, jossa on tarjolla ryhmäliikuntatunteja, punttisalia sekä maksuton lapsenvahtipalvelu sillä aikaa, kun äiti lähtee taas kerran tavoittelemaan pyykkilautavatsaa ja Madonna-käsivarsia.

Tänään lähdin katsastamaan paikkaa lasten kanssa tarkoituksenani vain lyhyesti piipahtaa, kysyä hintatietoja ja ottaa mukaan aikatauluja.

Kun pääsimme perille, J näki lasten leikkihuoneen ja vaati saman tien päästä sinne. Ovella hän huiskutti minulle heipat ja painui täyttä vauhtia ajelemaan Martti-hinausautolla. K:kin lähti veljensä perässä leikkimään ja minä seisoin hölmistyneenä ovella todeten, että en näköjään olekaan korvaamaton. Loistavaa.

Minut puolestaan otti vastaan mahdottoman ystävällinen asiakaspalvelija, joka kysyi saman tien, haluanko tutustumiskierroksen talossa ja muutoinkin enemmän esittelyä paikan palveluista. Tokihan minä halusin, kun kerran sellaista tarjotaan.

Noin tunnin päästä olin YMCA:n jäsen jäsenkortti kourassani ja vannonut kirjallisesti, että en haasta järjestöä oikeuteen, jos tiputan punttiksella käsipainon varpailleni tai kuolen spinning-tunnilla.

Salilla tuntui olevan oikein hyvä meininki. Asiakaskunta vaikutti mukavan tavalliselta, eikä mitään superatleetti-jumppatrikoo-hifistelyä näkynyt. Arkisena aamupäivänä paikalla näkyi olevan eniten mummoja, mikä on oikein hyvä.

Taas kerran iloitsin mukavasta asiakaspalvelusta, jolla todella haluttiin ottaa asiakas hyvillä mielin vastaan. Sen sijaan, että olisin vain huomaamatta napannut paikan esitteen hyllystä minulla onkin nyt hyvä kuva siitä, mitä talossa tapahtuu ja on paljon mukavampi mennä varsinaiseen ekaan jumppaan. Ryhmäliikuntatunnit ovat toki ihan niitä samoja kuin mitä Virossa tai Suomessa, joten niiden suhteen ei tulle yllätyksiä.

Mutta oli meininki YMCA:lla mikä tahansa, se tuskin koskaan voi ylittää sitä fiilistä, mikä on tässä Gregoriuksen NMKY-laulussa ja sen videossa, joka on ollut jonkin sortin YouTube-hitti. Olli Ahvenlahden eleetön soitto ja taustatanssijoiden kuviot ovat aivan omaa luokkaansa. Ja hah, Pekka Pohjola bassossa! Onhan tämä tavallaan yhtä psykedeelistä kuin miehen musiikki muutenkin.

lauantai 11. kesäkuuta 2011

Paikallisia lukukokemuksia

T oli jostakin ostanut Facebookin perustamisesta kertovan kirjan "The Accidental Billionaires - The Founding of Facebook". Tämä on se opus, jonka pohjalta on tehty viime syksynä ilmestyneen The Social Network -elokuvan käsikirjoitus. Kirjan on kirjoittanut Ben Mezrich.

Aloin vähän puolihuolimattomasti selailla olohuoneen pöydällä lojunutta kirjaa, mutta sitten se imaisikin mukaansa ja luin sen (kotiäidin ajankäyttöön suhteutettuna) varsin nopeasti.

Ei romaani Nobelia saisi, mutta tosi imuisasti se oli kirjoitettu, enkä ihmettele, että siitä oli filmikäsikirjoitus tehty. Mutta kaikkein eniten minua siinä kiinnosti tarinan sijoittuminen niin suurelta osin tänne Piilaakson maisemiin. Oli aika vänkä lukea asioiden tapahtuneen paikoissa, jotka nyt alkavat olla jo hieman tuttujakin.

Toki iso osa tarinasta liikkui myös Harvardin yliopistossa, jossa FB:n perustaja Mark Zuckerberg opiskeli ja jonka opiskelijaboksissa hän tämän nykyajan hämmästyttävän netti-ilmiön perusti.

