Ulkosuomalaisen Suvivirsi

Pakko pistää jakoon täälläkin YouTubeen tänään tullut flashmob, jossa poikakuoro Pirkanpojat laulaa tamperelaisessa Prismassa Suvivirren. En tiedä, kuinka jumalatonta touhua on tuoda virsiä kulutuksen alttarille, mutta ehkä hyvä meininki ei ole syntiä.

Oivallisen hyväntuulinen pläjäys meille muistuttaapi myös siitä, että kesä alkaa, vaikka koulunpäätöstunnelmissa ei ollakaan.

Linnun lauluja ja puiden huminoita kaikille suomalaisille ja ulkosuomalaisille lukijoille ympäri maailman!

Kuningas lähtee Ranskaan

Tässä välillä tapahtunutta:

- K, 2 vuotta ja 3 kuukautta, on oppinut pyöräilemään tavallisella polkupyörällä (okei, apupyörät sentään on, aivan niin ihmelapsi tenavamme ei sentään ole). Näyttää hullunkuriselta, kun pieni ihminen painaa täysillä isompien lasten perässä.

- Käväisin lyhyesti Helsingissä todetakseni, että onpa se iso. Vanha kaveri kierrätti uudessa Musiikkitalossa, joka oli komea.

- Teimme koko perheen voimin päiväretken Tarttoon, jossa kohtasimme entuudestaan tuntemattoman aarteen: Tarton yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli keväisessä harmaudessaankin vallan hurmaava. Sinne pitää ilman muuta mennä kesällä piknik-korin kanssa. Lapset voivat riehua puutarhan leikkipaikalla.

- Olemme syöneet talven jälkeen ekan kerran päivällistä ulkona, kotipihalla. Takit tiukasti päällä, fleeceä takapuolen alla ja lievästi hampaat irvessä. Ei mikään suuri terassinautinto, mutta otetaan keikkuvasta keväästä kaikki irti.

- Sähköpostilaatikossani polttelevat lentoliput Pariisiin. Ikuna aiemmin en ole Ranskassa käynyt. Lukioranskan preppaus alkaa nyt. Je suis tres heureuse! (juujuu, pitäisi olla joku grave tai circonflexe tuolla tresin päällä, mutta en muista kuinka päin se on ja vaikka muistaisin, en löydä sitä näppikseltä)

Viron rautateiden raideleveys

Ahkera blogin lukija Suomesta kyseli, voisinko selvittää, mikä on Viron rautateiden raideleveys. Postausidea ei ollut aivan helpoimmasta päästä, sillä itselläni ei ollut aiheesta juurikaan pohjatietoa.

Mutta mitäpä ei miniä tekisi lukijoiden palvelemiseksi :)

Googlailun ja wikittelyn sekä erilaisten lähteiden vertailun jälkeen voinen antaa suunnilleen oikeaa tietoa.

Ensinnä vertailun vuoksi totean, että Suomessa junat kulkevat 1 524 millimetrin levyisillä raiteilla. Tällainen leveys luokitellaan leveäraiteiseksi. Historian tunneilta monen mieleen onkin varmaan jäänyt, että Suomen raideleveys on Venäjän tsaarinaikaisia peruja.

Minusta on tosin hassua, että kyseinen mitta oli aikanaan napattu Yhdysvaltojen etelävaltioiden raideleveysstandardista. 1 524 mm on tarkalleen viisi jalkaa. Olisin jotenkin olettanut, että tsaari ei Amerikan suuntaan katsele, vaan vetäisi hatusta jonkin juuri häntä ja senhetkistä parranasentoa miellyttävän raideleveyslukeman.

Venäjällä raideleveys on nykyisin 4 millimetriä vähemmän, 1 520 mm, sillä Neuvostoliitossa raideleveys päätettiin 1950-luvulla standardoida SI-järjestelmän mukaisiin tasakymmeniin.

Muutaman millin ero Suomen ja Venäjän raiteiden välillä ei silti ole liikenteelle ongelma, vaan Allegro ja Tolstoi voivat puksutella kompastelematta rajan kummallakin puolella.

Maailman rautatieliikenteessä normaalilevyiseksi rautatieksi sanotaan 1 435 mm:n levyisiä raiteita.

Vaan entäs se Viro?

Virossa on käytössä useampi raidelevys. Junat ajelevat 1 520 ja 1 524 millimetrin sekä hyvin kapeilla 750 millimetrin raiteilla. Leveät raiteet ovat siis "Venäjä-kelpoiset", ja sama leveys on käytössä lähteiden mukaan aika lailla kaikissa entisissä Neuvostoliiton tasavalloissa, myös Latviassa ja Liettuassa.

Tuosta kapeammasta raideleveydestä Virossa en oikein osaa sanoa mitään.

Mainitaan vielä se, että Länsi-Euroopassa on yleisesti käytössä normaalilevyinen rautatie, ja huomasin tietoja etsiessä, että Virossakin on silloin tällöin noussut esille ajatus raideleveyden muuttamisesta. Tässäkin asiassa osa virolaisia varmaan kaipailee länsimaiden joukkoon, mutta taitaa olla niin, että niin kauan kuin naapurimaana on Venäjä, olisi aika järjetöntä ja epäkäytännöllistä vaihtaa leveyttä muuksi.

Jos lukijoiden joukossa on joku rautatieharrastajaguru, niin mahdollisia virheitäni ja vääriä painotuksiani saa kernaasti korjata.

Wuhuu, minulle puhuttiin ja hymyiltiin kaupassa!

Olemme Suomessa, muutaman sadan kilometrin päässä Helsingistä.

