Tallinnan katukuvassa on näkynyt uuden liikuntakeskuksen mainoksia. Keskus väittää olevansa tyylikkäämpi ja korkeatasoisempi kuin kaupungin muut treenisalit. Mainoskuvassakin patsastelee naisia ja miehiä kuntosalilaitteiden edustalla iltapukuun ja pikkutakkiin sonnustautuneena.
Vilkaisin uteliaisuuttani, kuinka paljon treenaaminen tällaisella "luksussalilla"maksaa.
Kertakäynti maksaa 20 euroa. Pidempiaikaisten treenipakettien hinnat ovat 100 - 110 euroa kuussa.
Suomen kuntokeskushinnoista minulla ei ole enää hajuakaan, mutta Tallinnan mittapuussa tämä on aivan tolkuton taksa. Kuntokeskukset täällä ovat mielestäni jo nyt hyvin kalliitta, mutta tämä vetää kirkkaasti pohjat.
Taas kerran totean, että kun kansalaisen keskipalkka on jossakin 900 euron kieppeissä, voi vain ihmetellä, mistä löytyy asiakaskuntaa tällaisiin paikkoihin. Jännittävä seurata, kuinka kauan Golden Club porskuttaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste urheilu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste urheilu. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 10. maaliskuuta 2013
tiistai 6. syyskuuta 2011
Kisaveikkaus päättyi - Kalifornia onnittelee Savoa!
Loppumetreillä piinaavan jännittäväksi kiihtynyt Lahden takana -blogin legendaarinen kisaveikkaus ratkesi lopulta savolaisten veikkaajien eduksi. Onnea, onnea!
Yhdysvallat oli kisojen mitalitilaston ykkönen voittaen 25 mitalia, minkä Savon veikkaajat oikein ennustivat. Tiukkana kakkosena veikkauksessa oli P Pöndeltä, joka arveli mitalimäärän olevan 26.
Koska minulla on melko varma aavistus, että savolaiset penkkiurheilijat ovat kovastikin tuttuja ihmisiä, en ala huudella palkinnon postitusosoitteen perään. Voi jopa olla, että palkinto toimitetaan voittajalle käteen.
Suuri kiitos jälleen kaikille veikkaukseen osallistuneille!
Mainitaan vielä, että silmiini osui tänään paikallislehdessä ensimmäistä kertaa juttu MM-kisoista. Yhden palstan lyhyt, kuvaton pätkä taisikin olla kaikki, mitä San Jose Mercury News aiheesta kertoi. Hmpf.
maanantai 29. elokuuta 2011
Veikkausaika päättyi
Tätä kirjoittaessani on Suomessa jo aamuyö elokuun 29. päivän puolella ja näin ollen veretseisauttavan jännittävän kisaveikkauksen osallistumisaika on päättynyt. Kiitos kaikille osallistujille jo tässä kohtaa!
Aika paljon hajontaa oli jenkkien mitalimäärän veikkauksissa. Alhaisin lukema oli 12 ja korkein 44. Viikon päästä katsotaan, kenen veikkaus osui parhaiten.
Kerrottakoon myös, että paikallislehdessämme San Jose Mercury Newsissä ei ole vielä ollut sanallakaan mainintaa MM-kisoista. Vaan eipä ole yllätys. Kyseisessä lehdessä ainoat uutisoitavat urheilulajit ovat baseball, amerikkalainen jalkapallo ja joskus golf. Minä luen kisauutisia kisajärjestäjien, Ylen ja Hesarin sivuilta.
Mutta mitä ihmettä Bolt teki?
Aika paljon hajontaa oli jenkkien mitalimäärän veikkauksissa. Alhaisin lukema oli 12 ja korkein 44. Viikon päästä katsotaan, kenen veikkaus osui parhaiten.
Kerrottakoon myös, että paikallislehdessämme San Jose Mercury Newsissä ei ole vielä ollut sanallakaan mainintaa MM-kisoista. Vaan eipä ole yllätys. Kyseisessä lehdessä ainoat uutisoitavat urheilulajit ovat baseball, amerikkalainen jalkapallo ja joskus golf. Minä luen kisauutisia kisajärjestäjien, Ylen ja Hesarin sivuilta.
Mutta mitä ihmettä Bolt teki?
perjantai 26. elokuuta 2011
Kisaveikkaus täällä taas!
Onneksi on valppaita lukijoita, jotka herättävä bloggaajan koomasta. Yleisurheilun MM-kisat alkavat muutaman tunnin päästä Etelä-Korean Daegussa. Tottahan toki perinteitä on noudatettava ja laitettava vielä viime metreillä ennen kisahuuman alkua pystyyn Lahden takana -blogin legendaarinen, hiuksia nostattavan jännittävä kisaveikkaus!
Veikkauksen kohteet ovat eläneet matkan varrella hieman sen mukaan, missä maassa blogiväki asuu. Niinpä tällä kertaa kisaveikkauksen kysymys kuuluu seuraavasti:
Kuinka monta mitalia Yhdysvallat ottaa Daegun kisoista?
Veikkausaika päättyy 28.8. klo 23.59 suunnilleen Suomen aikaa.
Muistutetaan sen verran, että kisaohjelmassa on 47 lajia, joten yhteensä 141 mitalia on jaossa. (Eikä saivarrella - lasken viestimitaleidenkin olevan vain yhden mitalin eikä neljää)
Laita veikkauksesi tämän postauksen kommenttilootaan. Yksi vastaaja saa veikata vain kerran. Keksi itsellesi nimimerkki, niin tiedän kisan loputtua huudella oikean voittajan perään.
Jos kenenkään veikkaus ei osu kohdilleen, palkinto arvotaan kolmen lähimmäksi oikeaa lukemaa veikanneen kesken.
Kisaveikkauksen voittajalle lähtee jokin täkäläisiin urheiluseuroihin liittyvä palkinto.
Osallistuosallistu!
Veikkauksen kohteet ovat eläneet matkan varrella hieman sen mukaan, missä maassa blogiväki asuu. Niinpä tällä kertaa kisaveikkauksen kysymys kuuluu seuraavasti:
Kuinka monta mitalia Yhdysvallat ottaa Daegun kisoista?
Veikkausaika päättyy 28.8. klo 23.59 suunnilleen Suomen aikaa.
Muistutetaan sen verran, että kisaohjelmassa on 47 lajia, joten yhteensä 141 mitalia on jaossa. (Eikä saivarrella - lasken viestimitaleidenkin olevan vain yhden mitalin eikä neljää)
Laita veikkauksesi tämän postauksen kommenttilootaan. Yksi vastaaja saa veikata vain kerran. Keksi itsellesi nimimerkki, niin tiedän kisan loputtua huudella oikean voittajan perään.
Jos kenenkään veikkaus ei osu kohdilleen, palkinto arvotaan kolmen lähimmäksi oikeaa lukemaa veikanneen kesken.
Kisaveikkauksen voittajalle lähtee jokin täkäläisiin urheiluseuroihin liittyvä palkinto.
Osallistuosallistu!
tiistai 23. elokuuta 2011
Turpaan vaan ja onnea
Sunnuntain sanomalehden mieleenjäävin juttu koski amerikkalaista jalkapalloa. Suositun lajin surullinen puoli alkaa saada julkisuutta. Laji nimittäin voi aiheuttaa pelaajille vakavia päävammoja.
San Jose Mercury Newsin jutun päähahmo on 52-vuotias George Visger, joka on 1980-luvulla pelannut jenkkifutista San Francisco 49ers -joukkueessa.
Nyt Visger kärsii vakavista muistihäiriöistä. Hänelle on tehty yhdeksän aivoleikkausta. Jokaisen tekemänsä asian Visger joutuu kirjoittamaan muistiin, muutoin kaikki unohtuu.
Visger on ensimmäisiä, joka on noussut julkisesti kertomaan, että amerikkalaisessa jalkapallossa jatkuvasti saatavat pienet ja suuremmat aivotärähdykset ovat vakava uhka pelaajien terveydelle. Liigan kattojärjestö NFL on tähän asti vaiennut aiheesta, mutta on jutun mukaan nyt alkanut puuttua asiaan.
Todella rankka yksittäinen jutussa mainittu tapaus on Chicago Bears -joukkueen Dave Duersonin kohtalo. 50-vuotias mies teki tämän vuoden helmikuussa itsemurhan ja jätti jälkeensä toiveen, että hänen aivonsa testamentattaisiin tutkimustyöhön. Mies tappoi itsensä ampumalla itseään rintaan, jotta testamentin toive voitaisiin toteuttaa.
Duersonin aivot tutkittiin ja hänellä todettiin sairaus nimeltä chronic traumatic encephalopathy eli CTE (en valitettavasti tiedä suomenkielistä käännöstä tälle). Wikipedian artikkelin mukaan CTE on rappeuttava sairaus, jolle altistuvat paljon aivotärähdyksiä tai muita pään vammoja saaneet ihmiset. Sama CTE on myös lehtijutun päähenkilöllä Visgerillä.
