Taas on asiakas häiritsemässä työntekoa

Viron ajottain surkea asiakaspalvelu alkaa olla täällä blogissa jo melko kaluttu aihe, mutta pakko jakaa episodi, johon tänään satuin. Välillä "palvelu" on niin absurdia, että melkein naurattaa.

Menin kauppakeskuksessa olevaan tee- ja kahvipuotiin ostamaan itselleni mieleistä teetä. Edelläni tiskin ääressä asioi iäkäs rouva. Myyjä oli viidenkympin tuolla puolen oleva tiukkailmeinen täti.

Tulin puotiin tilanteessa, jossa kaksikko oli ilmeisesti keskustellut hinnasta tai ylipäänsä jostakin - mitä nyt asiointitilanteessa ja tuotteista puhuessa jutellaan. Asiakas ei riehunut, huutanut tai tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Kuulin, kun myyjä sanoi (tietysti viroksi) asiakkaalle: "Teidän olemuksenne on niin jyrkkä. Teidän pitäisi käyttäytyä vähän rauhallisemmin."

Käännökseni on aika huono. Viroksi myyjä sanoi "Teie olete nii järsku olemusega. Peaks natuke rahulikumalt käituma."

Minulla meinasi leuka pudota lattiaan. Kuulinko oikein? Ensin ajattelin, että myyjä ja rouva ovat tuttuja keskenään. Eihän noin muutoin voisi asiakkaalle sanoa. Sitten tajusin, että myyjä oli teititellyt asiakasta. Ei kavereita Virossa teititellä.

Kuinka ihmeessä asiakasrouva pystyi kuuntelemaan rauhoittumiskehotuksen ilman, että olisi poistunut siltä seisomalta kaupasta?

Myyjä ja asiakas saivat kaupantekonsa loppuun. Minä tiesin jo tässä kohden, että minunkaan kohdalleni tuskin on luvassa elämää suurempaa asiakaspalvelukokemusta.

Myyjä kirjoitti kiukkuisesti mutisten muistivihkoonsa jotakin eikä katsonut minuun päin. Minä heläytin mahdollisimman aurinkoisesti "Tere!", jolloin rouvan pää lopulta nousi.

Kysyin myyjältä teetä, jonka nimeä en muistanut, mutta jonka koetin mahdollisimman hyvin kuvailla.

Myyjä alkoi taivastelunsa: "No enhän minä nyt pelkän kuvailun perusteella voi tietää, mitä haluatte. Kyllä pitäisi nimi tietää. Sen takia me aina laitamme teepussin kylkeen nimitarran, että ihminen voi ottaa sen pussin seuraavalla kerralla mukaan. Minulla on tässä satoja purkkeja, en minä voi tietää", täti tylytti viittoen hyllyjä.

Kiitos ja hei. Asiakkaan ongelmasta kiinnostuminen ja siihen ratkaisun löytäminen kuuluu valitettavasti todella harvojen virolaisasiakaspalvelijoiden repertuaariin.

Suolaa haavoille

Aviomies tuli tänään kotiin puhisten. "Pimeyttä, räntää, vesisadetta, likaa! Onko täällä pakko asua!?" 

Marraskuu ei totisesti ole T:n eikä oikein minunkaan juttuni. Varsinkaan sen jälkeen, kun on nähnyt, millainen se voi olla. 

Koska en osaa julkaista uudelleen jo aiemmin täällä ollutta postausta, tyydyn vain linkkiin: 

Veistä syvemmälle haavaan ja rivakka pyöräytys -postaus on melko tarkkaan vuoden takaa. Marraskuuhun voivat kuulua myös kukkivat laventelit ja bougainvilleat.  

Juujuu, tunnelmoidaan ja sytytetään kynttilöitä Iittalan tuikkuihin ja käperrytään vilttin sisään sohvalle villasukat jalassa, kuten naistenlehdissä tehdään ja syödään suklaata ja luetaan kaikki kirjat, joita ei kesällä malttanut. 

Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että seuraavat viisi kuukautta on pimeää ja sataa. Kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että tulee edes luminen, kunnollinen kylmä talvi.  

Nopeasti kertakäyttöistä

Täkäläisessä kahvilakulttuurissa tiivistyy mielestäni hyvin monta piirrettä kalifornialaisesta elämänmenosta.

Kahvilasta haetaan kahvi mukaan, sitä ei nautita siellä.

Kahvi tarjoillaan aina erilaisiin "älä polta näppejäsi" -suojapapereihin ja varoituksiin kääritystä pahvimukista. Pahvikupin saa, vaikka joisi juomansa paikan päällä. Mukaan otettava juoma kannen ja pillin kera on oletus, ei poikkeus.