Eilen kävin T:n kanssa paikallisessa K-Supermarketissa ja tökin puolisoani: huomasitko, myyjät tervehtivät ja hymyilevät!

Kun kysyin myyjältä, mistä voisin löytää hunajaa, hän jätti saman tien muut asiansa kesken ja lähti ohjaamaan minua oikeaa hyllyä kohti, esitteli hunajavalikoiman ja kertoi, että paikkakunnalla tehtyä hunajaa ei ole enää saatavilla, mutta että toista suomalaista merkkiä oli tullut tilalle. Kaikki tapahtui luonnikkaasti ja ilman tunnetta, että asiakas on rasittava, kun tulee häiritsemään myyjän kallisarvoista työaikaa.

Tämähän on melkein kuin Kaliforniassa!

Pakko on myös todeta, että pienenkin paikkakunnan marketin siisteys, selkeys ja ruokavalikoima on komea. Ja miten täällä voi keskellä talvea saada niin komeita salaatteja, kun Tallinnan Prisman hyllyssä salaatit ovat laatua "kaksi lehteä ristissä"?

Karkkihyllyn edessä pidin hiljaisen hartaushetken. Sitten lujitin luontoni ja tein vain pakollisen Suomen-ostoksen, eli ostin purkkikaupalla xylitol-pastilleja (niitä tosiaan ei saa Virosta, vaikka xylitol-purkkaa saa).

Pitkän päivän ilta

Itsenäisyypäivän aamuna puoli yhdeksältä olin sitä mieltä, että päivästä ei jää mitään kaunista kerrottavaa tuleville polville.

Juhlapäivää edeltävänä yönä K valvotti urakalla ja heräili vähän väliä. Tutittomuuteen opettelu ei ole sujunut hyvän alun jälkeen täysin ilman ongelmia. Heräsimme tytön kanssa kärttyisinä silmät ristissä aivan liian aikaisin.

Kun J heräsi, hän ilmoitti, että sänky on märkä. Siispä lakanapyykille sekä kinasteluun siitä, pitääkö vahingon päälle käydä suihkussa vai ei.

Pyykkikoneelle mennessä K tahtoi tulla mukaan. Tyttö piti käsissään edellispäivänä hänelle ostamaani lasista "lumisadepalloa" (tiedättehän: sellainen lasipallo, jossa on jokin hahmo sisällä ja kun palloa ravistaa, niin lumikiteet leijuvat hahmon ympärillä.

Lumisadepallo tietenkin tippui portaikon kaakeleille ja hajosi sirpaleiksi.

Minä hain rätin ja imurin ja hääsin lapset kauemmaksi. Kun sammutin imurin, kuului olohuoneen suunnalta poks ja tyttären kommentti "äiti voi ei". J:lle ostamani samanlainen lasipallo oli palasina olkkarin kokolattiamatolla.

Otsasuonen pullistellessa komensin paljasjalkaiset tenavat tuoleille kauemmaksi sirpaleista ja sainkin siivottua sotkun pois. Päätin samalla kiukulla käydä vielä lyhyesti yläkerrassa imuroimassa.

Hetken kuluttua huomasin, että J istui K:n suklaajoulukalenteri käsissään ja kiskoi innolla suklaapaloja suuhunsa. Siivoaminen päättyi kasvatushenkiseen neuvotteluun perheen kovatahtoisimman kanssa. Kolmevuotias on lähes pelottava, kun tahtominen menee siihen pisteeseen, että pienen ihmisen katse muuttuu mustaksi.

Keskustelu jatkunee tulevinakin aamuina, sillä J on suklaakalenteripannassa seuraavat neljä luukunavausta. Sota on julmaa ja jälkikasvun ruotuun laittaminen raakaa.

Onneksi päivälle oli sovittuna kyläilyreissu suomalaisperheeseen, jossa yhdessä toisten suomalaisnaisten kanssa paransimme maailmaa, söimme joulutorttuja ja Marianne-karkkeja Marimekko-lautasilta sekä katsoimme Ylen Areenasta Linnan juhlia. Kaikkien lapset leikkivät sulassa sovussa lastenhuoneen puolella.

Nyt istun talven ensimmäinen glögimuki vieressäni koneen äärellä ja totean, että selvittiinpä tästäkin päivästä. Ensimmäinen itsenäisyypäiväni palmujen alla meni varsin arkisesti. Täytyy olla kiitollinen, että saan elää tällaista tavallista itsenäisen suomalaisen arkea, jossa päivän suurimmat ongelmat ovat koriste-esineiden rikkoutumiset. Glögi-kippis Suomelle!

***

Edellispostauksessa eivät kaiketi kuvat näkyneet. Jospa tässä postauksessa tulisi kuva pikkukuusestamme mukaan.

Ekaa kertaa suomalainen

Piilaakson kansallisuuksien kirjossa hyvin tavallinen keskustelunavaus on kysymys siitä, mistä päin ihminen on kotoisin.

Mikäli kysymyksistä voi jotakin päätellä, Suomea ei täällä juuri tunneta. Minua veikataan kaikkein eniten hollantilaiseksi, norjalaiseksi ja joskus myös saksalaiseksi. Olen oikeastaan hämmästynyt siitä, miten usein veikkaus osuu Norjaan. Minusta vuonomaa ei ole täällä mitenkään enemmän tunnetumpi kuin Suomi. Liittyyköhän Norja täkäläisillä jotenkin epämääräiseen pohjoisuuteen ja blondiuteen?

