Lasnamäen kaupunginosasta eivät ensimmäisenä tule mieleen suuret ostoselämykset, mutta niinpä vain tein siellä tänään parhaimmat kaupat pitkään aikaan ja nautin erinomaisesta asiakaspalvelusta.
Olen viime viikot palellut vuosia vanhassa lyhyessä kevyttopatakissani ja todennut ilmeisen tarpeen kunnolliselle talvitakille. Eilen pyörin keskustan liikkeissä kärsien runsauden pulaa ja tuijottaen irvistellen hintalappuja.
Sattumoisin hoitotätimme mainitsi löytäneensä Lasnamäestä pienen liikkeen, joka myi edulliseen hintaan aivan laadukkaita takkeja ja muita ulkoiluvaatteita. Hän merkkasi minulle paikan karttaan, ja tänään pakkasin juniorit autoon ja lähdin retkelle Lasnamäkeen, jonne meneminen tuntuu aina siltä kuin ulkomaille matkustaisi.
Pienen pyörimisen jälkeen oikea paikka löytyi. Kauppa oli rakennuksessa, jonne tuskin olisin koskaan osannut itse mennä. Sisältä löytyi muutaman kymmenen neliön aivan täyteen ahdettu outlet-kauppa, josta poistuin ostettuani kaksi talvitakkia ja rukkaset itselleni sekä toppahousut pojalle. Sillä rahalla, millä eilen jo meinasin keskustasta ostaa itselleni takin, olisin saanut Lasnamäen puodista neljä takkia.
En kuvitellut, että paikalla olisi ollut omia nettisivuja saati useampia liikkeitä, mutta näköjään oli. Marmen Outletin yhteystiedot löytyvät täältä. Itse kävin Pinna-kadun liikkeessä. Nettisivuilta voipi nähdä, että Marmenissä myydään paljon skandinaavisia tai muutoin suomalaisille hyvin tuttuja merkkejä.
Liikkeen enimmäkseen venäjänkieliset myyjät olivat todellakin hereillä ja kohteliaasti huomauttivat, että rouvan ehkä kannattaisi kokeilla toista kokoa, kun olin heidän mielestään ostamassa liian isoa takkia. Pois lähtiessä eräs myyjistä auttoi J:lle päällysvaatteet ylle, saattoi meidät ostoskassia kantaen pitkän käytävän päässä olleelle ulko-ovelle sekä lopuksi kehui, kuinka hyvä kokonaisuus minulla on, kun on perheessä tyttö ja poika. Näin hoidetaan asiakkuutta!
tiistai 30. marraskuuta 2010
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
Pikkunörtti
Muistan täsmälleen hetken, kun käytin internetiä ensimmäisen kerran. Vuosi taisi olla 1997 ja ensimmäinen nettisivu, jolle menin, oli MTV3:n sivu. Paikka oli lukioni atk-luokka ja sen oikean laidan viimeinen tietokone.
Ensimmäisen sähköpostini kirjoitin vuonna 1998. Sillä tiellä ollaan, ja kuten kaikki hyvin tietävät, tietotekniikka on mennyt reilussa vuosikymmenessä sellaisen loikan eteenpäin, että päässä huimaa.
Minulle tietokoneen ja muiden teknisten vempaiden käyttö on melko luontevaa, mutta kuinka luontevaa se mahtaakaan olla lapsilleni. Sitä oli pakko pohtia toissapäivänä, kun tajusin J:n osaavan käyttää kannettavan tietokoneeni kosketushiirtä.
Tein aamusiivouksia ja J katsoi sillä aikaa YouTubesta italiankielistä Barbapapaa (kyllä, tietokone on meillä lapsenvahtina, antaa tulla raipaniskuja huonolle äidille). Barba-jaksot ovat yleensä noin viisi minuuttia pitkiä, eli minä olen käynyt niitä välillä vaihtamassa uuteen, kun edellinen loppuu.
Yhtäkkiä havahduin siihen, että en ole hetkeen käynyt koneella, mutta aina siellä vain kuului Barbapapa pyörivän. Aloin sivusilmällä seurata tilannetta ja tosiaan, J käytteli sujuvasti touchpad-hiirtä ja sen alla olevaa nappia, jolla klikataan. Oli hän aiemminkin hiirtä hipelöinyt, mutta nyt pojalle oli valjennut näytön kursorin liikkeen ja käden liikkeen vaikutus toisiinsa.
Näin kai tenavat oppivat, mutta on se silti aika hurjaa!
Ensimmäisen sähköpostini kirjoitin vuonna 1998. Sillä tiellä ollaan, ja kuten kaikki hyvin tietävät, tietotekniikka on mennyt reilussa vuosikymmenessä sellaisen loikan eteenpäin, että päässä huimaa.
Minulle tietokoneen ja muiden teknisten vempaiden käyttö on melko luontevaa, mutta kuinka luontevaa se mahtaakaan olla lapsilleni. Sitä oli pakko pohtia toissapäivänä, kun tajusin J:n osaavan käyttää kannettavan tietokoneeni kosketushiirtä.
Tein aamusiivouksia ja J katsoi sillä aikaa YouTubesta italiankielistä Barbapapaa (kyllä, tietokone on meillä lapsenvahtina, antaa tulla raipaniskuja huonolle äidille). Barba-jaksot ovat yleensä noin viisi minuuttia pitkiä, eli minä olen käynyt niitä välillä vaihtamassa uuteen, kun edellinen loppuu.
Yhtäkkiä havahduin siihen, että en ole hetkeen käynyt koneella, mutta aina siellä vain kuului Barbapapa pyörivän. Aloin sivusilmällä seurata tilannetta ja tosiaan, J käytteli sujuvasti touchpad-hiirtä ja sen alla olevaa nappia, jolla klikataan. Oli hän aiemminkin hiirtä hipelöinyt, mutta nyt pojalle oli valjennut näytön kursorin liikkeen ja käden liikkeen vaikutus toisiinsa.
Näin kai tenavat oppivat, mutta on se silti aika hurjaa!
lauantai 27. marraskuuta 2010
Antaa tulla lunta tupaan ja rakeita porstuaan
Täällä oli jo entuudestaan oikein hyvät hiihtokelit, mutta tänä aamuna piti makuuhuoneen verhot avattuaan melkein hieraista silmiään. Lunta oli tullut yön aikana huimasti lisää, ja lumisade on jatkunut koko päivän. Roskapöntön päällä ei eilen illalla ollut lunta. Kuvan mukainen määrä oli tullut tähän päivään klo 11:een mennessä.
Rouva pääsi lumikolan varteen ja mikäs oli kolaillessa: lumi oli höyhenenkevyttä.
Vaan jos tätä rataa jatkuu, niin viime talven lumiennätykset ovat parissa päivässä muisto vain. On meinaan lunta nyt jo lähes viimetalviset lukemat.
J on kuumeessa ja katsoo kaihoisana ikkunasta: "äiti, kohta me mennään yhdessä lumen päälle ja tehdään iso iso lumiukko ja sitten minä otan suksisauvat käteen ja lasken fiuuuu kovaa kovaa vauhtia!" Surku on sanoa ikkunalaudalla kyhjöttävälle pojalle, että nyt ei lumessariehumislupaa irtoa, mutta toivottavasti pian. Ei tuo lumi tuosta ihan heti katoa.
EDIT: Otsikkohan oli ihan väärin! Porstuaan tulee jäitä, ei rakeita.
torstai 25. marraskuuta 2010
Imetystyyny
Blogin lukijat älkööt hämmentykö: tämä kuva liittyy Huuto.net-kaupantekooni. En jaksanut askarrella Huutiksen kuvankokosäätöjen kanssa, joten tässä on yksi kauppoihin liittyvä kuva.
Suhdetoimintaa
Virossa asuessa käy varsin nopeasti selväksi, että maan pienuuden takia suunnilleen kaikki tuntevat kaikki tai ainakin olisi hyvä tuntea. Täällä nimittäin suhteilla ja niiden hyödyntämisellä on paljon suurempi merkitys kuin Suomessa.
Minun kohdalleni tämä osui odottamatta muutama päivä sitten, kun minulle soitti perhelääkärikeskuksemme terveydenhoitaja. Hänen poikansa etsi työharjoittelupaikkaa ja hän kysyi, tiedänkö minä, ottaako T:n työpaikka harjoittelijoita ja jos ottaa, niin keneltä asiasta kysyä.
Eihän tässä mitään, aina voi kysyä, mutta minulle yhteydenotto oli yllätys. En ole ko. hoitajan kanssa mitenkään muutoin tuttava kuin siten, että hän tarkistaa neuvolakäynneillä lapsemme. Minun on hankala kuvitella, että Suomessa vieras neuvolatäti ottaisi samankaltaisessa asiassa yhteyttä.
Tätä samanlaista tutulle ja tutuntutulle soittelemista olen havainnut sivusta virolaisten tekevän jatkuvasti. Asioista kysytään aina suositusta ja neuvoa kaverilta, kylmiltään ei lähdetä tekemään mitään.