Ituhipeimmät (kiitos MK:lle Turkuun mieleenjääneestä termistä) tuovat kahvilaan oman mukinsa. Se on tarkkaan ottaen Whole Foods -kauppaketjusta ostettu termosmuki. Sen käyttäminen rauhoittaa ekologista omaatuntoa samalla kun ajelee hybridi-Lexuksella ostamaan Sproutsista orgaanisia omenoita.

Kahvilaan tullaan hyvin tavallisesti vain tekemään asioita, ei rentoutumaan, juttelemaan ja katselemaan ympärilleen eikä varsinkaan nauttimaan hitaasti hyvästä juomasta ja herkullisesta leivoksesta.

Kahviloiden tuottama jätemäärä on älytön. On niin kuvaavan kaksinaamaista, että pahvimukin suojakääreessä kerrotaan, kuinka kääreestä 10 prosenttia on kierrätettyä paperia. Valtavaa. Sanokaa se meksikolaisperheelle, joka lastaa Mi Pueblosta ruokaostoksensa vähintään kymmeneen surkeaan muovikassiin.

Vaikeinta minun on ymmärtää sitä, että kahvin kanssa ei voi istua alas, vaan matkaa pitää jatkaa muki kädessään. Onko kaikilla tosiaan niin kiire? Joillakuilla varmasti on, mutta on tavallista nähdä asiakkaita, jotka lompsivat rauhassa kahvilaan, ostavat mitä ostavat ja sitten palaavat takaisin autoonsa. Pitääkö aina olla liikkeessä?

Voi Tallinna ja hattupäiset mummot märältä haisevissa talvipompissaan Maiasmokkin kohvikissa, rahkaleivokset, joiden kalorimäärää kenenkään ei tule edes mieleen tiedustella ja porsliinikupista nautitut kuumat juomat - minulla on teitä ikävä! Samoin kaipaan maalaisjärkistä kuluttamista, jossa kauppakassin ottaminen mukaan ostoksille on tavallinen asia eikä mikään tiedostavuuspisteitä lisäävä tärkeilevä vihersuoritus.

Viikonloppuna torilla

Kalifornialaisille tuntuvat luomu- ja lähiruoka-asiat olevan kovasti tärkeitä. Mikäpäs siinä, oikein hyvä niin, mutta näin lyhyen oleskelun perusteella tuntuu, että monet intomielisistä ympäristötietoisuuspyrkimyksistä ovat sellaisia, jotka esimerkiksi suomalaiselle ovat täysin arkipäiväistä asiaa.

Ja jos Virossa kuvittelin, että mikään kansa maailmassa ei voi rakastaa asioiden pakkaamista moneen muovipussiin kuten virolaiset, niin väärässä olin. Täällä ei kauppareissusta selviä alle viidellä muovikassilla. Tavaroitahan ei pakata kassalla itse, vaan kassahihnan päässä on työntekijä, joka pakkaa ostokset valmiiksi. Palvelu itsessään on aivan loistava varsinkin silloin, kun itsellä roikkuu kakara kummassakin kainalossa, mutta sen lopputulemana muovikasseja on täysin älytön määrä. Kaiken lisäksi muovipussit ovat tyhjänpäiväisiä ohuita lörppiä, joille ei kovin kummoista jatkokäyttöä ole. (Juujuu, omat kassit voi aina olla mukana, mutta kun aina ei muista...)

No niin, märinät sikseen, kun on hauskempaakin asiaa. Farmers' Market ("Maanviljelijöiden tori") on yleensä viikottain toistuva muutaman tunnin torimyyntisessio, jossa lähiseudun viljelijät myyvät omia tuotteitaan. Ne vaikuttavat olevan täällä kovasti suosiossa ja päätimme katsastaa lauantaina Sunnyvalen ja sunnuntaina Mountain View'n torin.



Oikein leppoisia ja hyväntuulisia tapahtumia olivat nämä, ja myytävänä oli tietysti vaikka mitä herkullista. Tiskit notkuivat erilaisia hedelmiä, juureksia, salaatteja, leipiä, säilykkeitä, kaloja ja leivonnaisia. Ei näkynyt yhtään tyhjänpäiväistä krääsämyyjää eikä metrilakukioskia, vaan ihan oltiin kautta linjan asiassa. Sunnyvalen tori oli paikkana mukavampi, sillä torikojut olivat kivalla Murphy Streetin kävelykadulla. Mountain View'ssä kojut olivat rautatieaseman parkkipaikalla. Ei se toki paljon haitannut, meininki oli hyvä silti. MV:n tori oli tarjonnaltaan suurempi ja ihmisiä selvästi Sunnyvalea enemmän.