Pari päivää sitten kohtasin ensimmäisen kerran ihmisen, joka kysyi, olenko suomalainen. Ihmettelin, mistä hän arvasi. Kysyjä oli kirjastonhoitaja, joka päätteli kansallisuuteni nimestäni. Hän oli kotoisin pohjoisessa USA:ssa sijaitsevasta Michiganin osavaltiosta, jossa on paljon suomalaisia siirtolaisia. Sieltä hänelle olivat tulleet tutuksi myös suomalaiset nimet.

Silti kaikkein tunnetuimmat suomalaiset Piilaaksossa tällä hetkellä ovat vihaiset linnut. Angry Birds -peli on nyt joka paikassa, ja kaupat pursuavat AB-oheistuotteita. Hyvä linnuille, hyvä Espoon ideanikkareille, hyvä suomalaiselle peliteollisuudelle. Fly, Birds, Fly! *krää-krä-krä-krää-krä*

Kolmevuotias havainnoi kenkäkulttuurista

Olimme sunnuntaina mukavalla kyläilyreissulla T:n ja lastemme sukulaisten luona. Koska olimme amerikkalaisessa kodissa, kukaan ei sisälle mennessä riisunut kenkiään jalasta, vaan sisätilojen ja pihan väliä marssittiin kengissä, niin lapset kuin aikuiset.

Tämä on asia, mihin en meinaa millään itse tottua, vaikka hyvin tiedän, että suuressa osassa maailmaa näin tehdään. Pohjoismaisen kotiäidin sydäntä kylmää, kun lapset säntäävät crocseissaan hiekkalaatikolta olohuoneen kokolattiamatolle tai kiipeävät sohvalle.

Oli herttaista huomata, että kun viikonlopun kyläreissun jälkeen istuimme kotona iltapalalla, J otti kenkäasian puheeksi. Poika mietiskeli kaakaomukinsa äärellä ääneen sitä, kuinka kyläpaikassa kaikki olivat kengät jalassa sisälläkin. Me T:n kanssa sitten selvitimme, että näin tosiaan oli ja että niin joissakin kodeissa tehdään. Aika mainiota, miten pieni mieli työstää kulttuurieroja ja että poika tosiaan kiinnitti huomiota asiaan.

Suomessa ja Virossahan kengät otetaan sisälle mennessä aina pois. Sanoisin jopa, että Virossa asiassa ollaan vielä ehdottomampia. Olen monesti Tallinnassa toppuutellut meillä lyhyesti oven suussa piipahtaneita ihmisiä, että kenkiä ei tarvitse ryhtyä riisumaan, jos ottaa kaksi askelta eteisen kuramatolla. Virolaiset tuntuvat olevan tämän suhteen hyvin tarkkoja, mikä tulee itsekin pitää mielessä, kun virolaiskodeissa käy.

Täällä Kaliforniassa naapurustossamme on paljon aasialaisia perheitä. He eivät ulkona ollessaan koskaan ole paljain varpain, eivät edes lapset. Tämän takia meillä on ollut välillä pihamaallamme hieman hassuja tilanteita, kun J ja K viilettävät nurmikolla paljain kintuin, mutta aasialaislapsilla on tiukasti lenkkarit jalassa.

Asia on ollut jopa pieni ongelma siinä mielessä, että naapurien lapset ovat alkaneet pihalla kiskoa kenkiään pois, koska J ja K:kin niin tekevät. Tätä vanhemmat eivät salli. Lisäksi naapuruston lapset usein kyselevät ihmetellen meiltä aikuisilta, miksi J ja K ovat ilman kenkiä.

Eläköön pienet erot - ja paljaat varpaat kesäisellä nurmikolla!

Eikö nyt edes treenatessa saa olla hiljaa?

Treenivaatteet päälle hiljaisessa pukuhuoneessa, sitten odottamaan jumppasaliin tunnin alkua, jossa sielläkin on täysi hiljaisuus, vaikka paikalla olisi 30 naista. Joku pakenee ihmiskontaktia sykemittarin näpelöintiin. Jonkun tekisi vähän mieli alkuverrytellä omalla paikallaan, mutta ei meinaa kehdata heilua ja venytellä, kun muut saattavat pitää liian innokkaana ja salin iso peilikin monistaa käsien pyörittelyn muille.

Onneksi pirteä ohjaaja tulee pian paikalle ja saa aloittaa korviin sattuvan musiikin tahdissa treenin, jonka aikana ei tarvitse puhua mitään eikä varsinkaan näyttää, jos askelsarjojen tekeminen tuntuisikin vähän kivalta. Joku uskaltaa vaivoin nyökätä, jos ohjaaja tiedustelee mikrofoniin huutaen, mikä on meininki. Ja voi taivas miten noloa on, jos sekoaa polvennostoaskeleissa tai jos ohjaaja tulee neuvomaan hauiskääntötekniikaa. Muut taas varmaan ajattelee, että ei se tuokaan mitään osaa.

Tunnin päätyttyä kukaan ei koskaan kysy ohjaajalta mitään, vaikka hän kehottaa tulemaan juttelemaan. Sitten äkkiä pukuhuoneessa ulkovaatteet päälle, napit korviin ja kotiin.

Suomessa ja Virossa kuntokeskuksen ryhmäliikuntatunti on hyvin yksinäinen suoritus.

Täällä ennen tunnin alkua rupatellaan muiden kanssa, autetaan kuntoiluvälineiden kokoamisessa, vertaillaan kokemuksia eri ohjaajien tyyleistä, kysellään vinkkejä. Ohjaaja kysyy tunnin aluksi kuulumisia ja laulaa mikrofoniin jumpan musiikin tahdissa - usein mielummin kuin hyvin.

Tunnin heilunnan aikana kuuluu naurua, juttelua, kommentointia, taputuksia, ilonkiljahduksia ja virnistelyä puolin ja toisin, jos latinotahtiset askeleet eivät menekään ihan niin kuin Strömsössä.

