Riemuitse, maisterin morsian!

No nyt! 53 senttiä pitkänä ja 3830 gramman painoisena on hän syntynyt meille ja lapsi annettu on. Lähdettiin ennen iltakuutta sünnitusmajja ja vähän kuuden jälkeen hän oli jo täällä. Kerkisin vielä kivasti kotia J:tä petiin panemaan.

Ihmeen kivasti pikkuinen otti viestin, että äiti ei nyt tule sillä äiti on siellä vauvaa hakemassa. Ja huomenna äiti tulee vauvan kanssa kotia, ja vauva on tässä kuvassa, ja hänen nimensä on K ja hänestä pitää pitää kovasti huolta.

Sünnitustuba nr. 3:ssa kuultua: "Tommonen sieltä tuli, saadaaks me pitää se?"

Maanantai ei mittään

Aika tuntuu pysähtyneen. Ei ole kirjoitettavaa, on vain tämä odotus.

Kuullaan taas, kun on jotakin asiaa.

Kamferia varpaan väliin

Meillä on räkä lentänyt koko perheessä aika voimallisesti viimeiset puolitoista viikkoa. Tänään sain itse antibioottikuurin keuhkoputkentulehdukseeni ja neuvoja hyvin räkäisen ja kärsimättömän J:n kotihoitoon.

Taas kiinnitti huomioni se, että ns. kovan lääketieteen edustaja tarjoaa hanakasti myös kaikenlaisia luontaistuotteita oireiden helpotukseen. Minun täytyy oikeasti keskittyä siihen, etten näyttäisi hölmistyneeltä, kun lääkäri neuvoo hieromaan lämmittävää menthol-salvaa pojan jalkapohjiin ja varpaiden väleihin.

Eihän moinen varmasti ota jos ei annakaan, mutta tällaisia neuvoja tuntuu vain niin uudelta ja ihmeelliseltä kuulla.

Vaan kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen perhelääkäriimme. Muutaman käynnin jälkeen ko. lääkärikeskus tuntuu jo tutulta ja paikalla on aina sama lääkäri ja erittäin miellyttävä hoitaja, joka kyselee leppoisasti kuulumisia.

Ja voihan veljet, huomenna tosiaan vaihtuu vuosi eikä kovin suuria juhlasuunnitelmia ole ilmoilla. No, jospa Tulokkaamme innostuisi rakettien paukkeesta ja työntäisi itsensä lähiaikoina maailmaan. Armottoman flunssan kiintoisa puoli on ollut se, että olen lähes täysin unohtanut olevani raskaana.

Täysinoppinut synnyttäjä

Nyt minä tiedän synnyttämisestä kaiken. Olen tänään istunut kolmella eri opastusluennolla synnytyksen saloihin. Yhdellä pähkäiltiin kivunlievitystä synnytyksen aikana, toisella synnytyksen kulkua noin muuten vain ja kolmannella tutustuttiin Pelgulinnan synnytyssairaalaan ja siihen, miten asiat siellä ollessa käytännössä pyörivät.

Kaksi viimeistä luentoa eivät sinällään olleet mitenkään välttämättömiä, otin ne lähinnä kielen oppimisen ja ilmapiirin tunnustelun kannalta. Kivunlievitystä käsitellyt luento sen sijaan oli erittäin hyvä ja pani miettimään muutamia juttuja vähän uudella tavalla.

Vietin todellakin lähes työpäivän mitan synnärillä, sillä päivään kuului myös neuvola- ja laboratoriokäynti. Lopultakin muistin kysyä neuvolan tädiltäni, miten on sikainfluenssarokotuksen laita. Hän sanoi, että perehdyttyään asiaan ei suosittelisi rokotetta raskaana oleville. Kuulemma kukaan hänen asiakkaistaan ei ole ilmoittanut rokotetta ottavansa, sillä sillä kaikki pelkäävät rokotteen mahdollisia sivuvaikutuksia.

