keskiviikko 31. elokuuta 2011

Ei näin

 


Lapsuuskodissani on kenties maailman paras juomavesi. Vesi tulee pellon laidan lähteestä. Vesi on hanasta tullessaan niin kylmää, että otsalohkoa vihlaisee ja veden maku on niin kuin sen pitääkin: se ei maistu miltään.

Kuvassa näkyy pullollinen Voss-nimistä hiilihapotettua vettä. Se on tuotu Norjasta Yhdysvaltojen länsirannikolle Sausaliton kaupunkiin, jossa minä sitä maanantaina join ja kiroilin.

Veden kuljettaminen maailman toiselta laidalta toiselle on jokseenkin järjettömintä, mitä voi tehdä. Me tilasimme ravintolassa vissyä emmekä tajunneet listasta katsoa, että tarjolla oli vain tätä 7,50 dollaria (noin 4,50 euroa) maksavaa turhaketta. Vahinko tapahtui enkä voinut kuin hörppiä pitkin hampain lasilliseni tyhjäksi.

Vossin markkinamiehet varmasti kyynelehtivät koko matkan pankkiin. Minä mietin, virittäisinkö kotipellon laitaan rahantekokoneen ja millaisen tarinan veden ainutlaatuisuudesta keksisin, jotta saisin Madonnan, Rafael Nadalin ja presidentti Obaman kanniskelemaan pullottamaani lähdevettä.


Posted by Picasa

maanantai 29. elokuuta 2011

Veikkausaika päättyi

Tätä kirjoittaessani on Suomessa jo aamuyö elokuun 29. päivän puolella ja näin ollen veretseisauttavan jännittävän kisaveikkauksen osallistumisaika on päättynyt. Kiitos kaikille osallistujille jo tässä kohtaa!

Aika paljon hajontaa oli jenkkien mitalimäärän veikkauksissa. Alhaisin lukema oli 12 ja korkein 44. Viikon päästä katsotaan, kenen veikkaus osui parhaiten.

Kerrottakoon myös, että paikallislehdessämme San Jose Mercury Newsissä ei ole vielä ollut sanallakaan mainintaa MM-kisoista. Vaan eipä ole yllätys. Kyseisessä lehdessä ainoat uutisoitavat urheilulajit ovat baseball, amerikkalainen jalkapallo ja joskus golf. Minä luen kisauutisia kisajärjestäjien, Ylen ja Hesarin sivuilta.

Mutta mitä ihmettä Bolt teki?

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Näkymiä raitilta

Aluksi: muistakaa kisaveikkaus!

****

Kävimme lauantaina pienellä retkellä Los Altosin kaupungissa. Levollisessa pikkukaupungin illassa näkyi monenlaista kulkupeliä ja kulkijaa.

Eräällä parkkipaikalla ihmeteltiin tulipunaista Ferraria ja toisella parkkiksella kuvissa näkyvää Fordia. Hyrysysyssä on tyyliä ja hienoja yksityiskohtia. Konepellin kiinnittäminen kaunissolkisilla nahkahihnoilla on minusta erityisen eleganttia.

 


 


 


Toiset ajelevat Testarossalla, toiset syövät pelastusliivit yllään ja kypärä päässään iltapalaa säilykepurkista. Puistoon majapaikkansa laittaneelle sedälle oli tainnut operaatio Desert Storm olla liikaa.

 

Posted by Picasa

perjantai 26. elokuuta 2011

Kisaveikkaus täällä taas!

Onneksi on valppaita lukijoita, jotka herättävä bloggaajan koomasta. Yleisurheilun MM-kisat alkavat muutaman tunnin päästä Etelä-Korean Daegussa. Tottahan toki perinteitä on noudatettava ja laitettava vielä viime metreillä ennen kisahuuman alkua pystyyn Lahden takana -blogin legendaarinen, hiuksia nostattavan jännittävä kisaveikkaus!

Veikkauksen kohteet ovat eläneet matkan varrella hieman sen mukaan, missä maassa blogiväki asuu. Niinpä tällä kertaa kisaveikkauksen kysymys kuuluu seuraavasti:

Kuinka monta mitalia Yhdysvallat ottaa Daegun kisoista?

Veikkausaika päättyy 28.8. klo 23.59 suunnilleen Suomen aikaa.

Muistutetaan sen verran, että kisaohjelmassa on 47 lajia, joten yhteensä 141 mitalia on jaossa. (Eikä saivarrella - lasken viestimitaleidenkin olevan vain yhden mitalin eikä neljää)

Laita veikkauksesi tämän postauksen kommenttilootaan. Yksi vastaaja saa veikata vain kerran. Keksi itsellesi nimimerkki, niin tiedän kisan loputtua huudella oikean voittajan perään.

Jos kenenkään veikkaus ei osu kohdilleen, palkinto arvotaan kolmen lähimmäksi oikeaa lukemaa veikanneen kesken.

Kisaveikkauksen voittajalle lähtee jokin täkäläisiin urheiluseuroihin liittyvä palkinto.