Vielä pukuhuoneessa ihan ventovieras rouva saattaa tukkaa kuivatessaan kysellä, mitä tykkäsin tunnista ja käynkö täällä useinkin.

Tämä vaatii vähän sulattelua.

Monisanaisesti kampaamokokemuksesta

Naapurissamme on töissä italialaissyntyinen, superenerginen ja tasaisesti naurava lastenhoitaja, E. Häntä näen melkein päivittäin. Ja jos en näe, niin kuulen.

Eräänä päivänä E äityi kehumaan kampaustani ja arveli, että tukkaani tuskin on leikattu täällä päin. Oikeassa oli, olen viimeksi käynyt kampaajalla Tallinnassa.

Amore-sanaa toisteleva ja lentosuukkoja alituiseen lähettelevä E pyöritti päätään ja sanoi, että minulla tulee olemaan ongelmia löytää täältä kunnollinen kampaaja. Tukassani on kuulemma niin hyvä väri ja leikkaus, että sellaista ei ihan kuka tahansa osaa täällä tehdä.

Minä tietysti kysyin E:ltä, olisiko hänellä suositella hyvää kampaajaa. Hän olikin ystävällinen ja vinkkasi omasta hairstyleristaan, jonka hän kehui olevan erittäin ammattitaitoinen. Mitäpä minulla oli hävitä: sain varattua ajan kyseiseltä kampaajalta ja torstaina kävin hiuksiani lyhennyttämässä. Kampaamo sijaitsi San Josen kaupungissa, joten tulipa käytyä ensimmäistä kertaa sielläkin.

Käynti oli parhaimpia kampaamokokemuksiani ikinä. Paikka oli miellyttävä ja kampaaja todella ammattitaitoinen. Hänen asenteensa oli se, että asiakas katsoo lehdestä mieleisensä tukkamallin ja hän sitten tekee sen. Ei mitään arpomista sen suhteen, voiko niin tehdä. Angela-kampaaja kuunteli tarkalla korvalla toiveitani ja olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen. Tallinnassa etsin kaksi vuotta mielestäni kampaajaa, täällä osui sattumalta kerralla napakymppiin.

Hiuskarvat sikseen, sillä vähintään yhtä kiinnostavaa on uudessa maassa tutkailla, mistä parturi-kampaamossa jutellaan ja millaisia asiakkaita paikassa käy. Tämä kyseinen paikka oli tosiaan parturi-kampaamo. Seinän toisella puolella asioivat naiset ja toisella miehet.

Naisten puolella kävi ihan kaikennäköisiä asiakkaita meistä farkkulötköilevistä kotiäideistä bisnesrouviin. Miesten puolella olikin sen sijaan vain jyrkkäprässisimpiä tyylikkäitä herroja, jotka eivät jaksaneet hymyillä pienen hetken kampaamon sisätiloissa viipyneille J:lle ja K:lle.

Eivätkä parturitkaan olleet juuri amiksen penkiltä päässeitä. Lastenhoitajanani toiminut ystäväni huomasi minua odotellessaan, kuinka parturiin astui tyylikkäässä asussa mies salkku kädessään. Ystäväni arveli hänen olevan asiakkaaksi tuleva bisnesmies, kunnes herra alkoi avata salkkuaan. Sisältä paljastuivat parturin työvälineet. (Muuten, jos minä olisin mies, kävisin taatusti säännöllisesti ajattamassa partani ja hiukseni kunnon parturissa. Siinä on jotakin tavattoman tyylikästä.)

Naisten kampaamopuolella meininki oli paljon rennompi ja asiakkaisiin suhtauduttiin aurinkoisen avoimesti. Kampaajani katsoi käsivarsiani ja ihmetteli, kuinka ne ovat lähes karvattomat ja kysyi, olenko käsitellyt niitä jotenkin. Saatoin todeta, että skandinaavien käsikarvojen kasvu harvoin edellyttää toimenpiteitä. Minua kysymys huvitti ja mietin mielessäni, että tuollaista ei Suomessa kysyisi kampaaja varmaan koskaan, ei ainakaan ensitapaamisella.

Kun kampaamoon tuli seuraava asiakas, paikalla olleet kampaajat kommentoivat innostuneena hänen hoikentunutta ulkonäköään. Ja kun minun kuontaloni oli saatu kuntoon, halusi kampaajani tehdä kanssani "high five:n". Hah, suomalainen rautakanki sai laittaa ylävitosta tehdessään kaiken luontevuutensa peliin!

Kampaamosalongin jutunaiheet olivat kuin mistä tahansa muualta, eli poliitikkojen töppöilyjä ja urheilua. Paikallisen NHL-jääkiekkojoukkueen San Jose Sharksin play off -taivalta analysoitiin ja Kalifornian entisen kuvernöörin Arnold Schwarzeneggerin 25-vuotisen avioliiton päättymistä taivasteltiin. Arskalla paljastui olevan avioton lapsi, mutta sen ovat varmasti Suomenkin iltapäivälehdet kertoneet.

Olen viihdytetty hiuskarvojani myöten!

Terveisiä Vaajakoskelle

Ulkosuomalaisella on kaiketi jonkinlainen alitajuinen Suomi-tutka, kun ylettömien tavaramassojen joukosta osuvat silmään myös suomalaiset tuotteet.

Tänään kävimme ekan kerran Whole Foods -luomuruokakaupassa (iso täkäläinen luomuketju) ja eikö vain sen karkkihyllyssä ollut Pandan lakuja! Hyvä Keski-Suomi!