Näytti siltä, että monet paikalle tulleista todella hamstrasivat torilta viikon vihannekset. Monet tulivat mukanaan iso kärry tai lastenvaunut, jotka täyttyivät ostoksista.

Sunnyvalestä me ostimme mm. appelsiineja, jotka olivat varmaan makeimpia ja mehukkaimpia, joita olen koskaan syönyt. Onnistuin tietysti unohtamaan appelsiinilajikkeen nimen, mutta tunnistan kyllä, kun vastaan tulee ja kerron sitten teillekin.

Mountain View'ssä eräässä tiskissä oli myytävänä huimasti pikkuleipiä eri makuvaihtoehdoin. Otin kokeeksi yhden suklaa-minttu-cookien ja totesin, että hyvä oli, kun tuli ostettua vain yksi. Meinasi viedä pikkuleipä kielen mennessään.

Myös mansikoita oli myynnissä ja kun J kovasti tahtoi, ostin pari pientä rasiallista. Lapset kyllä niistä pitivät, mutta itse totesin, että marja näytti mansikalta, mutta maistui jollekin geneeriselle yleismarjalle. Pohjoismaisen kesäyönä kypsyneen marjan maun kanssa näiden punaisten marjojen aromilla ei ole mitään tekemistä. Mutta mansikka on vähän kuin pizza: hyvä on aina hyvä, ja vaikka olisi huonokin, niin se on silti aika hyvä.

Lisäksi huomasin erään mansikkamyyjän kojussa lapun, jossa ilmoitettiin, että "marjoja ei ole käsitelty makeutussuihkeella". Hieno juttu heille, mutta karumpi tieto minulle kuluttajana, että tällaista tehdään.

Farmarien torit on nyt siis katsastettu ja hyviksi todettu. Tulevien sunnuntaiaamupäivien ohjelma on näin tiedossa pitkälle eteenpäin.

Ilmaista hupia

Tallinnan pääkirjastossa, hienossa vaaleanpunaisessa vanhassa kivitalossa Vapauden aukion nurkalla, olen käynyt paljon itsekseni, mutta vasta tänään selvisin sinne yhdessä lasten kanssa. Sillä onhan sielläkin toki oma lastenosastonsa, jonka arvelin J:tä kiinnostavan.

Ja kiinnostihan se. Vietimme kirjastossa pitkän tovin kaikenlaista lueskellen. J:n mielestä hienointa taisi olla pieni lukunurkka, jossa isoilla tyynyillä ja patjoilla köllötellen sai lukea kirjoja ja lehtiä. Äiti tosin meinasi nukahtaa Fatboy-tyynyille. Mikä parasta, lastenlehtien hyllystä löytyi Salama McQueen -lehtiä, joita hartaasti tavasimme.

Itse pohdiskelin, mitä tehdä vironkielisten kirjojen kanssa. Kun kerran kirjastossa ollaan, niin lukea pitää. Mutta samalla olen sitä mieltä, että tankero-ääntämykselläni ei olisi järjellistä pojalle kirjoja viroksi lukea. Toisaalta simultaanitulkkauskin on kömpelöä. Tänään päädyttiinkin enemmän katselemaan kuvakirjoja ja tutustumaan paikkoihin. No, ehkä otan asian liian vakavasti. Tärkeintä on se, että kirjasto tulee tutuksi ja tärkeäksi ja siellä on lasten mielestä kiva käydä.

Valitettavasti muutoin positiiviseen asiaan on pakko liittää vähän märinää. Kirjastoon pääseminen on nimittäin vaunujen kanssa todella hankalaa ja pyörätuolilla kulkijalle uskoakseni täysin mahdotonta. Kirjaston ulko-ovelle on ensin kadulta muutama porrasaskelma, ilman luiskaa. Oven takana on eteinen, jossa pitää nousta jyrkkä portaikko varsinaiseen eteiseen. Siinä on luiska kärryille, mutta jyrkkyys ja ahtaus tekee liikkumisesta hankalan. Yksinäinen pyörätuolin käyttäjä ei taatusti selviäisi siitä. Esteetön Tallinna on vielä aika kaukainen haave, kun kirjaston kaltaiseen peruspalveluunkin on noin työläs päästä.

Pululle kyytiä

Tallinnan kaupunkimaisema poikkeaa suomalaisesta siinä mielessä, että täällä ihmiset ovat kovin innokkaita ruokkimaan kaupunkilaislintuja, puluja ja erilaisia ankkoja. Ihan tavallista on nähdä puistoissa ihmisiä kulkemassa kokonaiset iskemättömät leipäpaketit käsissään. Pussien sisällön he sitten heittelevät siivekkäille.

Kyllä minäkin tykkään linnuista, mutta en tykkää siitä, että ne tunkevat lautaselleni. Ja yhä röyhkeämmiksihän linnut käyvät, kun niille pussikaupalla leipää kannetaan.