Kuulostaa jotenkin kornilta sanoa, mutta kirjaa lukiessa minulle tuli samanlainen olo kuin lukiessani aikanaan Sofi Oksasen loistavaa Puhdistus-romaania. Olin Puhdistusta lukiessa juuri muuttanut Viroon ja oli ihmeellinen tunne lukea tarinaa, joka sijoittui niin vahvasti Viroon ja liittyi sikäläisiin ihmisiin. Pitkään kirjan lukemisen jälkeen ajattelin Tallinnan kaduilla kävellessä, mahtaako vastaantulevilla ihmisillä olla henkilöhistoriassaan samanlaisia kohtaloita kuin Puhdistuksen henkilöhahmoilla.

Vähän samoin ajattelen nyt Piilaakson suhteen. Mietin, onko kahvilassa kannettavan tietokoneensa ääressä istuva ja cokistaan tyhjentävä huppariteini juuri ällistyttävän keksinnön äärellä tai kuka kadulla vastaantuleva pukumies on juuri sijoittanut vaikkapa 50 miljoonaa dollaria lupaavaan start up -yritykseen.

Ihan erilaiset aihepiirit siis näillä lukukokemuksilla, mutta hauskasti tuovat jonkinlaista lisäsyvyyttä kummassakin maisemassa elämiseen.

Ja hih, oli myös aika hilpeää lukea Harvardin opiskelijaelämästä. On näköjään ihan sama, onko kyseessä maailman ehdottomaan eliittiin kuuluva opinahjo vai suomalainen maakuntayliopisto - opiskelijaelämä kaikkine toilailuineen on ihan samanlaista.

****

Perheen pienten kanssa touhutessa on lukemiseen käytettävä keskittynyt aika melko vähissä, joten viime vuodet olen lukenut enemmänkin lehtiä. Niitä voi lukea pala kerrallaan silloin kun mahdollisuus on.

Tänne USA:an tullessa tajusin, että nyt eteeni avautuu aikakauslehtionnela. Lehtien tilaushinnat ja myös irtomyyntihinnat ovat Pohjois-Eurooppaan verrattuna paljon pienemmät. Olenkin päättänyt, että täällä tutustun mahdollisimman paljon kaikenlaisiin lehtiin, mukaanlukien kiiltävimmät ja paksupaperisimmat naistenlehdet, joita koskaan en ole raaskinut Suomessa / Virossa ostaa. Pari numeroa esimerkiksi Harper's Bazaaria ja Vanity Fairia olen jo kahlannut, mutta vaikka ne näyttäviä ovatkin, niin en ehkä jaksa säännöllisesti lukea lehtiä, joissa ainakin kolmannes sisällöstä on hajuvesimainoksia.

Eilen riehaannuin optimistiksi ja tilasin kaksi aikakauslehteä. Time-lehden vuoden tilauksen tarjoushinta oli niin naurettavan halpa (vähän päälle 20 euroa, muistaakseni), että en voinut olla vastustamatta kiusausta. Lisäksi oli pakko tilata täälläkin joskus mainitsemani Monocle, kun en ole sitä kaupoissa irtonumerona nähnyt. Maakuntatason sanomalehti meille jo tuleekin, ja kadunvarsien lehtilaatikoista saa myös paikkakunnan uutisia välittävän ilmaisjakelulehden.

Sitten näitä pitäisi vain jossakin välissä ehtiä lukea... Joku voisi sanoa, että vähennä bloggaamista ja netissä notkumista, mutta katsotaan nyt.

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Kaikki tuntee apinan

Suomessa ja Virossa ihmistä tervehditään aina vain tervehdyssanalla: päivää, tere päevast, terve, tere. Tervehdyksessä ei oikeastaan koskaan sanota tervehdittävän nimeä ja jos joku niin tekee, se kuulostaa ihmeellisen vieraalta ja "ulkomaalaiselta". Tässä ei tietenkään ole mitään väärää, näin nyt vain näissä maissa tervehditään.

Siispä onkin ollut skandinaavilla opittavaa, kun on tullut tarpeelliseksi muistaa, että tervehdittäessä täällä useimmiten sanotaan toisen nimi ja nimi olisi syytä muistaa vastaisuudessakin.

Minusta tuntuu, että täkäläisillä on aivolokeroissaan jokin oma kolo toisten ihmisten nimien muistamiseen. Tunnen itseni todella typeräksi, kun en useankaan tapaamisen jälkeen vielä muista naapurin nimeä, kun hän jo puolestaan vaivatta toivottelee "Good morning, S!"