George Visger tietää, että hänen kuntonsa heikkenee. Jää nähtäväksi, kuinka hyvin lääketiede voi taudin etenemistä hidastaa.
Turhan kova hinta on tällainen mokomasta törmäilystä ja pallon perässä juoksentelusta. Kiinnostaisi tietää, miten ja kuinka paljon ilmiöstä on keskusteltu vaikkapa jääkiekon tai rugbyn yhteydessä, joissa jenkkifutiksen tavoin iskuja tulee koko ajan.
Usein heristellään sormea esimerkiksi nyrkkeilyn ja muiden kamppailulajien suuntaan ja pelotellaan, kuinka ne tekevät urheilijasta vihanneksen.
Silti: lyöntejä ja potkuja sisältävissä yksilölajeissa on yleensä säännöt, jotka määrittävät, mihin osaan kehoa ja miten kovaa toista voi mättää. Minuakin on kuristettu kaulasta sekä lyöty ja potkittu päähän aika tavalla, mutta ikinä ei ole tarvinnut totisesti pelätä niskan katkeamista. Rajat ovat olleet selvänä kummallakin osapuolella.
Joukkuelajeissa rajoja on valitettavan usein hankala määritellä, kun koko ajan kuitenkin rytisee useammasta suunnasta. Ja vaikka kuinka kuinka koetettaisiin esiintyä fair play -tarrat rintamuksessa, niin aina joku neropatti kuitenkin tekee toiselle lähestulkoon halvauttavan taklauksen.
Jokainen valitsee lajinsa itse ja ottaa vastaa siihen kuuluvat mahdolliset riskit. Kyllä neulonnan harrastajakin saattaa sohaista itseään vitosen pyöröpuikolla silmään. Mutta sen verran lajijärjestöjen pitäisi ainakin rahaan hukkuvissa ammattilaislajeissa tehdä, että riskejä edes yritettäisiin vähentää. Fanien ja seuran unohtama, dementoituva entinen huippu-urheilija on elämänkohtalo surullisimmasta päästä.
San Jose Mercury Newsin jutun päähahmo on 52-vuotias George Visger, joka on 1980-luvulla pelannut jenkkifutista San Francisco 49ers -joukkueessa.
Nyt Visger kärsii vakavista muistihäiriöistä. Hänelle on tehty yhdeksän aivoleikkausta. Jokaisen tekemänsä asian Visger joutuu kirjoittamaan muistiin, muutoin kaikki unohtuu.
Visger on ensimmäisiä, joka on noussut julkisesti kertomaan, että amerikkalaisessa jalkapallossa jatkuvasti saatavat pienet ja suuremmat aivotärähdykset ovat vakava uhka pelaajien terveydelle. Liigan kattojärjestö NFL on tähän asti vaiennut aiheesta, mutta on jutun mukaan nyt alkanut puuttua asiaan.
Todella rankka yksittäinen jutussa mainittu tapaus on Chicago Bears -joukkueen Dave Duersonin kohtalo. 50-vuotias mies teki tämän vuoden helmikuussa itsemurhan ja jätti jälkeensä toiveen, että hänen aivonsa testamentattaisiin tutkimustyöhön. Mies tappoi itsensä ampumalla itseään rintaan, jotta testamentin toive voitaisiin toteuttaa.
Duersonin aivot tutkittiin ja hänellä todettiin sairaus nimeltä chronic traumatic encephalopathy eli CTE (en valitettavasti tiedä suomenkielistä käännöstä tälle). Wikipedian artikkelin mukaan CTE on rappeuttava sairaus, jolle altistuvat paljon aivotärähdyksiä tai muita pään vammoja saaneet ihmiset. Sama CTE on myös lehtijutun päähenkilöllä Visgerillä.
George Visger tietää, että hänen kuntonsa heikkenee. Jää nähtäväksi, kuinka hyvin lääketiede voi taudin etenemistä hidastaa.
Turhan kova hinta on tällainen mokomasta törmäilystä ja pallon perässä juoksentelusta. Kiinnostaisi tietää, miten ja kuinka paljon ilmiöstä on keskusteltu vaikkapa jääkiekon tai rugbyn yhteydessä, joissa jenkkifutiksen tavoin iskuja tulee koko ajan.
Usein heristellään sormea esimerkiksi nyrkkeilyn ja muiden kamppailulajien suuntaan ja pelotellaan, kuinka ne tekevät urheilijasta vihanneksen.
Silti: lyöntejä ja potkuja sisältävissä yksilölajeissa on yleensä säännöt, jotka määrittävät, mihin osaan kehoa ja miten kovaa toista voi mättää. Minuakin on kuristettu kaulasta sekä lyöty ja potkittu päähän aika tavalla, mutta ikinä ei ole tarvinnut totisesti pelätä niskan katkeamista. Rajat ovat olleet selvänä kummallakin osapuolella.
Joukkuelajeissa rajoja on valitettavan usein hankala määritellä, kun koko ajan kuitenkin rytisee useammasta suunnasta. Ja vaikka kuinka kuinka koetettaisiin esiintyä fair play -tarrat rintamuksessa, niin aina joku neropatti kuitenkin tekee toiselle lähestulkoon halvauttavan taklauksen.
Jokainen valitsee lajinsa itse ja ottaa vastaa siihen kuuluvat mahdolliset riskit. Kyllä neulonnan harrastajakin saattaa sohaista itseään vitosen pyöröpuikolla silmään. Mutta sen verran lajijärjestöjen pitäisi ainakin rahaan hukkuvissa ammattilaislajeissa tehdä, että riskejä edes yritettäisiin vähentää. Fanien ja seuran unohtama, dementoituva entinen huippu-urheilija on elämänkohtalo surullisimmasta päästä.
torstai 14. heinäkuuta 2011
Salilla nähtyä
Näin päivänä muutamana kuntokeskuksessa nuoren naisen, joka askelti stepperi-laitteella.
Naisella oli korvillaan kuulokkeet, joista hän varmaan kuunteli musiikkia. Stepperin edessä olevalla telineellä hänellä oli sekä romaani että New Yorker -aikakauslehti. Lähellä stepperiä oli myös televisio, jota saattoi välillä vilkaista.
Sitä tässä vain mietin, että mahtaakohan tuollaisen viihdykemäärän kanssa jäädä kuntoilu sivuseikaksi? Onko multitasking mennyt tässä tapauksessa överiksi?
Ja toisaalta, mitäpä se minulle yhtään kuuluu. Kukin kuntoilee kuten haluaa.
Naisella oli korvillaan kuulokkeet, joista hän varmaan kuunteli musiikkia. Stepperin edessä olevalla telineellä hänellä oli sekä romaani että New Yorker -aikakauslehti. Lähellä stepperiä oli myös televisio, jota saattoi välillä vilkaista.
Sitä tässä vain mietin, että mahtaakohan tuollaisen viihdykemäärän kanssa jäädä kuntoilu sivuseikaksi? Onko multitasking mennyt tässä tapauksessa överiksi?
Ja toisaalta, mitäpä se minulle yhtään kuuluu. Kukin kuntoilee kuten haluaa.
tiistai 5. heinäkuuta 2011
Pitkän viikonlopun ohjelmaa
Suomesta tulleen kummityttären perheen kanssa on viime päivinä kierretty paikassa jo toisessakin. Koska asuinmaasta riippumatta viemme aina kaikki kyläilijämme torille, käytiin sunnuntaina Mountain View'n kaupungissa jokasunnuntaisella Farmers' Marketilla.
Tänään maanantaina juhlistettiin Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivää käymällä baseball-ottelussa Oaklandissa. Erinomaisen viihdyttävää oli se! Koetan saada tänne myöhemmin lisää kuvia ja tunnelmia elämäni ensimmäisestä baseball-kokemuksesta. Urheilullisesti peli on aikamoista seisoskelua (harkitsimme aurinkotuolien vientiä takakentän koppareille), mutta katsomotunnelmassa riitti viihdettä.
Huomenna kohteena vieraidemme kanssa on San Francisco, johon minä lähden tällä kertaa ilman kahta pientä matkakaveriani. Päivän tavoitteenani on olla vilkuilematta kännykkää joka viides minuutti. Lapset luultavasti pärjäävät työpäivän mitan ilman minuakin.
Tänään maanantaina juhlistettiin Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivää käymällä baseball-ottelussa Oaklandissa. Erinomaisen viihdyttävää oli se! Koetan saada tänne myöhemmin lisää kuvia ja tunnelmia elämäni ensimmäisestä baseball-kokemuksesta. Urheilullisesti peli on aikamoista seisoskelua (harkitsimme aurinkotuolien vientiä takakentän koppareille), mutta katsomotunnelmassa riitti viihdettä.