Juttelin aiheesta lapsenhoitajamme kanssa ja hän sanoi omana kokemuksenaan, että kyllä, tismalleen noin asia on. Ventovieraiden ihmisten kanssa ei ryhdytä tekemään asioita ennen kuin on joltakin luotettavalta sukulaiselta tai tutulta kuultu, että ko. ventovieraan kanssa voi asioita tehdä.
Hoitotätimme mukaan tässäkin asiassa syynä on neuvostoaika. Tuolloin oli oikeasti elintärkeää tietää, kenen kanssa mitäkin voi jutella. Lastenhoitajamme muisteli omiin syntymäpäiväjuhliinsa hankkineen syötävää soittelemalla toisella puolen Viroa lihakaupassa työskenelleelle tuttavalleen, jonka kautta makkarat saatiin järjestymään.
Muutoinkin juttuseuran kanssa sai olla tarkkana. Hoitotäti kertoi, kuinka tyttöjen kanssa kaupungin yöhön lähtiessä tuli olla tarkkana, missä seurassa puhui mitäkin. Pöydän alla potkittiin nilkkoihin kipakasti, jos joku seurueesta huomasi ravintolasalissa olevan neuvostomielisiä, joiden tehtävänä oli kuulostella virolaisten tuntoja. Ja tämä siis 1980-luvulla eikä joskus vuonna miekka ja kypärä.
Joten kun tilanne oli tämä, oli hyvinkin ymmärrettävää, että luottamusta tarvittiin. Näin on syntynyt suhdeverkoston käyttö, joka elää edelleen. On ihan tavallista, että poika saa harjoittelupaikan tutun kautta - niinhän sen kuuluukin mennä, sillä silloin tietää saavansa luotettavan työntekijän. Hoitotätimme sanoi vielä, että hänen mielestään Virossa ihmisen menestystä ei vielä mitata rahapussin paksuuden mukaan, vaan sillä, kuinka laaja suhdeverkosto hänellä on. En tiedä tuosta, sillä kyllä täällä rahapussillakin valtaa saa. Mutta ei arvio siltikään varmaan ihan metsään mene.
Suomessahan suhteilla on enimmäkseen negatiivinen kaiku. "Se sai sen paikan suhteilla" on kommentti, jos teini saa kesätyön äitinsä työpaikasta. Teini saa kavereiden kateelliset katseet ja toisten vanhempien paheksunnan, vaikka eiköhän silläkin teinillä ole ihan yhtä tarvis kesäduunia tehdä kuin muillakin.
Minusta tämä virolainen suhteilla pelaaminen on siis johonkin määräänsä asti aivan hyvä ja oikein. Miksi tehdä tyhmiä valintoja, jos voi kysyä neuvoa luotettaviksi pitämiltään ihmisiltä?
Sitä vain mietin, missä kohtaa tällainen toiminta alkaa kolkutella korruption ja hyvä veli -verkostojen laitamia? En tiedä vastausta, mutta harmaalle alueelle lipsahtamisessa on tässä asiassa minusta ilmeinen vaara.
****
Kävin tänään postilaatikkoa kauempana ensimmäistä kertaa sitten sunnuntain. Olemme räkineet aika paljon ja nukkuneet aika vähän, mutta nyt näyttäisi onneksi alkavan helpottaa.
Tällä sisätiloihinhautautumisjaksolla Tallinnaan on tullut taas aivan uskomaton talvi ja keskustaan täysi jouluhässäkkä. Tallinnan joulutori on muuten Rotermannin korttelin keskusaukiolla eikä vanhassakaupungissa (vai puhunko pötyä, täytyyhän siellä Raekojalla jotain olla...)
J ja minä tarvitsemme sukset!
Minun kohdalleni tämä osui odottamatta muutama päivä sitten, kun minulle soitti perhelääkärikeskuksemme terveydenhoitaja. Hänen poikansa etsi työharjoittelupaikkaa ja hän kysyi, tiedänkö minä, ottaako T:n työpaikka harjoittelijoita ja jos ottaa, niin keneltä asiasta kysyä.
Eihän tässä mitään, aina voi kysyä, mutta minulle yhteydenotto oli yllätys. En ole ko. hoitajan kanssa mitenkään muutoin tuttava kuin siten, että hän tarkistaa neuvolakäynneillä lapsemme. Minun on hankala kuvitella, että Suomessa vieras neuvolatäti ottaisi samankaltaisessa asiassa yhteyttä.
Tätä samanlaista tutulle ja tutuntutulle soittelemista olen havainnut sivusta virolaisten tekevän jatkuvasti. Asioista kysytään aina suositusta ja neuvoa kaverilta, kylmiltään ei lähdetä tekemään mitään.
Juttelin aiheesta lapsenhoitajamme kanssa ja hän sanoi omana kokemuksenaan, että kyllä, tismalleen noin asia on. Ventovieraiden ihmisten kanssa ei ryhdytä tekemään asioita ennen kuin on joltakin luotettavalta sukulaiselta tai tutulta kuultu, että ko. ventovieraan kanssa voi asioita tehdä.
Hoitotätimme mukaan tässäkin asiassa syynä on neuvostoaika. Tuolloin oli oikeasti elintärkeää tietää, kenen kanssa mitäkin voi jutella. Lastenhoitajamme muisteli omiin syntymäpäiväjuhliinsa hankkineen syötävää soittelemalla toisella puolen Viroa lihakaupassa työskenelleelle tuttavalleen, jonka kautta makkarat saatiin järjestymään.
Muutoinkin juttuseuran kanssa sai olla tarkkana. Hoitotäti kertoi, kuinka tyttöjen kanssa kaupungin yöhön lähtiessä tuli olla tarkkana, missä seurassa puhui mitäkin. Pöydän alla potkittiin nilkkoihin kipakasti, jos joku seurueesta huomasi ravintolasalissa olevan neuvostomielisiä, joiden tehtävänä oli kuulostella virolaisten tuntoja. Ja tämä siis 1980-luvulla eikä joskus vuonna miekka ja kypärä.
Joten kun tilanne oli tämä, oli hyvinkin ymmärrettävää, että luottamusta tarvittiin. Näin on syntynyt suhdeverkoston käyttö, joka elää edelleen. On ihan tavallista, että poika saa harjoittelupaikan tutun kautta - niinhän sen kuuluukin mennä, sillä silloin tietää saavansa luotettavan työntekijän. Hoitotätimme sanoi vielä, että hänen mielestään Virossa ihmisen menestystä ei vielä mitata rahapussin paksuuden mukaan, vaan sillä, kuinka laaja suhdeverkosto hänellä on. En tiedä tuosta, sillä kyllä täällä rahapussillakin valtaa saa. Mutta ei arvio siltikään varmaan ihan metsään mene.
Suomessahan suhteilla on enimmäkseen negatiivinen kaiku. "Se sai sen paikan suhteilla" on kommentti, jos teini saa kesätyön äitinsä työpaikasta. Teini saa kavereiden kateelliset katseet ja toisten vanhempien paheksunnan, vaikka eiköhän silläkin teinillä ole ihan yhtä tarvis kesäduunia tehdä kuin muillakin.
Minusta tämä virolainen suhteilla pelaaminen on siis johonkin määräänsä asti aivan hyvä ja oikein. Miksi tehdä tyhmiä valintoja, jos voi kysyä neuvoa luotettaviksi pitämiltään ihmisiltä?
Sitä vain mietin, missä kohtaa tällainen toiminta alkaa kolkutella korruption ja hyvä veli -verkostojen laitamia? En tiedä vastausta, mutta harmaalle alueelle lipsahtamisessa on tässä asiassa minusta ilmeinen vaara.
****
Kävin tänään postilaatikkoa kauempana ensimmäistä kertaa sitten sunnuntain. Olemme räkineet aika paljon ja nukkuneet aika vähän, mutta nyt näyttäisi onneksi alkavan helpottaa.
Tällä sisätiloihinhautautumisjaksolla Tallinnaan on tullut taas aivan uskomaton talvi ja keskustaan täysi jouluhässäkkä. Tallinnan joulutori on muuten Rotermannin korttelin keskusaukiolla eikä vanhassakaupungissa (vai puhunko pötyä, täytyyhän siellä Raekojalla jotain olla...)
J ja minä tarvitsemme sukset!
tiistai 23. marraskuuta 2010
Ulkokultaista arkea
Kotiäiti saa tottua tasaiseen väsymykseen, kuola- ja ruokaläikkiin vaatteissa ja muutenkin vähän nuupahtaneeseen oloon. Erityisen nuupahtanut olo on silloin, kun kärsii flunssasta. Silloin ei jaksaisi tehdä mitään.
T on opettanut minulle kuulemma armeijassa käytetyn käsitteen "henkilökohtainen huolto". Vaikka on kuinka taistelutilanne päällä, niin jalkarätit täytyisi ehtiä vaihtaa ja takapuoli pestä, sillä rakot jaloissa tai hiertymät pakaroiden välissä eivät edistä sotilaan kamppailuvalmiutta.
