Viikonloppuna torilla

Kalifornialaisille tuntuvat luomu- ja lähiruoka-asiat olevan kovasti tärkeitä. Mikäpäs siinä, oikein hyvä niin, mutta näin lyhyen oleskelun perusteella tuntuu, että monet intomielisistä ympäristötietoisuuspyrkimyksistä ovat sellaisia, jotka esimerkiksi suomalaiselle ovat täysin arkipäiväistä asiaa.

Ja jos Virossa kuvittelin, että mikään kansa maailmassa ei voi rakastaa asioiden pakkaamista moneen muovipussiin kuten virolaiset, niin väärässä olin. Täällä ei kauppareissusta selviä alle viidellä muovikassilla. Tavaroitahan ei pakata kassalla itse, vaan kassahihnan päässä on työntekijä, joka pakkaa ostokset valmiiksi. Palvelu itsessään on aivan loistava varsinkin silloin, kun itsellä roikkuu kakara kummassakin kainalossa, mutta sen lopputulemana muovikasseja on täysin älytön määrä. Kaiken lisäksi muovipussit ovat tyhjänpäiväisiä ohuita lörppiä, joille ei kovin kummoista jatkokäyttöä ole. (Juujuu, omat kassit voi aina olla mukana, mutta kun aina ei muista...)

No niin, märinät sikseen, kun on hauskempaakin asiaa. Farmers' Market ("Maanviljelijöiden tori") on yleensä viikottain toistuva muutaman tunnin torimyyntisessio, jossa lähiseudun viljelijät myyvät omia tuotteitaan. Ne vaikuttavat olevan täällä kovasti suosiossa ja päätimme katsastaa lauantaina Sunnyvalen ja sunnuntaina Mountain View'n torin.



Oikein leppoisia ja hyväntuulisia tapahtumia olivat nämä, ja myytävänä oli tietysti vaikka mitä herkullista. Tiskit notkuivat erilaisia hedelmiä, juureksia, salaatteja, leipiä, säilykkeitä, kaloja ja leivonnaisia. Ei näkynyt yhtään tyhjänpäiväistä krääsämyyjää eikä metrilakukioskia, vaan ihan oltiin kautta linjan asiassa. Sunnyvalen tori oli paikkana mukavampi, sillä torikojut olivat kivalla Murphy Streetin kävelykadulla. Mountain View'ssä kojut olivat rautatieaseman parkkipaikalla. Ei se toki paljon haitannut, meininki oli hyvä silti. MV:n tori oli tarjonnaltaan suurempi ja ihmisiä selvästi Sunnyvalea enemmän.



Näytti siltä, että monet paikalle tulleista todella hamstrasivat torilta viikon vihannekset. Monet tulivat mukanaan iso kärry tai lastenvaunut, jotka täyttyivät ostoksista.

Sunnyvalestä me ostimme mm. appelsiineja, jotka olivat varmaan makeimpia ja mehukkaimpia, joita olen koskaan syönyt. Onnistuin tietysti unohtamaan appelsiinilajikkeen nimen, mutta tunnistan kyllä, kun vastaan tulee ja kerron sitten teillekin.

Mountain View'ssä eräässä tiskissä oli myytävänä huimasti pikkuleipiä eri makuvaihtoehdoin. Otin kokeeksi yhden suklaa-minttu-cookien ja totesin, että hyvä oli, kun tuli ostettua vain yksi. Meinasi viedä pikkuleipä kielen mennessään.

Myös mansikoita oli myynnissä ja kun J kovasti tahtoi, ostin pari pientä rasiallista. Lapset kyllä niistä pitivät, mutta itse totesin, että marja näytti mansikalta, mutta maistui jollekin geneeriselle yleismarjalle. Pohjoismaisen kesäyönä kypsyneen marjan maun kanssa näiden punaisten marjojen aromilla ei ole mitään tekemistä. Mutta mansikka on vähän kuin pizza: hyvä on aina hyvä, ja vaikka olisi huonokin, niin se on silti aika hyvä.

Lisäksi huomasin erään mansikkamyyjän kojussa lapun, jossa ilmoitettiin, että "marjoja ei ole käsitelty makeutussuihkeella". Hieno juttu heille, mutta karumpi tieto minulle kuluttajana, että tällaista tehdään.

Farmarien torit on nyt siis katsastettu ja hyviksi todettu. Tulevien sunnuntaiaamupäivien ohjelma on näin tiedossa pitkälle eteenpäin.