Huomenna kohteena vieraidemme kanssa on San Francisco, johon minä lähden tällä kertaa ilman kahta pientä matkakaveriani. Päivän tavoitteenani on olla vilkuilematta kännykkää joka viides minuutti. Lapset luultavasti pärjäävät työpäivän mitan ilman minuakin.
perjantai 1. heinäkuuta 2011
Eikö nyt edes treenatessa saa olla hiljaa?
Treenivaatteet päälle hiljaisessa pukuhuoneessa, sitten odottamaan jumppasaliin tunnin alkua, jossa sielläkin on täysi hiljaisuus, vaikka paikalla olisi 30 naista. Joku pakenee ihmiskontaktia sykemittarin näpelöintiin. Jonkun tekisi vähän mieli alkuverrytellä omalla paikallaan, mutta ei meinaa kehdata heilua ja venytellä, kun muut saattavat pitää liian innokkaana ja salin iso peilikin monistaa käsien pyörittelyn muille.
Onneksi pirteä ohjaaja tulee pian paikalle ja saa aloittaa korviin sattuvan musiikin tahdissa treenin, jonka aikana ei tarvitse puhua mitään eikä varsinkaan näyttää, jos askelsarjojen tekeminen tuntuisikin vähän kivalta. Joku uskaltaa vaivoin nyökätä, jos ohjaaja tiedustelee mikrofoniin huutaen, mikä on meininki. Ja voi taivas miten noloa on, jos sekoaa polvennostoaskeleissa tai jos ohjaaja tulee neuvomaan hauiskääntötekniikaa. Muut taas varmaan ajattelee, että ei se tuokaan mitään osaa.
Tunnin päätyttyä kukaan ei koskaan kysy ohjaajalta mitään, vaikka hän kehottaa tulemaan juttelemaan. Sitten äkkiä pukuhuoneessa ulkovaatteet päälle, napit korviin ja kotiin.
Suomessa ja Virossa kuntokeskuksen ryhmäliikuntatunti on hyvin yksinäinen suoritus.
Täällä ennen tunnin alkua rupatellaan muiden kanssa, autetaan kuntoiluvälineiden kokoamisessa, vertaillaan kokemuksia eri ohjaajien tyyleistä, kysellään vinkkejä. Ohjaaja kysyy tunnin aluksi kuulumisia ja laulaa mikrofoniin jumpan musiikin tahdissa - usein mielummin kuin hyvin.
Tunnin heilunnan aikana kuuluu naurua, juttelua, kommentointia, taputuksia, ilonkiljahduksia ja virnistelyä puolin ja toisin, jos latinotahtiset askeleet eivät menekään ihan niin kuin Strömsössä.
Vielä pukuhuoneessa ihan ventovieras rouva saattaa tukkaa kuivatessaan kysellä, mitä tykkäsin tunnista ja käynkö täällä useinkin.
Tämä vaatii vähän sulattelua.
Onneksi pirteä ohjaaja tulee pian paikalle ja saa aloittaa korviin sattuvan musiikin tahdissa treenin, jonka aikana ei tarvitse puhua mitään eikä varsinkaan näyttää, jos askelsarjojen tekeminen tuntuisikin vähän kivalta. Joku uskaltaa vaivoin nyökätä, jos ohjaaja tiedustelee mikrofoniin huutaen, mikä on meininki. Ja voi taivas miten noloa on, jos sekoaa polvennostoaskeleissa tai jos ohjaaja tulee neuvomaan hauiskääntötekniikaa. Muut taas varmaan ajattelee, että ei se tuokaan mitään osaa.
Tunnin päätyttyä kukaan ei koskaan kysy ohjaajalta mitään, vaikka hän kehottaa tulemaan juttelemaan. Sitten äkkiä pukuhuoneessa ulkovaatteet päälle, napit korviin ja kotiin.
Suomessa ja Virossa kuntokeskuksen ryhmäliikuntatunti on hyvin yksinäinen suoritus.
Täällä ennen tunnin alkua rupatellaan muiden kanssa, autetaan kuntoiluvälineiden kokoamisessa, vertaillaan kokemuksia eri ohjaajien tyyleistä, kysellään vinkkejä. Ohjaaja kysyy tunnin aluksi kuulumisia ja laulaa mikrofoniin jumpan musiikin tahdissa - usein mielummin kuin hyvin.
Tunnin heilunnan aikana kuuluu naurua, juttelua, kommentointia, taputuksia, ilonkiljahduksia ja virnistelyä puolin ja toisin, jos latinotahtiset askeleet eivät menekään ihan niin kuin Strömsössä.
Vielä pukuhuoneessa ihan ventovieras rouva saattaa tukkaa kuivatessaan kysellä, mitä tykkäsin tunnista ja käynkö täällä useinkin.
Tämä vaatii vähän sulattelua.
torstai 16. kesäkuuta 2011
Mua vietiin ihan 15 - 0
Jos vuodenvaihteen tienoilla tuntee olonsa levottomaksi, mikäli ei näe Saksan-Itävallan mäkiviikkoa, niin samoin tuntuu kesä vaillinaiselta, jos ei seuraa edes vähän Wimbledonin tennisturnausta. Lapsena haaveilin kovasti pääseväni Wimbledoniin pallopojaksi, jolloin olisi ehkä tavannut kuninkaallisia, vaikka siellä oli aina vain niitä tylsiä mitä lie vähänimisempiä herttuoita eikä koskaan esimerkiksi Dianaa.
En ole ikinä nähnyt yhtäkään tennisottelua paikan päällä, mutta tänä kesänä voisi lopulta olla hetki saada asiaan muutos. Wimbledoniin en tietenkään ole lähdössä, mutta muutaman kilometrin päässä meiltä pääsisi katsomaan aivan maailman parhaita karvapallon mätkijöitä.
Muun muassa Serena Williams ja Maria Sharapova osallistuvat Bank of The West Classic -tennisturnaukseen, joka pelataan heinäkuun lopussa Stanfordin yliopiston tenniskentillä. Miesten pelejä turnauksessa ei ole.
Ja kun menee paikan päälle katsomaan, säästyy luultavasti Jari Hedmanin kuiskailevilta selostuksilta ja Maskun Pantteri -anekdooteilta.
En ole ikinä nähnyt yhtäkään tennisottelua paikan päällä, mutta tänä kesänä voisi lopulta olla hetki saada asiaan muutos. Wimbledoniin en tietenkään ole lähdössä, mutta muutaman kilometrin päässä meiltä pääsisi katsomaan aivan maailman parhaita karvapallon mätkijöitä.
Muun muassa Serena Williams ja Maria Sharapova osallistuvat Bank of The West Classic -tennisturnaukseen, joka pelataan heinäkuun lopussa Stanfordin yliopiston tenniskentillä. Miesten pelejä turnauksessa ei ole.
Ja kun menee paikan päälle katsomaan, säästyy luultavasti Jari Hedmanin kuiskailevilta selostuksilta ja Maskun Pantteri -anekdooteilta.
tiistai 14. kesäkuuta 2011
Nyt olkoon määränpäänä NMKY
Se on taas sillä lailla, että muutakin hikoilua kuin rimpuilevien lasten pukemista pitäisi ihmisen harrastaa. Sain vinkin, että lähellämme on NMKY:n eli YMCA:n kuntokeskus, jossa on tarjolla ryhmäliikuntatunteja, punttisalia sekä maksuton lapsenvahtipalvelu sillä aikaa, kun äiti lähtee taas kerran tavoittelemaan pyykkilautavatsaa ja Madonna-käsivarsia.
Tänään lähdin katsastamaan paikkaa lasten kanssa tarkoituksenani vain lyhyesti piipahtaa, kysyä hintatietoja ja ottaa mukaan aikatauluja.
Kun pääsimme perille, J näki lasten leikkihuoneen ja vaati saman tien päästä sinne. Ovella hän huiskutti minulle heipat ja painui täyttä vauhtia ajelemaan Martti-hinausautolla. K:kin lähti veljensä perässä leikkimään ja minä seisoin hölmistyneenä ovella todeten, että en näköjään olekaan korvaamaton. Loistavaa.
Minut puolestaan otti vastaan mahdottoman ystävällinen asiakaspalvelija, joka kysyi saman tien, haluanko tutustumiskierroksen talossa ja muutoinkin enemmän esittelyä paikan palveluista. Tokihan minä halusin, kun kerran sellaista tarjotaan.
Noin tunnin päästä olin YMCA:n jäsen jäsenkortti kourassani ja vannonut kirjallisesti, että en haasta järjestöä oikeuteen, jos tiputan punttiksella käsipainon varpailleni tai kuolen spinning-tunnilla.
Salilla tuntui olevan oikein hyvä meininki. Asiakaskunta vaikutti mukavan tavalliselta, eikä mitään superatleetti-jumppatrikoo-hifistelyä näkynyt. Arkisena aamupäivänä paikalla näkyi olevan eniten mummoja, mikä on oikein hyvä.