Äiti-soturin henkilökohtaista huoltoa on se, että vaikka olisi herännyt yöllä 10 kertaa ja pää on täynnä räkää, pitää silti koettaa saada itsensä siivoon kuntoon. Jos itsellä on täysin räjähtänyt olo, tuntuu elämäkin räjähtäneeltä.
Minun mantrakseni onkin tullut se, että mitä väsyneempi äiti on, sitä tärkeämpää on kaivaa kylppärin kaapista kaikkein kultakantisimmat purkit ja luottaa niiden virkistävään (plasebo-)voimaan.
Väsyneen aamun suihkussa ei tyydytä Sebamediin, vaan otetaan itselle mieluisinta tuoksuvaa suihkusaippuaa. Peseytymisen jälkeen hiukset laitetaan niin kuin oltaisiin ihmisten ilmoille lähdössä. Naamaan suditaan vähän meikkiä. Kaulalle laitetaan hajuvettä. Ylle puetaan siistit kotivaatteet eikä loisita koko päivää pitkissä kalsareissa.
En tiedä muista äideistä, mutta minulla tämä toimii. Henkilökohtaisen huollon jälkeen olo on terävämpi ja kotihommailuja on taas mukavampi tehdä. Suosittelen!
T on opettanut minulle kuulemma armeijassa käytetyn käsitteen "henkilökohtainen huolto". Vaikka on kuinka taistelutilanne päällä, niin jalkarätit täytyisi ehtiä vaihtaa ja takapuoli pestä, sillä rakot jaloissa tai hiertymät pakaroiden välissä eivät edistä sotilaan kamppailuvalmiutta.
Äiti-soturin henkilökohtaista huoltoa on se, että vaikka olisi herännyt yöllä 10 kertaa ja pää on täynnä räkää, pitää silti koettaa saada itsensä siivoon kuntoon. Jos itsellä on täysin räjähtänyt olo, tuntuu elämäkin räjähtäneeltä.
Minun mantrakseni onkin tullut se, että mitä väsyneempi äiti on, sitä tärkeämpää on kaivaa kylppärin kaapista kaikkein kultakantisimmat purkit ja luottaa niiden virkistävään (plasebo-)voimaan.
Väsyneen aamun suihkussa ei tyydytä Sebamediin, vaan otetaan itselle mieluisinta tuoksuvaa suihkusaippuaa. Peseytymisen jälkeen hiukset laitetaan niin kuin oltaisiin ihmisten ilmoille lähdössä. Naamaan suditaan vähän meikkiä. Kaulalle laitetaan hajuvettä. Ylle puetaan siistit kotivaatteet eikä loisita koko päivää pitkissä kalsareissa.
En tiedä muista äideistä, mutta minulla tämä toimii. Henkilökohtaisen huollon jälkeen olo on terävämpi ja kotihommailuja on taas mukavampi tehdä. Suosittelen!
maanantai 22. marraskuuta 2010
Mäntsälä mielessäin
Uuh, voisinko enää keksiä latteampaa otsikkoa Mäntsälä-aiheiselle postaukselle! Latteudesta huolimatta yksi positiivinen huomio Mäntsälästä.
Viime viikon lyhyellä Suomen-reissullani pistäydyin lastenruokkimistauolla ensimmäistä kertaa nelostien varrella sijaitsevassa Juustoportin myymälässä. Vieressä oli tarjolla myös Shell, mutta monikansallinen sellofaanisämpyläsyöttölä ei tällä kertaa saanut minusta asiakasta. Eikä kyllä saa jatkossakaan, sillä Juustoportti osoittautui hyväksi paikaksi.
Yllätys oli iloinen, kun myymälästä tosiaan löytyi kunnollinen Juustoportin juustotiski. Sain sieltä mukavasti kotiin tuliaisiksi firman Viinitarhurin juustoa, joka on minusta ihan parhaita suomalaisia juustoja.
Lisäksi tiskissä oli perinteisten sämpylöiden, munkkien ja karjalanpiirakoiden lisäksi tarjolla palanen leipäjuustoa lakkahillon kera. Kyllä maistui hyvältä kahvin kanssa! Pisteet paikalle myös siitä, että siellä aivan mukava lasten leikkinurkka ja hyvä lastenhoitohuone.
Leikkinurkasta sai ottaa mukaan vihkosen, jossa kerrottiin lapsille, mistä maito tulee ja mitä siitä tehdään. Sitä on pitänyt lukea J:lle lukuisia kertoja, ja nyt meillä pulputetaankin koko ajan "friisiläisistä" ja "aissiroista" (ayrshire kun on vähän hankala sana).
Viime viikon lyhyellä Suomen-reissullani pistäydyin lastenruokkimistauolla ensimmäistä kertaa nelostien varrella sijaitsevassa Juustoportin myymälässä. Vieressä oli tarjolla myös Shell, mutta monikansallinen sellofaanisämpyläsyöttölä ei tällä kertaa saanut minusta asiakasta. Eikä kyllä saa jatkossakaan, sillä Juustoportti osoittautui hyväksi paikaksi.
Yllätys oli iloinen, kun myymälästä tosiaan löytyi kunnollinen Juustoportin juustotiski. Sain sieltä mukavasti kotiin tuliaisiksi firman Viinitarhurin juustoa, joka on minusta ihan parhaita suomalaisia juustoja.
Lisäksi tiskissä oli perinteisten sämpylöiden, munkkien ja karjalanpiirakoiden lisäksi tarjolla palanen leipäjuustoa lakkahillon kera. Kyllä maistui hyvältä kahvin kanssa! Pisteet paikalle myös siitä, että siellä aivan mukava lasten leikkinurkka ja hyvä lastenhoitohuone.
Leikkinurkasta sai ottaa mukaan vihkosen, jossa kerrottiin lapsille, mistä maito tulee ja mitä siitä tehdään. Sitä on pitänyt lukea J:lle lukuisia kertoja, ja nyt meillä pulputetaankin koko ajan "friisiläisistä" ja "aissiroista" (ayrshire kun on vähän hankala sana).
Airot naulaan
Virolaiset rakastavat menestyneitä urheilijoitaan, ja jos he vielä ovat ihmisinä vaatimattomia ja eleettömästi työtään tekeviä, on kansan suosio ehdoton. Tällaisessa asemassa on ollut 45-vuotias soutaja Jüri Jaanson.
Koko tämän vuoden lehdistössä on arvailtu, vieläkö "vana meister" aikoo jatkaa uraansa, joka olympialaisten osalta alkoi jo Soulissa 1988. Viime viikolla siihen tuli vastaus: Jaanson laittaa airot naulaan.
Jaansonilla on soutajauraltaan kaksi olympiahopeaa, yksi maailmanmestaruus ja neljä muuta MM-mitalia. Viimeisin mitali tuli Pekingin olympialaisista vuodelta 2008 pariairokaksikosta yhdessä Tõnu Endreksonin kanssa.
Katsoin itsekin telkkarista ko. finaalisoudun ja muistan, kuinka teki kipeää katsoa täysin voipuneita soutajamiehiä maaliin saapumisen jälkeen. Soutaminen on rankkuudessaan aivan kammottavaa, ja tapa, jolla Jaanson laittoi olympiafinaalissa kaikkensa peliin, sai virolaiset liikuttumaan.
Mies piti uransa loppuun saakka hillityn linjansa. Hän ilmoitti ammatiurheilun lopettamisesta Pärnun soutukerhon varsin vaatimattomissa tiloissa - paikassa, jonne hän saapui äitinsä kanssa vuonna 1981 aloittamaan soutuharrastuksen.
(kuva täältä)
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
Euro-kalkulointia
Aiemmin tässä kuussa kirjoitin, että kaikki virolaiset kotitaloudet saavat euro-laskimen. Tällä viikolla se tuli meidänkin postilaatikkoomme.
Aika paljon tätä on kritisoitu turhana valtion rahan haaskauksena enkä kyllä itsekään tiedä, onko tämä kaikkein tarpeellisin vempain. Kaikilla ihmisillä on taskussaan kännykkä, jossa on laskin, ja sitten on myös olemassa se yksi juttu, josta olen kuullut nimen "päässälaskutaito". Mutta siinä masiina pöydällä on kera euron tulosta kertovien esitteiden. Eihän laskinta viitsi esimerkiksi lompakossa kantaa, mutta ehkä sille jotain käyttöä löytyy.
Aika paljon tätä on kritisoitu turhana valtion rahan haaskauksena enkä kyllä itsekään tiedä, onko tämä kaikkein tarpeellisin vempain. Kaikilla ihmisillä on taskussaan kännykkä, jossa on laskin, ja sitten on myös olemassa se yksi juttu, josta olen kuullut nimen "päässälaskutaito". Mutta siinä masiina pöydällä on kera euron tulosta kertovien esitteiden. Eihän laskinta viitsi esimerkiksi lompakossa kantaa, mutta ehkä sille jotain käyttöä löytyy.
maanantai 15. marraskuuta 2010
Kultasepällä
Jauhesammutin saatiin huollettua, ja nyt oli vuorossa etsiä kultaseppä, joka tekisi koruihin ja muistoesineisiin kaiverruksia käsin.