Osallistuosallistu!

torstai 25. elokuuta 2011

Hyvä meininki

"Makeet hiukset!" huikkasi minulle tänään satunnainen ohikulkija. T:tä puolestaan oli jututtanut autonsa ikkunasta roskakuski, joka oli kehunut T:n kulkupeliä. T sanoi vastavuoroisesti kehuneensa roskankuljettajan hienoa hummaa. Kaikki tämä oikein hyvässä hengessä.

Kepeä, puolihuolimaton positiivinen toisen ihmisen olemuksen kommentointi on asia, joka vaatii suomalaiselta totuttelua. Tuntuu hassulta, kun joku kehuu paitani väriä. Ei kai se nyt pilaile? Kuuliko joku muu? Varmana oli kuitenkin paidassa joku likatahra, jonka kommentoija huomasi ja nyt se kertoo kaikille kavereille, että näki jonkun umpimielisen maahanmuuttajan, jolla oli likainen paita.

Vähitellen tähänkin pienpuheen muotoon silti tottuu ja se tuntuu oikein kivalta. Positiivisen huomion tekeminen toisesta on vaivaton tapa kohottaa toisen mielialaa. Siitä tulee hyvä olo kommentin kohteelle ja itselle.

Täällä päin maailmaa kommentointi sujuu ihmisiltä hyvin luontevasti eikä siitä tehdä suurta numeroa. Kun joku jotakin kehaisee, on hän ehtinyt jo kadota kulman taakse, ennen kuin pohjoisen kasvatti on saanut änkeröityä suustaan kiitoksen.

Virossakin kepeitä kehaisuja harrastatetaan minusta paljon Suomea enemmän. Erityisesti naiset jakavat vaivatta positiivisia kommentteja toisilleen. On varsin tavallista kehaista toisen kampausta, kauniisti laitettuja kynsiä tai muutoin huoliteltua olemusta.

Huomasin juuri, että edellinen, synkkää urheiluaihetta käsittelevä postaukseni, oli Lahden takana -blogin 800:s kirjoitus. Onpas niitä jo kertynyt. Kiva, että te lukijat jaksatte aina vain käydä täällä! Virstanpylvään kunniaksi pistän lähiaikoina pystyyn pienen kyselyn ja siihen liittyvän arvonnan.

tiistai 23. elokuuta 2011

Turpaan vaan ja onnea

Sunnuntain sanomalehden mieleenjäävin juttu koski amerikkalaista jalkapalloa. Suositun lajin surullinen puoli alkaa saada julkisuutta. Laji nimittäin voi aiheuttaa pelaajille vakavia päävammoja.

San Jose Mercury Newsin jutun päähahmo on 52-vuotias George Visger, joka on 1980-luvulla pelannut jenkkifutista San Francisco 49ers -joukkueessa.

Nyt Visger kärsii vakavista muistihäiriöistä. Hänelle on tehty yhdeksän aivoleikkausta. Jokaisen tekemänsä asian Visger joutuu kirjoittamaan muistiin, muutoin kaikki unohtuu.

Visger on ensimmäisiä, joka on noussut julkisesti kertomaan, että amerikkalaisessa jalkapallossa jatkuvasti saatavat pienet ja suuremmat aivotärähdykset ovat vakava uhka pelaajien terveydelle. Liigan kattojärjestö NFL on tähän asti vaiennut aiheesta, mutta on jutun mukaan nyt alkanut puuttua asiaan.

Todella rankka yksittäinen jutussa mainittu tapaus on Chicago Bears -joukkueen Dave Duersonin kohtalo. 50-vuotias mies teki tämän vuoden helmikuussa itsemurhan ja jätti jälkeensä toiveen, että hänen aivonsa testamentattaisiin tutkimustyöhön. Mies tappoi itsensä ampumalla itseään rintaan, jotta testamentin toive voitaisiin toteuttaa.

Duersonin aivot tutkittiin ja hänellä todettiin sairaus nimeltä chronic traumatic encephalopathy eli CTE (en valitettavasti tiedä suomenkielistä käännöstä tälle). Wikipedian artikkelin mukaan CTE on rappeuttava sairaus, jolle altistuvat paljon aivotärähdyksiä tai muita pään vammoja saaneet ihmiset. Sama CTE on myös lehtijutun päähenkilöllä Visgerillä.

George Visger tietää, että hänen kuntonsa heikkenee. Jää nähtäväksi, kuinka hyvin lääketiede voi taudin etenemistä hidastaa.

Turhan kova hinta on tällainen mokomasta törmäilystä ja pallon perässä juoksentelusta. Kiinnostaisi tietää, miten ja kuinka paljon ilmiöstä on keskusteltu vaikkapa jääkiekon tai rugbyn yhteydessä, joissa jenkkifutiksen tavoin iskuja tulee koko ajan.

Usein heristellään sormea esimerkiksi nyrkkeilyn ja muiden kamppailulajien suuntaan ja pelotellaan, kuinka ne tekevät urheilijasta vihanneksen.