Raskaana olevat kuitenkin saavat rokotetta ensi viikosta lähtien, mutta neuvolatätini mukaan "rokotteen ottaminen ja sen seuraukset ovat omalla vastuulla".

Huoh, ole tässä sitten jotakin mieltä ja tee päätös!

Hik

Mahani loikkii. Siellä asujalla on hikka.

Hikottelijan tulevat vaatteet on pesty, kantokoppa putsattu ja Kelan laatikko kaivettu esiin, jotta siitä saadaan taas ensivuode.

Hikkaajan arvioitu saapumisaika meille on aika tarkkaan neljän viikon päästä. Hän olisi kovasti tervetullut jo vähän aiemminkin.

Vaatteet on mun aatteet

Kävin eilen hyvin pitkästä aikaa pereklubi.com-nimisellä nettisivulla, joka keskustelufoorumiensa puolesta on erityisesti odottavien äitien suosiossa. Siis samaan tapaan kuin Suomessa on Vauva- ja Kaks plus -lehtien foorumit.

Päädyin tietysti lukemaan keskusteluketjua, jossa kirjoittelevat ne, joilla on laskettu aika tammikuussa. Siellä taivastellaan vaikka mitä ("kuinka usein käyt yön aikana vessassa", "onko verenpaineesi kunnossa", "oletko saanut suonikohjuja"), mutta minun silmääni osui keskustelu siitä, pitäisikö lapselle hankkia uusia vai käytettyjä vaatteita ja tarvikkeita.

En tiedä, onko vain sattumaa, mutta suomalaisessa kaveripiirissäni on jotenkin täysin itsestään selvää, että kaikki kierrättävät lastenvaatteita ja -varusteita. Se on niin tavallista, että sitä ei edes ajattele. Esimerkiksi J:mme vaatteista varmasti 90 prosenttia on käytettyjä. Vaunut, turvakaukalon, kantoliinan, sängyn patjoineen ja ties mitä muuta ostimme kierrätettynä.

Siksi olinkin hämmästynyt, kun virolaisäideistä (tai siis tästä keskustelun otoksesta) yllättävän moni kirjoitti, että ei voisi kuvitella lapselleen mitään käytettyä. Moni sanoi, että heistä tuntuu inhottavalta ajatus siitä, että lapsen vaate on ollut jonkun toisen päällä. Kun ei kuulemma tiedä, kuka ja miten ja millaisissa olosuhteissa on sitä käyttänyt. Jotkut äidit olivat valmiita käytettyjen vaatteiden hankkimiseen, mutta esimerkiksi sängyn patjaa he eivät ostaisi käytettynä koskaan. Yksi äiti ei suostuisi ostamaan edes käytettyä puista lastensänkyä, kun puupintaa ei hänen mukaansa voi saada kunnolla puhtaaksi edellisen käyttäjän hajuista ja pöpöistä.

Erään äidin aviomies oli kerrassaan kieltänyt käytettyjen tavaroiden oston, kun se tuntui ajatuksena niin pöyristyttävältä. Äiti kyseli foorumilla, ovatko muiden naisten miehet suostuneet käytettyjen asioiden hankintaan.

Yksi äiti sanoi, että hänellä on vaikeuksia majoittua hotelleissa, kun "huoneissa tuntuu olevan toisten ihmisten henki". Hänen mukaansa on epämiellyttävää maata sängyssä ja lakanoissa, joissa on ollut jo joku muu. Hmm, tällä perusteella ei kyllä voisi oikeastaan enää astua kotiovesta ulos.

Veikeää, miten erilaiset ajatustavat tämän asian suhteen voi olla. En minäkään lapselleni mistään roskalavalta napattua patjaa ottaisi, mutta kun tiedän, mistä tavara on peräisin ja näen itse laadun, niin eipä kyllä vähääkään askarruta se, onko jotakin paitaa käyttänyt yksi vai neljä lasta ennen meidän tenavaamme.

