Tiellä Tarttoon

Tartosta viimeksi kirjoittelinkin, mutta lisäänpä jatkoksi muutaman vinkin Tallinnasta Tarttoon matkaavalle autoilijalle. 

Kylmät tosiasiat ensin: liikenne Tallinna - Tartto-maantiellä on usein aika kamalaa. Täkäläiset kuskit ovat raivostuttavia takapuskurissa roikkujia, anteeksi vain. Matkan varrella näkee härskejä, hengenvaarallisia ohituksia, kiilauksia ja kaikenlaista muuta järjetöntä sompailua. Peltipoliiseja on runsaasti ja ne toimivat. Aja rajoitusten mukaan, pidä etäisyydet ja ennakoi huolellisesti muuta liikennettä, niin pääset hengissä ja leppoisasti perille. 

Ja sitten ne hyvät jutut.  

- Varaa aikaa ruokataukoon Põhjakan kartanossa, joka on melko täsmälleen puolivälissä matkaa. Kartano on aivan valtatien varrella, joten lisämutkaa ei tule. Ruoka on sairaan hyvää. Napoleoninleivos vie tajun. 

- Bongaa manner-Viron keskipiste. Mandri-Eesti keskpunkt -kyltit opastavat pysähtymispaikalle, jossa voi todeta, että eihän tässä mitään nähtävää ole, mutta tulipa käytyä. 

- Ihaile haikaroiden pesiä. Virolainen maisema ei suomalaisen silmään ole kovin eksoottista, mutta haikarat tuovat siihen väriä, jota Suomessa ei kohtaa. Haikaroiden valtavat pesät sähkötolppien ja savupiippujen päässä ovat arkkitehtonisia mestariteoksia. Kuinka ne parisängyn kokoiset risuviritykset voivat pysyä tolpannokassa?! Alkukesästä on mainio seurata, kun päivystävän aikuisen haikaran lisäksi pesästä pilkistää pari pientä päätä. 

- Jos et syönytkään Põhjakassa, pysähdy sitten Adaveren Tuulikussa eli tuulimyllyssä, joka on helppo huomata tien varresta. Täällä ei ole hienoa ruokalistaa, vaan tavallisemmat kahvilasapuskat. Sopiva paikka taukokahville ja pienelle suolaiselle. Talvella tuulimyllyn vessassa meinaa takapuoli jäätyä istuimeen kiinni.   

- Osta sipuliletti, marjoja tai herneitä levähdyspaikoilla myyntipisteitä pitäviltä paikallisilta. 

- Vältä autoilu ja mene Tarttoon junalla tai bussilla. Bussivuoroja taitaa lähteä Tallinnasta kerran tunnissa, junia pari, kolme kertaa päivässä. Hinnat ovat suomalaisesta näkökulmasta naurettavan alhaiset. 

Retroruokailua ratikkamatkan päässä keskustasta

Kaikesta retrosta, vintagesta ja menneiden muistelusta, jopa neukkunostalgiasta, on tullut parin viime vuoden aikana ainakin Tallinnassa aivan tavattoman viileetä. Retrohenkisiä kahviloita ja ravintoloita tuntuu olevan joka paikassa, ja kaikki ovat niiiin persoonallisia ja 1980-luvun lampuin sisustettuja, että ne alkavat olla kaikki varsin samanlaisia. 

Mutta eipä niiden hauskuutta voi täysin kieltääkään. Tämän postauksen kuvissa esittäytyy ravintola Söökla, suomeksi Ruokala. Sinne päädyin vahingossa, kun minun piti eräänä aamuna odotella T:tä enkä ollut vielä saanut aamiaista. Muistin lukeneeni Sööklasta jostakin naistenlehdestä, ja kun satuin olemaan korttelin päässä paikasta, menin aamupalalle. 

Kuten näkyy, ulkoapäin ruokala ei varsinaisesti houkuttele. Ravintola on teollisuusalueen sisäpihalla, joten paikkaa pitää osata etsiä. Pieni ulkoterassikin on Sööklan eteen rakennettu, mutta merimaisemia on turha odottaa. 

