Jokin aika sitten blogipostausta kirjoitellessa mietin, miten välillä tuntuu siltä, että en keksi enää mitään "jännää" kirjoitettavaa Virosta. Kahden ja puolen vuoden Virossa asumisen jälkeen kaikki alkuaikojen eksotiikka täällä asumisesta on haihtunut pois. En enää oikein osaa katsoa Tallinnaa tuoreesti. Se, mikä alussa oli ihmeellistä, on nyt tavallista arkea.
Edellispostauksessa mainitsemassani Junkkarien kirjassa kuvaillaan tuota ulkosuomalaisen alkuvaiheen innostusta siten, että alussa ihminen "haistaa" ja "maistaa" uutta kulttuuria, hommassa on mukana vielä lapsenomaista uteliaisuutta. Junkkarit kehottavatkin nauttimaan innostuksesta, sillä se hiipuu ennen pitkää. Samoin kirjailijat kannustavat tekemään muistiinpanoja havainnoistaan, sillä niiden avulla voi syventää kulttuurin tuntemustaan. Sitä minä olen tehnyt tämän blogin kautta. En tiedä, onko syventynyt muu kuin kuoppa sohvassa takapuoleni kohdalla, mutta hauskaa on ollut!
Tuosta Junkkarien kuvailemasta alkuvaiheen innosta tunnistan kyllä itseni ja Virossa-olon alkuajat. Uutta ihmeteltävää riitti alussa vaikka kuinka. Ensimmäisenä Viron-kesänä meillä kävi paljon vieraita, joiden kanssa oli hauska tutustua uuteen kotikaupunkiin. Vierailijat olivat tärkeitä siksikin, että ilman heitä olisin luultavasti jumittanut pienen esikoisvauvamme kanssa kotona enkä koskaan olisi selviytynyt kotipihaa kauemmas.
Sen muistan selvästi, kuinka muutama kuukausi Viroon muuton jälkeen sanoin T:lle, että en enää ärsyynny rähjäisistä taloista, neuvostoharmaudesta ja paikoittaisesta epäsiisteydestä. Silmä tottui aika pian siihen, että maisema näyttää erilaiselta kuin aina niin siistissä Suomessa. Opin myös tajuamaan sen, että rähjäisen kuoren alla saattoi olla hämmästyttävän erilainen sisus.
Paljon puhutaan ulkomaille muuton yhteydessä alkuvaiheen kulttuurisokista. Muutto ottaa koville niin henkisesti kuin käytännöllisestikin, kun aivan kaikki pitää opetella alusta pitäen.
Muistan hyvin suunnattoman jännityksen, mikä liittyi ensimmäiseen bussimatkaani kotoa keskustaan lastenvaunujen kanssa. Miten ostan lipun? Miten pääsen vaunujen kanssa bussiin? Osaanko jäädä oikealla pysäkillä pois? Mitä vastaan, jos joku sanoo minulle jotain?
Kyseiseen bussimatkaan liittyi käynti ompelimossa. Pari päivää opettelin sanakirjan avulla, mitä lauseita minun tulisi osata sanoa ja taoin päähäni viron kielen sanaa "vetoketju", jossa vielä ärsyttävästi oli viron kielen õ-äänne, jota suomessa ei ole. Mietin, mitä ompelimon henkilökunta saattaisi minulta kysyä ja mitä minä heille ehkä vastaisin.
Tuo bussimatka ompelimoon oli juuri tyypillinen ulkomaille muuton alun henkinen ja käytännön ponnistus, joka nykyisellä rutiinilla aiheuttaisi ehkä viiden sekunnin henkisen vaivannäön. Jotakin on totisesti opittu.
Vaikka ponnisteltavaa oli, en mielestäni silti ole kokenut kovin kummoista kulttuurisokkia. Olemme tainneet osata ottaa tänne muuton melko tasaisella mielellä - ei suuria huippuja, mutta ei syviä aallonpohjiakaan. Tietysti lapsi (ja nyt lapset) tekee sen, että aikuisella ei ole varaa panikoida ja höheltää, vaan arjen hankalista tilanteista on vain selvittävä.
Ehkä suurin sokki oli siinä kohtaa, kun päätös Viroon lähtemisestä tehtiin. Olimme T:n kanssa ajatelleet, että voisimme joskus jonnekin päin maailmaa joksikin aikaa lähteä, mutta Viro ei rehellisyyden nimissä ollut koskaan ollut vaihtoehto. Kun asia sitten tuli eteen, oli olo hieman hölmistynyt - miten me nyt sinne? Toisaalta maantieteellinen läheisyys teki asiasta helpon ja seikkailumieltä oli kummallakin sen verran, että ei asiaa oikeastaan tarvinnut kummemmin miettiä. Mutta sanotaanko nyt niin, että en välttämättä varauksetta suosittele ulkomaille muuttoa ja esikoislapsen synnyttämistä tehtäväksi kahden kuukauden sisällä.
Se, että me emme kokeneet Virossa kovaa kulttuurisokkia ei tietenkään tarkoita, etteikö se voisi toiselle suomalaiselle tulla. Onhan tämä kuitenkin toisenlainen maa, ja jotakuta saattaa virolainen elämänmeno nyppiä enemmän kuin meitä. Mutta väitän, että kyllä suomalainen Virossa aika paljon henkisesti helpommalla pääsee kuin vaikkapa Kiinaan muuttava. Kielen opettelukin on varsin vaivatonta, jos vain haluaa oppia.
Itse asiassa minä odotin isompaa kulttuurisokkia. Muistin nimittäin edellisen ulkomaille muuttoni: se tapahtui, kun lähdin lukioikäisenä vaihto-oppilaaksi. Minulle vaihtarivuoden alkuaika kulminoitui ensimmäisten kuukausien hillittömään väsymykseen. Nukuin aivan uskomattomia määriä, kun aivot koettivat levätä kaikesta uuden jännittämisestä ja uuden kielen oppimisesta.
Tätä väsymystä odotin myös nyt, mutta ei sitä sellaisena tullut. Arki Tallinnassa lähti sujumaan vähän kerrassaan ja kieltäkin opittiin vähitellen. Asiassa auttoi varmasti perheemme pehmeä lasku ulkomaan eloon. T:hän tuli tänne jo syksyllä 2007, joten hän ehti tutustua kaupunkiin ja oppia kieltä ennen kuin vaimo ja lapsi puoli vuotta myöhemmin saapuivat perässä.
Voi kieli. Siitä pitäisi tehdä oma postauksensa ja ehkä teenkin. Sanonpahan vain tässä sen iänikuisen kliseen, että kielen oppiminen
on ainoa ja ehdottomin avain onneen ulkomailla asuessa. Ilman sitä ei ole mitään toivoa päästä oikeasti sisälle uuden maan ihmisten ajatusmaailmaan. Ja voi sitä voittajafiilistä, kun lukee lehteä ja huomaa, että ei enää ajatellut lukevansa vierasta kieltä!
On vähän sääli, että vähäisetkin kulttuurisokkioireet ovat nyt menneen talven lumia ja että Viroa ei osaa enää katsoa täpinä-innoissaan. Täytyy oikein välillä potkia itseään kiinnittämään huomiota asioihin, jotka voivat olla vaipumassa itsestäänselvyyksiksi.
Toisaalta on ehdottomasti positiivinen asia, että bussimatkailusta ei tarvitse olla enää paniikissa. Arki on asettunut uomiinsa, ja se on hyvä se.
****
Tästä lähtee luvattu ulkosuomalaisuus-pohdintojen sarja. Toivottavasti pystyn jatkossa olemaan tiivissanaisempi.