Silti: lyöntejä ja potkuja sisältävissä yksilölajeissa on yleensä säännöt, jotka määrittävät, mihin osaan kehoa ja miten kovaa toista voi mättää. Minuakin on kuristettu kaulasta sekä lyöty ja potkittu päähän aika tavalla, mutta ikinä ei ole tarvinnut totisesti pelätä niskan katkeamista. Rajat ovat olleet selvänä kummallakin osapuolella.

Joukkuelajeissa rajoja on valitettavan usein hankala määritellä, kun koko ajan kuitenkin rytisee useammasta suunnasta. Ja vaikka kuinka kuinka koetettaisiin esiintyä fair play -tarrat rintamuksessa, niin aina joku neropatti kuitenkin tekee toiselle lähestulkoon halvauttavan taklauksen.

Jokainen valitsee lajinsa itse ja ottaa vastaa siihen kuuluvat mahdolliset riskit. Kyllä neulonnan harrastajakin saattaa sohaista itseään vitosen pyöröpuikolla silmään. Mutta sen verran lajijärjestöjen pitäisi ainakin rahaan hukkuvissa ammattilaislajeissa tehdä, että riskejä edes yritettäisiin vähentää. Fanien ja seuran unohtama, dementoituva entinen huippu-urheilija on elämänkohtalo surullisimmasta päästä.

maanantai 22. elokuuta 2011

Kirjastokätevää


Täkäläinen kirjastomme on minusta oivaltanut hyvin, miten pysyä asiakkaan mielessä. Varsinaisen kirjastokortin kanssa sai pienen avaimenperään kiinnitettävän lätkän, joka toimii yhtä lailla lainauskorttina. Pikkulätkän toisella puolella on lainaajakoodini.

Minusta tämä on mahdottoman näppärä keksintö. Avaimia käyttää monta kertaa päivässä, joten aina avaimet nähdessään saa myös muistutuksen kirjastossa käynnistä. Minusta tuntuu, että muistan avaimenperän ansiosta esimerkiksi kirjojen palautuspäivät paremmin.

Kirjastokäynnillä avaimenperä on ainakin minulle varsinaista korttia kätevämpi vaihtoehto. Iso kortti on aina lompakon uumenissa, ja lompakko puolestaan on laukun syövereissä. Sen sijaan avainnippua kuljetan tavallisesti taskussa, josta se lainaustilanteessa on helppo ottaa esiin - varsinkin, kun käsipuolessani on yleensä yksi tai kaksi pientä lainaaja-apulaista.

lauantai 20. elokuuta 2011

Nopeasti kertakäyttöistä

Täkäläisessä kahvilakulttuurissa tiivistyy mielestäni hyvin monta piirrettä kalifornialaisesta elämänmenosta.

Kahvilasta haetaan kahvi mukaan, sitä ei nautita siellä.

Kahvi tarjoillaan aina erilaisiin "älä polta näppejäsi" -suojapapereihin ja varoituksiin kääritystä pahvimukista. Pahvikupin saa, vaikka joisi juomansa paikan päällä. Mukaan otettava juoma kannen ja pillin kera on oletus, ei poikkeus.

Ituhipeimmät (kiitos MK:lle Turkuun mieleenjääneestä termistä) tuovat kahvilaan oman mukinsa. Se on tarkkaan ottaen Whole Foods -kauppaketjusta ostettu termosmuki. Sen käyttäminen rauhoittaa ekologista omaatuntoa samalla kun ajelee hybridi-Lexuksella ostamaan Sproutsista orgaanisia omenoita.

Kahvilaan tullaan hyvin tavallisesti vain tekemään asioita, ei rentoutumaan, juttelemaan ja katselemaan ympärilleen eikä varsinkaan nauttimaan hitaasti hyvästä juomasta ja herkullisesta leivoksesta.

Kahviloiden tuottama jätemäärä on älytön. On niin kuvaavan kaksinaamaista, että pahvimukin suojakääreessä kerrotaan, kuinka kääreestä 10 prosenttia on kierrätettyä paperia. Valtavaa. Sanokaa se meksikolaisperheelle, joka lastaa Mi Pueblosta ruokaostoksensa vähintään kymmeneen surkeaan muovikassiin.

Vaikeinta minun on ymmärtää sitä, että kahvin kanssa ei voi istua alas, vaan matkaa pitää jatkaa muki kädessään. Onko kaikilla tosiaan niin kiire? Joillakuilla varmasti on, mutta on tavallista nähdä asiakkaita, jotka lompsivat rauhassa kahvilaan, ostavat mitä ostavat ja sitten palaavat takaisin autoonsa. Pitääkö aina olla liikkeessä?