Mutta sisällä onkin valoisa ja mahdottoman herttainen, kuulemma 1980-luvun neuvostoruokalan tyyliin sisustettu ruokapaikka, josta saa pikkurahalla oivallista sapuskaa. Hyvin hautunut neljän viljan puuro oli muistaakseni euron ja hedelmäsalaatti toisen euron. Lounaiden hinnat ovat 2,50 - 3 euron kieppeissä. Jos olet töissä Tallinnan poliisissa, saat vielä alennusta (poliisiasema on aivan vieressä).  

Ydinkeskustasta tänne on matkaa suunnilleen 2,5 kilometria. Retrofiilistelyyn voi yhdistää ratikkamatkan, sillä ratikat 3 ja 4 (päätepysäkki Tondi) tuovat aivan Sööklan viereen. 

Tämä oli paikka, jossa tuli hyvä mieli. Silloin ei ravintola voi olla läpeensä huono. 

Lukuvinkki Tallinnan ravintoloita etsiville

Bloggaaja-kollega LK on jokin aika sitten kirjoittanut oivallisen listan omien Tallinnan kotinurkkiensa ravintoloista.

Postaukseen pääsee klikkaamalla tätä linkkiä.

Suosittelen vilkaisemaan, jos etsii kahvi- tai ruokapaikkaa Kadriorgin suunnilta. Kirjoitus on myös riemukas uutinen meille Park Cafen ystäville: Kadriorgin puiston kulmalla oleva kahvila on kuulemma taas aukeamassa.

Postaus sai miettimään, mistä omien kotinurkkien kuppiloista voisin täällä omalla tontilla kirjoittaa. Valikoima on kyllä valovuosia pienempi kuin LK:n kulmilla, mutta ehkäpä joskus sananen tästäkin aiheesta. Jos Kadriorgissa on elegantteja kahvipaikkoja, niin meilläpä on kaupungin parhaat burgerit, nih!

Mokkatakki

Amerikkalainen kahvilakulttuuri on suurelta osin sitä, että kahvilasta haetaan pahvimukissa kahvi mukaan. Mukin ympärillä on erillinen pahvikääre, jotta asiakas ei polttaisi näppejään (tästä aiheesta olen näköjään kirjoittanut sormi pystyssä paheksuen viime vuonna).

Ahkerat kahvinjuojat voivat hankkia tai tehdä itselleen omatekoisen mukinsuojan, jotta pahvijätettä kertyisi edes vähän vähemmän. Kaupoissa ja kahviloissa niitä näkyy myytävänä vaikka minkälaisia. (Itselläni on fleecestä tehty suojus, jossa lukee "Your Blog Sucks". Se pitää jalat maassa, kun meinaa tukehtua omaan nokkeluuteensa.)

Kävimme tenavien kanssa asiointireissulla kaupungilla ja tietysti piipahdimme myös mehulla ja keksillä mainiossa kuppilassa nimeltä Red Rock Coffee.

Kahvilan ikkunalaudalla oli kuvassa näkyvä lasipurkki, jossa oli virkattuja ja neulottuja mukinsuojuksia. Ne oli tehnyt kahvilassa viikottain kokoontuva neulekerho, ja niitä sai ostaa kahden dollarin kappalehintaan. En ostanut, mutta tuumasin, että onpa hauskan yhteisöllistä toimintaa tämäkin. Ja erittäin kulttuurisidonnaista - Suomessa tai Virossa mukinsuojuksille olisi aika vähän käyttöä.

Nopeasti kertakäyttöistä

Täkäläisessä kahvilakulttuurissa tiivistyy mielestäni hyvin monta piirrettä kalifornialaisesta elämänmenosta.

Kahvilasta haetaan kahvi mukaan, sitä ei nautita siellä.

Kahvi tarjoillaan aina erilaisiin "älä polta näppejäsi" -suojapapereihin ja varoituksiin kääritystä pahvimukista. Pahvikupin saa, vaikka joisi juomansa paikan päällä. Mukaan otettava juoma kannen ja pillin kera on oletus, ei poikkeus.