Minulle on tullut sellainen tuntuma, että pari kertaa on vielä sopivaa kysyä pahoitellen, mikä olikaan juttukaverin nimi, mutta sen jälkeen se tosiaan pitäisi muistaa. Koetankin kehitellä ihmisten nimiin muistisääntöjä ja ennen kaikkea käyttää nimeä silloin, kun keskustelu on käynnissä. Suomen ja viron kielessä ei ole luontevaa hokea toisen nimeä jutustelun lomassa, mutta täällä se putoaa puheeseen ongelmitta, joten ihmisen nimen opetteluun on hyviä tilaisuuksia.

Kaupassakin myyjä voi kassalla käyttää nimeäni. Hän katsoo luottokortista nimeni ja toivottelee sitten lähtiessä "Have a good day, Mrs. S". Kerran kasööri katsoi korttiani, tiedusteli minulta, miten nimeni lausutaan ja sen kerrottuani hän toivotteli päivänjatkoja ääntäen nimeni oikein sujuvasti. Nämä ovat näitä pieniä asiakaspalvelukukkasia, jotka tulevat täällä päin ihmisiltä mukavan vaivattomasti.

Pari päivää sitten olin myös aika myyty, kun eräs kolmevuotias poika puistossa tervehti minua "Good morning, Mrs. S, nice to meet you Mrs. S." Äitinsä oli toki vieressä huolehtimassa, että poika tervehtii, mutta hieno oli nähdä, että täkäläisen tervehtimistavan opettelu oli ajoitettu ajoissa ja sujui jo noin hienosti.

Mutta silti, edelleenkään en muista naapurin lasten vanhempien nimeä enkä toisen puolen naapurin koiranulkoiluttajarouvan nimeä (vaikka koiran nimen kyllä muistan) enkä juuri mitään muutakaan... Täytynee hankkia kirjakaupasta jokin opas tyyliin "Opi Muistamaan Tärkeät Nimet ja Olet 500 Päivässä Miljonääri". Vaan täkäläisten kirjapuotien elämänhallintaopas-hyllyjen sisällöistä ehkä joskus myöhemmin oma postauksensa.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Pikku päiväretki

Huh, mikä päivä!

Olen ollut tänään San Franciscossa lastemme kanssa. En onneksi yksin, vaan toisen suomalaisrouvan kanssa, jolla oli myös mukanaan kaksi leikki-ikäistä lasta. Tätä reissua olimme jo suunnitelleet pitkään ja minä olin se, joka vähän jännitti eikä meinannut uskaltaa lähteä, kun epäröin, miten matkasta selvittäisiin. Mutta hyvinhän se meni!

Kuljimme kaupunkiin ja takaisin CalTrainilla, jossa siinäkin oli toki jo elämystä melkoisesti. Tiedoksi mahdollisille muille lapsien kanssa CalTrainilla matkaaville: lastenvaunuja ei saa jättää polkupyörävaunuun, vaan ne pitää niputtaa kokoon ja viedä matkalaukkuhyllyyn. Se ei tuntunut kovin ilahduttavalta siinä kohtaa, kun oli pakannut vaunun korin täyteen reissutavaraa ja kyydissä oli kaksi lasta, mutta pakkohan määrätietoista konduktööriä oli uskoa.

Muutoin junamatkustus on tosi sujuvaa ja edullista. Yhdensuuntainen lippu täältä Piilaakson ytimestä SF:oon maksaa 6,50 dollaria (suunnilleen 4,5 euroa), joten eipä paljon kirpaise, kun muistaa, mitä pelkkä pysäköinti kaupungissa maksaa (yleensä 10 - 20 dollaria päivä).


(Bay Bridge -silta kuvattuna Embarcadero-rantakadulta. Kaikki kuvat kännykkäroiskeita, kun kameraa en enää saanut mahtumaan vaunujen koriin.)

Jo kaupunkiin mennessä oli junassa aistittavissa urheilujuhlan tuntua. Suunnilleen joka toisella matkustajalla oli baseball-joukkue San Francisco Giantsin pelipaita yllään. Kun saavuimme CalTrainin pääteasemalle ei tarvinnut suuresti järkeillä, että tänään todella oli Giantsin pelipäivä. Ihan aseman lähellä olevan AT & T -areenan tienoot olivat täynnä mustaan ja oranssiin pukeutuneita kotijoukkueen kannattajia. Tosi hyvä meininki näytti olevan ja kaikenlaista kansaa valui areenaa kohti, niin lapsiperheitä kuin eläkeläispariskuntiakin. Tuli taas todettua, että esimerkiksi juuri Giantsien peliä täytyy täällä ehdottomasti käydä katsomassa ihan kokemuksen vuoksi, vaikkei pelistä sen kummemmin mitään ymmärräkään.

