Lisäys listaan

Kiitos Väikiksen edelliseen kirjoitukseeni jättämän kommentin, on pakko heti lisätä mitä hyvää Virosta tulee -listaan eräs tunnettu virolainen.

Haapsalussa syntynyt ja kasvanut Ilon Wikland on Astrid Lindgrenin kirjojen kuvittaja. Wiklandin nimi ei välttämättä sano mitään, mutta Katto-Kassisen, Veljeni Leijonamielen ja Ronja Ryövärintyttären kirjojen kuvitukset ovat monilla täysin selvänä mielessä.

Haapsalun kaupungissa on ollut muutaman vuoden Iloni imedemaa -niminen keskus, jossa on esillä Wiklandin Viron valtiolle lahjoittamia töitä. Ymmärtääkseni keskuksessa on myös lapsille kaikenlaista tehtävää, jonkinlainen teemapuisto on siis kyseessä. Enempää en osaa sanoa, sillä en ole paikassa vielä käynyt, eikä imedemaan nettisivu minusta kovin selkeästi kerro, mitä paikan päällä voi puuhata. Onko joku käynyt?

Kun joskus pari vuotta sitten tajusin tämän Wikland-Lindgren-yhteistyön, minulla meni Lindrenin kirjojen kuvituksen katselu aivan uusiksi. Olin aina ajatellut, että kuvituksen taustalla ovat ruotsalaiset maisemat, mutta Wikland itse on kertonut, että hänen töihinsä ovat vahvasti vaikuttaneet Haapsalussa vietetyt lapsuuden päivät. Somat puutalot ja mansikkapellot eivät olekaan idyllistä Ruotsia, vaan kesäistä Länsi-Viroa.

Ja jos Wiklandin kuvissa näkyy huippuhieno rautatieasema, se on tietenkin Haapsalun käsittämättömän komea ja mielikuvitusta ruokkiva tsaarinaikainen asema.

Sitku-talossa tapahtuu

Marraskuussa 2009 kirjoitin ihanasta, mutta kovasti ränsistyneestä puutalosta Tallinnan Kadriorgin kaupunginosassa.

Jokin aika sitten sain postauksen kommentteihin tiedon, että taloa ollaan remontoimassa. Jee! Kunpa kunnostajana nyt olisi joku, joka tietää, mitä tekee eikä pykäisi talon kylkeen mitään avaruusajan lasikuutiota.

Kun taivaasta yhtäkkiä tipahtaa käsiini määrätön läjä rahaa, ostan talon itselleni :) Ilmoittelen sitten, kun pääsette puutarhajuhliin.

Tällä viikolla kirjakaupassa sattui silmääni kuvassa oleva opus, josta sain hieman lisävalaisua siihen, millainen talon historia on.

Talo on rakennettu todennäköisesti vuonna 1887. Tontin ensimmäinen omistaja oli leipomoyrittäjä Georg Stude, jonka perheen omistuksessa rakennus oli vuoteen 1940 asti. Taloa oli ensimmäisen kerran laajennettu 1902 ja vielä uudestaan vuonna 1923.

Näin siis kertoi Jalutaja teejuht (Kävelijän opas) -kirjasarjan osa Kadriorg, joka kädessä pitäisi joskus lähteä ko. kaupunginosan katuja tallailemaan.

Sitku-taloni ihailemisen lisäksi kävisin tunnelmoimassa mm. Koidula-kadulla, jossa sijaitsee talo, jossa on aikoinaan ollut aatelisnaisten turvakoti (Adelige Marienstift). Rakennuksessa asui leskeksi jääneitä aatelisnaisia, mutta se oli myös koti ja kasvatuspaikka orvoille ja/tai vähävaraisille aatelisneidoille, jotka eivät pystyneet palkkaamaan itselleen kotiopettajaa. Turvakodissa he saivat opetella aatelisnaiselle tarpeellisia taitoja.

Tällaisia ja monia muita kiinnostavia tarinoita löytyy Kadriorg-kirjasta. Jalutaja teejuht -sarjasta voi lukea lisätietoa kustantajan nettisivuilta.

Kirjastokätevää

Täkäläinen kirjastomme on minusta oivaltanut hyvin, miten pysyä asiakkaan mielessä. Varsinaisen kirjastokortin kanssa sai pienen avaimenperään kiinnitettävän lätkän, joka toimii yhtä lailla lainauskorttina. Pikkulätkän toisella puolella on lainaajakoodini.

Minusta tämä on mahdottoman näppärä keksintö. Avaimia käyttää monta kertaa päivässä, joten aina avaimet nähdessään saa myös muistutuksen kirjastossa käynnistä. Minusta tuntuu, että muistan avaimenperän ansiosta esimerkiksi kirjojen palautuspäivät paremmin.

Kirjastokäynnillä avaimenperä on ainakin minulle varsinaista korttia kätevämpi vaihtoehto. Iso kortti on aina lompakon uumenissa, ja lompakko puolestaan on laukun syövereissä. Sen sijaan avainnippua kuljetan tavallisesti taskussa, josta se lainaustilanteessa on helppo ottaa esiin - varsinkin, kun käsipuolessani on yleensä yksi tai kaksi pientä lainaaja-apulaista.