Taas kerran iloitsin mukavasta asiakaspalvelusta, jolla todella haluttiin ottaa asiakas hyvillä mielin vastaan. Sen sijaan, että olisin vain huomaamatta napannut paikan esitteen hyllystä minulla onkin nyt hyvä kuva siitä, mitä talossa tapahtuu ja on paljon mukavampi mennä varsinaiseen ekaan jumppaan. Ryhmäliikuntatunnit ovat toki ihan niitä samoja kuin mitä Virossa tai Suomessa, joten niiden suhteen ei tulle yllätyksiä.
Mutta oli meininki YMCA:lla mikä tahansa, se tuskin koskaan voi ylittää sitä fiilistä, mikä on tässä Gregoriuksen NMKY-laulussa ja sen videossa, joka on ollut jonkin sortin YouTube-hitti. Olli Ahvenlahden eleetön soitto ja taustatanssijoiden kuviot ovat aivan omaa luokkaansa. Ja hah, Pekka Pohjola bassossa! Onhan tämä tavallaan yhtä psykedeelistä kuin miehen musiikki muutenkin.
Tänään lähdin katsastamaan paikkaa lasten kanssa tarkoituksenani vain lyhyesti piipahtaa, kysyä hintatietoja ja ottaa mukaan aikatauluja.
Kun pääsimme perille, J näki lasten leikkihuoneen ja vaati saman tien päästä sinne. Ovella hän huiskutti minulle heipat ja painui täyttä vauhtia ajelemaan Martti-hinausautolla. K:kin lähti veljensä perässä leikkimään ja minä seisoin hölmistyneenä ovella todeten, että en näköjään olekaan korvaamaton. Loistavaa.
Minut puolestaan otti vastaan mahdottoman ystävällinen asiakaspalvelija, joka kysyi saman tien, haluanko tutustumiskierroksen talossa ja muutoinkin enemmän esittelyä paikan palveluista. Tokihan minä halusin, kun kerran sellaista tarjotaan.
Noin tunnin päästä olin YMCA:n jäsen jäsenkortti kourassani ja vannonut kirjallisesti, että en haasta järjestöä oikeuteen, jos tiputan punttiksella käsipainon varpailleni tai kuolen spinning-tunnilla.
Salilla tuntui olevan oikein hyvä meininki. Asiakaskunta vaikutti mukavan tavalliselta, eikä mitään superatleetti-jumppatrikoo-hifistelyä näkynyt. Arkisena aamupäivänä paikalla näkyi olevan eniten mummoja, mikä on oikein hyvä.
Taas kerran iloitsin mukavasta asiakaspalvelusta, jolla todella haluttiin ottaa asiakas hyvillä mielin vastaan. Sen sijaan, että olisin vain huomaamatta napannut paikan esitteen hyllystä minulla onkin nyt hyvä kuva siitä, mitä talossa tapahtuu ja on paljon mukavampi mennä varsinaiseen ekaan jumppaan. Ryhmäliikuntatunnit ovat toki ihan niitä samoja kuin mitä Virossa tai Suomessa, joten niiden suhteen ei tulle yllätyksiä.
Mutta oli meininki YMCA:lla mikä tahansa, se tuskin koskaan voi ylittää sitä fiilistä, mikä on tässä Gregoriuksen NMKY-laulussa ja sen videossa, joka on ollut jonkin sortin YouTube-hitti. Olli Ahvenlahden eleetön soitto ja taustatanssijoiden kuviot ovat aivan omaa luokkaansa. Ja hah, Pekka Pohjola bassossa! Onhan tämä tavallaan yhtä psykedeelistä kuin miehen musiikki muutenkin.
tiistai 31. toukokuuta 2011
Ei lentäviä lautasia
Maanantaipäivä 30.5. oli täällä USA:ssa Memorial Day eli paikallinen kaatuneiden muistopäivä. Se on yksi tämän maan harvoista suurista juhlapyhistä, jolloin melkein kaikilla on vapaapäivä. Päivään kuuluu näyttävää kansallistuntoista juhlintaa ja lippujen liehutusta, mutta tavallisinta lienee viettää päivää perheen parissa ulkoillen ja grillaillen.
Meidänkin päivämme kului lähes aamusta iltaan ulkona. Päätimme lähteä kiertämään Stanfordin yliopiston viereisillä kukkuloilla kiertävän 3,5 mailin kävelylenkin nimeltä Stanford Dish Loop. Lautasta merkitsevä dish-sana viittaa kukkuloilla oleviin yliopiston vanhoihin radioteleskooppeihin, joista erityisesti toinen, sinisillä jaloilla seisova on melkoinen nähtävyys.
Lenkki on kokonaan päällystetty, joten siellä pääsee ongelmitta lastenvaunujenkin kanssa. Kärryjä työntävä saa tosin varustautua ihan kunnon hikoiluun, sillä reitillä on melkoisia mäkiä. Puuskutuksen vastineeksi saa katsella huiman hienoja maisemia moneen suuntaan.
Kaukana, kaukana siintää San Francisco, jonka siluetti tosiaan hailakasti näkyi melkein 60 mailin päästä.
Kauniita, käppyräisiä tammiakin matkan varrella kasvoi.
Kyllä on kelvannut tällä lautasella kuulostella maan ulkopuolista elämää.
Ison lautasen äärestä siirryttiin vähän pienemmän lautasen ääreen. Palo Altosta löytyi sattumalta The Counter -niminen hampurilaispaikka, jossa kulkijat saivat herkullista apetta. Tähän paikkaan tulemme uudestaan.
Dish Loop oli oikein hieno ja suositeltava lenkki. Meillä meni muutaman hassun kilometrin taivaltamiseen yli kaksi tuntia, mutta minkäs teet, kun mukana on kaksi työnnettävää, joilla on aina sanansa sanottavana matkan etenemiseen. Muiden reitillä kävelleiden vinkkejä matkantekoon voi lukea lisää vaikka Yelp.comista.
Penkkiurheilijalle lenkillä kävely antoi hauskaa bongailtavaa, kun sai arvailla, minkä urheilulajin edustajia jatkuvasti ohi kirmaavat atleetit olivat. Selvästi näkyi, että lähistöllä on yliopisto, jossa riittää huippu-urheilijoita.
Toisenlaista mietittävää antoi se aasialainen perhe, jonka teini-ikäinen poika käveli mäkeä ylös luentomuistiinpanot käsissään selittäen jotakin bakteereista mukana kulkevalle äidilleen ja pikkusiskolleen (tai näin ainakin arvelin perhesuhteiden menevän). Hieman tuli mieleen, jotta mahtavatkohan tiikeriäidin kasvatusmetodit tuottaa tulevaisuudessa hedelmää.
(toivottavasti kuvat näkyvät, kuittaattehan mahdollisista ongelmista)
Meidänkin päivämme kului lähes aamusta iltaan ulkona. Päätimme lähteä kiertämään Stanfordin yliopiston viereisillä kukkuloilla kiertävän 3,5 mailin kävelylenkin nimeltä Stanford Dish Loop. Lautasta merkitsevä dish-sana viittaa kukkuloilla oleviin yliopiston vanhoihin radioteleskooppeihin, joista erityisesti toinen, sinisillä jaloilla seisova on melkoinen nähtävyys.
Lenkki on kokonaan päällystetty, joten siellä pääsee ongelmitta lastenvaunujenkin kanssa. Kärryjä työntävä saa tosin varustautua ihan kunnon hikoiluun, sillä reitillä on melkoisia mäkiä. Puuskutuksen vastineeksi saa katsella huiman hienoja maisemia moneen suuntaan.
Kaukana, kaukana siintää San Francisco, jonka siluetti tosiaan hailakasti näkyi melkein 60 mailin päästä.
Kauniita, käppyräisiä tammiakin matkan varrella kasvoi.
Kyllä on kelvannut tällä lautasella kuulostella maan ulkopuolista elämää.
Ison lautasen äärestä siirryttiin vähän pienemmän lautasen ääreen. Palo Altosta löytyi sattumalta The Counter -niminen hampurilaispaikka, jossa kulkijat saivat herkullista apetta. Tähän paikkaan tulemme uudestaan.
Dish Loop oli oikein hieno ja suositeltava lenkki. Meillä meni muutaman hassun kilometrin taivaltamiseen yli kaksi tuntia, mutta minkäs teet, kun mukana on kaksi työnnettävää, joilla on aina sanansa sanottavana matkan etenemiseen. Muiden reitillä kävelleiden vinkkejä matkantekoon voi lukea lisää vaikka Yelp.comista.
Penkkiurheilijalle lenkillä kävely antoi hauskaa bongailtavaa, kun sai arvailla, minkä urheilulajin edustajia jatkuvasti ohi kirmaavat atleetit olivat. Selvästi näkyi, että lähistöllä on yliopisto, jossa riittää huippu-urheilijoita.