Mutta osasipa olla Tallinnan kokoisessa kaupungissa hankalaa löytää kultaseppää, joka moista tekisi! Koruliikkeitä ja kultaseppiä täällä on melkein joka kulmassa, mutta paikkoja, jotka tekisivät kaiverruksia käsin, olikin vain pari. Asian teki mutkikkaaksi se, että minulla oli kaiverrettavana pyöreämuotoisia asioita, joita ei voi asettaa kultaseppien masiinoihin, joilla he tekevät konekaiverruksia.
Kiersin Rocca al Maren ja Viru keskuksen koruliikkeet, ja lopulta Kaubamajan kultaseppä tiesi kertoa, että kaupungin ainoa käsin kaiverruksia tekevä kultaseppä löytyy vanhastakaupungista - yllätys yllätys - osoitteesta Kullassepa 3.
Siellä kävin ja homma onnistuikin. Nimien ja päivämäärien kaivertaminen neljään eri esineeseen maksoi yhteensä 250 kruunua (n. 16 e).
Mutta osasipa olla Tallinnan kokoisessa kaupungissa hankalaa löytää kultaseppää, joka moista tekisi! Koruliikkeitä ja kultaseppiä täällä on melkein joka kulmassa, mutta paikkoja, jotka tekisivät kaiverruksia käsin, olikin vain pari. Asian teki mutkikkaaksi se, että minulla oli kaiverrettavana pyöreämuotoisia asioita, joita ei voi asettaa kultaseppien masiinoihin, joilla he tekevät konekaiverruksia.
Kiersin Rocca al Maren ja Viru keskuksen koruliikkeet, ja lopulta Kaubamajan kultaseppä tiesi kertoa, että kaupungin ainoa käsin kaiverruksia tekevä kultaseppä löytyy vanhastakaupungista - yllätys yllätys - osoitteesta Kullassepa 3.
Siellä kävin ja homma onnistuikin. Nimien ja päivämäärien kaivertaminen neljään eri esineeseen maksoi yhteensä 250 kruunua (n. 16 e).
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Tätä keskustelua en olisi halunnut kuulla
Kävelin eilen Tallinnan keskustassa. Edelläni asteli joukko suomalaisia keski-ikäisiä miehiä, osin aika liikuttuneessa tilassa.
Jotenkin juutuin kävelemään heistä kahden perässä enkä voinut olla kuulematta, mistä miehet puhuivat.
Toinen miehistä taputteli toista olalle ja toisteli moneen kertaan niin rauhoittavasti kuin vain humalainen voi, kuinka "et ole tehnyt mitään väärää, sehän oli täysi-ikäinen, ole ihan huoleti, kaikki on ihan hyvin, se oli täysi-ikäinen".
Saavat herrat koota itsensä aika hyvin siihen mennessä, kun tilausmatkabussi kaartaa kotioven eteen.
Oksettaa vieläkin.
Jotenkin juutuin kävelemään heistä kahden perässä enkä voinut olla kuulematta, mistä miehet puhuivat.
Toinen miehistä taputteli toista olalle ja toisteli moneen kertaan niin rauhoittavasti kuin vain humalainen voi, kuinka "et ole tehnyt mitään väärää, sehän oli täysi-ikäinen, ole ihan huoleti, kaikki on ihan hyvin, se oli täysi-ikäinen".
Saavat herrat koota itsensä aika hyvin siihen mennessä, kun tilausmatkabussi kaartaa kotioven eteen.
Oksettaa vieläkin.
perjantai 12. marraskuuta 2010
Hälytys: hyvää asiakaspalvelua!
Tiedoksi vain: Tallinnan Tamrex-liikkeessä kohtasin pitkästä aikaa oikein miellyttävää ja nopeaa asiakaspalvelua.
Kävin muutama päivä sitten huollattamassa auton jauhesammutinta. Tamrexissa oli selvät sävelet, miellyttävä meininki ja odotellessa sai vielä juoda kupillisen kahvia. Hommaan kului 10 minuuttia ja 101 kruunua (n. 6,4 euroa).
Kävin muutama päivä sitten huollattamassa auton jauhesammutinta. Tamrexissa oli selvät sävelet, miellyttävä meininki ja odotellessa sai vielä juoda kupillisen kahvia. Hommaan kului 10 minuuttia ja 101 kruunua (n. 6,4 euroa).
Tää on niin tätä
Aina ei näissä arjen melskeissä tiedä, itkeäkö vai nauraa. Otetaan esimerkiksi äärimmäisyyslaji "kahden pikkulapsen äiti käy suihkussa".
- Äiti ottaa lapsensa mukaan ja sulkeutuu kylpyhuoneeseen ja laittaa oven lukkoon, jotta lapset eivät pääse karkaamaan sillä aikaa, kun äiti on suihkukopissa.
- Äiti nostaa kylppärin lattialta ikkunalaudalle vessaharjan, pesuaineet yms. asiat, joiden ei kuulu päätyä lapsen suuhun.
- Äiti menee suihkuun ja ehtii juuri kastella itsensä, kun havaitsee, että on unohtanut nostaa hammastahnatuubit pois esikoisen ulottuvilta. Esikoinen alkaa syödä hammastahnaa, ja vettä valuva äiti syöksyy pois suihkukopista.
- Kylppärin lattia kastuu em. episodissa melkoisesti, esikoinen istuu vesilätäkköön ja on varauduttava kaikkien vaatteiden vaihtoon.
- Äiti palaa suihkuun ja huutaa sieltä jatkuvia komentoja kopin ulkopuolelle: "Älä töni siskoa", "Älä työnnä sormia siskon suuhun", "Älä kaada vaipparoskista", "Älä paina vessanpöntön huuhtelunappia jatkuvasti". Kaikkea tätä tapahtuu kuitenkin koko ajan.
- Konttausikäinen tyhjentää vessan kaappien sisällön lattialle ja paukuttaa kaapin ovea innoissaan. Äiti toivoo, että sormet eivät jää väliin.
- Äiti katsoo, kuinka vessapaperirullia pyöritellään auki kylppärin lattialle.
- Kun äiti avaa suihkukopin oven tullakseen sieltä ulos, ovat lapset salamana kopin oven luona ja ehtivät kastella vaatteitaan lisää.
- Äiti pohtii, muistiko pestä hiuksiaan ja jos muisti, laittoiko hiuksiinsa sittenkin sampoon sijaan jalkojen kuorinta-ainetta.
Perheenlisäystä suunnittelevat: miettikää nyt vielä. Vaikka eihän näissä hommissa pääse tylsää olemaan.
- Äiti ottaa lapsensa mukaan ja sulkeutuu kylpyhuoneeseen ja laittaa oven lukkoon, jotta lapset eivät pääse karkaamaan sillä aikaa, kun äiti on suihkukopissa.
- Äiti nostaa kylppärin lattialta ikkunalaudalle vessaharjan, pesuaineet yms. asiat, joiden ei kuulu päätyä lapsen suuhun.
- Äiti menee suihkuun ja ehtii juuri kastella itsensä, kun havaitsee, että on unohtanut nostaa hammastahnatuubit pois esikoisen ulottuvilta. Esikoinen alkaa syödä hammastahnaa, ja vettä valuva äiti syöksyy pois suihkukopista.
- Kylppärin lattia kastuu em. episodissa melkoisesti, esikoinen istuu vesilätäkköön ja on varauduttava kaikkien vaatteiden vaihtoon.
- Äiti palaa suihkuun ja huutaa sieltä jatkuvia komentoja kopin ulkopuolelle: "Älä töni siskoa", "Älä työnnä sormia siskon suuhun", "Älä kaada vaipparoskista", "Älä paina vessanpöntön huuhtelunappia jatkuvasti". Kaikkea tätä tapahtuu kuitenkin koko ajan.
- Konttausikäinen tyhjentää vessan kaappien sisällön lattialle ja paukuttaa kaapin ovea innoissaan. Äiti toivoo, että sormet eivät jää väliin.
- Äiti katsoo, kuinka vessapaperirullia pyöritellään auki kylppärin lattialle.
- Kun äiti avaa suihkukopin oven tullakseen sieltä ulos, ovat lapset salamana kopin oven luona ja ehtivät kastella vaatteitaan lisää.
- Äiti pohtii, muistiko pestä hiuksiaan ja jos muisti, laittoiko hiuksiinsa sittenkin sampoon sijaan jalkojen kuorinta-ainetta.
Perheenlisäystä suunnittelevat: miettikää nyt vielä. Vaikka eihän näissä hommissa pääse tylsää olemaan.
torstai 11. marraskuuta 2010
Riemua lemmikkikaupan pojista
Pikkutyttönä ensimmäiset musiikkifanitukseni kohdistuivat brittibändi Pet Shop Boysiin. PSB:n levyt Behaviour ja Actually tutustuttivat minua brittipopin saloihin. Muistan kirjoittaneeni Ystäväni-kirjoihinkin, että lempilevyni on tuo Actually (näen lyijykynällä kirjoitetut tikkukirjaimet edelleen silmissäni).