Drive-in-kirjasto

Autoileva kansa pääsee palauttamaan lainatut lukemisensa kirjaston parkkihallissa olevaan palautusautomaattiin. Taas olen nähnyt jotakin, mitä aiemmin en koskaan.

Oppia kesäloma kaikki

Meiltä kysytään usein, onko J jo esikoulussa (preschool) tai käykö hän näin kesäaikaan leireillä tai erilaisilla lasten kesäkursseilla ja -leireillä.

Ei käy, koska meistä kolmevuotiaan ei tarvitse vielä käydä koulua saati täyttää päiviään ohjatulla toiminnalla. Lisäksi lastemme elämässä on ollut viime kuukausina tarpeeksi muutoksia. Kursseja ja leirejä vieraskielisessä ympäristössä ei siihen enää tarvita.

Amerikkalaista koulutusjärjestelmää en tunne vielä juuri lainkaan, mutta puistokäyntituntumalta voin todeta, että täkäläisillä pikkulapsilla tuntuu olevan päivissään paljon ohjelmaa, myös kesällä. Vähän väliä ollaan viemässä yhtä lasta yhdelle kurssille ja toista toiselle.

Erään kolmevuotiaan äiti esitteli minulle oppikirjaa, jonka hän oli hankkinut lapselleen kesäajaksi, jotta "pojan aivot pysyisivät hieman terässä", kunnes taas syksymmällä palataan tavalliseen preschool-rutiiniin. Minua hieman hirvitti. Pitääkö kolmevuotiasta prepata lomalla syksyn koulunkäyntiä varten?

Mutta oli keskustelulla vaikutusta. Kirja, jota rouva minulle näytti, oli todella kiva lasten askartelukirja. Siinä oli mukavia tehtäviä, jotka kiinnostivat J:tä kovasti. Koska minä olen askarteluun liittyvissä asioissa luultavasti maailman laiskin ja lahjattomin äiti, houkutti minua ajatus hankkia J:lle kirja, josta voisi löytyä rattoisaa hommailtavaa tylsiin hetkiin.

Niinpä menin kirjakauppaan (ihana, ihana Barnes and Noble) ja lähdin tutustumaan activity book -nimellä kulkevien kirjojen antiin.

Niitä on! Eri ikäisille lapsille on kaupan loputtomasti opettavaisia opuksia, joiden avulla piltit voivat harjoitella värittämistä, leikkaamista, liimaamista, labyrinttien tekoa, aakkosia, äänteitä, tavutusta, yhdistämistä sekä muotojen ja suuntien hahmottamista.

Selailin kirjoja ja huomasin useammassakin esipuheessa mainittavan, että "vaikka kesäloma alkaa, oppiminen ei lopu koskaan". Kirjankustantajat tekevät oman osansa, jotta oppikirjakauppa pyörisi myös kesällä.

Minä päätin tukea tätä bisnestä ja ostaa J:lle kuvan kaksi kirjaa. Vasemmanpuoleinen on 300-sivuinen askarteluraamattu, jossa on kaikentyyppisiä tehtäviä. Oikeanpuoleinen sisältää nimensä mukaisesti pelkkiä labyrinttitehtäviä.

J tykkää kirjoista hurjasti. Labyrinttikirja on jo puoliksi tehty, kun poika innostui sokkeloista ja oikeiden reittien etsimisistä kovasti. Kieltämättä vähän yllätyin, miten keskittyneesti hän alkoi sokkelo-ongelmia ratkaista ja kuinka nopeasti hän tajusi, miten homma menee.

Kirjalöydöt olivat hyvä juttu - varsinkin, kun niiden parissa voi viettää aikaa ilman paineita siitä, miten syksyllä pärjää koulussa. Suomalaisilla kun on aika hyvin kokemusta siitä, että lukemaan voi oppia ja elämässä menestyä, vaikka aloittaa koulun vasta seitsemänvuotiaana.

Starbucksista yksi vanilla latte mukaan ja äestämään

En voi väittää olevani kovin hyvin kartalla suomalaisen maanviljelijän arkipäivästä. Mutta hieman kaukaiselta tuntuu ajatus siitä, että traktorin kopissa peltohommia tehdessään maanviljelijä siemailisi pahvimukista kahvia.

Täkäläiset farmarit kai niin tekevät. Lainasin kirjastosta lapsille maatilan elosta kertovan kuvakirjan Farm (kirj. Elisha Cooper, 2010). Siinä maanviljelijä lähtee pellolle äestämään. Traktorissa hän sitten juo kahvia, kuuntelee radiosta säätiedotuksia ja kääntyy välillä tuolillaan katsomaan, tuleeko äes perässä.

Ehkä opiskelijayksiön kokoisissa traktoreissa ja Uudenmaan läänin kokoisilla pelloilla on aikaa ottaa vähän rennommin kuin kivisellä, mäkisellä, hämäläisellä saralla.

Sardiini, pingviini, merivuokko ja moni muu

Monterey on pieni merenrantakaupunki vajaan kahden tunnin ajomatkan päässä Piilaaksosta lounaaseen.