Ituhipeimmät (kiitos MK:lle Turkuun mieleenjääneestä termistä) tuovat kahvilaan oman mukinsa. Se on tarkkaan ottaen Whole Foods -kauppaketjusta ostettu termosmuki. Sen käyttäminen rauhoittaa ekologista omaatuntoa samalla kun ajelee hybridi-Lexuksella ostamaan Sproutsista orgaanisia omenoita.

Kahvilaan tullaan hyvin tavallisesti vain tekemään asioita, ei rentoutumaan, juttelemaan ja katselemaan ympärilleen eikä varsinkaan nauttimaan hitaasti hyvästä juomasta ja herkullisesta leivoksesta.

Kahviloiden tuottama jätemäärä on älytön. On niin kuvaavan kaksinaamaista, että pahvimukin suojakääreessä kerrotaan, kuinka kääreestä 10 prosenttia on kierrätettyä paperia. Valtavaa. Sanokaa se meksikolaisperheelle, joka lastaa Mi Pueblosta ruokaostoksensa vähintään kymmeneen surkeaan muovikassiin.

Vaikeinta minun on ymmärtää sitä, että kahvin kanssa ei voi istua alas, vaan matkaa pitää jatkaa muki kädessään. Onko kaikilla tosiaan niin kiire? Joillakuilla varmasti on, mutta on tavallista nähdä asiakkaita, jotka lompsivat rauhassa kahvilaan, ostavat mitä ostavat ja sitten palaavat takaisin autoonsa. Pitääkö aina olla liikkeessä?

Voi Tallinna ja hattupäiset mummot märältä haisevissa talvipompissaan Maiasmokkin kohvikissa, rahkaleivokset, joiden kalorimäärää kenenkään ei tule edes mieleen tiedustella ja porsliinikupista nautitut kuumat juomat - minulla on teitä ikävä! Samoin kaipaan maalaisjärkistä kuluttamista, jossa kauppakassin ottaminen mukaan ostoksille on tavallinen asia eikä mikään tiedostavuuspisteitä lisäävä tärkeilevä vihersuoritus.

Kuponkiuutiset

Joku teistä lukijoista kyseli kommenteissa muutama kuukausi sitten, ovatko amerikkalaiset edelleen yhtä innostuneita erilaisten alennuskuponkien käytöstä kuin pari vuosikymmentä sitten, kun kommentoija itse oli ollut Amerikassa.

En vielä tuolloin osannut vastata, mutta nyt osaan.

Kyllä ovat. Kupongit ovat kaikkialla.

Ei liene sellaista palvelua tai tuotetta, johon ei jotakin kautta saisi alennuskuponkia. Kuponkeja on kaikkialla. Sanomalehdissä on sivukaupalla leikattavaa. Lehden mukana tulevien mainosläjien joukossa on samaten nipullinen saksittavia kuponkeja.

Kerran tai kaksi kuussa postilaatikkoomme tulee kirjekuori joltakin markkinointifirmalta, jossa on valmiiksi leikeltyjä kuponkeja lähiseutujemme liikkeisiin. Suurin osa on ihan roskaa, mutta nyt olen huomannut, että nippu kannattaa silti käydä läpi. Kasasta on löytynyt mm. lähikauppamme kuponki, jolla olen saanut rasiallisen mansikoita ilmaiseksi. Jos kerran käyn kaupassa muutenkin, niin miksipä en ottaisi kuponkia mukaani.

Leikeltävät paperikupongit ovat perinteinen markkinoinnin muoto. Nykytekniikka mahdollistaa kupongin merkityksen laajentamisen.

Jos asiakas on esimerkiksi Facebookissa jonkin kahvilan fani ja hän saa FB-seinälleen ilmoituksen alennuskupongista, ei tarvitse alkaa printtailla kuponkia. Riittää, kun kaupan kassalla näyttää puhelimensa ruudulta kyseistä FB-tietoa.