Siksi olin tänään television ääressä suorastaan liikuttua, kun virolaisessa ajankohtaisohjelmassa Ringvaade alkoikin yhtäkkiä pyöriä PSB:n uusimman singlen, Togetherin, video. En ehtinyt nähdä ihan videon alkusekunteja ja ihmettelinkin, miksi ko. telkkariohjelmassa video näytetään. Kunnes yhtäkkiä tajusin, että video tapahtuu kovin tutun oloisissa maisemissa. Biisin minusta mahtavan positiivista henkeä huokuva video on kuvattu Tallinnassa. Huippua!
Että tässä nyt tapaatte ihmisen, kuka alkaa tyrskiä, kun tajuaa, että lapsuuden poppari-idolin ääni kuulostaa edelleen ihan samalta kuin 20 vuotta sitten. Kun ääni vielä yhdistyy nykyisiin asuinmaisemiin, on tunne-elämys taattu.
Videon löytää vaikka tältä PSB:n Facebook-sivulta.
Saanko lähteä diskoon, saanko, saanko?!
Siksi olin tänään television ääressä suorastaan liikuttua, kun virolaisessa ajankohtaisohjelmassa Ringvaade alkoikin yhtäkkiä pyöriä PSB:n uusimman singlen, Togetherin, video. En ehtinyt nähdä ihan videon alkusekunteja ja ihmettelinkin, miksi ko. telkkariohjelmassa video näytetään. Kunnes yhtäkkiä tajusin, että video tapahtuu kovin tutun oloisissa maisemissa. Biisin minusta mahtavan positiivista henkeä huokuva video on kuvattu Tallinnassa. Huippua!
Että tässä nyt tapaatte ihmisen, kuka alkaa tyrskiä, kun tajuaa, että lapsuuden poppari-idolin ääni kuulostaa edelleen ihan samalta kuin 20 vuotta sitten. Kun ääni vielä yhdistyy nykyisiin asuinmaisemiin, on tunne-elämys taattu.
Videon löytää vaikka tältä PSB:n Facebook-sivulta.
Saanko lähteä diskoon, saanko, saanko?!
Huippuarvosana Johdatus korkeakouluopintoihin -kurssista
Postimees-lehden eilisessä aliokirjoituksessa (vai onko se alio, jos on taitettu pääkirjoituksen sivuun?) oli kiinnostava aihe (huomatkaa yllättävä sanavalinta: "kiinnostava aihe". Ette varmaan ole koskaan moista täällä lukeneet! Joku päivä räväytän ja kirjoitan jostakin tosi tylsästä :D) (Ja nyt on tämän postauksen sulkeidenkäyttökiintiö täynnä).
Toimittaja Priit Pullerits kirjoittaa lyhyesti sanottuna siitä, kuinka nuori opiskelijapolvi kuvittelee itsestään vähän liikoja. Yliopistossa keskinkertaisia tenttituloksia tahkoava civis pitää itseään helposti turhan erinomaisena ja luottaa, että työnantaja ottaa hänet avosylin vastaan.
Järkytys onkin sitten melkoinen, kun työnantaja soittaa opinahjoon, siis yliopistoon, ja kysyy, kuinka hyvä opiskelija, sittemmin työnhakija, jollakin kurssilla oikein olikaan. Vaikka arvosana on saattanut olla ihan hyvä, tarkemmat tenttipistemäärät sitten näyttävätkin, että opiskelija oli 80 opiskelijasta vasta sijalla 59.
Koetan päästä asiaan. Yksi kysymys on tietysti se, ovatko julkiset tenttitulokset ja koulujen parhaimmuuslistaukset järkeviä ja tarpellisia.
Mutta itseäni hätkähdytti se tieto, että Virossa työnantaja voi soittaa yliopistoon ja kysellä lisätietoa opiskelijan opiskelumenestyksestä. Jutun kirjoittanut toimittaja Pullerits opettaa Tarton yliopistossa ja kertoo saaneensa lukuisia mainitun kaltaisia puheluita.
Olenko nyt ihan metsässä sanoessani, että Suomessa tuollaista ei taida tapahtua? En jaksa millään uskoa, että mahdollisia tulevia työnantajiani jaksaisi vähääkään kiinnostaa, olenko morfologian kurssilla ollut joukon alku- vai loppupäässä. Eihän ketään kiinnosta edes gradun arvosana.
Voisin kuvitella, että tällaista voisi olla kaupallisella tai teknisellä puolella. Työnantajaa saattaisi kiinnostaa, kuinka hyvin vaikkapa jotakin hyvin kapeaa erikoisalaa opiskellut diplomi-insinööri on suoriutunut syventävistä opinnoistaan. Tai en minä tiedä.
Onko jollakin parempaa tietoa?
****
Morfologian perusteista sain arvosanan 2-. Se oli se alin, jolla pääsi läpi. Muistan vieläkin suunnattoman helpotuksen tunteen opinahjon ilmoitustaulun ääressä. Tuo onkin ainoa tenttitulos, jonka muistan.
Toimittaja Priit Pullerits kirjoittaa lyhyesti sanottuna siitä, kuinka nuori opiskelijapolvi kuvittelee itsestään vähän liikoja. Yliopistossa keskinkertaisia tenttituloksia tahkoava civis pitää itseään helposti turhan erinomaisena ja luottaa, että työnantaja ottaa hänet avosylin vastaan.
Järkytys onkin sitten melkoinen, kun työnantaja soittaa opinahjoon, siis yliopistoon, ja kysyy, kuinka hyvä opiskelija, sittemmin työnhakija, jollakin kurssilla oikein olikaan. Vaikka arvosana on saattanut olla ihan hyvä, tarkemmat tenttipistemäärät sitten näyttävätkin, että opiskelija oli 80 opiskelijasta vasta sijalla 59.
Koetan päästä asiaan. Yksi kysymys on tietysti se, ovatko julkiset tenttitulokset ja koulujen parhaimmuuslistaukset järkeviä ja tarpellisia.
Mutta itseäni hätkähdytti se tieto, että Virossa työnantaja voi soittaa yliopistoon ja kysellä lisätietoa opiskelijan opiskelumenestyksestä. Jutun kirjoittanut toimittaja Pullerits opettaa Tarton yliopistossa ja kertoo saaneensa lukuisia mainitun kaltaisia puheluita.
Olenko nyt ihan metsässä sanoessani, että Suomessa tuollaista ei taida tapahtua? En jaksa millään uskoa, että mahdollisia tulevia työnantajiani jaksaisi vähääkään kiinnostaa, olenko morfologian kurssilla ollut joukon alku- vai loppupäässä. Eihän ketään kiinnosta edes gradun arvosana.
Voisin kuvitella, että tällaista voisi olla kaupallisella tai teknisellä puolella. Työnantajaa saattaisi kiinnostaa, kuinka hyvin vaikkapa jotakin hyvin kapeaa erikoisalaa opiskellut diplomi-insinööri on suoriutunut syventävistä opinnoistaan. Tai en minä tiedä.
Onko jollakin parempaa tietoa?
****
Morfologian perusteista sain arvosanan 2-. Se oli se alin, jolla pääsi läpi. Muistan vieläkin suunnattoman helpotuksen tunteen opinahjon ilmoitustaulun ääressä. Tuo onkin ainoa tenttitulos, jonka muistan.
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Jos mua hiukkasen onnistaa, niin uuden ystävän saan
Niinhän se taitaa olla, että ihmiset hakeutuvat nykyään yhä enemmän todella pienten erikoisalojen pariin ja sellaisten ihmisten seuraan, jotka tekevät tismalleen samaa juttua kuin itsekin. Netissähän näitä viiteryhmiä piisaa.
Minäkin löysin eräästä blogista linkin ulkosuomalaisbloggaajien foorumin ja liityin jäseneksi.
Koska täällä Lahden takanakin saattaa jokunen ulkosuomalainen bloggaaja käväistä, niin tiedoksenne, että kohtalotovereita löytää Laukussa leipää ja piimää vaan -nimiseltä foorumilta.
Minäkin löysin eräästä blogista linkin ulkosuomalaisbloggaajien foorumin ja liityin jäseneksi.
Koska täällä Lahden takanakin saattaa jokunen ulkosuomalainen bloggaaja käväistä, niin tiedoksenne, että kohtalotovereita löytää Laukussa leipää ja piimää vaan -nimiseltä foorumilta.
tiistai 9. marraskuuta 2010
Palat paikoilleen
Kauppareissulla heräteostoksena mukaan napattu Salama McQueen -palapeli osoittautui hitiksi. J osaa laittaa melkein kaikki 15 palaa paikoilleen.
maanantai 8. marraskuuta 2010
Kommenttivastaukset ajan tasalle
Sitkeästi täällä blogissa jaksaa väkeä roikkua, vaikka vastaamiseni kommentteihin tulee aina noin kuukauden myöhässä - mikä on periaatteessa pieni blogistinen itsemurha. Kävin äsken läpi vastaamattomat kommentit, joten jospa nyt taas olisin suunnilleen ajan tasalla.