Montereyn historia haisee sardiinille ja peltitölkeille. Montereyssä oli lukuisia sardiinin tölkittämöjä siihen asti, kunnes meren annit liikakalastuksen takia loppuivat lähivesistöiltä 1950-luvulla.

Sardiinibisnes päättyi, mutta jäljelle jäi lukuisia tehdashalleja satama-alueella, joka nykyisin kulkee nimellä Cannery Row (suomeksi suunnilleen "Tölkittämöjen Rivi").

Alue on lähinnä vain yksi katu, joka on ennen ollut nimeltään Ocean View Avenue. Vuonna 1945 John Steinbeck kirjoitti romaanin nimeltä Cannery Row (suomennettuna nimellä Hyvien ihmisten juhla), joka sijoittui Montereyhin. Myöhemmin katu nimettiin uudelleen Steinbeckin romaanin mukaan. Wikipedian artikkeliin Cannery Row'sta pääsee tästä.

Nykyisin Cannery Row on turistirysä. Sardiinipurkittamot ovat saaneet uuden elämän muututtuaan kahviloiksi, ravintoloiksi ja kaupoiksi.

 

Montereyn suurin turistinähtävyys lienee silti Monterey Bay Aquarium, jonka väitetään olevan eräs maailman hienoimmista akvaarioista.

 

 

Perheneuvostomme voi vakuuttaa, että paikka on ehdottomasti käymisen arvoinen. Harva nähtävyys on sellainen, jossa on näin täysipainoisesti kiinnostavaa katseltavaa niin yksivuotiaille kuin aikuisillekin.

 

Kerrassaan upeassa akvaariossa pääsee suurten lasiseinien takaa ihmettelemään meren asukkeja. Minulla oli täysi työ nostella loksahtelevaa leukaani takaisin sijoilleen, kun ihailin meduusoja, vasarahaita, rauskuja, kilpikonnia, pingviinejä ja huikeita haidenväistelymuodostelmia tehneitä kalaparvia.

 

Lapsille paikka oli aivan erinomainen, sillä kun joka puolella oli talon kokoisia akvaarioita, oli kaikkialla jatkuvasti nähtävää. Akvaariossa oli myös erityisesti lapsille tarkoitettuja alueita, mutta ei niitä erityisesti käynnillä kaivannut.

 

Ainutlaatuinen elämys oli päästä silittämään vedessä lipuvaa rauskua. Eräs allas oli rakennettu niin, että sen reunalta saattoi kurotella veteen ja onnistuessaan paijata ohi huljuvaa meren ihmettä. Tiedoksenne: rausku on sileä, pehmeä ja vähän limaisen tuntuinen.

 

 

Kaikesta komeasta nähtävästä suosikikseni jäi viimeisessä kuvassa silmittelevä, keittiön ruokapöydän kokoinen möhkäkala (eng. sunfish, lat. Mola mola). Elukka oli hyvin vaikuttava, kun se ilmestyi jostakin akvaarion uumenista möllöttämään lasin taakse suoraan nenän eteen.

Möhkäkalan olisi saanut akvaarion myymälästä pehmoeläimenä, ja nyt vähän mietityttää, olisiko sellainen sittenkin pitänyt ostaa...

Kirjavaliot

San Franciscossa pörrättiin tänään työpäivän mitta. Kirjakaupassa näkyivät olevan rinnakkain oleelliset tietoteokset.

 

Vänkää oli myös se, että San Franciscon lahden yllä oli sellainen sumu, että Golden Gate -sillasta ei näkynyt vilaustakaan.

Valon nähnyt

Joskus tulee vastaan kirjoja, joita lukiessa tuntee luissa ja ytimissä, kuinka opus tekee vaikutuksen ja alkaa mullistaa omia aiempia tottumuksia ja ajattelutapoja.

Luen parhaillaan tällaista kirjaa. Teos on William Zinsserin On Writing Well - The Classic Guide to Writing Nonfiction. Luen kirjan 30-vuotisjuhlapainosta vuodelta 2006.

En ole lukenut kirjasta vielä kymmenesosaa enempää, mutta olen jo kärsimättömässä innostushepulissa. Mahtavaa tavaraa! Samalla olen kiukkuinen: miksi en ole lukenut tätä vaikkapa 15 vuotta sitten?

Sattui vielä niin somasti, että kun pari päivää sitten kirjoitin Jyrki-postaukseni, luin samana iltana Zinsserin kirjasta luvun kapulakielen vaaroista. Netistä löytyy otteita ko. kirjasta, ja mukana on myös kapulakieli-luku (luku 3, "Clutter"). Jos ketä kiinnostaa lukea nerokkaasti kirjoitettu pätkä hallinnon kielestä, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan.

Kirjan lukeminen aiheutti senkin, että en meinaa enää pystyä lukemaan aiempia postauksiani blogissa, koska näen niissä järisyttävät määrät turhaa lätinää. Voin lohduttautua sillä, että bloggaus on harrastus eikä minun tarvitse skarpata kirjoittaessani ollenkaan samaan malliin kuin jos tekisin sitä työkseni. Mutta hyvän tähden - ei nyt sentään tarvitsisi kaikkia maailman täytesanoja ja niinkutteluja tuoda yhteen näytölliseen tekstiä!