Lumenen kosmetiikkaa puolestaan löytyi CVS/pharmacy -ketjun liikkeestä. Hinnat tosin olivat pykälän arvokkaampia kuin Suomessa ja Virossa.

Ja tosiaan, näinhän minä San Franciscossa jonkin kaupan ikkunan läpi Marimekon kankaita varsin näyttävästi esille pantuna.

Tuosta Whole Foodsista täytynee kirjoittaa joku toinen kerta enemmän, sillä ainakin ensikäynti siellä oli lähes henkeäsalpaava. Oli ihan uskomaton elintarviketaivas. Tietääkö muuten joku, onko bataatti sama asia kuin jamssi? Katselin tiskissä asioita, jotka näyttivät minun mielestäni bataateilta, mutta nimikyltissä luki jamssi.

Hyvää alkavaa päivää vain Pohjois-Eurooppaan, minä painun nyt nukkumaan!

Arki rullaa

Taas on blogiväki seikkaillut ympäri Suomea (ja T ympäri eteläistä ja läntistä Eurooppaa) ja koettaa nyt asettua kotiarkeen.

Palasin lasten kanssa kotiin myöhään lauantai-iltana. Aikataulu meni uusiksi, kun auto ei halunnut käynnistyä ajallaan seisottuaan vähän turhan pitkään käyttämättä. Akku ei ollut oikein tykännyt kolmenkympin pakkasista. Tulipa siten testattua Tallinkin klo 21.30 lähtevä laivavuoro lasten kanssa. Se on oikeastaan aika hyvä vaihtoehto, sillä laivalla ja leikkipaikalla oli oikein rauhallista - mitä nyt tämä meidän kaksikkomme veti vielä klo 23 pallomeressä aivan tukka putkella. Kotiin tullessa ei ollut nukutusongelmia.

Yön nukuttuamme pääsimme sulattelemaan viikon aikana jäätyneitä vesiputkia. Asunnon aika monesta vesipisteestä toimi lauantai-iltana vain yksi, josta luojan lykky tuli myös lämmintä vettä, jotta sai pestyä pienten matkalaisten autossa istumisesta hautuneita takapuolia.

Sulattelu jatkui sunnuntain ja maanantain, ja lopulta maanantai-iltana suli viimeinenkin putki ja saimme toimivan suihkun. Se on erityisen kiva asia sen takia, että meillä on koko tämän viikon vieraita. Tosin tänään ehti taas keittiön vesiputki jäätyä ja minä pääsin jälleen makaamaan lattialla hiustenkuivaaja käsissäni. Tämän kämpän rakennuttajan kanssa olisi kiva vaihtaa pari sanasta eristämisestä. Vesilaskut huutavat hoosiannaa, kun hanan on tiputtava koko ajan, jotta röörit eivät jäätyisi.

Suomen-reissun varma tuliainen on jonkinlainen räkätauti, jota nyt lasten kanssa podemme. Taitavat Suomen pöpöt olla vähän erilaiset kuin täkäläiset, eikä se pallomerikään mikään hygienian huipentuma ole. Koetan käyttää pois kaapeissa lojuvia sinappilaastareita ja hanhenrasvaa, vaikka ei niistä kyllä tällä(-kään) kertaa tunnu mitään apua olevan.

Vaan kiva oli olla Suomessa ja nähdä valikoitu otos sukulaisista ja ystävistä. Ulkosuomalaisille tuttu tuska lienee se, kenen luona ehtii Suomen-käynnillä tavata. Me arvotamme asian niin, että tärkeintä on tavata kummankin omaa perhettä, sitten kummilapsia (ja meidän lastemme kummeja) ja sen jälkeen kaikkia muita.

Koska sekä perhettä, kummilapsia että kavereita on iloksemme melko runsaasti, riittää kyläpaikkoja useampi jokaiselle Suomessa vietettävälle päivälle. Tällekin Suomen-käynnille tein oikeasti kalenteriin aikataulun siitä, minä päivänä olin luvannut mihinkin mennä. En tiedä, ehkä on täysin älytöntä koettaa repiä itsensä moneen paikkaan, mutta toistaiseksi tämä on sujunut.

Huomaan myös järkytyksekseni, että Oslon MM-hiihdot alkavat ihan pian, enkä ole laittanut legendaarista kisaveikkausta pystyyn. Se jääköön tällä kertaa tekemättä.

Tällaisissa asioissa huomaan hyvin sen, miten erilaista on olla kahden kävelevän vaippaikäisen äiti verrattuna siihen aikaan, kun taloudessa oli vain yksi korkeintaan lievästi ryömivä toukka. J:n ja K:n kanssa on arjessa nyt niin paljon vauhtia ja ennen kaikkea vahtimista, että kisaveikkausten kaltaiset asiat jäävät väistämättä toissijaisiksi. Ja jos lasten valveillaoloaikana vilkaisenkin tietokoneeseen, alkaa huuto: isompi haluaa katsoa koneelta Salamaa/Patea/Latea/Koiramäkeä/muu, mikä ja pienempi roikkuu muuten vain lahkeessa, kun äidin huomio uhkaa kääntyä muualle.

Valtakunnassa siis kaikki hyvin, ja tämä Viron valtakunta juhlii huomenna torstaina itsenäisyyspäivää. Siitä ehkä myöhemin lisää - jos ehdin.

Yrittänyttä ei laiteta

Asia, josta Virossa todella tykkään, on tämän maan yritteliäs henki. Lainsäädäntö mahdollistaa yrityksen perustamisen noin vartissa ja osakeyhtiönkin on voinut tämän vuoden alusta lähtien perustaa ilman alkupääomaa. Yrityksen voi, tietenkin, perustaa internetissä vaikka kotisohvalta käsin.