Vaatteet on mun aatteet

Kävin eilen hyvin pitkästä aikaa pereklubi.com-nimisellä nettisivulla, joka keskustelufoorumiensa puolesta on erityisesti odottavien äitien suosiossa. Siis samaan tapaan kuin Suomessa on Vauva- ja Kaks plus -lehtien foorumit.

Päädyin tietysti lukemaan keskusteluketjua, jossa kirjoittelevat ne, joilla on laskettu aika tammikuussa. Siellä taivastellaan vaikka mitä ("kuinka usein käyt yön aikana vessassa", "onko verenpaineesi kunnossa", "oletko saanut suonikohjuja"), mutta minun silmääni osui keskustelu siitä, pitäisikö lapselle hankkia uusia vai käytettyjä vaatteita ja tarvikkeita.

En tiedä, onko vain sattumaa, mutta suomalaisessa kaveripiirissäni on jotenkin täysin itsestään selvää, että kaikki kierrättävät lastenvaatteita ja -varusteita. Se on niin tavallista, että sitä ei edes ajattele. Esimerkiksi J:mme vaatteista varmasti 90 prosenttia on käytettyjä. Vaunut, turvakaukalon, kantoliinan, sängyn patjoineen ja ties mitä muuta ostimme kierrätettynä.

Siksi olinkin hämmästynyt, kun virolaisäideistä (tai siis tästä keskustelun otoksesta) yllättävän moni kirjoitti, että ei voisi kuvitella lapselleen mitään käytettyä. Moni sanoi, että heistä tuntuu inhottavalta ajatus siitä, että lapsen vaate on ollut jonkun toisen päällä. Kun ei kuulemma tiedä, kuka ja miten ja millaisissa olosuhteissa on sitä käyttänyt. Jotkut äidit olivat valmiita käytettyjen vaatteiden hankkimiseen, mutta esimerkiksi sängyn patjaa he eivät ostaisi käytettynä koskaan. Yksi äiti ei suostuisi ostamaan edes käytettyä puista lastensänkyä, kun puupintaa ei hänen mukaansa voi saada kunnolla puhtaaksi edellisen käyttäjän hajuista ja pöpöistä.

Erään äidin aviomies oli kerrassaan kieltänyt käytettyjen tavaroiden oston, kun se tuntui ajatuksena niin pöyristyttävältä. Äiti kyseli foorumilla, ovatko muiden naisten miehet suostuneet käytettyjen asioiden hankintaan.

Yksi äiti sanoi, että hänellä on vaikeuksia majoittua hotelleissa, kun "huoneissa tuntuu olevan toisten ihmisten henki". Hänen mukaansa on epämiellyttävää maata sängyssä ja lakanoissa, joissa on ollut jo joku muu. Hmm, tällä perusteella ei kyllä voisi oikeastaan enää astua kotiovesta ulos.

Veikeää, miten erilaiset ajatustavat tämän asian suhteen voi olla. En minäkään lapselleni mistään roskalavalta napattua patjaa ottaisi, mutta kun tiedän, mistä tavara on peräisin ja näen itse laadun, niin eipä kyllä vähääkään askarruta se, onko jotakin paitaa käyttänyt yksi vai neljä lasta ennen meidän tenavaamme.

Suomessa ympäristöystävällisyys-näkökulma on vahva näissä kierrätyshommissa rahansäästön, yleisen järkevyyden ja näppäryyden lisäksi. Pereklubin keskustelua lukiessa kiinnitti huomiota sekin, että muutama kirjoittaja oikein erikseen korosti, että "niin, onhan se kierrätys myös ekologista". Jollakin tapaa minusta tässä näkyi se, että ympäristöasiat ja niiden esille nostaminen eivät Virossa ole vielä lähimainkaan yhtä tuttuja kuin Suomessa, kun asiaa tarvitsee niin kovasti painottaa.

Mutta älkööt nyt kukaan virolainen pitäkö tätä sormi pystyssä kirjoitettuna nuhteluna, kunhan ihmettelen. Jokainen vaatettaa ja varustaa lapsensa niin isolla rahalla kuin haluaa. Pääasia, että vaatettaa.

Voihan keräyspaperi

Tuskamme keräyspaperin kanssa vain jatkuu ja paperikassit autotallissa lisääntyvät. Alkaa uhkaavasti näyttää siltä, että sanomalehdet pitää heittää sekajätteeseen.

Sekajäte-vaihtoehto alkoi tulla todennäköisemmäksi, kun luin tuoreinta kaupunginosamme tiedotuslehteä. Paperin ja kartongin keräämisestä on kuulemma tullut kaupunginosahallintoon paljon kyselyjä ja nyt aiheesta lehdessä tiedotettiin.