Jatkan nyt illanviettoa Williamin kanssa. Omat treffini herra Zinsserin seurassa järjestin nettikauppa Amazonin kautta, josta On Writing Well irtosi muutamalla dollarilla. Pikkuraha, valtavat vaikutukset.

Paikallisia lukukokemuksia

T oli jostakin ostanut Facebookin perustamisesta kertovan kirjan "The Accidental Billionaires - The Founding of Facebook". Tämä on se opus, jonka pohjalta on tehty viime syksynä ilmestyneen The Social Network -elokuvan käsikirjoitus. Kirjan on kirjoittanut Ben Mezrich.

Aloin vähän puolihuolimattomasti selailla olohuoneen pöydällä lojunutta kirjaa, mutta sitten se imaisikin mukaansa ja luin sen (kotiäidin ajankäyttöön suhteutettuna) varsin nopeasti.

Ei romaani Nobelia saisi, mutta tosi imuisasti se oli kirjoitettu, enkä ihmettele, että siitä oli filmikäsikirjoitus tehty. Mutta kaikkein eniten minua siinä kiinnosti tarinan sijoittuminen niin suurelta osin tänne Piilaakson maisemiin. Oli aika vänkä lukea asioiden tapahtuneen paikoissa, jotka nyt alkavat olla jo hieman tuttujakin.

Toki iso osa tarinasta liikkui myös Harvardin yliopistossa, jossa FB:n perustaja Mark Zuckerberg opiskeli ja jonka opiskelijaboksissa hän tämän nykyajan hämmästyttävän netti-ilmiön perusti.

Kuulostaa jotenkin kornilta sanoa, mutta kirjaa lukiessa minulle tuli samanlainen olo kuin lukiessani aikanaan Sofi Oksasen loistavaa Puhdistus-romaania. Olin Puhdistusta lukiessa juuri muuttanut Viroon ja oli ihmeellinen tunne lukea tarinaa, joka sijoittui niin vahvasti Viroon ja liittyi sikäläisiin ihmisiin. Pitkään kirjan lukemisen jälkeen ajattelin Tallinnan kaduilla kävellessä, mahtaako vastaantulevilla ihmisillä olla henkilöhistoriassaan samanlaisia kohtaloita kuin Puhdistuksen henkilöhahmoilla.

Vähän samoin ajattelen nyt Piilaakson suhteen. Mietin, onko kahvilassa kannettavan tietokoneensa ääressä istuva ja cokistaan tyhjentävä huppariteini juuri ällistyttävän keksinnön äärellä tai kuka kadulla vastaantuleva pukumies on juuri sijoittanut vaikkapa 50 miljoonaa dollaria lupaavaan start up -yritykseen.

Ihan erilaiset aihepiirit siis näillä lukukokemuksilla, mutta hauskasti tuovat jonkinlaista lisäsyvyyttä kummassakin maisemassa elämiseen.

Ja hih, oli myös aika hilpeää lukea Harvardin opiskelijaelämästä. On näköjään ihan sama, onko kyseessä maailman ehdottomaan eliittiin kuuluva opinahjo vai suomalainen maakuntayliopisto - opiskelijaelämä kaikkine toilailuineen on ihan samanlaista.

****

Perheen pienten kanssa touhutessa on lukemiseen käytettävä keskittynyt aika melko vähissä, joten viime vuodet olen lukenut enemmänkin lehtiä. Niitä voi lukea pala kerrallaan silloin kun mahdollisuus on.

Tänne USA:an tullessa tajusin, että nyt eteeni avautuu aikakauslehtionnela. Lehtien tilaushinnat ja myös irtomyyntihinnat ovat Pohjois-Eurooppaan verrattuna paljon pienemmät. Olenkin päättänyt, että täällä tutustun mahdollisimman paljon kaikenlaisiin lehtiin, mukaanlukien kiiltävimmät ja paksupaperisimmat naistenlehdet, joita koskaan en ole raaskinut Suomessa / Virossa ostaa. Pari numeroa esimerkiksi Harper's Bazaaria ja Vanity Fairia olen jo kahlannut, mutta vaikka ne näyttäviä ovatkin, niin en ehkä jaksa säännöllisesti lukea lehtiä, joissa ainakin kolmannes sisällöstä on hajuvesimainoksia.

Eilen riehaannuin optimistiksi ja tilasin kaksi aikakauslehteä. Time-lehden vuoden tilauksen tarjoushinta oli niin naurettavan halpa (vähän päälle 20 euroa, muistaakseni), että en voinut olla vastustamatta kiusausta. Lisäksi oli pakko tilata täälläkin joskus mainitsemani Monocle, kun en ole sitä kaupoissa irtonumerona nähnyt. Maakuntatason sanomalehti meille jo tuleekin, ja kadunvarsien lehtilaatikoista saa myös paikkakunnan uutisia välittävän ilmaisjakelulehden.