Usein esimerkiksi naistenlehdissä haastatellaan ihmisiä, jotka ovat perustaneet jonkin firman ja he sitten kertovat kokemuksiaan työstään. Ja lähes aina näissä jutuissa tulee vastaan se asenne, että vaikka firma ei sattuisikaan menestymään, niin mitäpä sitten, mennään konkurssiin ja keksitään jotain muuta - onpahan yritetty. Kyllähän ihmiselle virheitä sattuu. Eikä tarvitse edes olla tehnyt mitään väärin. Yritysidea ei vain toiminut siinä ajassa ja paikassa.

Ehkä liioittelen, mutta minusta Suomessa edelleenkin konkurssin tekeminen on yhtä kuin suunnaton häpeä ja kasvojen menetys. Ihan liian paljon on erityisesti 1990-luvun alun lama-ajoilta tarinoita, joissa yrittäjä laittaa itsensä narun jatkeeksi, kun epäonnistuminen tuntuu sietämättömältä (ok, näihin liittyy usein kammottavat velkataakat, jotka ovat taatusti ahdistavampaa kuin mikään). Kauppalehdestä ihmiset tiirailevat mustia listoja ja taivastelevat, kuinka yksi jos toinenkin on päätynyt konkurssiin. Koetapa siinä sitten suhtautua oman yritystoiminnan lopettamiseen rakentavasti, kun tuntuu, että muut ihmiset vain taivastelevat ja osoittelevat sormella.

Konkurssista puhutaan kuiskutellen ja päätään pyöritellen "ajattele, se teki konkurssin", sen sijaan, että todettaisiin, että olipa rohkea, kun kokeili tuollaista yritystoimintaa. Asiaansa ammattimaisesti suhtautuva yrittäjä varmasti tekee etukäteen miljoona analyysiä yrityksensä onnistumisesta, mutta ei kai sitä oikeasti voi etukäteen tietää, ennen kuin kokeilee.

Tuon ylläolevan tekstin olin kirjoittanut muutama viikko sitten enkä tullut sitä silloin vielä julkaisseeksi. Olikin hauska huomata eräässä pari päivää sitten ilmestyneessä Postimees-lehden jutussa melkein sanasta sanaan samaa asiaa. Haastateltavana oli jo pidempään Virossa asunut suomalainen yrittäjä, joka samoin koki, että konkurssi ei tässä maassa ole maailmanloppu.

En ole yrittäjä enkä varsinaisesti tiedä asiasta mitään, joten puhun ehkä suulla suuremmalla. Ylläolevat ovat vain tuntemuksia, mitä minulle on aiheesta tullut. Silti olen sitä mieltä, että yrittäjän kannalta Viro vaikuttaisi olla huomattavasti Suomea parempi maa.

Minkähän kuningasidean sitä keksisi?

Kyllä ne varmaan pitää minua ihan typeränä

Suomalaiset. Karistetaanpa nyt tunnoltamme se ajatus, että olisimme maailman ainoa kansa, joka miettisi taukoamatta, mitä muut meistä ajattelevat. Ei, emme ole ollenkaan niin ainutlaatuisia.

Virossa on nimittäin ihan sama tilanne. Vanha tarina suomalaisista kertoo, että eläintarhassa suomalainen miettii, mitä kalterien takana oleva elefantti mahtaa olla hänestä mieltä. Siinä suomalaisen vieressä elefanttia töllöttävä virolainen pohtii ihan samaa.

Aiheesta kirjoitti pari päivää sitten Postimehen kolumnisti Mihkel Mutt. Hänen mukaansa virolaisia kiinnostaa äärimmäisen paljon se, mitä heistä ollaan mieltä, ja mikä tärkeintä - ollaanko ylipäänsä mitään mieltä. Kaikkein kamalinta Muttin mukaan olisi se, että elefantti ei edes tajuaisi, että aidan takana seisoo virolainen.

En ole ikinä keidenkään virolaisten kanssa jutellut, mitä he arvelevat toisten heistä ajattelevan. Tiedotusvälineissä huonosta itsetunnosta ja epävarmuudesta kyllä puhutaan, ihan samoin kuin Suomessakin. Siinäkin mielessä virolaiset ja suomalaiset ovat niin kovin samankaltaisia.

Minusta virolaiset vaikuttavat jossain määrin suomalaisia varmemmilta itsestään. Ehkä se on vain se suoruus ja melkoisen töksäyttelevä tapa ilmaista itseään, joka antaa ainakin minulle vaikutelman siitä, että virolaista ei kauheasti toisen ihmisen näkemys paina.

Oli miten oli, toivoisin, että niin Suomessa kuin Virossakin joskus lakattaisiin jauhamasta ikuista huono itsetunto -virttä. En tiedä, ehkä me tosiaan olemme sellaisia, mutta ei se asiantila myöskään muutu mihinkään, jos samaa asiaa aina vain toistetaan.

Vai halutaanko kenties huono itsetunto säilyttää eksoottisena kansallisena piirteenä, jonka suojiin voi paeta silloin, kun epäonnistuminen tulee? "Ei siitä tullut mitään, kun me nyt vain ollaan tällaisia, kun meillä on niin huono itsetunto".

Luin Turun kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisjuhlan uutisia koskevia lukijakommentteja, ja tosi monessa toistui "anteeksi Suomi, anteeksi Eurooppa, ihan surkeaa oli, eihän me osata tällaistakaan tehdä". Kriittinen voi ja pitää olla, mutta se saman tien alkava anteeksipyytely tuntuu aika turhalta.

Hassu sattuma oli, että ennen kuin aloin tätä kirjoittaa, huomasin tuoreen postauksen mainiossa Madjaarien mailla -blogissa. Sielläkin puhutaan elefanteista!