Toisenlaista mietittävää antoi se aasialainen perhe, jonka teini-ikäinen poika käveli mäkeä ylös luentomuistiinpanot käsissään selittäen jotakin bakteereista mukana kulkevalle äidilleen ja pikkusiskolleen (tai näin ainakin arvelin perhesuhteiden menevän). Hieman tuli mieleen, jotta mahtavatkohan tiikeriäidin kasvatusmetodit tuottaa tulevaisuudessa hedelmää.
(toivottavasti kuvat näkyvät, kuittaattehan mahdollisista ongelmista)
torstai 24. helmikuuta 2011
Andrus, voi ei!
No niin, virolaiset hiihtofanit voivatkin sitten lopettaa Oslon MM-hiihtojen seuraamisen ennen kuin ne alkavatkaan. Viron hiihdon grand old man (mikä tällä kertaa ei ole liioiteltua sanoa) Andrus Veerpalu joutui alistumaan huonolle tuurille ja tunnustamaan tosiasiat: flunssa vei mahdollisuudet osallistua kisoihin ja samalla saattoikin lyödä omalla yli 20 vuotta kestäneellä hiihtäjänuralla pillit pussiin.
Veerpalun flunssa oli varmaan tämän viikon seuratuin tauti tässä maassa. Kuumeen nousua ja lääkityksen aloittamista seurattiin lehdistössä huolellisesti. Ei auttanut mikään, ja tietysti on harmi, että komea ura loppui näin tylsästi.
Tätä kirjoittaessa on Postimees-lehden verkkosivuilla asiaa koskevassa uutisessa reilusti yli 200 kommenttia, jossa virolaiset kiittelevät idoliaan. Kommenteissa näkyy jälleen se suuri kunnioitus ja hartaus, miten virolaiset harvoihin olympiavoittajiinsa ja todella menestyneisiin urheilijoihinsa suhtautuvat. En osaa edes oikein kuvitella, kenestä suomalaisesta parin viime vuosikymmenen huippu-urheilijasta voitaisiin kirjoittaa samanlaisin tunnelatauksin kuin Veerpalusta täällä.
Nyt alkavat Virosta todella huippuluokan urheilijat olla vähissä. Kaksi parasta hiihtäjää, Veerpalu ja Kristina Smigun-Vähi, ovat lopettaneet, samoin soutaja Jüri Jaanson. Yleisurheilun puolella on pari varsin hyvää kymmenottelijaa (Mikk Pahapill ja Andres Raja), mutta eivät hekään vielä aivan maailman kärjessä ole. Markko Märtinin kaltaisia rallikuskejakaan ei ole. Jelena Glebova on kelpo taitoluistelija ja Ksenija Balta hyvä pituushyppääjä, mutta kaikki nämä urheiljat ovat vielä kaukana kansallissankarin tittelistä. Eikä siihen asemaan taida Virossa päästä muilla lajeilla kuin yleisurheilulla tai hiihdolla. Siinä mielessä täkäläinen urheilukulttuuri on kovin samankaltainen Suomen kanssa.
Maailman tasolla kaikkein kovin nimi virolainen urheilija lienee tällä hetkellä tenniksenpelaaja Kaia Kanepi, joka on ATP-listalla sijalla 16. Se on itse asiassa aivan tolkuttoman hyvä saavutus.
Ja ainahan voi seurata virolaisen ammattisumopainija Baruton otteita Japanissa. Hän on tällä hetkellä lajinsa aivan ehdotonta huippua. Paitsi että eikös siellä ammattisumossakin ollut joku lahjusskandaali...
Oli miten oli, Virossa lienee urheilun saralla odotettavissa hieman laihemmat menestysvuodet. Mutta kuten kaikki valmentajat joka puolella maailmaa sanovat, "junioripuolella on muutama tosi lupaava tapaus". Jäämme odottamaan.
(kuva on täältä)
tiistai 25. tammikuuta 2011
Pikavisiitti Otepäähän
Lukijakommenteissa kaivattiin jo kisaraporttia Otepään maailmancup-viikonlopusta. Tässä tulee - vaikka kovin suuriin analyyseihin en voi mennä, koska reissumme oli niin kovin lyhyt.
Pääsimme lauantaina liikkeelle Tallinnasta vasta hieman ennen puolta päivää, joten lauantain kisat jäivät siis tyystin näkemättä. Matkan varrella autoradiosta kuuntelimme, kuinka virolainen hiihdon kansallissankari, olympiavoittaja Andrus Veerpalu selvisi miesten 15 km:n perinteisessä hiihdossa viidenneksi. Tämä oli virolaisille tosi kova juttu, sillä keneltäkään muulta täkäläiset eivät oikein uskalla odottaa mitalia Oslon MM-hiihdoista.
Vaan kisatunnelmaa saimme aistia majapaikassamme Sangastessa, joka on pieni kunta Otepäästä vielä reilut 20 km etelään. Siellä majoitumme majatalossa nimeltä Sangaste Rukki Maja ("Sangasten Ruistalo"). Kun lähdin etsimään majatalon vastaanottoa, oli majatalon ravintolassa jo kannat katossa, kun virolainen kisaturistiseurue nautti kaksin käsin tequilaa Andruksen kunniaksi. Yksinäisen naisen saapuminen vastaanottoon herätti herrain kesken ihan-melkein-huomaamattoman keskustelun naisseuran löytämisestä. Toivo taisi hiipua siinä kohtaa, kun palasin myöhemmin miehen ja kahden lapsen kanssa.
Sangaste Rukki Maja oli aivan mainio majapaikka tähän tarkoitukseen. Kaikki oli siistiä, huoneemme ihmeellisen iso ja siellä oli valtava parisänky, jonka lisäksi J:n lisäsänky ja K:n matkasänkykin mahtuivat mainiosti.
Paikan ravintolaa emme testanneet, sillä olimme syöneet illallisen jo matkan varrella Tartossa. Majatalon ohessa toimi pieni kyläkauppa, josta sai vaivatta perustarpeet lasten iltapalaa varten.
Oleilumme Sangastessa oli siis kovin lyhyt, vaikka pikkuruisella paikkakunnalla olisi ollut kunnolla nähtävääkin, esimerkiksi Sangasten linna.
Katsottuamme telkkarista elokuvataiteen klassikon "Poliisiopisto III" me reippaat kisaturistit painuimme pehkuihin samaan aikaan koko perhe ja hyvä olikin. K nimittäin päätti olla hereillä yöllä kello kahdesta kuuteen. Raukalle nousi kuume puolitoista viikkoa sitten otetun rokotuksen takia. Aamulla kisaturistit saivatkin sitten vähän tsempata, että selvittiin aamupalapöytään ja liikkeelle. Kun vielä auton akkukin osoittautui tyhjäksi, meinasi vähän jurppia, mutta apua saatiin ja kohti Otepäätä päästiin.
Otepäälle tullessa olimme vähän epätietoisia, ehdimmekö enää nähdä juuri mitään kisatapahtumaa, mutta pääsimme ihan hyvin hurraamaan naisten ja miesten sprintit välieristä loppukilpailuihin.
Tällaista tapahtumaa katsomaan tullessa on kiva tajuta olevansa pienessä maassa. Vaikka on kyseessä maailmancup, Tehvandin stadionin liepeillä ei tosiaankaan ollut mitään järkyttävää ruuhkaa. Se varmasti johtui osin meidän myöhäisestä saapumisestamme, mutta eipä kyllä stadionilta poistuessakaan ollut mitään ongelmaa. Lahden Salpausselkä on jättimäinen hornankattila Tehvandin ihmisläheiseen kokoon verrattuna.
Siellä me sitten pällistelimme, kannustimme suomalaisia, söimme eväitä, niistimme pieniä neniä ja lopulta totesimme, että lasten mitta penkkiurheilua on täysi. Onneksi se täyttyi vasta sitten, kun kisat olivat päättyneet.
Kun en ole ollut Otepään kisoissa aiemmin, en osaa sanoa, oliko porukkaa tavallista enemmän tai vähemmän tai mikä meininki muutoin oli. Mutta ainakin katsomossa tunnelma vaikutti oikein hyvältä, palvelut pelasivat ja henki tuntui ystävälliseltä. Voisin ilman muuta tulla toistekin. Ja kuten sanottu, tuo Otepään ja kisa-alueen pieni koko tekee tapahtumassa käymisestä järkevän myös lasten kanssa. Tuli myös todettua, että muutama vuosi meidän pitää vielä odottaa, että lähdemme koko perheen kanssa katsomaan Saksan-Itävallan mäkiviikkoa, siellä kun porukkaa on hieman toiseen tapaan.