Täkäläisten innosta ruokkia lintuja olen nähnyt kaksi erityisen äimistyttävää tapausta. Kerran näin, kuinka katetun torialueen alla, keskustorilla, joku rouva levitteli siivekkäille ruokaa. Ihan siinä myytävien elintarvikkeiden vieressä. Näky meinasi tosissaan nostaa verenpainetta, niin ajattelemattomalta se tuntui.

Toinen silmääni osunut tapaus oli Nõmmen torilla. Istuin lasten kanssa torikahvilassa, aivan sisätiloissa. Eräs rouva sai pullansa syötyä. Ihmettelin, kun hän nousi pöydästä ja lähti ulos ovesta lautasensa kanssa. Lautaselle jääneet pullanmurut hän kävi nakkaamassa pihalla päivystäville linnuille ja toi sitten lautasen takasin sisälle.

Vai olenko minä taas vain seipään niellyt tosikko?

Tossua toisen eteen

Koska kökötän aivan liikaa tämän tietokoneen ääressä ja liikun aivan liian vähän, koetan taas repiä itseäni fyysisten suoritteiden pariin. Tallinnassa on erilaisia kuntokeskuksia vaikka kuinka, mutta nähtävästi tällä koulutuksella ei ole mahdollista ymmärtää keskusten hinnoittelupolitiikkaa.

Kirotut jumppapaikat tietysti haluavat sitouttaa asiakkaansa vuoden mittaisilla sopimuksilla, ja sitten on jos jonkinlaista erilaista kuukausittaista hinnastoa, johon vaikuttaa vielä se, mihin vuorokaudenaikaan haluaa hikoilemassa käydä, tarvitseeko personal trainerin, ottaako sopimukseen mukaan myös uimahallin käyttöoikeuden jne.

Minä vain haluaisin käydä jumpassa silloin kun huvittaa.

Lisäksi hinnat ovat aika tähtitieteellisiä. Nyt teenkin kaikkein lyhyimmällä matematiikallani kalkylointeja siitä, kannattaako ylipäänsä ottaa mitään kausikorttia vai maksaisinko aina vain yksittäisestä käynnistä. Mutta en myöskään ole valmis maksamaan punttisalikäynnistä 12 euroa.

Koko ajan näitä juttuja miettiessä takaraivossa on nakuttanut tieto siitä, että laittamalla lenkkarit jalkaan ja astumalla kotiovesta ulos saisi sykettä nostettua ihan ilman kanta-asiakaskorttejakin. Lihaskuntoharjoitteisiin liittyvää välineistöä ja tietotaitokin löytyy ihan omasta takaa.

Missäs ne olikaan ne siskon vanhat Anna-lehden aerobic-kasetit...

Seuraava potilas

Sairaala, jonka yhteydessä kävin raskausaikana neuvolassa ja muutenkin omilla lääkärikäynneilläni, on tullut jo varsin tutuksi. Tänään oli taas siellä asiointia ja päivittelin jälleen kerran ilmiötä, joka toistuu aina, kun siellä käyn.

Omaa vuoroa lääkärille odotetaan pitkässä käytävässä. Jokaisen vastaanottohuoneen ovessa on kyltti, jossa pyydetään odottamaan, kunnes lääkäri kutsuu sisälle. Siitä huolimatta noin puolet asiakkaista käy koputtelemassa ovelle, joko voisi tulla tai marssii edellisen asiakkaan ulos tullessa suoraan sisään. Hyvin tavallinen näky on, että lääkäri palauttaa potilaan käytävään, koska hänen vuoronsa ei ole vielä.

Olenko se taas vain minä, suomalainen tarkoista säännöistä intoileva jäykkis, joka ei ymmärrä, vai miksi se ovikyltin ohjeen noudattaminen on niin hankalaa?

Poissa silmistä, poissa mielestä

Kotitiemme varressa on ollut talonmurju, jossa kuulemma joskus asui spurguja, mutta joka parin viime vuoden aikana on lähinnä ollut silmänrumistuksena. Talon ja tontin omistussuhteista minulla ei ole tietoa.

Tällä viikolla tontilla alkoi kuitenkin tapahtua ja sinne saapui iso siirtolava sekä miehet purkamaan mörskää, mikä on ihan mukava juttu.

Se, mikä olikin kiintoisampaa, oli illankähmässä alkanut trafiikki kotikatumme varren taloista kohti siirtolavaa. Meidänkin tutut naapurimme ovat kärränneet siirtolavalle kaikenlaista romua talleistaan, kun siitä näin näppärästi eroon pääsee ja hykerrelleet, kuinka lavan reunat ovat niin korkeat, että sinne ei kukaan tule katsoneeksi, mitä sinne on laitettu.