Matkasimme rautatieasemalta The Embarcadero -rantakadun päästä toiseen, kohti rannan turistialueita, jossa taas kävimme katsomassa merileijonia. Tämä kartalla periaatteessa lyhyehkö matka kesti meiltä kolme tuntia, kun pieni matkanelikko halusi tietenkin kiivetä jokaiselle puistonpenkille, betoniporsaalle, tuijottaa laivoja ja lokkeja, syödä eväitä yms.


(Näkymää Embarcadero-kadulta kohti kaupunkia)

Urheasti päätimme myös kokeilla matkustamista yhdellä kaupungin tunnetuimmista kulkuneuvoista eli herttaisilla vanhanaikaisilla cable careilla. Emme olleet ihan varmoja, pääseekö niihin lastenrattaiden kanssa. Selvisi, että jos niputamme vaunut kasaan, niin kyytiin pääsee. Cable carilla ajaminen on jokseenkin turistimaisinta mitä voi tehdä, mutta elämys on kiistatta hieno. Persoonallinen kulkupeli yhdistettyinä upeisiin kaupunkimaisemiin on ehdottomasti kokemisen arvoinen.


(Kuvassa cable caria käännetään linjan päätepysäkillä kääntöpöydällä takaisin toiseen suuntaan. Kääntö tehdään ihan käsivoimin.)

Cable car vei rannasta kukkuloiden yli keskustaan, josta vielä kävelimme melko pätkän takaisin CalTrainin asemalle. Kotiin tullessa tuntui siltä kuin olisi tullut umpimaaseudulle, niin rauhaisilta ja pieniltä kotikulmat tuntuivat korvissa humisevan, kolisevan ja elämöivän The Cityn jälkeen.

SF on upea kaupunki, mutta seuraavan kerran menen sinne ilman lapsia. Samoin totesin, että nyt on rannan turistirysät tullut nähtyä ja on totisesti aika siirtyä tutustumaan ihan muihin kaupunginosiin.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Kokolattiamaton puolustuspuhe

Aikanaan yläasteen päätteeksi olin luokkaretkellä Englannissa. Sieltä jäi mieleen mm. isäntäperheen kylpyhuoneen kokolattiamatto, jonka muistan ylettyneen aivan kylpyammeen alareunaan asti ja joka tuntui teinistäkin aivan äärimmäisen älyttömältä.

Olen nyt asunut kohta kaksi ja puoli kuukautta kodissa, jossa on kokolattiamatto. Täytyy heti täsmentää, että sitä ei onneksi ole keittiössä eikä kylpyhuoneissa. Mutta muutoin kotimme lattiat ovat pehmeän, beigenvärisen maton peitossa portaita myöten.

Aluksi en ollut kovin riemuissani asiasta, mutta nyt on pakko myöntää, että on siinä puolensa.

Ensinnäkin 1- ja 3-vuotiaiden kanssa on todella kätevää, että asunto on kauttaaltaan pehmeälattiainen. Kun täällä koko ajan kuitenkin kolisee päitä ja muita ruumiinosia vauhdin tuoksinassa päin kulmia, niin on hyvä, että edes lattia ottaa pehmeästi vastaan. Erityisen hyvä asia pehmeys on portaissa. Pehmeällä lattialla on myös hyvä harjoitella kuperkeikkoja ja painia isän kanssa.

Aikuisen jalallekin on kiva, että joka paikassa on samanlainen pehmeä alusta, joka ei luista alta ja johon ei voi kompastua. Eikä tarvitse miettiä, pitäisikö viedä mattoja tampattavaksi. Kun ei voi, niin ei voi.