Voi Tallinna ja hattupäiset mummot märältä haisevissa talvipompissaan Maiasmokkin kohvikissa, rahkaleivokset, joiden kalorimäärää kenenkään ei tule edes mieleen tiedustella ja porsliinikupista nautitut kuumat juomat - minulla on teitä ikävä! Samoin kaipaan maalaisjärkistä kuluttamista, jossa kauppakassin ottaminen mukaan ostoksille on tavallinen asia eikä mikään tiedostavuuspisteitä lisäävä tärkeilevä vihersuoritus.

perjantai 19. elokuuta 2011

Rannalla

Elokuun alkupäivinä meillä käyneiden vieraiden kanssa kävimme jo tutuksi tulleessa Half Moon Bayssä. Kamerassa näkyi olevan tällaisia kuvia, laitan ne tänne ilman sen kummempia selityksiä.

Merenranta on kyllä hieno. Lapsetkin rauhoittuvat siellä leikkimään jotenkin eri tavalla keskittyneinä ja hyväntuulisina. Pitäisi käydä useammin.

 

 

 

 

 




Posted by Picasa

torstai 18. elokuuta 2011

Liian suuri

Tunnustetaan se nyt tässä: olen lihonut USA:ssa asumisen aikana (pian 5 kk) useita kiloja. Vielä keväällä minulle hyvin sopineet vaatteet puristavat ja kiristävät. Ärsyttää hirveästi.

 


Asiasta en voi tietenkään syyttää muita kuin itseäni. Itse valitsen asiat, mitä ja kuinka paljon suuhuni laitan.

Amerikkalaista ruokakulttuuria en varsinkaan voi painonnoususta syytellä. Kalifornia on upea maailmankolkka siinä mielessä, että täällä saa hienoja, tuoreita raaka-aineita ympäri vuoden. Kaikki kliseet hampurilaisista, ranskalaisista ja kolmen litran kokiksista voi unohtaa. Niille totisesti on vaihtoehtoja, jos vain niitä haluaa ja osaa etsiä.

 


Haluan silti tuoda esiin täkäläisen ruokakulttuurin piirteen, joka voi helposti johtaa painonnousuun, jos ei ole tarkkana.

Piirre on ruoka-annosten ja -pakkausten koko. Ällistellä täytyy täkäläisten ravintoloiden annosten suuruutta. Lastenlistan makaroni- ja lihapulla-annoksella ruokkisi koko perheen. Caesar-salaattia tuodaan nenän eteen ämpärillinen. Pienin kahvikupin koko kahvilassa on tavallisesti 12 nesteunssia (liquid ounce), joka on noin 3,5 desilitraa. Pikkuleipä peittää alleen ruokalautasen.

 


Toistan edelleen: kukin tekee valintansa, kuinka paljon annoksestaan syö. Mutta on hurja huomata, että vähitellen tolkuttomiin annoskokoihin tottuvat sekä silmä että vatsa. Ensimmäisen parin kuukauden ajan vain ihmettelin asiaa. Nyt kauhon kiltisti salaattisaavini pohjia myöten ja olen jopa joskus tilannut pienimmän kahvin sijaan keskikokoisen sumppikupin. Eihän siinä mitään tolkkua ole.

Annoskoot eivät koske vain ravintoloita, vaan kauppojen hyllyillä olevat pakkaukset ovat nekin huomattavan suuria. On myös järkevän kokoisia pakkauksia, mutta keskimäärin trendi on se, että vaahtokarkkeja ja maissilastuja ostetaan jätesäkin kokoisissa pusseissa.

Oma lukunsa ovat Costcon kaltaiset tukkuliikkeet, jossa edulliset yksikköhinnat houkuttelevat ostamaan suunnattomia eriä ruokaa ihan vain sillä, "kun halvalla saa".

 


Ravintoloiden annoksiin liittyen surullista on se, että niistä syntyy paljon jätettä. Vaikka ihmiset olisivat tottuneita syömään isoja annoksia, niin silti ravintoloissa ja kahviloissa näkee harmillisen paljon vain puoliksi syötyjä aterioita. Muistan eräänkin ravintolan, jossa tarjoilija totesi iloisesti, että "ei tätä annosta kukaan yleensä jaksa loppuun syödä". Hmm, onko sen silloin pakko olla niin suuri?

 


Amerikkalaisravintolan annoksen äärellä tunnollisella, "lautanen pitää syödä tyhjäksi" -ajatteluun tottuneella suomalaisella on dilemma: syönkö kaiken, vaikka tiedän sen olevan liikaa vai jätänkö osan syömättä, jotta ruokaa ei menisi hukkaan?

Periaatteessa voisi ravintolassa aina tilata vain puolikkaan annoksen, eikä taatusti jäisi nälkä. Vaan ei sekään kovin tyylikkäältä ja kestävältä ratkaisulta tunnu.

Näitä mietin, kun siirryn vyössä taas reiästä toiseen. Onneksi kengät sopivat aina.

(Postauksen kuvat ovat joltakin kesäiseltä käynniltämme Mountain View'n Farmers' Marketilla)

Posted by Picasa

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Ekaa kertaa suomalainen

Piilaakson kansallisuuksien kirjossa hyvin tavallinen keskustelunavaus on kysymys siitä, mistä päin ihminen on kotoisin.