Erityisen hienoa pikaisessa viikonloppuretkessämme oli ihailla Etelä-Viron maisemia. T ja minä olemme kumpikin kotoisin sellaisesta osasta Suomea, jossa on muutakin kuin aakeeta laakeeta. Siksipä Otepään ja Sangasten seudun maisemat mäkineen ja mutkittelevine teineen tuntuivat hyvin tutuilta ja kauniilta.
Tämän tekstin yhteydessä olevat kaksi harmaata kuvaa on otettu nerokkaasti auton ikkunan läpi ajaessamme kohti Otepäätä. Kuvissa muuten näkyy paksua matalaa kuusiaitaa, jota on Tarttoon päin ajaessa teiden varrella todella pitkiä pätkiä.
Kisapaikalla kuvaaminen jäi täysin, kun kummallakin aikuisella oli koko ajan sylissään yksi pienempi kisaturisti. Toisen kerran sitten.
Tiivistelmänä: käykää Otepäällä ja muuallakin Etelä-Virossa! Maisema kaunista, talviurheilupaikat enemmän kuin hyvässä kunnossa ja Latviaankin on lyhyt matka, jos haluaa vierailla samalla myös toisessa maassa.
Pääsimme lauantaina liikkeelle Tallinnasta vasta hieman ennen puolta päivää, joten lauantain kisat jäivät siis tyystin näkemättä. Matkan varrella autoradiosta kuuntelimme, kuinka virolainen hiihdon kansallissankari, olympiavoittaja Andrus Veerpalu selvisi miesten 15 km:n perinteisessä hiihdossa viidenneksi. Tämä oli virolaisille tosi kova juttu, sillä keneltäkään muulta täkäläiset eivät oikein uskalla odottaa mitalia Oslon MM-hiihdoista.
Vaan kisatunnelmaa saimme aistia majapaikassamme Sangastessa, joka on pieni kunta Otepäästä vielä reilut 20 km etelään. Siellä majoitumme majatalossa nimeltä Sangaste Rukki Maja ("Sangasten Ruistalo"). Kun lähdin etsimään majatalon vastaanottoa, oli majatalon ravintolassa jo kannat katossa, kun virolainen kisaturistiseurue nautti kaksin käsin tequilaa Andruksen kunniaksi. Yksinäisen naisen saapuminen vastaanottoon herätti herrain kesken ihan-melkein-huomaamattoman keskustelun naisseuran löytämisestä. Toivo taisi hiipua siinä kohtaa, kun palasin myöhemmin miehen ja kahden lapsen kanssa.
Sangaste Rukki Maja oli aivan mainio majapaikka tähän tarkoitukseen. Kaikki oli siistiä, huoneemme ihmeellisen iso ja siellä oli valtava parisänky, jonka lisäksi J:n lisäsänky ja K:n matkasänkykin mahtuivat mainiosti.
Paikan ravintolaa emme testanneet, sillä olimme syöneet illallisen jo matkan varrella Tartossa. Majatalon ohessa toimi pieni kyläkauppa, josta sai vaivatta perustarpeet lasten iltapalaa varten.
Oleilumme Sangastessa oli siis kovin lyhyt, vaikka pikkuruisella paikkakunnalla olisi ollut kunnolla nähtävääkin, esimerkiksi Sangasten linna.
Katsottuamme telkkarista elokuvataiteen klassikon "Poliisiopisto III" me reippaat kisaturistit painuimme pehkuihin samaan aikaan koko perhe ja hyvä olikin. K nimittäin päätti olla hereillä yöllä kello kahdesta kuuteen. Raukalle nousi kuume puolitoista viikkoa sitten otetun rokotuksen takia. Aamulla kisaturistit saivatkin sitten vähän tsempata, että selvittiin aamupalapöytään ja liikkeelle. Kun vielä auton akkukin osoittautui tyhjäksi, meinasi vähän jurppia, mutta apua saatiin ja kohti Otepäätä päästiin.
Otepäälle tullessa olimme vähän epätietoisia, ehdimmekö enää nähdä juuri mitään kisatapahtumaa, mutta pääsimme ihan hyvin hurraamaan naisten ja miesten sprintit välieristä loppukilpailuihin.
Tällaista tapahtumaa katsomaan tullessa on kiva tajuta olevansa pienessä maassa. Vaikka on kyseessä maailmancup, Tehvandin stadionin liepeillä ei tosiaankaan ollut mitään järkyttävää ruuhkaa. Se varmasti johtui osin meidän myöhäisestä saapumisestamme, mutta eipä kyllä stadionilta poistuessakaan ollut mitään ongelmaa. Lahden Salpausselkä on jättimäinen hornankattila Tehvandin ihmisläheiseen kokoon verrattuna.
Siellä me sitten pällistelimme, kannustimme suomalaisia, söimme eväitä, niistimme pieniä neniä ja lopulta totesimme, että lasten mitta penkkiurheilua on täysi. Onneksi se täyttyi vasta sitten, kun kisat olivat päättyneet.
Kun en ole ollut Otepään kisoissa aiemmin, en osaa sanoa, oliko porukkaa tavallista enemmän tai vähemmän tai mikä meininki muutoin oli. Mutta ainakin katsomossa tunnelma vaikutti oikein hyvältä, palvelut pelasivat ja henki tuntui ystävälliseltä. Voisin ilman muuta tulla toistekin. Ja kuten sanottu, tuo Otepään ja kisa-alueen pieni koko tekee tapahtumassa käymisestä järkevän myös lasten kanssa. Tuli myös todettua, että muutama vuosi meidän pitää vielä odottaa, että lähdemme koko perheen kanssa katsomaan Saksan-Itävallan mäkiviikkoa, siellä kun porukkaa on hieman toiseen tapaan.
Erityisen hienoa pikaisessa viikonloppuretkessämme oli ihailla Etelä-Viron maisemia. T ja minä olemme kumpikin kotoisin sellaisesta osasta Suomea, jossa on muutakin kuin aakeeta laakeeta. Siksipä Otepään ja Sangasten seudun maisemat mäkineen ja mutkittelevine teineen tuntuivat hyvin tutuilta ja kauniilta.
Tämän tekstin yhteydessä olevat kaksi harmaata kuvaa on otettu nerokkaasti auton ikkunan läpi ajaessamme kohti Otepäätä. Kuvissa muuten näkyy paksua matalaa kuusiaitaa, jota on Tarttoon päin ajaessa teiden varrella todella pitkiä pätkiä.
Kisapaikalla kuvaaminen jäi täysin, kun kummallakin aikuisella oli koko ajan sylissään yksi pienempi kisaturisti. Toisen kerran sitten.
Tiivistelmänä: käykää Otepäällä ja muuallakin Etelä-Virossa! Maisema kaunista, talviurheilupaikat enemmän kuin hyvässä kunnossa ja Latviaankin on lyhyt matka, jos haluaa vierailla samalla myös toisessa maassa.
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Kepeä peruskuntokausi
Nyt jo hiihtäjäuransa lopettanut Kristina Smigun-Vähi on virolaisille pyhä urheilujumalatar, jonka tekemisiä seurataan edelleen tarkasti.
Kiku-lempinimellä kansan suussa kulkevasta kansallissankarista ilmestyi tällä viikolla kirja. En ole nähnyt kirjasta muuta kuin siitä tehdyn lehtijutun, jossa oli pitkiä lainauksia opuksesta. Silmään pisti lainaus, joka oli ote 12-vuotiaan Kristinan harjoituspäiväkirjasta.
"Herätys. Lähdimme ojalle peseytymään. Teimme metsätöitä. Aamutreeni: juosten 6 km Otepäälle, tunti rullasuksihiihtoa, juosten takaisin. Illalla menimme Apteekkarinmäelle, jossa kaksi kierrosta ja juosten takaisin, yhteensä 13 km. Sitten teimme vielä hieman töitä ja menimme nukkumaan. Oli kiva päivä!"
Tämä siis 12-vuotiaan nuoren urheilijan päiväkirjasta. Jotenkin noin se sitten kai täytyy mennä, jos olympiavoittajaksi meinaa.
Kirjasta povataan tämän joulun ehdotonta myyntihittiä, ja sen arvellaan yltävän jopa 8 000 myydyn kappaleen lukemiin, mikä on Virossa jo ilkkaremesmäistä myyntiä.
Kiku-lempinimellä kansan suussa kulkevasta kansallissankarista ilmestyi tällä viikolla kirja. En ole nähnyt kirjasta muuta kuin siitä tehdyn lehtijutun, jossa oli pitkiä lainauksia opuksesta. Silmään pisti lainaus, joka oli ote 12-vuotiaan Kristinan harjoituspäiväkirjasta.
"Herätys. Lähdimme ojalle peseytymään. Teimme metsätöitä. Aamutreeni: juosten 6 km Otepäälle, tunti rullasuksihiihtoa, juosten takaisin. Illalla menimme Apteekkarinmäelle, jossa kaksi kierrosta ja juosten takaisin, yhteensä 13 km. Sitten teimme vielä hieman töitä ja menimme nukkumaan. Oli kiva päivä!"