Sitten näitä pitäisi vain jossakin välissä ehtiä lukea... Joku voisi sanoa, että vähennä bloggaamista ja netissä notkumista, mutta katsotaan nyt.

Lukukokemus

Hihhei, sain pari päivää sitten luettua loppuun ensimmäisen vironkielisen romaanini. Kaikenlaista lyhyempää on kyllä tullut luettua, mutta nyt luin ekan romaanin.

Tai no, ei tämä kirja ehkä ollut romaani perinteisessä mielessä. Enemmänkin kokoelma hetkistä ja kokemuksista.

Kyseessä oli Virossa varsin suositun "Minu..." -kirjasarjan kirja "Minu Eesti", jossa Yhdysvalloista Viroon muuttanut nuori mies kertoo omista kokemuksistaan Virossa.

Kirjoittaja Justin Petrone oli vain hieman yli parikymppinen toimittajaopiskelija, kun hän opintomatkalla Suomessa tutustui tulevaan vaimoonsa, virolaiseen Epp Petroneen. Vuoden seurustelun jälkeen pariskunta meni naimisiin.

Minu Eesti -kirja kertoo tästä Petronen ensimmäisestä vuodesta Virosta, sillä hän matkusti jokseenkin suoraan Suomesta Viroon ihastuksensa perässä.

Kirjana tämä ei ollut mitään Nobel-kamaa, mutta kieltämättä näin Viroon muualta muuttaneena oli kiintoisa lukea Petronen kokemuksista. Monet hänen tuntemuksistaan olivat hyvin tuttuja minullekin, ja juuri nuo ensimmäisen vuoden tunnelmat palautuivat kirjan myötä hyvin mieleen.

Toki kirjaa lukiessa myös huomasi sen, että on tyystin eri asia tulla Viroon Suomesta kuin Yhdysvalloista. Petrone tietenkin ällisteli monia sellaisia asioita, jotka ovat suomalaiselle ihan tuttuja. Suomalaiselle talven pimeys, kesäöiden valoisuus, ihmisten puhumattomuus ja jäykkyys ja tiukka aikataulujen noudattaminen ovat ihan tuttua kauraa.

Samoin saattoi todeta, että Petrone pääsi nopeasti mukaan virolaiseen elämänmenoon ja tutustui virolaisiin ihmisiin, koska hän seurusteli täkäläisen kanssa. Suomalainenhan voi halutessaan elää täällä vaikka kuinka kauan viettäen aikaa vain suomalaisten kanssa, sillä meikäläisiähän Tallinnassa piisaa. Siinä mielessä Petronen virolaistumiskylpy oli intensiivisempi kuin vaikkapa meidän perheemme.

Tämä kirja on muuten olemassa myös englanniksi, ketä kiinnostaa, ja kustantajan sivuilta huomasin, että on ilmestymässä myös Minu Eesti 2.

Minu...-kirjasarjassa on ilmestynyt jo lukuisia kirjoja, joiden tekijöinä ovat ympäri maailmaa asuvat virolaiset. Kirjat näyttävät olevan kirjakaupoissa aina Top 10 -listoilla, joten kovasti virolaisia tuntuu kiinnostavan, miten muissa maissa asuvilla virolaisilla menee.

Sarjassa on myös ilmestynyt vuonna 2009 Minu Soome. Sen on kirjoittanut Kaja Saksakulm Tampere, joka tuli aikanaan Jyväskylän yliopistoon vierailevaksi opettajaksi.

(kirjan kuva täältä kustajantajan sivuilta)

Ilmaista hupia

Tallinnan pääkirjastossa, hienossa vaaleanpunaisessa vanhassa kivitalossa Vapauden aukion nurkalla, olen käynyt paljon itsekseni, mutta vasta tänään selvisin sinne yhdessä lasten kanssa. Sillä onhan sielläkin toki oma lastenosastonsa, jonka arvelin J:tä kiinnostavan.

Ja kiinnostihan se. Vietimme kirjastossa pitkän tovin kaikenlaista lueskellen. J:n mielestä hienointa taisi olla pieni lukunurkka, jossa isoilla tyynyillä ja patjoilla köllötellen sai lukea kirjoja ja lehtiä. Äiti tosin meinasi nukahtaa Fatboy-tyynyille. Mikä parasta, lastenlehtien hyllystä löytyi Salama McQueen -lehtiä, joita hartaasti tavasimme.

Itse pohdiskelin, mitä tehdä vironkielisten kirjojen kanssa. Kun kerran kirjastossa ollaan, niin lukea pitää. Mutta samalla olen sitä mieltä, että tankero-ääntämykselläni ei olisi järjellistä pojalle kirjoja viroksi lukea. Toisaalta simultaanitulkkauskin on kömpelöä. Tänään päädyttiinkin enemmän katselemaan kuvakirjoja ja tutustumaan paikkoihin. No, ehkä otan asian liian vakavasti. Tärkeintä on se, että kirjasto tulee tutuksi ja tärkeäksi ja siellä on lasten mielestä kiva käydä.