Itse asiassa noihin em. syihin liittyen totesin T:lle, että kun me saavumme eläkeikään, tulee kotiimme (joka siis on siellä Kreikassa, skootterivuokraamomme kupeessa) ilman muuta asennuttaa kokolattiamatto. Sehän on vanhukselle varsin mukava jalanalunen. Matalammalle nousevan askeleen alla ei tosiaan tarvitse pelätä liukastumista eikä mattoihin kompastumista ja jos kuitenkin kaatuu, niin onpahan osteoporoottisilla lonkkaluilla edes jotain pehmeää alla. Samoin tunnollinen vanha emäntä/isäntä voi surutta jättää matontamppauksesta huolehtimisen ja lattioiden pesemisen, sen kuin vain imuroi (ja mieluusti jättää senkin nuoremmilleen).

Mutta vaikka hyviäkin puolia kokolattiamatossa on, en silti sitä itse asentaisi, en ainakaan tässä elämänvaiheessa. Pienten lasten kanssa saa olla koko ajan sydän syrjällään, mitä matolle kenties päätyy. Lemmikin kanssa eläviin perheisiin kokolattiamatto olisi minusta täysin käsittämätön valinta - kuka niitä sisäsiistiksi opettelevan koiranpennun jätöksiä mattoon haluaisi?

Vähän myöhemmin elämässä kokolattiamatto voisi olla vaikkapa makuuhuoneessa tai muussa paikassa, jossa ei rampata ulkokengät jalassa kovin paljon. Ja kuten sanottu, reilusti vanhempana voisi sitten siirtyä kokonaan pehmustettuihin huoneisiin - mikä tietysti on höpertyvälle muutenkin ihan hyvä vaihtoehto :)

Kun metsästin lisätietoa kokolattiamatolle sopivista puhdistusvälineistä, päädyin Ylen sivuilla olleeseen juttuun, joka tiesi kertoa, että kokolattiamatot ovat Suomessakin taas yleistymässä ja niiden laatu on ihan muuta kuin vaikkapa 1970-luvulla.

Eräs huvittava piirre kokolattiamatossa on sen hiljaisuus: sekä mies että lapset ovat yllättäneet minut jo lukuisia kertoja ilmestymällä äänettä selkäni taakse. Nykyään koetankin muistaa olla varovainen, että en käänny äkkiä ja teilaa esimerkiksi K:ta, joka on ilmestynyt jalkojeni juureen.

Ja nyt on sitten nähty tämäkin päivä, että kirjoitan postauksen kokolattiamatoista... Alkaisi olla minunkin aika lähteä päivätöihin täältä hellan äärestä.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Pahvilaatikoista ja muusta muuttovalmistelusta

Olin aika yllättynyt, kun huomasin Blogilistan kautta, että tänne blogiimme oli huhtikuussa linkattu suomalaisella verkkosivulla nimeltä Perhesivut.com. Blogimme mainittiin ulkomaille muuttoa koskevassa kirjoituksessa.

En tiedä kuka tai mikä taho on Perhesivut.comin takana, eikä sillä niin ole väliäkään. Lähinnä itseäni vain hieman huvitti ko. teksti ulkomaille muutosta. Mitään väärää jutussa ei sinällään ollut, mutta sanotaanko nyt niin, että en ehkä itse aloittaisi ulkomaanmuuton valmisteluja pahvilaatikoiden hankinnalla, vaan enemmänkin niillä henkisen puolen jutuilla.

Mutta jotta en täällä vain näsäviisastelisi toisten kirjoituksille, niin lupaan, että kirjoitan oman versioni aiheesta jossakin vaiheessa. Luvassa siis viiltävää puhtaan subjektiivista analyysiä siitä, miten Lahden takana -blogin väki on valmistautunut ulkomaille muuttoihinsa. Pysykää nahoissanne!

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Mangomania

Mango on hedelmä, jota en muista koskaan Euroopassa asuessani kaupasta ostaneeni. Onhan sitä ollut aina saatavilla niin Suomessa kuin Virossakin, mutta ei vain ole tullut syötyä.

Täällä mangoja on kaupan paljon enemmän kuin Pohjois-Euroopassa eikä mango ole täällä mikään eksoottinen, erikoinen hedelmä, vaan samanlainen massalaarituote kuin vaikkapa banaanikin. Se on tietysti ihan luontevaa, sillä mangot tuntuvat suurimmaksi osaksi tulevan naapurimaa Meksikosta.

Tajusin mangojen helpon saatavuuden ja varsin edullisen hinnan heti tänne tultuani ja ostin niitä muutaman kerran. Ja sitten taas, ja aina vain, ja vielä kerran... Nyt ollaankin tilanteessa, että minusta on tullut mango-riippuvainen.