Mikäli kysymyksistä voi jotakin päätellä, Suomea ei täällä juuri tunneta. Minua veikataan kaikkein eniten hollantilaiseksi, norjalaiseksi ja joskus myös saksalaiseksi. Olen oikeastaan hämmästynyt siitä, miten usein veikkaus osuu Norjaan. Minusta vuonomaa ei ole täällä mitenkään enemmän tunnetumpi kuin Suomi. Liittyyköhän Norja täkäläisillä jotenkin epämääräiseen pohjoisuuteen ja blondiuteen?

Pari päivää sitten kohtasin ensimmäisen kerran ihmisen, joka kysyi, olenko suomalainen. Ihmettelin, mistä hän arvasi. Kysyjä oli kirjastonhoitaja, joka päätteli kansallisuuteni nimestäni. Hän oli kotoisin pohjoisessa USA:ssa sijaitsevasta Michiganin osavaltiosta, jossa on paljon suomalaisia siirtolaisia. Sieltä hänelle olivat tulleet tutuksi myös suomalaiset nimet.

Silti kaikkein tunnetuimmat suomalaiset Piilaaksossa tällä hetkellä ovat vihaiset linnut. Angry Birds -peli on nyt joka paikassa, ja kaupat pursuavat AB-oheistuotteita. Hyvä linnuille, hyvä Espoon ideanikkareille, hyvä suomalaiselle peliteollisuudelle. Fly, Birds, Fly! *krää-krä-krä-krää-krä*

perjantai 12. elokuuta 2011

Kielissä kylpemistä

Kaipa se on uskottava ja hyväksyttävä, että meidän lapsemme ovat eläneet elämänsä varsin monikielisessä ympäristössä.

Havahduin tähän viime viikolla, kun kerroin J:lle, että meille on tulossa kaveri kylään. J:n ensimmäinen kysymys aiheesta kuului seuraavasti:

"Mitä kieltä sen tädin kanssa puhutaan?"

Kyllä on pojalla korvissaan varmasti melkoinen kielihumina. Kotona puhutaan suomea, kun taas pihalla puhutaan englantia, mutta kuullaan paljon myös kiinaa, espanjaa ja farsia. Kolmevuotias on jo oppinut, että eri tilanteissa on käytössä eri kieliä ja on kiva ennakoida hieman, millaista kommunikointia on luvassa.

Hyvin kiinnostavaa on se, että J ei tällä hetkellä halua kuulla sanaakaan viroa. Jos koetan esimerkiksi laulaa jonkin vironkielisen laulun tai hän kuulee meidän aikuisten juttelevan viroksi, alkaa raivoisa vastalausemyrsky.

K:n puheesta suurin osa on suomea, mutta neito tuntuu nappaavan kieleensä jonkin verran myös englantia. Ehkä suloisinta ikinä on se, kun K laulaa Koska meitä käsketään -sävelellä aakkoslaulua. Tiedättehän: aa, bee, cee, dee, ee, äff, gee... Tyttö vain on oppinut sen englanniksi ja laulaa "ei pii, ei pii, ei pii ei..."

Viime päivien ilonaiheitamme on ollut se, että K on lopulta alkanut sanoa "isä". Vihdoinkin!

Lapsen kielenoppiminen on loputtoman mielenkiintoinen asia.

torstai 11. elokuuta 2011

Kuponkiuutiset

Joku teistä lukijoista kyseli kommenteissa muutama kuukausi sitten, ovatko amerikkalaiset edelleen yhtä innostuneita erilaisten alennuskuponkien käytöstä kuin pari vuosikymmentä sitten, kun kommentoija itse oli ollut Amerikassa.

En vielä tuolloin osannut vastata, mutta nyt osaan.

Kyllä ovat. Kupongit ovat kaikkialla.

Ei liene sellaista palvelua tai tuotetta, johon ei jotakin kautta saisi alennuskuponkia. Kuponkeja on kaikkialla. Sanomalehdissä on sivukaupalla leikattavaa. Lehden mukana tulevien mainosläjien joukossa on samaten nipullinen saksittavia kuponkeja.

Kerran tai kaksi kuussa postilaatikkoomme tulee kirjekuori joltakin markkinointifirmalta, jossa on valmiiksi leikeltyjä kuponkeja lähiseutujemme liikkeisiin. Suurin osa on ihan roskaa, mutta nyt olen huomannut, että nippu kannattaa silti käydä läpi. Kasasta on löytynyt mm. lähikauppamme kuponki, jolla olen saanut rasiallisen mansikoita ilmaiseksi. Jos kerran käyn kaupassa muutenkin, niin miksipä en ottaisi kuponkia mukaani.

Leikeltävät paperikupongit ovat perinteinen markkinoinnin muoto. Nykytekniikka mahdollistaa kupongin merkityksen laajentamisen.

Jos asiakas on esimerkiksi Facebookissa jonkin kahvilan fani ja hän saa FB-seinälleen ilmoituksen alennuskupongista, ei tarvitse alkaa printtailla kuponkia. Riittää, kun kaupan kassalla näyttää puhelimensa ruudulta kyseistä FB-tietoa.