Suomessa ympäristöystävällisyys-näkökulma on vahva näissä kierrätyshommissa rahansäästön, yleisen järkevyyden ja näppäryyden lisäksi. Pereklubin keskustelua lukiessa kiinnitti huomiota sekin, että muutama kirjoittaja oikein erikseen korosti, että "niin, onhan se kierrätys myös ekologista". Jollakin tapaa minusta tässä näkyi se, että ympäristöasiat ja niiden esille nostaminen eivät Virossa ole vielä lähimainkaan yhtä tuttuja kuin Suomessa, kun asiaa tarvitsee niin kovasti painottaa.

Mutta älkööt nyt kukaan virolainen pitäkö tätä sormi pystyssä kirjoitettuna nuhteluna, kunhan ihmettelen. Jokainen vaatettaa ja varustaa lapsensa niin isolla rahalla kuin haluaa. Pääasia, että vaatettaa.

Raskasta asiaa

Vauhdikas, erinomaisen hauska viikko alkaa kallistua loppupuolelle. Samoin alkaa meidän perheemme hautomiskausi kallistua kohti kalkkiviivoja. Siihen liittyen ajattelin kertoa kokemuksistani virolaisen neuvolatoiminnan parissa, sillä siitä ovat minulta varsin monet kysyneet. Jos et halua lukea äiti-lapsi-maha-juttua, niin lopeta lukeminen suosiolla tähän.

Tulokkaan ilmoittaessa itsestään alkoi meillä pohdinta, missä Tallinnassa oikein käydään neuvolassa ja missä synnytetään. Lähdin selvittämään asiaa ja kävi ilmi, että kaupungissa on kaksi kunnallista ja yksi yksityinen synnytyssairaala. Näiden synnärien yhteydessä toimii myös raskaana olevien neuvola.

Tutkailin, olisiko yksityisellä puolella käyminen jotenkin merkittävästi parempi asia kuin kunnallisella. Totesin, että ei, ja sitten vain lähinnä noppaa heittämällä päätin ottaa yhteyttä Pelgulinnan synnytyssairaalaan, jonka neuvolaan minut otettiin kirjoille. Viron sosiaaliturvaan kuuluvana kaikki neuvolapalvelut ovat meille maksuttomia.

Meillä oli vielä varsin hyvin muistissa ensimmäinen visiitti suomalaisessa neuvolassa, jossa lempeä neuvolan täti jututti meitä varmaan tunnin ja kuulosteli ajatuksiamme esikoisen tulosta.

Täällä meininki oli, öh, suoraviivaisempi. Ensimmäinen neuvolakäynti oli lääkärin luona eikä vierailuun kuulunut turhia hempeilyjä ja puun halailuja. Lääkäri kyseli henkilötietoni, ynnäili rivakasti lasketun ajan ja antoi seuraavan käynnin ajankohdan. Tähän ei kulunut ihan kymmentä minuuttia täyteen. Kiitos hei.

Myöhemmin olen oppinut, että täkäläisillä neuvolakäynneillä ei todellakaan jutustella puolta päivää. Edelleenkään yksikään neuvolakäynti ei ole kestänyt kymmenminuuttista pidempään.

Alkutyrmistyksestä toivuttuani olen todennut, että mikäs siinä. Pääasia on, että asialliset hommat hoidetaan - ja ne todellakin hoidetaan. Virtsa- ja verikokeet, ultraäänet ja kaikki mittaukset otetaan ihan samaan tapaan kuin Suomessakin. Minulla ei ole mitään epäilystä sen suhteen, etteikö minua lääketieteellisessä mielessä tutkittaisi riittävästi. Päänsilittelyä voin sitten hakea vaikka omalta mieheltä tai muilta äideiltä. Tosin luulen, että jos kyseessä olisi ensimmäinen lapsi, miettisin toisin. Ensimmäisessä raskaudessa se ammatti-ihmisten kanssa höpöttely oli aivan mukavaa ja järkevää.