Tämä siis 12-vuotiaan nuoren urheilijan päiväkirjasta. Jotenkin noin se sitten kai täytyy mennä, jos olympiavoittajaksi meinaa.
Kirjasta povataan tämän joulun ehdotonta myyntihittiä, ja sen arvellaan yltävän jopa 8 000 myydyn kappaleen lukemiin, mikä on Virossa jo ilkkaremesmäistä myyntiä.
maanantai 22. marraskuuta 2010
Airot naulaan
Virolaiset rakastavat menestyneitä urheilijoitaan, ja jos he vielä ovat ihmisinä vaatimattomia ja eleettömästi työtään tekeviä, on kansan suosio ehdoton. Tällaisessa asemassa on ollut 45-vuotias soutaja Jüri Jaanson.
Koko tämän vuoden lehdistössä on arvailtu, vieläkö "vana meister" aikoo jatkaa uraansa, joka olympialaisten osalta alkoi jo Soulissa 1988. Viime viikolla siihen tuli vastaus: Jaanson laittaa airot naulaan.
Jaansonilla on soutajauraltaan kaksi olympiahopeaa, yksi maailmanmestaruus ja neljä muuta MM-mitalia. Viimeisin mitali tuli Pekingin olympialaisista vuodelta 2008 pariairokaksikosta yhdessä Tõnu Endreksonin kanssa.
Katsoin itsekin telkkarista ko. finaalisoudun ja muistan, kuinka teki kipeää katsoa täysin voipuneita soutajamiehiä maaliin saapumisen jälkeen. Soutaminen on rankkuudessaan aivan kammottavaa, ja tapa, jolla Jaanson laittoi olympiafinaalissa kaikkensa peliin, sai virolaiset liikuttumaan.
Mies piti uransa loppuun saakka hillityn linjansa. Hän ilmoitti ammatiurheilun lopettamisesta Pärnun soutukerhon varsin vaatimattomissa tiloissa - paikassa, jonne hän saapui äitinsä kanssa vuonna 1981 aloittamaan soutuharrastuksen.
(kuva täältä)
tiistai 28. syyskuuta 2010
Tossua toisen eteen
Koska kökötän aivan liikaa tämän tietokoneen ääressä ja liikun aivan liian vähän, koetan taas repiä itseäni fyysisten suoritteiden pariin. Tallinnassa on erilaisia kuntokeskuksia vaikka kuinka, mutta nähtävästi tällä koulutuksella ei ole mahdollista ymmärtää keskusten hinnoittelupolitiikkaa.
Kirotut jumppapaikat tietysti haluavat sitouttaa asiakkaansa vuoden mittaisilla sopimuksilla, ja sitten on jos jonkinlaista erilaista kuukausittaista hinnastoa, johon vaikuttaa vielä se, mihin vuorokaudenaikaan haluaa hikoilemassa käydä, tarvitseeko personal trainerin, ottaako sopimukseen mukaan myös uimahallin käyttöoikeuden jne.
Minä vain haluaisin käydä jumpassa silloin kun huvittaa.
Lisäksi hinnat ovat aika tähtitieteellisiä. Nyt teenkin kaikkein lyhyimmällä matematiikallani kalkylointeja siitä, kannattaako ylipäänsä ottaa mitään kausikorttia vai maksaisinko aina vain yksittäisestä käynnistä. Mutta en myöskään ole valmis maksamaan punttisalikäynnistä 12 euroa.
Koko ajan näitä juttuja miettiessä takaraivossa on nakuttanut tieto siitä, että laittamalla lenkkarit jalkaan ja astumalla kotiovesta ulos saisi sykettä nostettua ihan ilman kanta-asiakaskorttejakin. Lihaskuntoharjoitteisiin liittyvää välineistöä ja tietotaitokin löytyy ihan omasta takaa.
Missäs ne olikaan ne siskon vanhat Anna-lehden aerobic-kasetit...
Kirotut jumppapaikat tietysti haluavat sitouttaa asiakkaansa vuoden mittaisilla sopimuksilla, ja sitten on jos jonkinlaista erilaista kuukausittaista hinnastoa, johon vaikuttaa vielä se, mihin vuorokaudenaikaan haluaa hikoilemassa käydä, tarvitseeko personal trainerin, ottaako sopimukseen mukaan myös uimahallin käyttöoikeuden jne.
Minä vain haluaisin käydä jumpassa silloin kun huvittaa.
Lisäksi hinnat ovat aika tähtitieteellisiä. Nyt teenkin kaikkein lyhyimmällä matematiikallani kalkylointeja siitä, kannattaako ylipäänsä ottaa mitään kausikorttia vai maksaisinko aina vain yksittäisestä käynnistä. Mutta en myöskään ole valmis maksamaan punttisalikäynnistä 12 euroa.
Koko ajan näitä juttuja miettiessä takaraivossa on nakuttanut tieto siitä, että laittamalla lenkkarit jalkaan ja astumalla kotiovesta ulos saisi sykettä nostettua ihan ilman kanta-asiakaskorttejakin. Lihaskuntoharjoitteisiin liittyvää välineistöä ja tietotaitokin löytyy ihan omasta takaa.
Missäs ne olikaan ne siskon vanhat Anna-lehden aerobic-kasetit...
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
Hyv' on olympiamitalistin hiihdellä
Virossa olympiamitalisti on kansallissankari. Vancouverin kisoista maa sai yhden mitalin, maastohiihtäjä Kristina Smigun-Vähin hopeisen. Sitä juhlittiin näyttävästi viime torstaina.
Vanhassa kaupungissa, Raatihuoneentorilla, oli mitalistin juhlallinen vastaanotto. Paikalla olivat - ei enempää eikä vähempää - presidentti, pääministeri, kulttuuriministeri, Tallinnan kaupunginjohtaja sekä Viron olympiakomitean ja sponsoreiden edustajat.
Presidentti kiitti puheessaan, kuinka Smigun-Vähi on "jälleen tehnyt Viron suuremmaksi kansaksi".
Kauniiden sanojen lisäksi Kiku-lempinimellä kulkeva hiihtäjä saa Haaberstin kaupunginosasta tontin sekä 1,1 miljoonaa kruunua rahaa (noin 70 000 euroa).
Vanhassa kaupungissa, Raatihuoneentorilla, oli mitalistin juhlallinen vastaanotto. Paikalla olivat - ei enempää eikä vähempää - presidentti, pääministeri, kulttuuriministeri, Tallinnan kaupunginjohtaja sekä Viron olympiakomitean ja sponsoreiden edustajat.
Presidentti kiitti puheessaan, kuinka Smigun-Vähi on "jälleen tehnyt Viron suuremmaksi kansaksi".
Kauniiden sanojen lisäksi Kiku-lempinimellä kulkeva hiihtäjä saa Haaberstin kaupunginosasta tontin sekä 1,1 miljoonaa kruunua rahaa (noin 70 000 euroa).
torstai 21. tammikuuta 2010
Beebipakk
Hei vaan hei, nelihenkinen Lahden takana -joukkio on elossa ja voi hyvin. Päivät menevät nyt uusien kuvioiden opettelussa, niin kuin tietysti pitääkin. Pääsimme kotiin sunnuntaina ja nyt otamme rauhallisesti kotona.
Suomessa on ainutlaatuinen äitiyspakkaus, mutta täälläkin on vähän jotain vastaavaa, tai ainakin Tallinnan kaupungilla on. Kaupunki lahjoittaa uusille asukkailleen alla olevissa kuvissa näkyvän "Beebipakkin". Se sisältää lämpöpussin, fleece-haalarin, parit housut, paidat ja bodyn, muutaman vaipan, vanupuikkoja ja muun muassa lapsen navan puhdistukseen tarkoitettua kehäkukka-tinktuuraa, viroksi "saialilletinktuur". Tarvikepakkauksesta on sekä tyttöjen että poikien versio, sillä sairaalassa pakettia tuonut hoitaja vielä varmisti, että tytärhän meille tuli. Oletan, että meidän saamiemme vaaleanpunaisten paitojen ja pitsireunaisen myssyn sijaan pojat saisivat jotakin muuta.
Haalaria ja lämpöpussia saa todellakin pukea, sillä pakkanen kiristyi taas ja oli tänään noin 15 astetta. Suomessa lienee paljon kovempia lukemia, mutta tuokin kylmyys on jo sellainen, että ei tarvitse vielä K:n kanssa vaunukävelylle lähteä. Eipä sillä, että kävelylle pääsisikään, sillä kun teiden auraukset ovat täällä esikaupungissa mitä ovat, ei vaunuja saisi lykittyäkään.