Valitettavasti muutoin positiiviseen asiaan on pakko liittää vähän märinää. Kirjastoon pääseminen on nimittäin vaunujen kanssa todella hankalaa ja pyörätuolilla kulkijalle uskoakseni täysin mahdotonta. Kirjaston ulko-ovelle on ensin kadulta muutama porrasaskelma, ilman luiskaa. Oven takana on eteinen, jossa pitää nousta jyrkkä portaikko varsinaiseen eteiseen. Siinä on luiska kärryille, mutta jyrkkyys ja ahtaus tekee liikkumisesta hankalan. Yksinäinen pyörätuolin käyttäjä ei taatusti selviäisi siitä. Esteetön Tallinna on vielä aika kaukainen haave, kun kirjaston kaltaiseen peruspalveluunkin on noin työläs päästä.

Hääyöaie

Ehkä minä nyt tiedä, millaisia virolaiset ovat, kun luin oikein aihetta käsittelevän kirjan. Ksenofoobi käsiraamat -kirjasarjassa on ilmestynyt kirja Sellised nad on... eestlased (suom. "Sellaisia he ovat, virolaiset").

Kirja oli ihan hauska pieni luettava, mutta en tiedä, oliko siinä mitään ällistyttävää uutta Virosta ja virolaisista. Tuon kirjasarjan kirjat tosiaan kertovat pilke silmäkulmassa, mutta ystävällisesti eri maiden ihmisistä ja kulttuurista.

Minulle taisi jäädä parhaiten mieleen (tai ei mieleen, lunttaan juuri ko. kirjasta) huima vokaalien täyttämä lause:

"Äia õe uue ööõieoaaia õueuiuau".

Appiukon siskon uudesta papupellosta siinä kai jotain sanotaan. Tuota viimeistä sanaa en ymmärrä yhtään. Kuka tajusi? Ja miten viimeisessä sanassa menevät sanojen rajat? Onko siinä jotakin ulos menemisestä ja kunniasta? Mutta ihan huippua, tuossa jäivät suomen kielen hääyöaikeet kakkoseksi!

Mainittu kirja olisi ollut paikoillaan lukea heti tänne muuton jälkeen. Tosin silloin en olisi pystynyt, kun en osannut kieltä. Nyt saattoi nyökytellä monessa kohdassa, että juu, noinhan tuo menee.

Virolaisista kirjakaupoista tämän 119-sivuisen keveän pläjäyksen saa seitsemällä-kahdeksalla eurolla.

Kirjan hienoin kohta oli minusta aivan lopussa, jossa jotenkin rauhoituttiin jatkuvasta naljailusta ja kuvailtiin, mitä tarkoittaa viron kielen, nyt jo tyyliltään vanhahtava sana "ilo". Lukekaa itse.

"Mitä urheilun arvonimiä on Neuvostoliitossa?"

Käväisin lasten kanssa tänään Kristiinen kaupunginosan syysmarkkinoilla. Siellä käynti alkaa jo olla pieni perinne.

Markkinoilla oli tuttuun tyyliin hunajaa, omenoita, savulihaa, käsitöitä, kukkia, pensaita ja paljon kaikkea muuta.

Minä tutkailin erityisesti vanhojen kirjojen myyjän valikoimaa ja ostinkin pari sanakirjaa. Toinen sanakirja on ihan käyttökelpoinen hankinta, nimittäin Lauri Kettusen alkujaan vuonna 1917 ilmestynyt Viro-suomi-sanakirja. Tai no, tokihan noin vanhassa sanakirjassa on käytöstä poistunutta sanastoa, mutta ei se silti sen hyödyllisyyttä vähennä.

Toinen ostokseni oli puhtaasti hilpeä kuriositeetti. Kantensa mukaan yhden ruplan ja 20 kopeekan arvoinen Suomalais-venäläinen keskusteluopas turisteille oli ihan pakko ostaa ihan jo pelkästään kannessa hymyilevän Mishka-karhun takia.

Kirjan esipuheessa kerrotaan, että "keskusteluoppaan päätarkoituksena on auttaa Neuvostoliitossa matkustavaa turistia, joka ei osaa venäjän kieltä, tutustumaan maahan turvautumatta tulkin apuun".

Ja mikä parasta, vuonna 1979 ilmestyneessä oppaassa "on annettu keskeinen asema luvulle 'urheilu', joka auttaa turistia keskustelutilanteissa Moskovan olympialaisten aikana v. 1980".

Oppaan avulla tiedän nyt, miten kysytään venäjäksi "Mihin puolueeseen te kuulutte?". Osaan kertoa, että "olen kommunisti" tai "olen sosialisti". Varmasti hyödyllistä on myös osata, mitä ovat venäjäksi työläinen, jyrsijä, kaivostyöläinen, maanviljelijä, fyysikko ja sorvaaja. Knoppilauseosaamiseni on huipussaan, kun opin sanomaan venäjäksi "Kertokaa, miten kolhoosityöläisten vapaa-ajanvietto on järjestetty?".

Ulkosuomalaisuussarja, osa 1: Ulkosuomalaisen aapinen

Siihen nähden, että tässä on jo kaksi ja puoli vuotta viettänyt ulkosuomalaisen, hienosti sanottuna "ekspatriaatin", elämää, niin aika vähän olen täällä kirjoitellut siitä, millaiselta se ulkosuomalaisuus oikein tuntuu.