Kuten on itsekin saanut havaita, katukuvassa näkee kartonginkeräyslaatikoita, mutta paperinkeräyslaatikoita ei. Syy on se, että koska asiakas on jo tuotetta ostaessaan maksanut pakkauksesta, tarjoaa kaupunki pahvipakkausten keräämiseen tarkoitetut yleiset säiliöt.

Sen sijaan itse tuotettu roska, kuten esimerkiksi tilatut sanomalehdet, kuuluu osastoon "hoida omat roskasi". Jokaisella taloyhtiöllä pitäisi olla oma keräyspaperipönttö ja tietysti sille järjestettynä asianmukainen tyhjennys. Lehtijutun mukaan taloyhtiöllä, jossa on asuntoja viisi tai useampi, pitäisi olla paperinkeräys järjestettynä. Meillä ei ole, kun ei ole mitään järjestäytynyttä taloyhtiötoimintaakaan, vaikka asuntoja on reilusti enemmän kuin viisi.

Minusta ei valitettavasti löydy sitä potkua, että alkaisin taloyhtiö-intoilijaksi ja alkaisin jututtaa naapureita, josko järjestäisimme yhteisen paperikeräyssysteemin. Vaihtoehtona tässä alkaa tulla vastaan se, että lopetamme lehden tilauksen (mitä kyllä toistaiseksi vastustan jyrkästi) tai että lehdet tosiaan pistetään sekajätteeseen, mikä on järjetöntä sekin. Toki voisi heittäytyä pahikseksi ja viedä lehdet sinne kartonkilaatikkoon - ihan kuten kaikki muutkin.

Meidän paperikeräyskassimme ovat pisara meressä, mutta noin niin kuin laajemmin tämä asia on kiinnostava. Mihin virolaiset sen keräyspahvin ja -paperin kärräävät? Eihän täällä ole paperiteollisuutta, joka tekisi uusiopaperia. Eikä täällä ole tietääksemme jätteenpolttolaitoksiakaan (virolaiset lukijat, korjatkaa täysin mahdolliset alkeelliset asiavirheeni).

Lisäksi kiinnostaa paperinkeräyksen tavallisuuden yhteys siihen, kuinka paljon ihmisille tulee kotiin tilattuja sanomalehtiä. Jos Suomen kaltaista lehden kotiin tilaamisen traditiota ei ole, niin eihän paperinkeräys silloin ole niin oleellinen asia ollutkaan. Keräyspaperimäärät ovat täällä joka tapauksessa huimasti Suomea pienempiä ihan jo senkin takia, että sanomalehtien fyysinen koko ja sivumäärä ovat Suomeen verrattuna paikallislehtiluokkaa.

Roskapostia

Jokin aika sitten märisin täällä kierrätyksen hankaluudesta ja harmittelin, miten kotikatumme varresta olivat häipyneet suuret keräyslaatikot. Takaisin on tullut vain laatikko, johon voi viedä muistaakseni muovit ja pullopalautukseen kelpaamattomat lasit.

Meidän elossamme tavallisin kierrätystavara olisi kuitenkin keräyspaperi. Nyt olen metsästänyt tietoa siitä, mihin meidän lähellämme voisi viedä keittiön nurkassamme yli äyräiden tursuavat keräyspaperikassit.

Vaihtoehtoja ei ole monta. Tallinnan kaupungin nettisivuilta löytyi lopulta tietoa, että kaupunginosassamme on yli 50 erilaisten jätteiden (lasi, muovi, metalli) keräyslaatikkoa. Hyvä niin, mutta näistä vain kaksi on paperinkeräyslaatikkoa.

Tämä on sekä ärsyttävää että kiinnostavaa. En ole ottanut selville, kuinka suuri osa kansasta lukee kotiin tilattavaa sanomalehteä. Oli lukema mikä tahansa, niin johonkinhan ne luetut lehdet pitäisi viedä. Onko lehdentilaajien määrä niin pieni, että paperinkeräyslaatikoita ei vain tarvitse kokonaisen kaupunginosan alueella paria säiliötä enempää? Vai laittavatko ihmiset sanomalehdetkin sekajätteisiin? Tai polttavat takassa?