Alkuvaiheessa uutta ja yllättävää oli se, että ensimmäiset 4-5 neuvolakäyntiä olivat lääkärin luona. Suomessahan lääkäri nähdään raskauden aikana ehkä kaksi kertaa, jos ei mitään ihmeitä ole. No, samahan tämäkin on. Lääkärimme oli järkyttävästä kiireisyydestään huolimatta asiallinen ja luottamusta herättävä, joten mikäpä siinä oli hänen luonaan käydä. Nyt kuitenkin olemme jo useamman käynnin olleet kätilön luona eikä lääkäriä varmaan enää nähdä.

Meille uusi asia on hankkia ns. oma kätilö synnytyksen ajaksi. Se tarkoittaa, että ennen synnytystä minulle nimetään kätilö, jolle me soitamme, kun minä tunnen, että synnytys on käynnistymässä. Hän tulee yhtä aikaa kanssamme sairaalaan ja hoitaa synnytyksen alusta loppuun, kesti se sitten kaksi tuntia tai kaksi päivää. Kätilöön tietysti tutustutaan etukäteen ja hänen kanssaan jutellaan omista synnytykseen liittyvistä toiveistamme.

Tämä palvelu on vapaaehtoinen ja siten maksullinen. Tallinnassa taksa on 3 900 kruunua, noin 250 euroa. Minä kohtasin eilisellä neuvolakäynnillä ekan ehdokkaan omaksi kätilöksi ja luulenpa, että juuri hänen kanssaan sopimuksen teemme. Hän oli todella mukava minua muutaman vuoden vanhempi nainen.

Eihän oma kätilö missään tapauksessa ole välttämätön ja olemmekin monta kertaa pähkäilleet, onko moinen palvelu ja rahanmeno tarpeen. Totesimme kuitenkin, että vieraassa maassa synnyttäminen on sen verran jännä asia, että on ihan kiva tietää, että synnytyksessä mukana oleva ammattilainen on jo entuudestaan tuttu ja että hänen kanssaan tulee juttuun. Eilinen tapaaminen ko. kätilön kanssa vahvisti tätä ajatusta.

Marras- ja joulukuun aikana käymme T:n kanssa tutustumiskierroksella synnytyssairaalan tiloihin ja ehkäpä myös jossakin synnytysvalmennuksessakin. Se lähinnä siksi, että synnytykseen liittyvä vironkielinen sanasto tulisi tutuksi. Olisi ihan kiva tietää, mitä on "ponnista, ponnista" tai "epiduraalipuudutus" viroksi. Luvassa on myös kolmas ultraäänitutkimus, mikä oli yllätys, kun luulin, että vain kahdella mennään.

Muutoin tässä vain odotetaan ja aletaan vähitellen kaivaa äitiyspakkauksen laatikkoa varastosta lapselle sängyksi.

Jos lukijoiden joukossa sattuu olemaan Virossa synnyttäneitä äitejä, niin kuulen mieluusti vinkkejä ja kokemuksia.

Sikalentsu ja Viro

Tuolla jokunen postaus aiemmin kysyttiin kommenteissa, puhutaanko Virossa paljonkin sikainfluenssasta.

Ei todellakaan puhuta. Kuten omassa kommentissani totesin, en varmaan tietäisi koko taudista, jos en seuraisi Suomen uutisia.

Aloin oikein sillä silmällä katselemaan viime päivien lehtiä, josko niissä taudista jotain kerrottaisiin. Lauantaisessa Eesti Päevalehdessä muistaakseni oli muutaman rivin juttu siitä, kuinka monta ihmistä Virossa on tautiin sairastunut. Heitä siis on, mutta taisi olla kahden käden sormilla laskettava määrä eikä maan tiedotusvälineiden mielestä näköjään ollenkaan näyttäviksi otsikoiksi asti.

Tänään jo hieman innostuin, kun näin yhden otsikon, jossa kerrottiin, kuinka "flunssan kynsiin joutumista ehkäisee neljä sääntöä". Olin varma, että nyt lopultakin tulee virolainen ohjeistus sikainfluenssan torjumiseen. Vaan ei. Kyseessä oli kyllä uutinen flunssantorjuntakampanjasta, mutta uutisessa ei mainittu kärsäversiota.