Lusikka soppaan -postauksesta heräsi lisäkysymys siitä, milloin mielipiteen esittämisen kokee tuputtamisena. Käykää kommentoimassa, jos siltä tuntuu.
Lusikka soppaan -postauksesta heräsi lisäkysymys siitä, milloin mielipiteen esittämisen kokee tuputtamisena. Käykää kommentoimassa, jos siltä tuntuu.
Pett-pannaria
Kotikeittiön kokeilut jännittävien uusien maitotuotteiden saralla jatkuvat. Huhtikuussa ihmeteltiin rjazenkaa, nyt vuorossa on pett.
Pettiä löysin lähikaupan maitotiskistä, jossa en ollut sitä aiemmin huomannut. Tutkailin pussia (sitä siis myydään kilon pussissa, kuten oikeastaan kaikkia maitotuotteita täällä) ja totesin, että en ymmärrä pett-sanaa enkä muutenkaan tiedä yhtään, mitä aine on - siispä ostetaan pois ja selvitetään.
Googlailun jälkeen selvisi, että pett on voin valmistuksen sivutuote. Tämä myynnissä oleva pett on hapatettua, joten se on maultaan ja koostumukseltaan aika lailla ohuen piimän kaltaista. Viron kielessä siitä käytetään myös sanaa "võipiim" eli voimaito.
Selvisi, että pettiä voi juoda piimän tavoin ja käyttää monenlaisissa leivonnaisissa. Minä tein pettistä pannukakun, josta kyllä tuli vähän pannukakku, koska se unohtui liian pitkäksi aikaa uuniin. Syötyä tuli kuitenkin.
Toki myös join lasillisen pettiä ja minusta se maistui ihan tavalliselta piimältä, oli vain juoksevampaa.
Ja kun ihminen aikansa ällistelee tuotetta ja miettii, mitähän tämä on suomeksi, kertoo internet tietysti vastauksen. Kirnupiimäähän se.
perjantai 5. marraskuuta 2010
Omena ei kauas puusta putoa
K sai tuliaisia Infinite Loopilta. T:n paidassa taas lukee "I visited the Mothership". Yhden sortin uskonlahko se on tuokin.
Uusi nettisivu Tallinnaan muuttaville
Jos olet muuttamassa Tallinnaan ja erityisesti jos olet nainen, kannattaa tutustua nettisivuihin www.suomettaret.ee.
Suomettaret on Tallinnassa ja muuallakin Virossa asuvien naisten yhteisö. Rennosti ja epämuodollisesti toimiva porukka on mainio viiteryhmä silloin, kun on muuttanut kaupunkiin ja kaipaa juttuseuraa toisista Tallinnassa asuvista suomalaisista.
Suomettaret tosiaan on naisten yhteisö, sillä kaupungissa asuu paljon aviopuolison työn takia kotona itsekseen lasten kanssa olevia naisia (hmm, kuulostaa jotenkin tutulta...), joille seura on tarpeen. Toki joukossa on paljon muitakin kuin kotiäitejä - yrittäjiä, opiskelijoita, eläkeläisiä ja eri pituisilla työkomennuksella olevia.
Uskaltanen sanoa, että tervetuloa joukkoon, jos tie on viemässä kohti Tallinnaa!
Suomettaret on Tallinnassa ja muuallakin Virossa asuvien naisten yhteisö. Rennosti ja epämuodollisesti toimiva porukka on mainio viiteryhmä silloin, kun on muuttanut kaupunkiin ja kaipaa juttuseuraa toisista Tallinnassa asuvista suomalaisista.
Suomettaret tosiaan on naisten yhteisö, sillä kaupungissa asuu paljon aviopuolison työn takia kotona itsekseen lasten kanssa olevia naisia (hmm, kuulostaa jotenkin tutulta...), joille seura on tarpeen. Toki joukossa on paljon muitakin kuin kotiäitejä - yrittäjiä, opiskelijoita, eläkeläisiä ja eri pituisilla työkomennuksella olevia.
Uskaltanen sanoa, että tervetuloa joukkoon, jos tie on viemässä kohti Tallinnaa!
torstai 4. marraskuuta 2010
Minkä muotoisena haluat uutisesi lukea?
Yksi suomalaisen ja virolaisen sanomalehtikerronnan suurimmista eroista on minun mielestäni se, että Virossa käytetään todella paljon kysymys-vastaus-muotoisia juttuja. Parin aukeaman henkilöhaastattelu saattaa kokonaisuudessaan olla kysymys-vastaus-mallia.
Suomessa sellaista näkee aika vähän, ja silloinkin useimmiten gallupin tyylisissä lyhyissä kyselyissä.
Minä en ole oikein koskaan lämmennyt kysymys-vastaus-asettelulle. En pidä siitä, että toimittaja tulee siinä niin selvästi esille. En minä hänen ajatuksiaan halua lukea, vaan haastateltavan.
En myöskään voi välttyä siltä ajatukselta, että kysymys-vastaus-muoto on jotenkin laiskan kirjoittajan tapa tehdä juttu. Haastattelutilanteessa vain nauha pyörimään ja keskustelun jälkeen sitten kirjoitetaan jutellut asiat paperille (okei, ei se nyt ihan noin kärjistetysti mene, mutta kuitenkin). Jään miettimään, eikö toimittaja osaa tehdä varsinaista työtään eli asian toimittamista, keskustelun pukemista tolkulliseen muotoon, kun asia pitää esittää pienissä pätkissä. Lisäksi olen niin tottunut lukemaan pitkiä tekstejä, että kysymys-vastaus-muotoinen teksti ärsyttää hyppelevyydessään silmää. Kaipaan laajempia kokonaisuuksia tekstiin.
Uusimmassa Suomen Lehdistö -lehdessä oli erinomaisen kiinnostava juttu "Uskalla kertoa uutinen", jossa haastateltiin Alma Median uutispäällikköä Markku Huotaria, joka kouluttaa almalaisia paremmiksi kirjoittajiksi.
Huotarin mukaan kysymys-vastaus-muoto palvelee paremmin internet-ajan ihmistä, joka tahtoo itse päästä tiedon lähteille. Huotarin mukaan ihmiset haluavat tietää, mitä toimittaja haastattelutilanteessa oikein kysyi. Huotarin mielestä sellaisille juttumuodoille on kysyntää, jossa jutun synty tuodaan avoimesti esille.
Pakko tunnustaa, että nämä ajatukset laittavat minut hieman tarkistamaan näkemyksiäni kysymys-vastaus-muotoilusta. Mutta millaisia juttuja arvon blogiväki haluaa lehdistä lukea? Erityisesti kiinnostaisi kuulla niiden mielipiteitä, jotka ovat tottuneet lukemaan lehtiä niin Suomessa kuin Virossa.
Suomessa sellaista näkee aika vähän, ja silloinkin useimmiten gallupin tyylisissä lyhyissä kyselyissä.
Minä en ole oikein koskaan lämmennyt kysymys-vastaus-asettelulle. En pidä siitä, että toimittaja tulee siinä niin selvästi esille. En minä hänen ajatuksiaan halua lukea, vaan haastateltavan.
En myöskään voi välttyä siltä ajatukselta, että kysymys-vastaus-muoto on jotenkin laiskan kirjoittajan tapa tehdä juttu. Haastattelutilanteessa vain nauha pyörimään ja keskustelun jälkeen sitten kirjoitetaan jutellut asiat paperille (okei, ei se nyt ihan noin kärjistetysti mene, mutta kuitenkin). Jään miettimään, eikö toimittaja osaa tehdä varsinaista työtään eli asian toimittamista, keskustelun pukemista tolkulliseen muotoon, kun asia pitää esittää pienissä pätkissä. Lisäksi olen niin tottunut lukemaan pitkiä tekstejä, että kysymys-vastaus-muotoinen teksti ärsyttää hyppelevyydessään silmää. Kaipaan laajempia kokonaisuuksia tekstiin.
Uusimmassa Suomen Lehdistö -lehdessä oli erinomaisen kiinnostava juttu "Uskalla kertoa uutinen", jossa haastateltiin Alma Median uutispäällikköä Markku Huotaria, joka kouluttaa almalaisia paremmiksi kirjoittajiksi.
Huotarin mukaan kysymys-vastaus-muoto palvelee paremmin internet-ajan ihmistä, joka tahtoo itse päästä tiedon lähteille. Huotarin mukaan ihmiset haluavat tietää, mitä toimittaja haastattelutilanteessa oikein kysyi. Huotarin mielestä sellaisille juttumuodoille on kysyntää, jossa jutun synty tuodaan avoimesti esille.