Pari päivää sitten paikallislehtemme San Jose Mercury Newsin ruokasivuilla kerrottiin, että mangosadon huippusesonki alkaa olla nyt käsillä. Lehdessä annettiin vinkkejä, miten vielä raakoja mangoja kannattaa kotona kypsyttää. Ne tulisi kuulemma laittaa esimerkiksi paperipussissa kuivaan kaappiin ja antaa pehmetä siellä. Kun mangot sitten ovat kypsyneet sopiviksi, ne kannattaa säilyttää jääkaapissa ja syödä muutaman päivän kuluessa.

Lehdessä suositeltiin myös, miten mangoja kannattaa syödä, ja ilmiselvin ja helpoin vinkki oli tietysti nauttia mangoja ihan sellaisenaan, mitä minä myös kannatan. Lehdessä myös suositeltiin ripottelemaan mangolohkojen päälle hieman cayenne-pippuria. Minä hihkaisin tätä lukiessani "hahaa!", sillä muistin, että San Jose Flea Marketilla olin nähnyt maistiaisina olleiden mangolohkojen päällä jotakin chilipippurin kaltaista (näköjään kirjoitinkin aiheesta), mutta nyt ymmärrän, että se olikin luultavasti cayenne-pippuria.

Tekisi mieleni sanoa, että syökää paljon mangoja, sillä ne ovat herkullisia, mutta täsmennän sen verran, että syökää niitä vain, jos asutte lähellä mangosatoja. Suomessa ja Virossa kannattaa keskittyä vaikkapa mustikoihin, mansikoihin ja puolukoihin, jotka tuntuvat täältä katsottuna mahtavan herkullisilta ja eksoottisilta.

Päivän käännöskukkanen

Kolmevuotiaan pääkoppa on kyllä ihmeellinen laitos.

J oppi Virossa musiikkileikkikoulussa laulun, jossa lauletaan "Laev see sõidab mere peal ja tuul see laeva kiigutab". Sitä edelleen välillä laulelemme eikä sitä koskaan ole laulettu suomeksi.

Tänään olimme kaupungilla asioilla ja J ajeli pyörällään. Yhtäkkiä poika alkoi fillarin selässä laulaa tuota Virosta tuttua laulua, mutta lauloikin sen suomeksi. J keksi laulusta oman käännöksensä, ja tekikin oikein herttaisen suomenkielisen version - jota en valitettavasti enää sanasta sanaan muista, mutta jossa alkuperäisen tapaan puhuttiin meren aalloilla matkaavasta laivasta.

Pienet rattaat aivoissa tekevät todella vimmatusti kielitöitä ja näköjään hyvin sujuu. Aikuinen voi vain ällistellä.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Ulkosuomalaisuussarja, osa 6: Kaksi maata, kaksi erilaista muuttoa

Sain taannoisen kampaajakokemuspostaukseni kommenteissa toiveen kirjoittaa siitä, millaista on ollut muuttaa Yhdysvaltoihin verrattuna muuttaa Viroon. Tässäpä tulee asiasta ajatuksiani, ja koska se liittyy yleisluontoisesti ulkomaille muuttoon, niin pistän sen osaksi aiemmin kirjoittamaani Ulkosuomalaisuussarjaa (jonka aiemmat tekstit löytyvät oikeasta palkista).

Muutimme Viroon keväällä 2008 ja siinä rytäkässä muuttui entinen elämä kokonaan toiseksi. Odotin muuttoa valmistellessa ensimmäistä lastamme, siirryin äitiysvapaalle työstäni, jätin taakse tutuksi ja läheiseksi tulleen opiskeluvuosien kaupungin ja muutin ensimmäistä kertaa ulkomaille ja vielä maahan, jonka kieltä en osannut ja josta en tiennyt muutenkaan juuri mitään. Tallinna oli lähellä, mutta silti varsin vieras.

Mutta nähtävästi tieto siitä, että olen maantieteellisesti lähellä Suomea teki muuton Viroon helpoksi. En muista muuttovaiheeseen liittyneen suurta dramatiikkaa tai luopumisen tuskaa (paitsi pakkaaminen alle 2 kk:n ikäisen esikoisen kanssa). Tosin en ylipäänsä muista niistä muuton ensimmäisistä viikoista juuri mitään - ihan samoin kun en täällä olonkaan parista ekasta viikosta. Vaikka kuinka valmistautuisi, toiseen maahan muutto on aina sellainen stressi, että mustia aukkoja tuntuu mieleen jäävän.