Joistakin kahviloista saa älypuhelimeensa sähköisen kanta-asiakaskortin, johon saa ostoksen tehtyään "leiman". Kun "kortti" on täynnä, saa jonkin alennuksen. Minusta tämä on hyvinkin järkevää. Vaihtaisin mieluusti kaikki lompakkoni noin 50 kantiskorttia sähköisiin kortteihin kännykässäni. Puhelin on joka tapauksessa aina mukana.

Kävin pari päivää sitten Starbucksissa, jossa aamupäivällä ostamani kahvin ostoskuitilla olisin muutama tunti myöhemmin saanut toisen kahvijuoman normaalihintaa halvemmalla. Kuponki tavallaan sekin.

Safeway-kauppaketjussa asioidessa saa melkein aina mukaansa kupongin, jolla saa seuraavalla ostosreissulla esimerkiksi dollarin alennuksen mehupullosta tai viiden dollarin alennuksen vaippapaketista.

Ehkä hurjimpia näkemiäni alennuskuponkeja ovat olleet sanomalehdessäni näkemäni kupongit, jotka irti leikkaamalla olisi saanut muistaakseni 2 000 dollarin alennuksen hammaslääkärin palveluista. Kyseinen kuponki oli absoluuttiselta arvoltaan varmasti suurin kohtaamani, mutta samalla se kertoo pelottavan hyvin siitä, mitä hammaslääkärillä asiointi voi täällä maksaa.

Tällä hetkellä suurin ilmiö kuponkirintamalla lienee Groupon-palvelu, joka vahtii käyttäjän itsensä puolesta tuotteiden ja palveluiden tarjoushintoja. Grouponista saa älypuhelimeensa oman sovelluksen, josta voi tarkistaa, onko esimerkiksi jossakin lähiseudun ravintolassa tai kaupassa jokin erikoistarjous.

Vähän hölmistyneen huvittuneena seuraan tätä kuponkihommaa. Mihinkään intensiiviseen mainosläjien selailuun sakset kädessä en todellakaan lähde, mutta esimerkiksi Grouponia voisin kuvitella käyttäväni.

Kahvisetä

Kuvassa näkyy J:n kahvisedäksi nimeämä kahvilan herra ja hieno kahvinpaahdin. Tällainen komea masiina pyöri eräässä kuppilassa, jossa lasten kanssa päiväunikävelyllä kävimme. Kone oli tietysti meistä niin houkutteleva, että kävimme kahvisetää jututtamassa.

Ylhäällä olevaan suppiloon kahvisetä kippasi vihreitä kahvipapuja, ja pyöreässä säiliössä ne sitten paahtuivat tiukassa kuumuudessa jonkin aikaa, olisiko ollut 15 - 20 minuuttia. Sieltä kuumasta pavut tiputettiin pyöreälle, pyörivälle ritilälle jäähtymään.

Erittäin viihdyttävä kahvilakäynti, ja tarvinneeko edes mainita, että sumppi oli hyvää.

Mitä olen oppinut tähän mennessä

Kahvilassa kahvinsa voi valita yleensä kolmesta eri kokovaihtoehdosta.

Uskokaa minua, pienin riittää. Kuvassa oleva puolen litran tuopillinen caffe lattea oli keskimmäinen koko, medium. En edes uskalla ajatella sitä isointa kokoa.

Mutta kyllä pysyy perheenäiti pirteänä!

Tukkimiehen tenavaosastolla

Voi hyvänen jestas sentään, mikä caffelatteilevan perheenäidin unelmapaikka minulta oli Tallinnassa jäänyt täysin huomiotta ennen tätä päivää.

Sovimme kaveriporukalla (kaikilla x määrä lapsia) tapaamisen Tallinnan Stockmannin yläkerran kahvila-ravintolaan, jossa on myös kunnollinen leikkipaikka. Tai siis näin minulle kerrottiin.

Tuo kunnollinen oli todellakin enemmän kuin yksi pieni pöytä, täyteen piirretty värityskirja ja toimimattomat tussit. Tavaratalo Tukkimiehessä oli tajuttu kunnollisen leikkipaikan olemus. Aidattu, siisti leikkipaikka oli mukavasti kahvilan reunalla niin, että pilttejä sai vartioida ongelmitta aikuisten juttelun lomassa, kahvilatiskille pääsi ottamalla pari askelta ja myös vessat ja lastenhoitohuoneet olivat aivan kulman takana. Ravintolassa oli ihan tolkullinen lasten ruokalista.