Pakko tunnustaa, että nämä ajatukset laittavat minut hieman tarkistamaan näkemyksiäni kysymys-vastaus-muotoilusta. Mutta millaisia juttuja arvon blogiväki haluaa lehdistä lukea? Erityisesti kiinnostaisi kuulla niiden mielipiteitä, jotka ovat tottuneet lukemaan lehtiä niin Suomessa kuin Virossa.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Kyselyn tulokset ynnä muuta blogiasiaa
Blogin oikeassa palkissa ollut, testimielessä sinne heitetty kysely on roikkunut siellä jo tovin. Käydäänpä lopulta käsiksi tuloksiin.
59 % teistä lukijoista ei siis tunne minua oikeassa elämässä. 36 % puolestaan tuntee ja 6 % miettii, että olenko mää ja kuka mun nimi on.
Kyselyyn vastasi 49 lukijaa. Taas kerran: miten teitä on niin paljon?!
Nämä tiedot paljastavat sen, että tänne blogiin on löytänyt tiensä enemmän minulle vieraita ihmisiä kuin tuttuja, mikä on hassua ja hauskaa. Kuten olen monesti todennut, ajattelin alkujaan, että kerron täällä kuulumiset vain sukulaisille ja kavereille, koska en uskonut, että ketään muuta voisi kiinnostaa, milloin poika on käynyt parturissa tai syönkö voileipäni lautaselta vai pöydältä.
Nyt poistan kyselyn sivulta. Sen sijaan uutena elementtinä tuonne oikeaan laitaan (rullailkaa vähän alemmas) tulee lista lukemistani blogeista. Toistaiseksi siinä näkyy vain muutama, mutta koetan lisäillä enemmän. Nyt siellä olevista blogeista voi lukea ulkosuomalaisen elosta Saksassa ja Viron Otepäällä sekä erään maailmanmatkaajan kuulumisia.
Suuressa blogimaailmassa kirjoittajat aina kyselevät, mistä aiheista lukijat haluaisivat lukea. Se on toisaalta aika turhaa hommaa, sillä blogia pitää ennen kaikkea itselleen eikä siinä silloin paljon paina, mitä lukijat haluavat. Jos jotakuta kiinnostaa, niin kiva. Jos taas ei, niin verkosta varmasti löytyy miljoonittain kiinnostavimpia sivuja. Blogi on siinä mielessä oiva paikka olla täydellisen itsekäs.
Mutta kysyn nyt kuitenkin: onko jotain aiheita, joista te haluaisitte kuulla? Onko esimerkiksi joitakin Viroon, virolaisiin, ulkosuomalaisuuteen, lapsiperhe-eloon tms. liittyviä asioita, joista haluaisitte kuulla puhtaan subjektiivisen näkemykseni?
59 % teistä lukijoista ei siis tunne minua oikeassa elämässä. 36 % puolestaan tuntee ja 6 % miettii, että olenko mää ja kuka mun nimi on.
Kyselyyn vastasi 49 lukijaa. Taas kerran: miten teitä on niin paljon?!
Nämä tiedot paljastavat sen, että tänne blogiin on löytänyt tiensä enemmän minulle vieraita ihmisiä kuin tuttuja, mikä on hassua ja hauskaa. Kuten olen monesti todennut, ajattelin alkujaan, että kerron täällä kuulumiset vain sukulaisille ja kavereille, koska en uskonut, että ketään muuta voisi kiinnostaa, milloin poika on käynyt parturissa tai syönkö voileipäni lautaselta vai pöydältä.
Nyt poistan kyselyn sivulta. Sen sijaan uutena elementtinä tuonne oikeaan laitaan (rullailkaa vähän alemmas) tulee lista lukemistani blogeista. Toistaiseksi siinä näkyy vain muutama, mutta koetan lisäillä enemmän. Nyt siellä olevista blogeista voi lukea ulkosuomalaisen elosta Saksassa ja Viron Otepäällä sekä erään maailmanmatkaajan kuulumisia.
Suuressa blogimaailmassa kirjoittajat aina kyselevät, mistä aiheista lukijat haluaisivat lukea. Se on toisaalta aika turhaa hommaa, sillä blogia pitää ennen kaikkea itselleen eikä siinä silloin paljon paina, mitä lukijat haluavat. Jos jotakuta kiinnostaa, niin kiva. Jos taas ei, niin verkosta varmasti löytyy miljoonittain kiinnostavimpia sivuja. Blogi on siinä mielessä oiva paikka olla täydellisen itsekäs.
Mutta kysyn nyt kuitenkin: onko jotain aiheita, joista te haluaisitte kuulla? Onko esimerkiksi joitakin Viroon, virolaisiin, ulkosuomalaisuuteen, lapsiperhe-eloon tms. liittyviä asioita, joista haluaisitte kuulla puhtaan subjektiivisen näkemykseni?
Tukka lattialla, elämä edessä
Esikoisemme nähneet tietävät, että hänellä on aina ollut melko pitkät kutrit. Kampaus on ollut mallia Jukolan veljekset: vaalea, kiharainen polkkatukka.
Ei ole enää. Lähdin pojan kanssa tänään musiikkileikkikoulusta ja matkalla parkkipaikalle tuli vastaan kampaamo. Ajattelin kokeilla tuuriani ja marssimme sisään kysymään, sattuisiko hiusten leikkaus onnistumaan saman tien. Meitä onnisti, ja paikalla ollut kampaajakin oli sen sortin naisihminen, joka ei jähmettynyt lapsiasiakkaan edessä.
Kotona olen koettanut välillä itse nyrhiä pojan tukkaa lyhyemmäksi, mutta tuloksena on aina ollut huutoa ja parkua. Nyt J istui kampaajan tuolissa rimpuilematta. Pieniä protesteja tilanne meinasi aiheuttaa, mutta niistä selvittiin juttelemalla.
Suurin harmi oli se, että tukkaa ei leikannutkaan apina, vaan ihan tavallinen täti. Olemme kotona laulaneet paljon Apina ja gorilla -laulua, jossa aasille neuvotaan tietä parturiin. Siitä J:n mieleen oli jäänyt, että parturissa hommat hoitaa apina. Nyt sain selittää, että apina oli lähtenyt ruokatauolle ja pyytänyt kampaamon tätiä leikkaamaan J:n tukan. Näin sitä taas lasta vedätettiin.
Minä meinasin alkaa parkua, kun kiharat tipahtelivat lattialle ja pienestä vauvastani kuoriutui iso leikki-ikäinen poika. Melkoisesti muutti kampaus pojan ulkonäköä.
Samalla koetin olla hermostumatta kampaajalle, joka toitotti moneen kertaan, kuinka J:lle nyt tehdään kunnollinen pojan tukka eikä mitään tyttökampausta. Maltoin mieleni enkä sanonut, että kyllä se lapsi on ollut ihan oikea poika siinä polkkatukassaankin.
Ei ole enää. Lähdin pojan kanssa tänään musiikkileikkikoulusta ja matkalla parkkipaikalle tuli vastaan kampaamo. Ajattelin kokeilla tuuriani ja marssimme sisään kysymään, sattuisiko hiusten leikkaus onnistumaan saman tien. Meitä onnisti, ja paikalla ollut kampaajakin oli sen sortin naisihminen, joka ei jähmettynyt lapsiasiakkaan edessä.
Kotona olen koettanut välillä itse nyrhiä pojan tukkaa lyhyemmäksi, mutta tuloksena on aina ollut huutoa ja parkua. Nyt J istui kampaajan tuolissa rimpuilematta. Pieniä protesteja tilanne meinasi aiheuttaa, mutta niistä selvittiin juttelemalla.
Suurin harmi oli se, että tukkaa ei leikannutkaan apina, vaan ihan tavallinen täti. Olemme kotona laulaneet paljon Apina ja gorilla -laulua, jossa aasille neuvotaan tietä parturiin. Siitä J:n mieleen oli jäänyt, että parturissa hommat hoitaa apina. Nyt sain selittää, että apina oli lähtenyt ruokatauolle ja pyytänyt kampaamon tätiä leikkaamaan J:n tukan. Näin sitä taas lasta vedätettiin.
Minä meinasin alkaa parkua, kun kiharat tipahtelivat lattialle ja pienestä vauvastani kuoriutui iso leikki-ikäinen poika. Melkoisesti muutti kampaus pojan ulkonäköä.
Samalla koetin olla hermostumatta kampaajalle, joka toitotti moneen kertaan, kuinka J:lle nyt tehdään kunnollinen pojan tukka eikä mitään tyttökampausta. Maltoin mieleni enkä sanonut, että kyllä se lapsi on ollut ihan oikea poika siinä polkkatukassaankin.
Ei ainoastaan leivästä
...vaan vähän myös lautasesta.
Suomen-reissulla tuli eräässä kyläpaikassa puhe leipälautasen käytöstä. Minun lapsuudenkodissani aamu- ja iltapalavoileivät tehtiin aina pöydän päällä, ilman leipälautasta. Lautasen käyttö kuului fiinimpiin hetkiin.
Kun T tuli kuvioihin, minun piti alkaa opetella lautasen käyttöä, sillä hänen perheessään lautasta oli käytetty aina. Sitä tosin olin jo saanut treenata asuessani Norjassa, jossa minulle irvailtiin, kun tein leipäni pöydällä.