Sitäkin vielä pähkäilin, pohtivatko esimerkiksi ranskalaiset tai italialaiset koskaan sitä, mitä muut heistä ajattelevat vai onko tämä vain pienten pohjoisten valtioiden ilmiö? Tunteeko joku noiden maiden asukkaiden sielunmaisemaa paremmin?

Head uut aastat! - Hyvää uutta vuotta!

Hyvää iltaa, blogikansa, täällä ollaan taas.

Lahden takana -karavaani teki kahden viikon Suomen-turneen, jolta palasimme eilen. Tänään on lojuttu kotona, pesty pyykkiä ja ihailtu joululahjoja (paitsi T, joka tietysti meni töihin).

Ihailtavan kärsivällisesti kaikki Suomen-reissumme majoittajamme ottivat vastaan huomattavat laukkuläjämme, pyykinpesumme, pukeutumissotamme lasten kanssa ja jatkuvasti likaiset ruokapöydän aluset, joita syntyy, kun K intensiivisesti harjoittelee itsenäistä syömistä.

Matkalla yövyimme kolmessa eri paikassa ja teimme niiden lisäksi seitsemän vierailua eri kavereiden luokse. Ajokilometrejä kertyi hyvinkin tarkkaan 700. Olipa taas todella mukava tavata ihmisiä, mutta toki oli kivaa palata kotiinkin. Matkalaukkuelämä voimakaksikko J & K:n kanssa alkaa jossakin kohtaa hyydyttää.

Suomessa ihmiset ällistelivät runsaslumista talvea, mutta olkaa ihan levollisin mielin vain - Virossa lunta on monin verroin enemmän. Reissumme aikana täällä paukkuivat taas kaikkien aikojen lumiennätykset, ja virallinen lukema on tällä hetkellä vissiin 76 cm lunta. Ja kun teiden aurauskin on täällä lähinnä viitteellistä, on tunnelma varsin talvinen.

Matkalla ollessamme oli myös maan valuutta ehtinyt vaihtua ja kotikaupungista tulla Euroopan kulttuuripääkaupunki. Näistä asioista ja kaikesta muustakin taas vähitellen jatkossa lisää. Jännä nähdä, mikä bloggaustahti tulevana vuonna on. K alkaa olla iässä, jossa hän vaatii varauksetonta huomiota koko ajan, eikä vähiten varsin rivakan kävelytahtinsa takia. K ja J eivät tietenkään nuku päiväunia samaan aikaan, joten päiväsaikaan kirjoittamisaikaa harvemmin on. Vaan mitäpä sitä ruikuttamaan, rustataan tekstiä sitten kun joudetaan.

Hienoa vuotta teille kaikille!

Mäntsälä mielessäin

Uuh, voisinko enää keksiä latteampaa otsikkoa Mäntsälä-aiheiselle postaukselle! Latteudesta huolimatta yksi positiivinen huomio Mäntsälästä.

Viime viikon lyhyellä Suomen-reissullani pistäydyin lastenruokkimistauolla ensimmäistä kertaa nelostien varrella sijaitsevassa Juustoportin myymälässä. Vieressä oli tarjolla myös Shell, mutta monikansallinen sellofaanisämpyläsyöttölä ei tällä kertaa saanut minusta asiakasta. Eikä kyllä saa jatkossakaan, sillä Juustoportti osoittautui hyväksi paikaksi.

Yllätys oli iloinen, kun myymälästä tosiaan löytyi kunnollinen Juustoportin juustotiski. Sain sieltä mukavasti kotiin tuliaisiksi firman Viinitarhurin juustoa, joka on minusta ihan parhaita suomalaisia juustoja.

Lisäksi tiskissä oli perinteisten sämpylöiden, munkkien ja karjalanpiirakoiden lisäksi tarjolla palanen leipäjuustoa lakkahillon kera. Kyllä maistui hyvältä kahvin kanssa! Pisteet paikalle myös siitä, että siellä aivan mukava lasten leikkinurkka ja hyvä lastenhoitohuone.

Leikkinurkasta sai ottaa mukaan vihkosen, jossa kerrottiin lapsille, mistä maito tulee ja mitä siitä tehdään. Sitä on pitänyt lukea J:lle lukuisia kertoja, ja nyt meillä pulputetaankin koko ajan "friisiläisistä" ja "aissiroista" (ayrshire kun on vähän hankala sana).

Täällä taas

Vieraita on kestitty, reissussa on käyty ja blogihiljaisuutta pidetty.

Suomessa käydessä huomioin seuraavia asioita:

- Ei koskaan enää laivalle syyslomaviikon päättävänä sunnuntaina. Tallink Superstar oli täydempi kuin koskaan ja olen sentään jo aika monta kertaa lahden yli suhannut.
- Kahvikupillisen hinta helsinkiläisessä kahvilassa ylittää kaikki järkevyyden rajat.
- Kun elää ynseähkön viestinnän maassa, suomalainen leppoisa asiakaspalvelu osaa yllättää positiivisesti. Ei, tämä ei ole vitsi. Eron tosiaan huomaa.
- Ihmiset, muistakaa tämä: suomalaiset sanomalehdet ja muutkin lehdet ovat pääosin tosi hyviä. Olin suorastaan liikuttunut, kun sain majapaikassani käsiini sunnuntain Hesarin. Paljon luettavaa, hienoja kuvia, komeaa taittoa. Aah.
- Viikko reissua yksin lasten kanssa, kolme eri yöpaikkaa = minun maksimini. Juurikaan enempää en jaksaisi. Tai jaksan sitten, kun K herää vähemmän kuin viisi kertaa yössä. Mutta kivaa oli, suuri kiitos kaikille majoittajille, muonittajille ja muuten vain tavatuille!