Hmm. Pieni kukkahattutäti minussa on hieman pahastunut.

Rohkeuspiikki ja tekoaurinko

Kauneusleikkaukset, botox-ruiskeet, silikonit ja muut sellaiset ovat jokaisen ihmisen oma valinta, enkä haluaisi siunustella niiden turhuutta, mutta niitä mainostavien klinikoiden härskiydellä voisi sentään olla jotakin rajaa.

Luin hammaslääkärin vastaanotolla Kroonika-lehteä (paikallinen 7 Päivää) ja erään mainoksen nähdessäni meinasin pudota penkiltä, kun kiukustuin niin. Medemis-niminen yritys kampanjoi em. hoitoja mainoslauseella "Süstime naistesse julgust" - Ruiskutamme naisiin rohkeutta.

Ruiskuttaa rohkeutta!? Kyllä ovat elämässä rohkeuden ja itsetunnon eväät todella heikoilla, jos rohkeus tulee botox-ruiskeesta.

Viime aikoina on osunut silmiin ihmeellisen monta juttua julkkisnaisista, jotka kertovat kauneusleikkaus ja -ruiskutuskokemuksistaan.

Tuntuu, että Virossa puukkojen ja piikkien kanssa tehtävästä kauneudenhoidosta kehdataan puhua paljon avoimemmin kuin Suomessa ja että asiaan myös suhtaudutaan myötämielisemmin. Korostan, että tämä perustuu täysin perstuntumaani. Minulla ei esimerkiksi ole tietoa kauneusleikkausten määrästä täällä verrattuna Suomen lukemiin.

Kauneusleikkauksia liippaa läheltä myös solariumin käyttö, joka samaten vaikuttaa olevan täällä huimasti Suomea yleisempää. Solarium-keskuksia näkee vähän joka kadunkulmassa. Suomessa solariumit jäivät suurelta osin 1980-luvulle.

Solariumin käyttö nousi täällä keskustelunaiheeksi pari viikkoa sitten, kun Virossakin tuli julki kansainvälinen tutkimus (oliko se WHO:n vai minkä) siitä, että solarium todella lisää syöpäriskiä. Lehdissä haastateltiin täkäläisiä lääkäreitä, jotka vahvistivat, että ihosyöpätapaukset ovat lisääntyneet ja erityisesti nuorilla. Yksi syy on luultavasti solarium. Solarium-keskuksissa käy asiakkaina jopa 12-vuotiaita lapsia.

Jos nyt vain koetettaisiin kestää itseämme ilman törröttävää ylähuulta (Medemiksen mukaan "luonnollisesti korostettu ylähuulen linja") ja tummankeltaista rusketusta. Melanoomaluomet ovat sitäpaitsi paljon rumempia kuin talvenkalpea iho.

Viron posti, meillä olisi hieman keskusteltavaa

Olen lopulta tullut siihen tulokseen, että kaikki Viron postin kuljetettavaksi annettavat kirjeet ja paketit täytyy lähettää kirjattuina. Valitettavasti.

Tänään sain kuulla, että täysin tavallinen ykkösluokan lentopostikirje, jonka olen lähettänyt viime viikon maanantaina, ei ole vieläkään päässyt kohteeseensa Suomessa. Ottaa tavallista enemmän pannuun, sillä kirje todellakin olisi saanut mennä ajoissa perille, mutta nyt se aiheuttaa viivästymisensä takia tyhmää lisävaivaa.

Näyttää siltä, että täkäläisen postin liikkeissä on varsin paljon häilyvyyttä. Joskus posti kulkee aivan niin kuin pitääkin, joskus taas lahden ylitys kestää viikkokaupalla.

Jatkossa täytyy siis kirjata kaikki lähetykset, sillä sen avulla voi ainakin osoittaa, milloin on mitäkin lähettänyt ja mihin.

MUOKKAUS: Sain kuulla em. kirjeeni vastaanottajapäästä, että se oli lopulta eilen saapunut perille. Hyvä niin, mutta puolitoista viikkoa on minusta silti liian pitkä aika.

Roskapostia

Jokin aika sitten märisin täällä kierrätyksen hankaluudesta ja harmittelin, miten kotikatumme varresta olivat häipyneet suuret keräyslaatikot. Takaisin on tullut vain laatikko, johon voi viedä muistaakseni muovit ja pullopalautukseen kelpaamattomat lasit.

Meidän elossamme tavallisin kierrätystavara olisi kuitenkin keräyspaperi. Nyt olen metsästänyt tietoa siitä, mihin meidän lähellämme voisi viedä keittiön nurkassamme yli äyräiden tursuavat keräyspaperikassit.