Tajusin tämän, kun sain pitkästä aikaa käsiini kirjan Nykyajan paimentolaiset - Työ ja koti maailmalla (kirjoittajat Kaija Maria ja Lari Junkkari, Otava 2003). Me olimme joskus vuosia sitten kirjan ostaneet, nyt se oli jonkin aikaa lainassa Ruotsissa asuvien ystävien luona ja palasi nyt takaisin kotiin. Selailin kirjaa pitkästä aikaa ja muistin, kuinka hyvä se on.

Niin, ensinnäkin: jos tämän blogin lukijoissa sattuu olemaan joku, joka miettii ulkomaille muuttoa, niin suosittelemme lämpimästi tutustumaan tuohon Junkkarin pariskunnan teokseen. Sekä T että minä luimme kirjaa hartaasti ennen Viroon lähtöä ja siitä oli hyötyä.

Toiseksi: koetan lähiaikoina kirjoitella vähän enemmän nimen omaan ulkosuomalaisuusajatuksista. Sillä ekspatriaattejahan tässä ollaan, vaikka Suomeen on matkaa kotiportailta vain noin 85 km.

Rikos, rangaistus ja puhdistus

Postimees kertoi tänään Viron koulujen uudesta kirjallisuuden opetussuunnitelmasta, joka tulee käyttöön ensi lukuvuonna.

Kiintoisa oli katsella, mitä Viron kouluissa eri oppiasteilla pitäisi lukea. Uutta kirjallisuus-opsia rakentanut työryhmä on antanut listan teoksista, joista opettaja voi yhdessä oppilaiden kanssa luettavaa valita. Aiemmin on ollut nimettynä vain kirjailijat, joiden kirjoista lukemista on tullut löytää.

Yläkouluikäisille tarjotaan luettavaksi esimerkiksi Coelhon Alkemistia, Goldingin Kärpästen herraa, Salingerin Siepparia ruispellossa ja tietysti useita virolaisia romaaneja Jaan Krossista Andrus Kivirähkiin.

Lukiolaisten lukulistoilla on mm. Vonnegutin Teurastamo nro 5, Dostojevskin Rikos ja rangaistus, virolaisia romaaneja ja tadaa - Sofi Oksasen Puhdistus. Postimehessä ei ollut kirjalistoja kokonaan, joten en tiedä, kuinka paljon Viron kouluissa muuten luetaan suomalaista kirjallisuutta.

Jutussa kerrotaan, että uusi kirjallisuus-ops pyrkii nostamaan esiin enemmän uutta kirjallisuutta. Tavoitteena on, että koululaiset eivät lukisi peräkkäin vaikkapa Dostojevskia ja Bulgakovia ja typertyisi siten kuoliaaksi, vaan saisivat "pakollisten" klassikkojen väliin lukea myös esimerkiksi Harry Potteria. Varmasti kannatettava suuntaus. Eihän nyt kukaan aikuinenkaan lue alvariinsa pelkästään pönötys-tärkeää kirjallisuutta. Kyllä väliin pitää saada aivot nollaava kioskipokkari, joka sekin yhtä lailla laajentaa kielen ja kirjallisuuden tajua.

Juttua lukiessa aloin miettiä omia peruskoulu- ja lukioaikoja. Olen aina lukenut melko paljon, mutta en muista yhtään, mitä koulussa on luettu. Luettiinko siellä ylipäänsä mitään? Luultavasti kyllä, mutta ei varmaankaan mitään kovin järisyttävää, sillä minulla ei ole yhtään koulussa romaanien lukemiseen liittyvää muistoa. Virolaisesta kirjallisuudesta saatettiin mainita ehkä Kalevipoeg.

Sen kyllä muistan, että mitään Dostojevskiä ei taatusti ollut luettavaksi tarjolla. Enemmän oltiin Susikoira Roi -osastolla.

Vaan se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa: tuosta yllä mainitusta Viron yläkoululaisten kirjalistasta en ole lukenut yhtäkään. Tietääpähän taas, mihin pitäisi tarttua.

Lähipäivinä tulossa

Sain lukijatoiveen esitellä tarkemmin Tallinnan eri kaupunginosia blogin lukijoille. Aiheesta tulee lähipäivinä vähän pidempi postaus, kunhan sitä pala kerrallaan saan näpyteltyä. Lapset häiritsevät luvattoman paljon äidin harrastuksia... Luvassa joka tapauksessa paljon perstuntuma-havaintoja kotikaupungistamme.

Faktapohjaisempaa tietoa halajaville suosittelen käyntiä kirjastossa ja/tai kirjakaupassa. Lukemisen arvoisia voisivat olla vaikkapa Tallinnan kaupunginosia esittelevät Jalutaja teejuht -sarjan kirjat ("Kävelijän tieopas"). Otso Kantokorven Tallinna-matkaoppaat auttavat myös tutustumaan kaupunginosiin. Kirjat löytyvät Like-kustantamon Sankarimatkailija-sarjasta.