Tänään uskaltauduimme kuitenkin koko joukko käväisemään Rocca al Maren ostoskeskuksessa, joka sijaitsee aivan Saku Suurhallin vieressä, jossa puolestaan parhaillaan luistellaan taitoluistelun EM-kisoja. Kisatunnelmaa saattoi aistia ihan kahvilan pöydässä, sillä suora kisalähetys pyöri televisiossa ja asiakaskunta vaikutti kansainväliseltä ja oli tyyliltään "turkis-iso korvakoru-huoliteltu meikki" -osastoa.
Kaikella kunnioituksella täkäläisiä urheilutoimittajia kohtaan, mutta kotoisessa kisastudiossa minä ikävöin Tapio Suomista ja Anuliisa Uotilaa, joiden ammattitaito kyllä jyrää komeasti virolaisten kollegojensa yli.
Vaan nyt K kainaloon ja nukkumaan. Tyttö tulee kirjaimellisesti kainaloon, sillä nukumme kaikki paremmin, kun olemme vieretysten.
Suomessa on ainutlaatuinen äitiyspakkaus, mutta täälläkin on vähän jotain vastaavaa, tai ainakin Tallinnan kaupungilla on. Kaupunki lahjoittaa uusille asukkailleen alla olevissa kuvissa näkyvän "Beebipakkin". Se sisältää lämpöpussin, fleece-haalarin, parit housut, paidat ja bodyn, muutaman vaipan, vanupuikkoja ja muun muassa lapsen navan puhdistukseen tarkoitettua kehäkukka-tinktuuraa, viroksi "saialilletinktuur". Tarvikepakkauksesta on sekä tyttöjen että poikien versio, sillä sairaalassa pakettia tuonut hoitaja vielä varmisti, että tytärhän meille tuli. Oletan, että meidän saamiemme vaaleanpunaisten paitojen ja pitsireunaisen myssyn sijaan pojat saisivat jotakin muuta.
Haalaria ja lämpöpussia saa todellakin pukea, sillä pakkanen kiristyi taas ja oli tänään noin 15 astetta. Suomessa lienee paljon kovempia lukemia, mutta tuokin kylmyys on jo sellainen, että ei tarvitse vielä K:n kanssa vaunukävelylle lähteä. Eipä sillä, että kävelylle pääsisikään, sillä kun teiden auraukset ovat täällä esikaupungissa mitä ovat, ei vaunuja saisi lykittyäkään.
Tänään uskaltauduimme kuitenkin koko joukko käväisemään Rocca al Maren ostoskeskuksessa, joka sijaitsee aivan Saku Suurhallin vieressä, jossa puolestaan parhaillaan luistellaan taitoluistelun EM-kisoja. Kisatunnelmaa saattoi aistia ihan kahvilan pöydässä, sillä suora kisalähetys pyöri televisiossa ja asiakaskunta vaikutti kansainväliseltä ja oli tyyliltään "turkis-iso korvakoru-huoliteltu meikki" -osastoa.
Kaikella kunnioituksella täkäläisiä urheilutoimittajia kohtaan, mutta kotoisessa kisastudiossa minä ikävöin Tapio Suomista ja Anuliisa Uotilaa, joiden ammattitaito kyllä jyrää komeasti virolaisten kollegojensa yli.
Vaan nyt K kainaloon ja nukkumaan. Tyttö tulee kirjaimellisesti kainaloon, sillä nukumme kaikki paremmin, kun olemme vieretysten.
maanantai 11. tammikuuta 2010
Kiss and cry
Taitoluistelun EM-kisat liu'utaan Tallinnan Saku Suurhallissa 19. - 24.1. ja minua jurppii. Sattuneesta syystä en istu kisoja paikan päällä katsomassa, vaan joudun tyytymään kotoiseen kisastudioon. Eipä voisi olla helpompaa päästä kerrankin seuraamaan arvokisoja vaivattoman etäisyyden päässä, mutta näin kävi tällä kertaa.
T:n kanssa mäkiviikkoa katsellessa pohdittiin, että joskus tulevaisuudessa, kun jälkikasvu on hieman vanhempi, me lähdemme kiertämään mäkiviikon. Toinen haaveeni on päästä seuraamaan jotakin tenniksen grand slam -turnausta, lähinnä Wimbledonia. Ja tietysti johonkin (kesä-)olympialaisiin pitää vielä joskus selvitä.
Eesti Päevaleht tiesi muuten kertoa, kuka on keksinyt taitoluistelukisojen kiss and cry -kulmauksen nimen (se on se paikka, johon luistelijat tulevat suorituksensa jälkeen kuulemaan pisteitä). Termin takana on kuulemma suomalainen Jane Erkko, joka keksi nimen Helsingissä 1983 pidettyjen taitoluistelun EM-kisojen yhteydessä. Erkko oli kisojen järjestelykomitean jäsen. Nykyisin termi on ihan virallisesti kansainvälisen taitoluisteluliiton käytössä.
T:n kanssa mäkiviikkoa katsellessa pohdittiin, että joskus tulevaisuudessa, kun jälkikasvu on hieman vanhempi, me lähdemme kiertämään mäkiviikon. Toinen haaveeni on päästä seuraamaan jotakin tenniksen grand slam -turnausta, lähinnä Wimbledonia. Ja tietysti johonkin (kesä-)olympialaisiin pitää vielä joskus selvitä.
Eesti Päevaleht tiesi muuten kertoa, kuka on keksinyt taitoluistelukisojen kiss and cry -kulmauksen nimen (se on se paikka, johon luistelijat tulevat suorituksensa jälkeen kuulemaan pisteitä). Termin takana on kuulemma suomalainen Jane Erkko, joka keksi nimen Helsingissä 1983 pidettyjen taitoluistelun EM-kisojen yhteydessä. Erkko oli kisojen järjestelykomitean jäsen. Nykyisin termi on ihan virallisesti kansainvälisen taitoluisteluliiton käytössä.
torstai 20. elokuuta 2009
Penkkiurheilukoulu
Lapsiraukkamme joutuu jo puolitoistavuotiaana sen armottoman tosiasian eteen, että äiti (ja aika usein myös isä) harrastaa penkkiurheilua ja saattaa saman illan aikana tuijottaa yhtäjaksoisesti viisi tuntia, kun tädit ja sedät hyppäävät, juoksevat ja heittävät.
Tämä asiaintila vaatii tietysti hieman järjestelyjä, jotta kansa kasuava pysyy hyvällä mielellä. Kisastudioon varustaudutaan eväillä, tarvittavalla määrällä kiinnostavia leluja ja toki vanhempien täytyy sen verran tuijotuksesta joustaa, että pojan kanssa leikitään ja touhutaan tasaisesti töllötyksen ohessa.
Mutta kas - poika myös oppii kaikenlaista Mertarannan ja Suomisen höpinöitä kuunnellessa! Tänään J vilkaisi erästä Berliinin palkintoseremonioista ja muisti jälleen hieman unohduksissa olleen kättelyn ja päivään sanomisen taidon. Loppuilta harjoiteltiinkin kohteliasta kättelyä ahkerasti. Ehkä tässä vielä viikon loppuun mennessä päästään kansainvälisiin poskisuudelmiin asti.
Samoin poika on ymmärtänyt, että kun televisioruutuun ilmestyy stadion, siellä on "iekkaa" eli hiekkaa. Pituushyppy ja kolmiloikka tuntuvat olevan suosikkilajit, kun niissä on niin iso hiekkalaatikko, johon aikuiset hassusti hyppäävät. Suurien suosionosoitusten aikana poika malttaa lopettaa leikkinsä ja taputtaa asianmukaisesti.
Voi poika poloista, mihin sattui syntymään.
Tämä asiaintila vaatii tietysti hieman järjestelyjä, jotta kansa kasuava pysyy hyvällä mielellä. Kisastudioon varustaudutaan eväillä, tarvittavalla määrällä kiinnostavia leluja ja toki vanhempien täytyy sen verran tuijotuksesta joustaa, että pojan kanssa leikitään ja touhutaan tasaisesti töllötyksen ohessa.
Mutta kas - poika myös oppii kaikenlaista Mertarannan ja Suomisen höpinöitä kuunnellessa! Tänään J vilkaisi erästä Berliinin palkintoseremonioista ja muisti jälleen hieman unohduksissa olleen kättelyn ja päivään sanomisen taidon. Loppuilta harjoiteltiinkin kohteliasta kättelyä ahkerasti. Ehkä tässä vielä viikon loppuun mennessä päästään kansainvälisiin poskisuudelmiin asti.
Samoin poika on ymmärtänyt, että kun televisioruutuun ilmestyy stadion, siellä on "iekkaa" eli hiekkaa. Pituushyppy ja kolmiloikka tuntuvat olevan suosikkilajit, kun niissä on niin iso hiekkalaatikko, johon aikuiset hassusti hyppäävät. Suurien suosionosoitusten aikana poika malttaa lopettaa leikkinsä ja taputtaa asianmukaisesti.
Voi poika poloista, mihin sattui syntymään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