Vaihtoehtoja ei ole monta. Tallinnan kaupungin nettisivuilta löytyi lopulta tietoa, että kaupunginosassamme on yli 50 erilaisten jätteiden (lasi, muovi, metalli) keräyslaatikkoa. Hyvä niin, mutta näistä vain kaksi on paperinkeräyslaatikkoa.

Tämä on sekä ärsyttävää että kiinnostavaa. En ole ottanut selville, kuinka suuri osa kansasta lukee kotiin tilattavaa sanomalehteä. Oli lukema mikä tahansa, niin johonkinhan ne luetut lehdet pitäisi viedä. Onko lehdentilaajien määrä niin pieni, että paperinkeräyslaatikoita ei vain tarvitse kokonaisen kaupunginosan alueella paria säiliötä enempää? Vai laittavatko ihmiset sanomalehdetkin sekajätteisiin? Tai polttavat takassa?

Sen sijaan lasi- ja muovipalautuspönttöjä on vaikka kuinka. Jos olisin tyly, kysyisin, juovatko virolaiset niin paljon, että lasipalautuspisteitä tarvitsee noin mahdottomasti. Ihmettelen myös, onko pantittomia pulloja oikeasti noin paljon vai lipsahtaako keräyspönttöihin vahingossa enemmänkin lasia, josta saisi rahaa, kun kiikuttaisi ne automaattiin?

Yksi tyypillisimmistä jätesäiliöistä näyttäisi olevan "segapakend" eli sekalaiset pakkaukset. Voin vain kuvitella, mikä näiden säiliöiden sisältö on. Ehkä etsin lähimmän segapakend-pöntön ja käyn pudottamassa keräyspaperimme sinne.

Avokämmentä kutittaa jälleen

Matkatessani Suomeen ja takaisin J:n kanssa suuri osa laivalla olosta kuluu lasten leikkipaikalla. Keskiviikkona Suomeen mennessä ja sunnuntaina Tallinnaan tullessa puhisin kiukkua niiden vanhempien suhteen, jotka jättävät lapsensa leikkimään eivätkä sen jälkeen vaivaudu vähääkään seuraamaan, mitä piltit puuhaavat.

Sunnuntain laivamatkalla tein oman lapsen kaitsennan ohessa seuraavaa:

- koetin estää toisia lapsia laskemasta liukumäessä pienempien päälle, ja pitänyt sitten monikielistä saarnaa, kun näin on kaikesta vahdinnasta huolimatta käynyt.
- vahdin haukkana, että riiviömäisimmät eivät tuuppaa J:tä pois leikkiauton päältä.
- käskin pikkupojan lopettaa toisen pojan hakkaamisen leikkikuormurilla. Hakkaajapojan vanhempia ei näkynyt missään.
- rauhoitin ja silitin päästä täysin vierasta lasta, jonka silmään toinen heitti pallon. Poika itki surkeana, mutta tämänkään lapsen vanhempia tai muuta huoltajaa ei näkynyt. Lapsi onneksi tyyntyi vieraan tädin rauhoitteluista.

Tämänkertaisilla reissuilla eniten pahanteossa olivat venäjänkieliset lapset, vaikka toki myös suomen- ja ruotsinkieliset kunnostautuivat. On kieltämättä hieman absurdia komentaa viron kielellä noin viisivuotiasta venäjää puhuvaa lasta, mutta ilman mutinoita loppui mm. tuo leikkikuormurilla hakkaaminen.

Myös surkeasti itkenyt lapsi oli venäjänkielinen, ja siinä sitten lohdutin vähän kaikenlaisilla kielillä, paitsi pojan äidinkielellä, jota en osaa yhtään. Onneksi silittäminen ja kipeän paikan päälle puhaltaminen ovat yleismaailmallisia apukeinoja kivun hoidossa.

Nyt laivan leikkipaikalla oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita ehkä tavallista enemmän. Kuitenkin sekä nämä että monet muut aiemmat matkat ovat minun mielessäni vahvistaneet kiintoisaa seikkaa: jo pienissä lapsissa ja heidän tavoissaan leikkiä näkyy se, mistä kulttuuripiiristä he ovat.

Suomen ja Viron välillä matkatessa korostuu luonnollisesti ero vetäytyvien pohjoismaalaisten sekä räiskyvien venäläisen kulttuuripiirin kasvattien välillä. Jos venäjänkieliset aikuiset ottavat reilusti tilaa ympärilleen ja pitävät ääntä, niin samoin tekevät myös heidän lapsensa. En tiedä itkeäkö vai nauraa, kun kerta toisensa jälkeen saa nähdä, miten suomalaiset ja virolaiset vanhemmat vähin äänin hakevat lapsensa pois pallomerestä, kun sinne saapuu muutama voimalla ja vauhdilla telmivä venäjänkielinen lapsi.