Joistakin kahviloista saa älypuhelimeensa sähköisen kanta-asiakaskortin, johon saa ostoksen tehtyään "leiman". Kun "kortti" on täynnä, saa jonkin alennuksen. Minusta tämä on hyvinkin järkevää. Vaihtaisin mieluusti kaikki lompakkoni noin 50 kantiskorttia sähköisiin kortteihin kännykässäni. Puhelin on joka tapauksessa aina mukana.

Kävin pari päivää sitten Starbucksissa, jossa aamupäivällä ostamani kahvin ostoskuitilla olisin muutama tunti myöhemmin saanut toisen kahvijuoman normaalihintaa halvemmalla. Kuponki tavallaan sekin.

Safeway-kauppaketjussa asioidessa saa melkein aina mukaansa kupongin, jolla saa seuraavalla ostosreissulla esimerkiksi dollarin alennuksen mehupullosta tai viiden dollarin alennuksen vaippapaketista.

Ehkä hurjimpia näkemiäni alennuskuponkeja ovat olleet sanomalehdessäni näkemäni kupongit, jotka irti leikkaamalla olisi saanut muistaakseni 2 000 dollarin alennuksen hammaslääkärin palveluista. Kyseinen kuponki oli absoluuttiselta arvoltaan varmasti suurin kohtaamani, mutta samalla se kertoo pelottavan hyvin siitä, mitä hammaslääkärillä asiointi voi täällä maksaa.

Tällä hetkellä suurin ilmiö kuponkirintamalla lienee Groupon-palvelu, joka vahtii käyttäjän itsensä puolesta tuotteiden ja palveluiden tarjoushintoja. Grouponista saa älypuhelimeensa oman sovelluksen, josta voi tarkistaa, onko esimerkiksi jossakin lähiseudun ravintolassa tai kaupassa jokin erikoistarjous.

Vähän hölmistyneen huvittuneena seuraan tätä kuponkihommaa. Mihinkään intensiiviseen mainosläjien selailuun sakset kädessä en todellakaan lähde, mutta esimerkiksi Grouponia voisin kuvitella käyttäväni.

tiistai 9. elokuuta 2011

Rauhaa ja rakkautta, tyypit

Haight-Ashbury (käytetään myös nimeä The Haight) on San Franciscon kaupunginosa, jossa hippihenki vielä leijuu vahvana. Tutustuimme varsin elämänmakuisiin kulmiin perjantaina.

 


Kuvani eivät valitettavasti ollenkaan anna kokonaiskäsitystä seudun värikkyydestä. Toivottavasti tuonne päästään vielä uudestaan katselemaan, sillä katselemistä riitti sekä ihmisissä että rakennuksissa. Maailmaan mahtuu aika paljon erilaisia elämäntaitelijoita, ja Haight-kadun varrella heitä näki edustavan kirjon. Suosittelen tätäkin San Franciscon kolkkaa kaupungissa käyville.

Musiikkifriikkien kannattanee pistäytyä ainakin Amoeba Music -levyliikkeessä, jossa olivat myös alimman kuvan Yellow Submarine -pöytälamput.

 

 

 

 

 

 

Posted by Picasa

Drive-in-kirjasto



Autoileva kansa pääsee palauttamaan lainatut lukemisensa kirjaston parkkihallissa olevaan palautusautomaattiin. Taas olen nähnyt jotakin, mitä aiemmin en koskaan.

maanantai 8. elokuuta 2011

Banaanilastu-maapähkinävoi-hampurilainen

Pakko laittaa tänne teidänkin iloksenne ruokavinkki äkkimakeasta pikkusyötävästä, jota meille tarjoiltiin viikonlopun grillijuhlissa.

Tämä makea jälkiruoka koostuu kuivatuista banaanilastuista ja maapähkinävoista. Yhdelle lastulle sivellään voita ja voin päälle laitetaan toinen banaanilastu - ja katso, pikkuleivän kokoinen jälkiruokasuupala on valmis. Eikä tarvitse syödä kovin monta, kun makean kiintiö onkin jo täytetty. Tai no, meidän K:mme taisi syödä kolme, mutta sitä lasta onkin siunattu norsun ruokahalulla.

Hauskaa alkavaa viikkoa kaikille!

lauantai 6. elokuuta 2011

Pyykkäriämmän huolet

Minulla ei ole koskaan Suomessa tai Virossa ollut vaikeuksia saada pyykistä puhdasta. Mikä tahansa kone ja pesuaine on yleensä aina tehnyt siistiä jälkeä, elleivät likaläntit ole olleet poikkeuksellisen sitkeitä. Täällä kiroilen jatkuvasti sitä, että en löydä yhteistä säveltä pyykinpesukoneemme kanssa.

Yksi probleemani on se, että koneissa ei mainita veden lämpötiloja asteissa. Vaihtoehtoina ovat vain kylmä, lämmin ja kuuma. Olen olettanut, että nämä tarkoittavat lämpötiloja 40, 60 ja 90 (Niin, olen vain olettanut... En siis ole vielä jaksanut ottaa selvää.)