Tätä sitten kavereiden kanssa mietittiin. Että onko Suomessa tavallisempaa tehdä voileivät pöydälle vai se, että käytetään lautasta? Me kallistuimme siihen näkemykseen, että suoraan pöydältä syönti on tavallisempaa.
Mitä sanoo blogiväki? Onko joukossa joku kulttuurihistorioitsija, joka on istunut jollakin suomalaisen ruokailuvälinehistorian kurssilla?
Entä sitten Virossa? Tajusin, että en ole täällä paikallisten luona kyläillessä sattunut saamaan tavallista voileipätarjoilua, joten en osaa sanoa, syödäänkö täällä lautaselta vai pöydältä. Virolaiset lukijat, miten on?
Suomen-reissulla tuli eräässä kyläpaikassa puhe leipälautasen käytöstä. Minun lapsuudenkodissani aamu- ja iltapalavoileivät tehtiin aina pöydän päällä, ilman leipälautasta. Lautasen käyttö kuului fiinimpiin hetkiin.
Kun T tuli kuvioihin, minun piti alkaa opetella lautasen käyttöä, sillä hänen perheessään lautasta oli käytetty aina. Sitä tosin olin jo saanut treenata asuessani Norjassa, jossa minulle irvailtiin, kun tein leipäni pöydällä.
Tätä sitten kavereiden kanssa mietittiin. Että onko Suomessa tavallisempaa tehdä voileivät pöydälle vai se, että käytetään lautasta? Me kallistuimme siihen näkemykseen, että suoraan pöydältä syönti on tavallisempaa.
Mitä sanoo blogiväki? Onko joukossa joku kulttuurihistorioitsija, joka on istunut jollakin suomalaisen ruokailuvälinehistorian kurssilla?
Entä sitten Virossa? Tajusin, että en ole täällä paikallisten luona kyläillessä sattunut saamaan tavallista voileipätarjoilua, joten en osaa sanoa, syödäänkö täällä lautaselta vai pöydältä. Virolaiset lukijat, miten on?
tiistai 2. marraskuuta 2010
Tallinna ennen ja nyt
Viimeisimmässä Eesti Ekspress -lehdessä oli mainio aukeamallinen kuvia Tallinnasta vuonna 1998 ja nyt.
Dan Mikkin -niminen tallinnalainen mies oli vuonna 1998 käynyt kuvaamassa kotikaupungissaan kohteita, joiden hän arveli olevan muuttumassa ja päätti, että vuonna 2010 hän käy kuvaamassa uudestaan samat paikat.
Ja kyllä on kaupunki muuttunut! Kun on asunut kaupungissa vasta alle kolme vuotta, on hurja nähdä, miten huimasti on 12 vuodessa tapahtunut. Kuvien perusteella en edes tuntisi joitakin nyt niin tuttuja kulmia.
Tuosta ylläolevasta linkistä pääsee EE:n juttuun ja sitä myöten muutamaan kuvapariin. Facebookin käyttäjät voivat etsiä ryhmän nimeltä Tosin ("tusina") ja katsella sieltä lisää otoksia.
Kuvaparit myös muistuttivat siitä, että aina pitäisi kuvata tavallista elinympäristöään ja muistaa laittaa ne kuvat talteen. Tuollaisista ennen-nyt-pareista on niin hauska bongata paikkoja, joissa on joskus käynyt. Vanha koulu, lempikahvila, kirjasto tai vaikka oma kotitalo voi päätyä ennemmin tai myöhemmin jyrän alle ja surullista on, jos siitä ei jää muistikuvaa konkreettisempaa muistoa.
Siinä paha, missä mainitaan: tätä kirjoittaessa tajuan, että mahtaakohan meillä olla yhtään kuvaa asunnosta, jossa Suomessa viimeksi asuimme?
Dan Mikkin -niminen tallinnalainen mies oli vuonna 1998 käynyt kuvaamassa kotikaupungissaan kohteita, joiden hän arveli olevan muuttumassa ja päätti, että vuonna 2010 hän käy kuvaamassa uudestaan samat paikat.
Ja kyllä on kaupunki muuttunut! Kun on asunut kaupungissa vasta alle kolme vuotta, on hurja nähdä, miten huimasti on 12 vuodessa tapahtunut. Kuvien perusteella en edes tuntisi joitakin nyt niin tuttuja kulmia.
Tuosta ylläolevasta linkistä pääsee EE:n juttuun ja sitä myöten muutamaan kuvapariin. Facebookin käyttäjät voivat etsiä ryhmän nimeltä Tosin ("tusina") ja katsella sieltä lisää otoksia.
Kuvaparit myös muistuttivat siitä, että aina pitäisi kuvata tavallista elinympäristöään ja muistaa laittaa ne kuvat talteen. Tuollaisista ennen-nyt-pareista on niin hauska bongata paikkoja, joissa on joskus käynyt. Vanha koulu, lempikahvila, kirjasto tai vaikka oma kotitalo voi päätyä ennemmin tai myöhemmin jyrän alle ja surullista on, jos siitä ei jää muistikuvaa konkreettisempaa muistoa.
Siinä paha, missä mainitaan: tätä kirjoittaessa tajuan, että mahtaakohan meillä olla yhtään kuvaa asunnosta, jossa Suomessa viimeksi asuimme?
Laskinta odotellessa
Eilen luin lehdestä, että jokaiseen virolaiseen talouteen toimitetaan lähiaikoina taskulaskimen näköinen vempain, jolla saa muuntaa kruunuhinnat euroiksi. Ja vaikkei vehjettä haluaisikaan, se toimitetaan joka tapauksessa. Valtio haluaa huolehtia, että jokaisella kotitaloudella on ainakin jokin taju euron kurssista.
Yksi euro on 15,6 Viron kruunua. Eurohinnat alkavat kaupoissa olla jo aika hyvin näkyvissä - ja minä huomaan, että asiat tuntuvat minusta eurohintojen myötä kalliimmilta. Kummallinen harha pääkopassa (vaikka euro jonkin verran hintoja voi oikeasti nostaakin).
Yksi euro on 15,6 Viron kruunua. Eurohinnat alkavat kaupoissa olla jo aika hyvin näkyvissä - ja minä huomaan, että asiat tuntuvat minusta eurohintojen myötä kalliimmilta. Kummallinen harha pääkopassa (vaikka euro jonkin verran hintoja voi oikeasti nostaakin).
maanantai 1. marraskuuta 2010
Täällä taas
Vieraita on kestitty, reissussa on käyty ja blogihiljaisuutta pidetty.
Suomessa käydessä huomioin seuraavia asioita:
- Ei koskaan enää laivalle syyslomaviikon päättävänä sunnuntaina. Tallink Superstar oli täydempi kuin koskaan ja olen sentään jo aika monta kertaa lahden yli suhannut.
- Kahvikupillisen hinta helsinkiläisessä kahvilassa ylittää kaikki järkevyyden rajat.
- Kun elää ynseähkön viestinnän maassa, suomalainen leppoisa asiakaspalvelu osaa yllättää positiivisesti. Ei, tämä ei ole vitsi. Eron tosiaan huomaa.
- Ihmiset, muistakaa tämä: suomalaiset sanomalehdet ja muutkin lehdet ovat pääosin tosi hyviä. Olin suorastaan liikuttunut, kun sain majapaikassani käsiini sunnuntain Hesarin. Paljon luettavaa, hienoja kuvia, komeaa taittoa. Aah.
- Viikko reissua yksin lasten kanssa, kolme eri yöpaikkaa = minun maksimini. Juurikaan enempää en jaksaisi. Tai jaksan sitten, kun K herää vähemmän kuin viisi kertaa yössä. Mutta kivaa oli, suuri kiitos kaikille majoittajille, muonittajille ja muuten vain tavatuille!
Suomessa käydessä huomioin seuraavia asioita:
- Ei koskaan enää laivalle syyslomaviikon päättävänä sunnuntaina. Tallink Superstar oli täydempi kuin koskaan ja olen sentään jo aika monta kertaa lahden yli suhannut.
- Kahvikupillisen hinta helsinkiläisessä kahvilassa ylittää kaikki järkevyyden rajat.
- Kun elää ynseähkön viestinnän maassa, suomalainen leppoisa asiakaspalvelu osaa yllättää positiivisesti. Ei, tämä ei ole vitsi. Eron tosiaan huomaa.
- Ihmiset, muistakaa tämä: suomalaiset sanomalehdet ja muutkin lehdet ovat pääosin tosi hyviä. Olin suorastaan liikuttunut, kun sain majapaikassani käsiini sunnuntain Hesarin. Paljon luettavaa, hienoja kuvia, komeaa taittoa. Aah.
- Viikko reissua yksin lasten kanssa, kolme eri yöpaikkaa = minun maksimini. Juurikaan enempää en jaksaisi. Tai jaksan sitten, kun K herää vähemmän kuin viisi kertaa yössä. Mutta kivaa oli, suuri kiitos kaikille majoittajille, muonittajille ja muuten vain tavatuille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)