Lasten leikeissä saa ja pitää olla vauhtia ja ääntä, mutta vanhemmilta -kansallisuudesta riippumatta- pitäisi vaatia sen verran vastuuntuntoa, että jaksaisi kahvinjuonnin ohessa katsoa, ettei oma tenava pilaa kaikkien muiden leikkejä.

Kierrätyksen vaikeudesta

Plääh, takana taas yksi kauppareissu, jonne mukaan ottamani palautuspullot sain roudata takaisin kotiin.

Oman takapuolituntumani mukaan Virossa on pelkästään täällä asumamme reilun vuoden aikana kehitytty kovasti ympäristötietoisuus- ja kierrätysasioissa. Kierrätyspisteitä ja pullopalautusautomaatteja on tullut lisää, ja kauppojen hyllyissä luomutuotteet alkavat vähitellen näkyä paremmin.

Osansa kierrätysintoon on talouskriisillä. Ihmiset ovat töiden loppuessa ja rahojen vähetessä alkaneet tajuta, että kirpputorillakin voi käydä ja että pullojen keräämisestä voi saada pienen lisän lompakkoon.

Kaikki tämä on mielestäni oikein hyvä ja mainiota kehitystä, mutta pakko sen verran märistä, että suomalaiseen kierrätyssujuvuuteen on vielä jonkin verran matkaa.

Esimerkkinä siitä on vaikkapa lähikauppamme pullopalautusautomaatti. Varsin isossa marketissa on vain yksi "palautusreikä". En tiedä, kuinka suuret tilat pullojen vastaanottopäässä on, mutta poikkeuksetta kone menee aina tukkoon, kun sinne pulloja palauttaa. Ja kun palautusreikiä on vain yksi, automaatilla on aina jono.

Tänään lähdin taas kauppaan täyttäen J:n vaunujen korin ja selkäreppuni palautuspulloilla. Edelläni jonossa seisoi kolme ihmistä, joista kahdella oli kaksi jätesäkillistä pulloja ja yhdellä neljä muovikassillista. Ajattelin olla kärsivällinen ja odottaa, mutta malttini kesti noin 15 minuuttia. Päätin, että lähden kauppaan tekemään ostokseni ja palaan sitten pullojen pariin.

Kaupassa hiippailin kaikessa rauhassa, kun J:kin oli tyynin mielin. Kun palasin automaatille, jono oli edennyt yhden ihmisen verran. Kiroilin mielessäni, keräsin kamppeeni ja lähdin talsimaan kotiin ostosten lisäksi myös tyhjät pullot mukanani. Harkitsin hetken jättäväni pulloni edellä jonottaville, mutta niin nuuka olen, että rahaa en raaski pois heittää. Kokeillaan ensi kerralla paremmalla onnella.

Oman kotikatumme varrella on ollut helposti saatavilla kaikki keskeiset kierrätyslaatikot. Niihin on kävelylenkin ohessa ollut helppo viedä paperit, pahvit, lasit ja metallit. Pari viikkoa sitten yhtäkkiä suurin osa laatikoista hävisi ja tilalle tuli yksi, johon saa viedä vain metallia ja muovia. Siis häh!? Toivon hartaasti, että tämä asiaintila ei jää pysyväksi.

Mitä tällä märinällä haluan sanoa? Sitä vain, että kierrätystä pitää mielestäni ehdottomasti kannattaa ja kehittää, mutta valitettavasti useat ihmiset ovat niin laiskoja olioita, että kierrätyksestä pitäisi tehdä varsin helppoa, jotta sitä jaksaa tehdä. Odotan toiveikkaasti, että keräyspaperilaatikko palaa kulmillemme. Jos ei, alan pohtia, kuinka ekologista minun on lähteä autolla ajaen viemään papereitamme jonnekin kauempana sijaitsevaan säiliöön.

Koska minulla ei ole mitään kierrätysaiheista kuvaa, laitetaan tähän kuva aivan muusta. Tai no, edustaahan tämäkin kuva ekologishenkisesti ruuan monipuolista käyttöä. Kuvan superhieno possu seisoo Tarton kauppahallin edustalla. Patsaasta voi tarkistaa, missä kohtaa sikaa olikaan potkaa tai kinkkua.

 

 

Arbuusi-aika

Kauppoihin ja toreille ovat taas ilmestyneet suuret vesimelonilaatikot. Muistan jo viime syksynä kummastelleeni, miten paljon enemmän täällä tunnutaan kuluttavan vesimeloneja kuin Suomessa. Mikäs siinä, hyviähän ne ovat, mutta miksiköhän niin on?