Lusikka soppaan

Ulkosuomalaisena sitä odottaisi, että suurimmat kulttuurisokit koskisivat uutta kotimaata.

Mutta viime aikojen suurin kulttuurisäikähdys liittyy ilman muuta syntymämaahan Suomeen. Olen ällistyneenä huomannut, että raukoilla rajoilla on asunut kanssani ihmisiä, joiden kanssa minulla on yhteistä luultavasti vain kansallisuus. Kuinka voikin samassa kansassa ja samassa kulttuuriperimässä kasvaneilla ihmisillä olla niin täysin eri planeetoilta olevat maailmankatsomukset?

Se jumala, jonka kanssa minä koetan olla väleissä, ei ole vähääkään kiinnostunut siitä, mitä ihmiset makuuhuoneessaan tekevät. Hän vain toteaa, että asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Eletään ihmisiksi, välitetään toisista, annetaan kanssaihmisten olla ja elää niin kuin haluavat eikä varsinkaan hakata Raamatulla tai millään muullakaan pyhällä kirjalla päähän.

Samainen jumala luultavasti lainaa tällä hetkellä Kekkosta ja takoo otsaansa seinään hokien "s---tanan tunarit", sen verran harmia "kristilliset" "demokraatit" ovat hänen bisneksilleen tehneet.

Mutta eipä meillä taida Räsäsen ja kumppaneiden kanssa sama jumala ollakaan.

****

Minulla on näköjään meneillään jokin käytä-vanhoja-sanontaklassikoita-kausi. Mitäpä sitä pyörää uudestaan keksimään, jos kerran vanhakin hyvin rullaa.

Hobittien jäljille ja traktorien urille

Ken haluaa seurata taatusti kiinnostavaa ja hyvin kirjoitettua matkakertomusta Uuteen-Seelantiin, voi laittaa seurantalistaansa linkin Sinne ja takaisin -blogiin.

Maapallon toiselle puolelle lähtijä on meille hyvin tuttu, joten Lahden takanakin seurataan edesottamuksia tiiviisti.

Ja samaan syssyyn toinenkin vinkki. Jos Turun seudulla oleilevat eivät tiedä, mitä tehdä huomenna lauantai-iltana, löytyy ratkaisu tästä: Slavonic Tractorin levynjulkistuskonsertti on Akatemiatalon juhlasalissa klo 17.00. Ymmärtääkseni hieman vitsinä aikanaan perustettu lauluyhtye on nykyisin huipputasokas ja voittaa kaikki kisat, mihin menee. Lisäksi naiset ovat muutenkin ihan parhaita.

Kotimaisuudesta

"No ne oli jotain virolaisia mansikoita", tuhahtavat suomalaiset alkukesällä torilla, kun saatavana ei ole vielä suomalaisia marjoja. Niin olen tainnut sanoa itsekin monta kertaa. Suomessa olisi kiva suosia suomalaista.

Ulkomaille muuttaessa käsitys kotimaisuudesta muuttuu. Minulle kotimainen mansikka on nyt virolaista mansikkaa. Ja kappas vain, täkäläisissä mansikoissa ei ole mitään vikaa eikä tuhahtelun aihetta. Samat jonsokit ja polkat kasvavat täälläkin ja taatusti yhtä makeina ja pohjolan valoisassa kesäyössä aromia saaneina kuin Suomessakin (taidan muuten toistaa itseäni: etten vain olisi kirjoittanut viime vuonna samasta asiasta? No, menköön.).

Ja kun Suomessa harmistutaan halvoista virolaisista mansikoista, täällä halvemmat marjat tulevat Puolasta. Eilen ostin Nõmmen torilta virolaisia mansikoita 55 kruunulla kilo, kun puolalaisia olisi saanut 25 kruunulla. Mahtaa virolaista viljelijää jurppia, aivan samoin kuin suomalaistakin.

Se, että jokin asia on tehty jossakin tietyssä maassa ei tee ko. asiasta ylivertaisesti parempaa. Kyllä muuallakin osataan. Mutta esimerkiksi näissä ruoka-asioissa haluaisin mieluusti suosia kotimaista - Suomessa suomalaista, Virossa virolaista - ihan vain sen takia, että minusta ruuan kuskaaminen maasta toiseen on täysin järjetöntä, jos tismalleen samaa tavaraa saa lähempääkin. Eilisellä torireissulla heitin iloiset hyvästit espanjalaisille kesäkurpitsoille ja parsakaaleille, kun tiskissä oli jo virolaista satoa.

En toki voi jeesustella täysiverisellä lähiruokaideologialla, kun syön viikottain kilokaupalla mistä lie tulleita banaaneja, kiivejä, mangoja, omenoita yms., enkä todellakaan suunnittele niistä luopuvani. Mutta eilen ainakin hetken minun muuten giganttinen hiilijalanjälkeni oli virolaisen mansikkakilon verran pienempi.

****

Kuvassa, kuten näkyy, ei ole mansikoita, vaan torilta ostettuja salaatinkeriä, jotka ovat uskomattoman suuria. Vieressä oleva maustepurkki on ihan tavallisen kokoinen.

Juhannus oli meillä herttainen

Tulipa vietettyä keskikesän juhlaa kotikonnuilla. Juhannusruusu tiesi kukkia ajallaan, eteiset täyttyivät erikokoisista kesäkengistä, grillillä paahtui mm. halloumia ja tuoretta ananasta ja K otti vaarinsa kanssa yhteiset alkuillan torkut.