Ensimmäisenä kesänä Virossa meillä kävi paljon vieraita Suomesta, joten ei oikeastaan edes tuntunut, että asun ulkomailla. Samoin kävin J:n kanssa melko usein Suomessa. Esimerkiksi lapsuudenkotiini ei Tallinnasta ollut matkaa juurikaan enemmän kuin työ- ja opiskelukaupungistani Suomessa.

Viron kieltä aloin opetella itsenäisesti heti, kun tieto muutosta tuli. Kielten oppiminen ei ole minulle kovin hankalaa, joten suunnilleen puolen vuoden kuluttua muutosta selvisin jo arkisista asioista viroksi. Siinäkin mielessä Viroon muuttaminen on suomalaiselle varsin helppo juttu.

USA:an muuttaessa moni asia onkin ollut toisin. Enää muutto ulkomaille ei ollut uusi asia. Olimme muuttamassa maahan, jonka kielikin oli tuttu. Lapsia oli kyllä matkassa jo kaksi, mutta toisaalta elämä lapsiperheenä oli jo koettu. Minun ei tarvinnut enää opetella, miten olla kotiäiti.

Vaan kuinka kävikään - Kaliforniaan muutto jännitti minua aivan määrättömästi enemmän kuin muutto Viroon. Siis todella, todella paljon. En muista koskaan aikuisiässä olleeni moisessa jännityskrampissa niin pitkiä aikoja kuin helmi-maaliskuun aikana olin. Välillä iski todella epätoivoinen olo, kun tuntui, että en vain selviä näin isosta hypystä. Olinhan siirtämässä koko elämää toiselle puolelle maailmaa paikkaan, jossa en ollut koskaan käynyt ja jonka elämäntyylistä minulla ei ollut hajuakaan (Baywatchin katsominen ei käy sopeutumisvalmennuksesta). Kurkkua kuristi, kun ajattelin hetkeä, jolloin olisin Kaliforniassa yksin lasten kanssa, kun T on jossakin työmatkalla. Siellähän sitten istuisin, kaukana kaikesta, ilman, että tunnen yhtään ympärillä olevaa ihmistä.

Viimeiset päivät Tallinnassa ennen tänne lähtöä olivat jotenkin hurjia. Kaikkea tehtiin "viimeistä kertaa". En muista keväältä 2008 Viroon-muuton ajalta yhtään sellaisia tunteita, vaikka silloin "viimeisiä kertoja" oli vähintään yhtä paljon.

Koetin lohduttaa itseäni sillä, että olimme muuttamassa vauraaseen länsivaltioon, jossa elämän perusrakenteet ovat varsin hyvin kuosissa ja että osasin maan kielen. En jäisi hätään, osaisin hakea apua, jos jotakin sattuisi.

Kuinka sitten kävikään? Takana on vasta kaksi kuukautta USA:ssa, mutta aivan varmasti voin jo nyt sanoa, että tänne sopeutuminen on sujunut nopeammin kuin Viroon asettuminen, vaikka sekin oli varsin vaivatonta.

Virossa helppoa oli se, että ihmiset ja heidän tapansa olla ja elää ovat hyvin lähellä suomalaisia. Virossa ei tarvinnut miettiä esimerkiksi hienotunteista käytöskoodistoa ja tapoja tervehtiä. Kaikkeen siihen sopi melko hyvin suomalainen tapa, kunhan vain vaihtoi kielen toiseen (muistakaa toki, että tämä on raaka yleistys).

Täällä taas ihmiset ja ihmisten tapaa elää on hyvinkin erilainen, mutta silti siihen on helpompi luiskahtaa mukaan. Ihmisten ystävällisyys ja rentous helpottaa tänne asettautumista suunnattomasti. On oikein mukavaa morjestella kadulla ventovieraita ihmisiä ja rupatella niitä näitä puistossa olevien vieraiden äitien kanssa. Kyllä, se on pintaa eikä siinä mennä syvällisiin aiheisiin, mutta kanssakäynnin helppous tekee kaikesta olemisesta täällä pykälän verran helpompaa. Eihän meillä Virossa ole kamalaa ollut, päin vastoin, mutta nyt huomaa hurjan selvästi, miten kovin kankeaa, yksioikoista ja jännittynyttä suomalais-virolainen ihmisten välinen viestintä on.