Arbuusin valintaan suhtaudutaan hartaudella. Katselin tänään lähikaupassa, kun pariskunta oli melonilaatikolla. Mies käänteli ja kaiveli meloneita ja nainen seurasi vierestä, ilmeisesti valmiina huikkaamaan, milloin miehen käteen osuu sopiva hedelmä.

Sitä vain en ole tajunnut, miksi niitä pitää käännellä. Jos kaikki näyttävät ihan yhtä vihreiltä ja hyviltä, onko pakko kaivautua valtavan arbuusisiilon pohjalle hakemaan omaansa?

Tämä hedelmien ja vihannesten tarkka valikointi on kyllä muutenkin yleisempää täällä kuin Suomessa. Hedelmiä kaivellaan, pyöritellään ja punnitaan käsissä, haistellaan ja lopulta sitten otetaan ehkä se viides tomaatti. Tämäkin on minusta ihan ok, sillä kyllähän sitä haluaa ostaa laadukasta, kun joka tapauksessa ostaa. Mutta saivarteleva suomalainen minussa märisee ja toivoo, olisiko mahdollista, että niitä hedelmiä käsiteltäisiin hypisteltäessä vähän hellemmin? Ja silmämääräisestikin pystyy hedelmien ja vihannesten kuntoa aika hyvin arvioimaan ennen kuin niihin sormensa lykkää.

Räyh ja kiitos

Kyllä taas meinasin hermostua täkäläiselle bussikäyttäytymiselle. Nämä ihmiset eivät mitenkään malta odottaa, että bussista poistuvat ehtivät autosta ulos, vaan mummolaumat tunkevat linja-autoon, vaikka sieltä esimerkiksi on tulossa äiti nostaen lastenrattaita ja meinaa lentää portaissa selälleen. Ei ymmärrä tätä. Tallinnan bussi- ja ratikkakuskit osaavat katsoa peiliin ja odottaa, että kaikki halukkaat ehtivät kyytiin, ei sinne ole pakko tunkea!

Sen sijaan paljon lämpöisiä ajatuksia sille venäläiselle nuorelle miehelle, joka itsestäänselvän eleettömästi tuli auttamaan minua em. tilanteessa ja nosti J:n vaunut kanssani alas kadulle. Näitä gentlemanneja tuntuu täällä onneksi riittävän. Eivät he edes näytä kiitosta kaipaavan, sillä eivät edes katso kohti, kun käyvät auttamassa ja häipyvät sitten omille teilleen.

Näin se sitten vissiin on, että kaaoskin voi olla sujuvaa, kun vain joku muistaa jeesata.

Paheksuntaa

Täti märisee taas. Edellispostauksessa mainitsemallani Kumu-reissulla kävelin kauniissa auringonpaisteessa Kadriorgin puistossa. Huomasin, kun puiston laitaan lipui vaaleanpunainen limusiini. Limu-autoilu on Tallinnassa jokapäiväinen näky, tosin juuri tuota vaaleanpunaista en ollut aiemmin nähnyt.

Autosta alkoi purkautua nuoria naisia. Joukko oli pukeutunut varsin kepeästi, oli lyhyttä hametta, niukkaa toppia ja tiaraa päässä. Polttariseurueesta ei ollut kyse, sillä tytöt olivatkin noin 16 - 17-vuotiaita. Myöhemmin sain naapureiltamme kuulla, että lukioiden yo-kirjoitukset ovat alkamassa ja sitä kaupungilla juhlittiin.

Eipä tässä mitään, teinityttöjen seurue oli bilemielessä liikenteessä ja näytti ihan siltä kuin teinityttöseurue silloin tällöin näyttää. Varsinainen paheksuntani koskee aikuista jakkupukunaista, joka oli joukon mukana ja alkoi ahkerasti kuvata tyttöjä. Tytöistä otettiin pitkä tovi riehakkaita ryhmä- ja kaverikuvia. Kaikilla oli hyvä meininki.

Kuvaaminen kuitenkin huipentui siihen, että nainen ohjasi tytöt riviin, kehotti heitä olemaan selin kameraan, pyllistämään keveästi ja samalla nostamaan minihameidensa helmaa.

Tässä kohtaa moralistitantta minussa alkoi kuohua ja teki mieli syöksyä repimään kamera kuvaajanaisen kädestä. Ohikulkevat miehet olivat kyllä tapahtumasta kovin kiinnostuneita.

Jos minulla olisi tytär ja joku aikuinen ikinä koskaan missään pyytäisi häntä pyllistämään kameralle hametta nostaen, voin vannoa, että kyseinen ihminen ei tulisi ikinä kymmentä kilometriä lähemmäs lastani.