Äitiysneuvolassakaan minulle ei ole puhuttu sikainfluenssasta, vaikka Suomen näkemyksen mukaan olisinkin varmasti "riskiryhmää".

Joko blogin lukijoissa on rokotteen ottaneita tai taudin sairastaneita?

Hammaspeikko lannistuu

Päivää vain, blogiväki on palannut takaisin Suomen-reissulta.

Arki alkoi ankeasti, kun pääsin heti aamusta hammaslääkärin tuoliin. Ihan liian pitkään vihoitellut poskihammas osoittautui kuolleeksi ja minulle aloitettiin juurihoito. Se saatetaan päätökseen vasta Tulokkaan syntymän jälkeen, sillä hammaslekurini ei halunnut ottaa minusta röntgeniä raskauden takia. Väliaikaispaikan kanssa elelen siis ensi vuoden puolelle ja toivon, että se pysyy paikoillaan.

Tunnustan suhtautuvani hammaslääkärikäynteihin hyvin vastentahtoisesti ja ajatus siitä, että joku sorkkii hampaideni juuria sai minut suunnilleen menettämään yöuneni. Vaan kiitos ja ylistys taitaville hammaslääkäreille ja tehokkaille puudutusaineille! Vanhan paikan auki poraaminen, kuolleiden kökköjen poistaminen ja juurikanavien puhdistaminen ei tuntunut yhtään missään, ei siis kertakaikkisen missään. Nyt tosin on todella pöhkö olo, kun en tunne leukaani enkä huuliani enkä pysty puhumaan sammaltamatta, mutta kaipa se tästä kohta ohi menee. T:lle nauroin äsken, että sain olla todella tarkkana, etten tunnottomuuden tilassani sohinut huulirasvaa silmäluomiin.

Voin muuten lämpimästi suositella Viru hambakliinik -hammaslääkäriasemaa ja siellä Pille Hindrichson -nimistä lääkäriä. Minua luultavasti jonkin verran nuorempi nainen vakuutti rauhallisuudellaan ja suhtautui asiallisesti pelosta tärisevään olemukseeni.

Perhelääkäriä etsimässä

J:stä ja minusta tuli kesällä Viron sosiaalietuuksien nauttijoita. Kun kuuluu Haigekassaan eli paikalliseen Kelaan, on myös oikeutettu perhelääkäriin ("perearst").

Minulle oli hämärän peitossa, miten ja mistä oma perearst lopulta repäistään. Soitin Haigekassan tiedotukseen ja kerroin tarvitsevamme lääkärin. Minulla oli myös jostakin päähän tullut arvelu, että kun tulee Haigekassan jäseneksi, määrätään automaattisesti jonkin lääkärin asiakaskuntaan.

Perhelääkäriä ei kuitenkaan ollut J:lle ja minulle nimetty, ja sain kuulla, että voisin itse valita, kenen vastaanotolle hakeutua.

Siispä Haigekassan nettisivuille, josta löytyvät tiedot Tallinnassa vastaanottavista perhelääkäreistä. Virossahan ei ole suomalaistyylisiä terveyskeskuksia, vaan perhelääkärikeskuksia, joissa kussakin työskentelee vaihteleva määrä lääkäreitä ja hoitajia.

Netistä löysin tiedot keskuksista, jotka ovat oman kaupungiosamme alueella. Haigekassa suosittelee, että perhelääkäri tulisi valita mahdollisimman läheltä omaa asuinpaikkaa, mikä toki järkevää onkin.

Ei muuta kuin soittelemaan. Kolme lääkäriasemaa soitettuani aloin jo tuntea hieman epätoivoa: lääkärit eivät voineet ottaa lisää asiakkaita. Onneksi neljännen keskuksen kohdalla tärppäsi ja sain kuulla, että J ja minä voitaisiin ottaa heidän asiakkaikseen. Kyseisessä keskuksessa on kaksi lääkäriä.