Pitkät piuhat

Kyllä on taas minulla kestänyt turhan kauan tajuta eräs kieli- ja kulttuuriero.

Suomi sijaitsee Itämeren rannalla. Virossa samainen vesialue on nimeltään Läänemeri, siis Länsimeri.

En ollut tullut asiaa ajatelleeksi ennen kuin luin Lennart Meren kirjaa Poliitiline testament (huu, miten älyköltä tuo saa kuulostamaan!). Siinä Meri mainitsi asiasta kertoessaan Itämeren vaikutuksesta sen rantojen asukkaille.

Tietysti sen kuuluu olla Länsimeri, lännessähän tuo vesialue Virosta katsoen suurelta osin on! Ruotsiksi meri on Östersjön, joten lienevätköhän suomalaiset lainanneet meren nimen sieltä? Aika hullua, sillä lännessä Itämeri Suomenkin suunnasta katsottuna on, joten Länsimeri olisi paljon oikeampi nimitys.

Että tällaista syvällistä keittiöetymologia-pohdintaa tällä kertaa.

Tuohon Meren kirjaan pitänee tälläkin foorumilla palata uudestaan. Aloitin sen lukemisen ja hämmästyin kun tajusin, että minähän ymmärrän. Ja sitten innostuin, kun tajusin, että Meri kirjoittaa aivan huiman hienosti ja mielenkiintoisista asioista, joista monet liittyvät aihepiireihin, joita itse tuli aikanaan opiskeltua.

Viron tunnetuin suomalainen...

...juuri nyt on kirjailija Sofi Oksanen. Hän on näkynyt viime vuodesta lähtien tiedotusvälineissä hyvin paljon, lähinnä Puhdistus-romaaninsa vironkielisen painoksen ansiosta. Paljon julkisuutta ihan viime viikkoina on lisäksi saanut Oksasen yhdessä Imbi Pajun kanssa toimittama artikkelikokelma Kaiken takana oli pelko.

Viime vuoden lopussa Postimees-lehti valitsi Oksasen vuoden henkilöksi. Joku naistenlehti, en muista mikä, valitsi hänet viime vuoden vaikutusvaltaisimpien virolaisnaisten joukkoon. Tänään uutisoidaan, että Oksanen saa presidentti Toomas Hendrik Ilvekseltä Maarjamäen ristin IV luokan kunniamerkin. Viron itsenäisyyspäivä lähestyy ja täälläkin presidentti siinä yhteydessä noita prenikoita jakaa. Mahtaakohan samalla tulla kutsu myös täkäläisiin linnan juhliin?

Kiintoisaa muuten, että yksikään virolainen poliitikko ei saa tänä vuonna kunniamerkkiä. Kaikkiaan presidentti jakoi 97 tunnustusta.

20 vuotta Baltian ketjusta

Tällä viikolla on Virossa juhlittu ja muisteltu historiaa urakalla. Torstaina oli yksi vuoden tärkeimmistä pyhistä, uudelleen itsenäistymisen päivä, joka on tietenkin kansallinen vapaapäivä.

Tänään puolestaan muistellaan 20 vuoden takaista tapahtumaa, joka ainakin minua ällistyttää sitä enemmän, mitä enemmän sitä mietin. 23.8.1989 yhteensä noin kaksi miljoonaa virolaista, latvialaista ja liettualaista muodostivat yhtäjaksoisen Tallinnasta Liettuan pääkaupunkiin Vilnaan ulottuvan ihmisletkan, jonka nimeksi tuli Baltian ketju. Ketjulla oli pituutta noin 620 kilometria. Tavoitteena oli rauhanomaisesti osoittaa mieltä neuvostovoimia vastaan.

Virossa ketju kulki Tallinnasta Raplaan, Türiin, Viljandiin, Karksi-Nuiaan ja sieltä etelään kohti Latviaa. Ketjuun osallistui noin 400 000 virolaista. Mielenosoitukseen olisi ollut tulijoita paljon enemmän, ja tiet ruuhkautuivat pahoin, kun halukkaat matkasivat kohti ihmisistä täyttyviä tieosuuksia.

Eesti Päevalehdestä luin, että jokainen ketjuun osallistunut sytytti maahan selkänsä taakse kynttilän. Tarinan mukaan USA:n satelliitti lähetti NASAan Euraasian alueesta otetun kuvan, jossa näkyi kaksi vaaleaa raitaa - toinen oli Kiinan muuri ja toinen Baltian ketju.

Jokin aika sitten ostin kirjan nimeltä "Kuumad 90ndad" (Kuuma 1990-luku), joka käsittelee Viron lähihistoriaa. Siinä eräs muistelija kertoo, että "tunne ketjussa oli erittäin ylevä ja silmien eteen avautuva ihmisjono sai aikaan kylmät väreet ja hiukset nousivat pystyyn. Sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta tulisi jokaisen saada kokea".

Heinäkuussa Unesco otti Baltian ketjun maailman henkisen perinnön listalleen.

Vuonna 2009 virolaisessa lehdistössä mietitään, miten 20 vuoden takainen yhtenäisyyden tunne voitaisiin saada takaisin.