Tämä taisi olla neljäs tai viiden kertani, kun Tallinnan-vuosieni aikana kävin Stockmannilla, sillä se vain ei ole koskaan minkään reittimme varrella. Harmi, että en ollut tällaista toimivaa leikkipaikan ja kahvilan yhdistelmää aiemmin bongannut, mutta menkäähän te muut, joilla tällaisia tarpeita voi olla.

Kylmäpäiset mummot

Tallinnan talvi on täynnä pallonmuotoisia mummoja. Vanhemmat rouvat ulkoilevat paksuissa pitkissä turkeissaan tai muissa talvitakeissaan. Päähineinä he käyttävät turkislakkeja, jotka ovat täällä toinen toistaan näyttävämpiä.

Nämä samat rouvat sitten istuvat ystävättärensä kanssa Maiasmokkissa tai Narva Kohvikissa nauttien kahvia ja kaksi kaalipiirakkaa. Ja koska he ovat naisia, he voivat tietenkin pitää päähineen päässään sisätiloissa.

Tästä tullaankin minulle suureen mysteeriin. Eivätkö mummojen päät sula kuumuudesta? Minulla ei ole turkislakkia, mutta jos vaikka käyn kaupassa ohut pipo päässä, meinaan paistua. Tunnin istuminen kahvilassa kokonainen kettu pääni ympärillä korventaisi aivoni lopullisesti.

Ei ymmärrä tällaista toisesta maasta tullut tytönhupakko.

Kävelyllä Kadriorgissa

Viime viikonloppuna kävivät kylässä K:n kummit ja kuten lähes aina, veimme vieraamme Kadriorgin puistoon ja sen kulmalla olevaan Park Caféhen.

Eipä näissä sen ihmeempää, aina kauniissa Kadriorgissa näytti tällä kertaa tältä, ja Park Café tarjosi varmaan tyyliinsä älyttömän hyviä leivoksia. Tuhkakupin olisi tietysti voinut rajata kuvasta pois... Lapsiperheille tiedoksi, että kahvilan ulkoterassille oli tullut keinu ja tikapuut lapsille kiipeiltäväksi. Ne tikkaat vain olivat niin jyrkät ja niin korkeat, että olin ihan paniikissa kun J tempaisi ylös.

Puistossa bongasin ekaa kertaa kahdet portaikot, joista voi kurkkia presidentinlinnan sisäpihalle. Kaunista pihaa näkyi sielläkin aitojen takana olevan ja pieni tekolampi.

 

 

 

Lost in Nõmme

Kyllä taas pitää ihmisen sählätä. Ensimmäistä kertaa Tallinnassa asuessa eksyin ihan reilusti.

Olin matkalla Nõmmen torille. Kurvasin jo torin parkkipaikalle, mutta se oli täynnä ja lähdin etsimään parkkista jostakin kauempaa. Ajelin ja yhtäkkiä tajusin kääntyilleeni niin, että en enää tiennyt, missä päin tori on. Kieputtelin sinne tänne ja koetin muistella Nõmmen karttakuvaa päässäni. Tunsin itseni harvinaisen typeräksi, sillä tiesin olevani korkeintaan puolen kilometrin päässä torista.

Peli menetettiin lopullisesti siinä kohtaa, kun takapenkin kaksikko nukahti. Sain siis etsiä lähimmän reitin kotiin, sillä nukkuvia tenavia en halunnut lähteä repimään kärryyn torikäyntiä varten.

Mutta näin kyllä matkalla muutaman hauskan näköisen kahvilan (Tädi Anni juures ja Köök & Kook) sekä ihailin ties kuinka monennen kerran Nõmmen huiman kauniita puutaloja ja viihtyisyyttä.

Hmm, nyt vain tarttis miettiä, miten saadaan illaksi ruokaa vieraillemme.