Toinen mietinnän aihe on se, että pesuajat ovat todella lyhyitä verrattuina eurooppalaisiin masinoihin. Perusohjelma, jota käytän, kestää 51 minuuttia. Virossa koneemme peruspesun kesto oli 1 tunti 55 minuuttia. Näin suuri ero tuntuu minusta omituiselta.

Kolmas ja suurin ongelma on se, että en vain keksi, mikä määrä pesuainetta olisi oikea. Täkäläisissä pesuainepakkauksissa ei anneta ohjeita sen mukaan, kuinka suuri kone pyykkääjällä on, vaan kerrotaan, että "lisää ainetta, jos koneesi on iso". Sepä paljon auttaa.

Pesuaineet ovat usein tarkoitettuja niin sanotuille high efficiency -koneille, joka meilläkin on. HE-ominaisuus tarkoittaa, että pesuainetta saisi käyttää noin kolmanneksen tavallista vähemmän.

Meidän pesukoneemme (kuten tuntuvat olevan kaikki pesukoneet täällä) on rummun kooltaan hillittömän iso, ainakin 10-kiloinen. Vaikka meillä lapsiperheenä pyykkiä syntyy aika tavalla, kone on silti harvoin täysi. Tietysti yritän keksiä oikeaa pesuainemäärää myös pyykin määrän mukaan.

Oikeaa pesulämpötilan ja pesuaineen määrän arpominen siis jatkuu. Toistaiseksi tulokset ovat olleet keskinkertaisia. Kaiken lisäksi minua risoo se, että teen miten tahansa, vaatteet vaikuttavat minusta kuluvan pesussa tavallista enemmän. Jotakin pyykkäys-systeemissäni pitäisi muuttaa, mutta en vain vieläkään tiedä, mitä.

torstai 4. elokuuta 2011

Ulkosuomalaisuussarja, osa 7: Muuttoon valmistautuminen

Lupasin taannoin kirjoittaa postauksen siitä, miten meidän perheemme on valmistautunut ulkomaille muuttoihin.

Kohdemaahan ja sen kulttuuriin tutustuminen, asunnon etsintä, viisumien hankkiminen, terveydenhuollosta ja vakuutuksista huolehtiminen, järkyttävä pakkausurakka - ne kaikki ovat asioita, jotka ovat valtavan tärkeitä ja jotka pitää saada hoidettua huolellisesti ja hyvin.

Mutta mikään niistä ei ole niin tärkeää kuin se, että koko perhe on henkisesti valmis lähtöön. Niinpä postaukseni keskittyy siihen, miten pääkopan tulee valmistautua muuttoon. Kokemukseni ovat tietenkin vain omiani. Toisten ulkomaille lähtijöiden tuntemuksia kuulisin mieluusti kommenttilootassa.

Yhteinen päätös on avain onneen

Ensinnäkin: muuttopäätöksen pitää olla perheen yhteinen. Meillä päätöksenteko koski vain meitä kahta aikuista, koska lapsemme olivat liian pieniä sanomaan asiaan juuta tai jaata. Jos jompikumpi puolisoista on vähääkään epäilevä lähdön suhteen, niin on parempi olla lähtemättä.

Kun päätös muutosta on tehty, muuttoprosessin aikana mieliala voi silti mennä ylös ja alas ja välillä tulla päiviä, kun tuntuu, että koko ajatus on järjetön ja haluaisi vain juosta karkuun. Se kuuluu asiaan. Omassa mielessä täytyy silloin vain olla varmuus siitä, että tehty päätös on oikea. Sen varassa kestää heikommatkin hetket. Jos alkaa kaduttaa, ei voi kuin todeta, että "itsepähän halusin". Se pätee myös muuton myöhempiin vaiheisiin.

Työnjako ja tavoitteet selviksi

Toiseksi: perheen sisäinen työnjako täytyy olla selvänä. Kummallakin tulee olla selvä käsitys omista hommistaan ja tunne siitä, että toinen arvostaa sitä, mitä tekee. Kummankin puolison on hyvä miettiä tavoitteensa ulkomailla oleskelun ajalle. Matkan varrella sitten yhdessä ratkotaan, miten tavoitteisiin käytännössä päästään. Toinen ei saa tuntea uhrautuvansa toisen vuoksi.

Meillä T on palkkatyössä ja minä toistaiseksi kotiäitinä, kuten blogia vähänkään lukeneet tietävät. T:llä on ammatilliset tavoitteensa. Minun ulkomaan-vuosieni kiistaton päätavoite on pitää lapset tolpillaan (mikä on tietysti myös T:n tavoite!), mutta en suinkaan ajattele ja tee vain kotiasioita - tulisin hulluksi.