Sen sijaan lasi- ja muovipalautuspönttöjä on vaikka kuinka. Jos olisin tyly, kysyisin, juovatko virolaiset niin paljon, että lasipalautuspisteitä tarvitsee noin mahdottomasti. Ihmettelen myös, onko pantittomia pulloja oikeasti noin paljon vai lipsahtaako keräyspönttöihin vahingossa enemmänkin lasia, josta saisi rahaa, kun kiikuttaisi ne automaattiin?

Yksi tyypillisimmistä jätesäiliöistä näyttäisi olevan "segapakend" eli sekalaiset pakkaukset. Voin vain kuvitella, mikä näiden säiliöiden sisältö on. Ehkä etsin lähimmän segapakend-pöntön ja käyn pudottamassa keräyspaperimme sinne.

Kierrätyksen vaikeudesta

Plääh, takana taas yksi kauppareissu, jonne mukaan ottamani palautuspullot sain roudata takaisin kotiin.

Oman takapuolituntumani mukaan Virossa on pelkästään täällä asumamme reilun vuoden aikana kehitytty kovasti ympäristötietoisuus- ja kierrätysasioissa. Kierrätyspisteitä ja pullopalautusautomaatteja on tullut lisää, ja kauppojen hyllyissä luomutuotteet alkavat vähitellen näkyä paremmin.

Osansa kierrätysintoon on talouskriisillä. Ihmiset ovat töiden loppuessa ja rahojen vähetessä alkaneet tajuta, että kirpputorillakin voi käydä ja että pullojen keräämisestä voi saada pienen lisän lompakkoon.

Kaikki tämä on mielestäni oikein hyvä ja mainiota kehitystä, mutta pakko sen verran märistä, että suomalaiseen kierrätyssujuvuuteen on vielä jonkin verran matkaa.

Esimerkkinä siitä on vaikkapa lähikauppamme pullopalautusautomaatti. Varsin isossa marketissa on vain yksi "palautusreikä". En tiedä, kuinka suuret tilat pullojen vastaanottopäässä on, mutta poikkeuksetta kone menee aina tukkoon, kun sinne pulloja palauttaa. Ja kun palautusreikiä on vain yksi, automaatilla on aina jono.

Tänään lähdin taas kauppaan täyttäen J:n vaunujen korin ja selkäreppuni palautuspulloilla. Edelläni jonossa seisoi kolme ihmistä, joista kahdella oli kaksi jätesäkillistä pulloja ja yhdellä neljä muovikassillista. Ajattelin olla kärsivällinen ja odottaa, mutta malttini kesti noin 15 minuuttia. Päätin, että lähden kauppaan tekemään ostokseni ja palaan sitten pullojen pariin.

Kaupassa hiippailin kaikessa rauhassa, kun J:kin oli tyynin mielin. Kun palasin automaatille, jono oli edennyt yhden ihmisen verran. Kiroilin mielessäni, keräsin kamppeeni ja lähdin talsimaan kotiin ostosten lisäksi myös tyhjät pullot mukanani. Harkitsin hetken jättäväni pulloni edellä jonottaville, mutta niin nuuka olen, että rahaa en raaski pois heittää. Kokeillaan ensi kerralla paremmalla onnella.

Oman kotikatumme varrella on ollut helposti saatavilla kaikki keskeiset kierrätyslaatikot. Niihin on kävelylenkin ohessa ollut helppo viedä paperit, pahvit, lasit ja metallit. Pari viikkoa sitten yhtäkkiä suurin osa laatikoista hävisi ja tilalle tuli yksi, johon saa viedä vain metallia ja muovia. Siis häh!? Toivon hartaasti, että tämä asiaintila ei jää pysyväksi.

Mitä tällä märinällä haluan sanoa? Sitä vain, että kierrätystä pitää mielestäni ehdottomasti kannattaa ja kehittää, mutta valitettavasti useat ihmiset ovat niin laiskoja olioita, että kierrätyksestä pitäisi tehdä varsin helppoa, jotta sitä jaksaa tehdä. Odotan toiveikkaasti, että keräyspaperilaatikko palaa kulmillemme. Jos ei, alan pohtia, kuinka ekologista minun on lähteä autolla ajaen viemään papereitamme jonnekin kauempana sijaitsevaan säiliöön.

Koska minulla ei ole mitään kierrätysaiheista kuvaa, laitetaan tähän kuva aivan muusta. Tai no, edustaahan tämäkin kuva ekologishenkisesti ruuan monipuolista käyttöä. Kuvan superhieno possu seisoo Tarton kauppahallin edustalla. Patsaasta voi tarkistaa, missä kohtaa sikaa olikaan potkaa tai kinkkua.