Toinen asia, mikä tekee juuri Piilaaksoon tulosta ulkomaalaiselle helpohkon on se, että täällä ei juuri muita olekaan kuin meitä ulkomaalaisia. Kansaa on maailman joka kolkasta ja jokaista yhdistää yksi asia: kotimaa on jätetty ja tultu juuri tänne. Täällä ei tarvitse yhtään teeskennellä olevansa suuri maailmannainen. Muutkin ovat ihan yhtä pihalla ja opettelevat rakentamaan elämäänsä tähän kulttuurien sillisalaattiin.

Kolmas sopeutumiseen ja viihtymiseen vaikuttava asia on täkäläinen sää ja luonto. Ulkoilu on täällä helppoa ja vaivatonta vuoden ympäri ja upeita ulkoilupaikkoja riittää. Lisäksi täällä vauraassa (ja paikoittain käsittämättömän ökyrikkaassa) Piilaaksossa on erittäin kaunista ja siistiä. Tietysti sellaiseen asettuu vaivattomammin kuin kurjuuteen.

Sää helpottaa erityisesti kotiäidin elämää. On upeaa, kun voi viettää päivänsä lasten kanssa ulkona ilman suurempaa pukeutumisvaivaa. J ja K nauttivat ulkoilusta täysillä ja ovat heti aamiaisen jälkeen jo kiskomassa kenkiä jalkaan. Tenaviemme liikuntamäärä on lisääntynyt eksponentiaalisesti verrattuna esimerkiksi viime talveen, jolloin istuttiin jumissa tallinnalaisten lumikasojen keskellä (juu, tiedetään tiedetään, ei ole huonoja säitä vaan huonoja vaatteita yms., ja talvi ja pimeys on vain asennekysymys ja pitää nauttia kirkkaista hangista - mutta jos tätä jatkuu viisi kuukautta, niin rajansa kaikella...)

Tallinnassa ei suinkaan ollut kurjaa, mutta muistan kyllä, että minulta kesti pitkään, ennen kuin silmä tottui pikkurähjäisiin neuvostoaikaisiin taloihin, arkkitehtuurin kummalliseen kirjavuuteen ja roskaisuuteen, jota keskustan turistialueiden ulkopuolella valitettavasti edelleen näkee.

Neljäs sopeutumishelpottaja on tietenkin kieli. Olen kiitollinen, että koulussa englannin tunneilla tuli oltua hereillä. En toki osaa vielä kielen sosiaalisia koukeroita ja töksäyttelen keskusteluissa miten sattuu, mutta noin muutoin ymmärrän ja tulen ymmärretyksi. Virossa se sentään kesti aika paljon kauemmin.

Voi siis sanoa, että sekä Viroon että USA:an sopeutuminen on meidän tapauksessamme sujunut ilman suurta tuskaa. Muutoissa ovat nousseet esille erilaiset viihtymiseen liittyvät asiat, mutta lopputulema on suunnilleen sama. Sopeuduttu on. Ja pakko on tunnetusti aina paras kannustin: eihän ihminen voi elää jossakin ihmeellisessä väliaikaishötössä, vaan arki on saatava ripeästi sujumaan ja mahdollisimman hyväksi, oli se sitten missä tahansa päin maailmaa.

Lopuksi voi miettiä, kumpi sitten on parempi paikka, Viro vai USA. Se, että jonnekin sopeutuu nopeasti, ei silti välttämättä tarkoita, että se olisi unelmien asuinpaikka. Virossa olemme olleet kolme vuotta ja Kaliforniassa vasta kaksi kuukautta, joten vertailun tekeminen nyt olisi kertakaikkisen epäreilua - ja vertailu on muutenkin turhaa, sillä kaikki paikat maailmassa ovat omalla tavallaan hyviä. Jos jotakin olen näiden ulkomailla vietettyjen vuosien aikana oppinut, niin sen, että onnellista elämää ja arkea voi elää aivan äärettömän monilla tavoilla, ja itselle tekee oikein hyvää nähdä ja tajuta se.

****

Jaha, tästä tuli sitten näin pitkä... Aihe-ehdotus oli näköjään runosuoltani hyvin kutitteleva. Kiitokset ideasta Madjaarien maille!
Related Posts with Thumbnails