Opettele sietämään itseäsi

Yhteinen päätös muutosta, selkeä työnjako ja selkeät tavoitteet ulkomaan-oleskelulle (oli sen kesto sitten viikkoja tai vuosikymmeniä) ovat äärimmäisen tärkeitä siksi, että ulkomaille lähtiessä ei pääse pakoon itseään eikä perhettään. Se on ollut minulle suuri oppi. Ennen kaikkea itseään pitää sietää ja opetella tunnistamaan reaktioitaan muuttuviin tilanteisiin. Jos hätkähtää jokaista mielenliikutustaan, niin päätyy hyvin nopeasti surkeuden kierteeseen.

Erityisesti muuton alkuvaiheessa elämä on varsin yksinäistä. Ystäviä ja perhettä ei ole samassa maassa - tai samalla mantereella, kuten meillä nyt. Voi mennä päiväkausia, että juttelee vain oman puolisonsa ja lastensa kanssa. Jos puoliso on jurppinut aiemmin, niin tässä tilanteessa jurppiminen voi kasvaa sietämättömäksi. Silloin täytyy kunkin pariskunnan keksiä omat tapansa siihen, miten saada puolison jutut kuulostamaan kiinnostavilta.

Sama pätee lapsiin, sillä heistä ei saa helposti lomaa. Kotiäiti on ulkomailla todellakin kotiäiti, päivät läpeensä ilman suvun ja ystävien apuverkostoa. Mikäli alkaa ahdistaa, täytyy hankkia lastenhoitaja tai laittaa piltit päiväkotiin.

Olen joskus muistaakseni kuullut puhuttavan Piilaakso-syndroomasta. Se tarkoittaa sitä, että tänne tullaan tekemään komeaa uraa ja pitkiä työpäiviä - ja vuoden päästä puoliso pakkaakin laukkunsa, kun ei kestä yksinoloa ja toisen varjoon jäämistä. Suomessakin muistan kirjoitetun "Nokia, disconnecting people" -ilmiöstä.

Ei siihen minusta Piilaaksoa tai suuria työkunnianhimoja tarvita. Ihan mihin tahansa ulkomaille muutto voi riittää väsyttämään puolison, jos perhe yhdessä ei ole tosissaan miettinyt muuton syitä ja seurauksia. Eritoten muuton alkuvaiheessa, väsyneenä ja hermostuneena täytyy todella visusti pitää mielessä, että päätöstä on yhdessä haluttu ja että alun harmit kyllä lientyvät, kun aikaa kuluu. Myöhemmin on hieno huomata, että kun on yhdessä selvinnyt aika isoistakin muutoksista, eivät pienemmät kauheasti enää hetkauta.

Jos mahdollista, aloita pienestä

Näin jälkiviisaana voi todeta, että oli hyvä muuttaa ensin Viroon. Sinne on suomalaisen niin helppo mennä, että se toimii kelpo harjoituksena isompaa siirtymistä varten.

Kun keväällä muutimme perheenä toista kertaa vieraaseen maahan, oli paljon helpompaa ennustaa omia ja puolison reaktioita asioihin, kun oli ne kertaalleen kokenut. Kaikki kunnia niille maailmalle lähtijöille, jotka hyppäävät suoraan Suomesta vaikkapa Kiinaan tai johonkin Afrikan maahan. Siinä vasta saa pääkoppaansa valmistaa.

Kahden muuton jälkeen on huimaa huomata se, että mikään tuleva muutto ei tunnu enää hallitsemattoman suurelta asialta (sellaiselta lähtö USA:aan minusta viime talvena tuntui). Ajatus siitä, että muuttaisi täältä vaikkapa johonkin Pohjoismaahan tuntuu lähes leikittelevän helpolta.

Älkää kuulko edellisessä mitään rehentelevää leuhkuutta. Totta kai muutto maasta toiseen olisi edelleen hirveän iso asia ja älytön stressi. Mutta kuten kaikessa muussakin, kokemus tuo varmuutta ja asiat asettuvat mittasuhteisiin. Eritoten paluu eurooppalaiseen kulttuuripiiriin tuntuisi tämän Amerikan-olon jälkeen mukavan vaivattomalta.

Vinkkini muuttajalle ovat tiivistettynä seuraavat:

- Halua muuttoa ihan aikuisten oikeasti.
- Jos ei vielä tiedä, niin viimeistään muuttoa tehdessä on aika selvittää itselleen, millainen on ja mitä itsestään ja muutostaan haluaa.
- Opettele puhumaan. Kun ottaa päähän, se pitää sanoa ääneen. Muut perheenjäsenet eivät ulkomaillakaan muutu ajatustenlukijoiksi.
- Opettele sietämään yksinäisyyttä ja jatkuvia eroamisia.
- Kehtaa ottaa ulkomailla olosta kaikki ilo ja hyöty irti. Mitä todennäköisimmin kyseessä on elämänvaihe, jota myöhemmin kaihoisasti muistelee. Silloin ei viitsisi harmitella tekemättä jääneitä asioita.

Mitä te muut muuttajat, yksin tai perheen kanssa lähteneet, laittaisitte tähän listaan?
Related Posts with Thumbnails