Tänään sitten kävimme J:n kanssa tekemässä paikan päällä tarvittavat paperityöt. Taas meinasivat ennakkoluulot puskea pintaan, kun tajusin, että lääkärikeskus sijaitsi vanhassa sairaalarakennuksessa, joka oli ulkoa päin melko heikossa hapessa. Sain kuitenkin heittää pahat aavistukseni romukoppaan, kun sisällä tulivat vastaan modernit tilat ja ennen kaikkea erittäin miellyttävä vastaanottoapulainen, joka selvitti ystävällisesti kaikki tarvittavat asiat. Selvisi sekin, että kun Tulokas aikanaan syntyy, tämä sama ihminen (joka on myös sairaanhoitaja) tulee ensimmäiselle kotikäynnille sairaalasta paluun jälkeen.

Nyt on levollinen olo siitä, että lääkäriasia on järjestyksessä. Sitten vain toivotaan, että asiointia perearstille tulee mahdollisimman vähän.

Hämmentynyt Vauva-lehden lukija

En aio tehdä tästä blogista raskausblogia, jossa kerron teille jokaisesta vatsanväänteestäni, mutta koska asia sattuneesta syystä on aika vahvasti esillä arkisessa elossa, saattaa jokin kommentti aiheeseen liittyen tulla. Kuten vaikka nyt.

Männä viikolla ostin elämäni ensimmäistä kertaa suomalaisen Vauva-lehden (joita saa Tallinnan Stockmannilta). Olihan siinä ihan hyödyllistäkin luettavaa, mutta lähinnä lehti auvoisuudessaan ja söpöydessään aiheutti vaivautuneisuutta.

Lisäksi lehti sai ajattelemaan, miten kovin, kovin erilaisia me ihmiset olemme. Eräässä juttukokonaisuudessa nuori isä kertoi kokemuksistaan isäksi tulosta ja synnytyksessä mukana olosta. Synnytyksen aikana tämä isä tuntui puolisonsa tukemisen lisäksi keskittyneen kovasti myös kännykän käyttöön. Tässä suora lainaus tekstistä:

"Kim oli soitellut kaikki sukulaiset ja tuttavat, kummit ja kaverit läpi jo ennen kuin vauva oli edes punnittu. -Jouduin sitten soittamaan mittauksen jälkeen uuden kierroksen. Väliaikatietoja olin lähetellyt jo synnytyksen aikana."

Siis mitä ihmettä!? Toistan: mitä ihmettä, kun en ällistykseltäni osaa muutakaan sanoa.

Jos minun mieheni näppäilee meidän synnytyksemme aikana kännykkäänsä sekunninkin, hän voi muuttaa ihan lopullisesti johonkin toisaalle näppäilemään.

Kyllähän synnytys on pään sekoittava kokemus isällekin, mutta ei siitä niin paljon tarvitsisi seota, että ei osaa erottaa oleellista epäoleellisesta.

Yhden maan kansalainen

Joissakin kahvipöytäkeskusteluissa on tullut esille, minkä maan kansalaisuuden Tulokkaamme saa. Suomen tietenkin, koska olemme T:n kanssa kumpikin Suomen kansalaisia, mutta mietitty on, olisiko myös kaksoiskansalaisuus mahdollinen.

Asia ratkesi helposti käymällä Viron Suomen suurlähetystön nettisivuilla. Tulokkaamme saa ainoastaan Suomen passin, sillä Viro ei hyväksy kaksoiskansalaisuuksia.

Hyvin on pullat uunissa

Näimme tänään televisioruudulta, kuinka meille heilutteli varpaitaan tyyppi, joka on noin 21 viikkoa vanha ja jonka pitäisi muuttaa meille asumaan suunnilleen vuodenvaihteen tienoilla. Tai kyllä hän meillä oikeastaan jo asuu, mutta pysyttelee vielä tiiviisti omassa alivuokralaishuoneessaan.

Tällaista meillä.