Retroruokailua ratikkamatkan päässä keskustasta

Kaikesta retrosta, vintagesta ja menneiden muistelusta, jopa neukkunostalgiasta, on tullut parin viime vuoden aikana ainakin Tallinnassa aivan tavattoman viileetä. Retrohenkisiä kahviloita ja ravintoloita tuntuu olevan joka paikassa, ja kaikki ovat niiiin persoonallisia ja 1980-luvun lampuin sisustettuja, että ne alkavat olla kaikki varsin samanlaisia. 

Mutta eipä niiden hauskuutta voi täysin kieltääkään. Tämän postauksen kuvissa esittäytyy ravintola Söökla, suomeksi Ruokala. Sinne päädyin vahingossa, kun minun piti eräänä aamuna odotella T:tä enkä ollut vielä saanut aamiaista. Muistin lukeneeni Sööklasta jostakin naistenlehdestä, ja kun satuin olemaan korttelin päässä paikasta, menin aamupalalle. 

Kuten näkyy, ulkoapäin ruokala ei varsinaisesti houkuttele. Ravintola on teollisuusalueen sisäpihalla, joten paikkaa pitää osata etsiä. Pieni ulkoterassikin on Sööklan eteen rakennettu, mutta merimaisemia on turha odottaa. 

Mutta sisällä onkin valoisa ja mahdottoman herttainen, kuulemma 1980-luvun neuvostoruokalan tyyliin sisustettu ruokapaikka, josta saa pikkurahalla oivallista sapuskaa. Hyvin hautunut neljän viljan puuro oli muistaakseni euron ja hedelmäsalaatti toisen euron. Lounaiden hinnat ovat 2,50 - 3 euron kieppeissä. Jos olet töissä Tallinnan poliisissa, saat vielä alennusta (poliisiasema on aivan vieressä).  

Ydinkeskustasta tänne on matkaa suunnilleen 2,5 kilometria. Retrofiilistelyyn voi yhdistää ratikkamatkan, sillä ratikat 3 ja 4 (päätepysäkki Tondi) tuovat aivan Sööklan viereen. 

Tämä oli paikka, jossa tuli hyvä mieli. Silloin ei ravintola voi olla läpeensä huono. 

Välitunti, paras tunti

Kuulin jokin aika sitten, että virolaiset lapset eivät käy koulupäivän aikana ulkona. Välituntisin ollaan sisällä.

En ensikuulemalta halunnut sitä uskoa. Tänään jututin aiheesta naapurin neljäsluokkalaista ja hänen vanhempiaan. Reipas naapurintyttömme käy aivan tavallista virolaiskoulua aivan tavallisessa tallinnalaisessa kaupunginosassa. Totta se oli: virolaiskoululaiset viettävät päivänsä sisällä. Ulos mennään vain niinä päivinä, jolloin on liikuntatunti ulkona.

Kouluun tullaan aamulla ja päällysvaatteet jätetään narikkaan, jota vahtii narikanhoitajatäti. Näin on kuulemma ollut neuvostoajoista asti. Naapurimme kertoivat, että neuvostoajalla yksi syy vahdittuun narikkaan oli pelko varkauksista: jos joku lapsi oli kerrankin saanut hyvät jugoslavialaiset saappaat, niitä piti vahtia tai muuten niitä ei pian ollut.

Lapset kuulemma viettävät välituntinsa käytävillä tai luokissa oleillen. Enää sentään ei tarvitse kävellä parijonossa käytävää ympäri opettajan vahtiessa, kuten naapurimme kertoi hänen lapsuudessaan tehdyn.

Onhan koulusysteemeissä eroja, mutta huomasin yllättyneeni tästä ulkoilutiedosta kovasti. Suomalaisena on niin tottunut siihen, että välitunnilla mennään ulos säällä kuin säällä.

Ja miten ihmeessä erityisesti pienet oppilaat jaksavat koulupäivänsä, jos eivät saa välillä päästellä höyryjä ulos pihalla juosten ja leikkien?

On täysin mahdollista, että tässä on koulukohtaisia eroja eri puolilla Viroa. Parinkymmenen oppilaan kyläkoulussa Viron maaseudulla voi olla aivan eri meininki kuin Tallinnan keskustan koulussa.

Joka tapauksessa - olipahan taas kiinnostava kulttuuriero!

Sitä vain mietin, missä virolaislapset oppivat leikkimään mustaamiestä, tervapataa ja kymmentä tikkua laudalla? Tai jos oppivat leikkimään päiväkodissa, niin tuleeko niitä enää kouluun lähtemisen jälkeen leikittyä?

Pranglin saarella, osa 1

Pranglin saari on Viron pohjoisin asutuin saari ja se sijaitsee noin 9 kilometrin päässä Tallinnan kupeessa olevasta Viimsin niemestä. Pysyvästi saarella asuu noin 80 ihmistä. Hallinnollisesti Prangli kuuluu Viimsin kuntaan, josta myös yhteysalukset saaren Kelnasen satamaan lähtevät.

Juuri uunista tullutta savukampelaa, aamulla pyydettyä. Nam. Kalastuksesta eläneellä saarella on nykyisin enää yksi kalastusalus ja sillä neljä kalastajaa. (lisää kuvia postauksen lopussa)

Pranglilla on koulu, kirkko, kylätalo, kauppa, kioski, matkamuistomyymälä ja muutamia majataloja. 

Tunnelma saarella on ainutlaatuinen. Saari on oli neuvostoaikana täysin suljettu. Paikallisten lisäksi saarella eli 60 neuvostosotilasta. "No täysihoidossahan ne olivat, muuta tehneet kuin ryypänneet", tuhahti Pranglin koulussa vuodesta 1969 asti opettanut rouva, kun hän kertoi elosta saarella. 

Saaren ympärysmitta on 27 kilometriä. Sotilaat kiersivät saaren kaksi kertaa vuorokaudessa. Rantahiekat haravoitiin tasaisiksi, jotta sotilaat saattoivat nähdä, jos joku paikallisista oli yrittänyt karata. 

Venäläiset lähtivät, Prangli jäi. Paikalliset elävät elämäänsä ja koettavat parhaansa mukaan pitää saaren vireänä. 

Mutta totuus lienee se, että kovin suurta väestöryntäystä ja elinkeinoelämän virkistymistä Pranglille ei voi odottaa. Saaren koulussa on 12 oppilasta, joista kaksi on kylän omia lapsia. Muut ovat erityisoppilaita mantereelta, jotka on pitänyt saada pois Tallinnan kouluista, koska he eivät siellä pysy. Pranglilta on paha karata ryyppäämään. 

Ihmeellinen tunne on Pranglilla käydä. Ihmiset ovat ystävällisiä, ympäristö mitä kaunein, tunnelma kaupungista tulijalle varsin eksoottinen, mutta silti mieli on haikea - mitähän tällekin saarelle ja sen ihmisille käy? Ei saarelle kukaan enää asumaan muuta. Töitä ei ole, ja saarella asuminen vaatii, arvelisin, aivan omanlaistaan mielenlaatua, jota ei kärsimättömällä nykyihmisellä aina ole. 

Tässä ensimmäinen satsi kuvia Pranglista, satunnaisessa järjestyksessä. Lisää myöhemmin. 

Pranglin miehet suolaamassa savukampeloita.

Pranglin kylänraittia.

Pranglilaista pihapiiriä.

Saarella oli paljon hienoja kiviaitoja, ja jossakin näin kyltin, että niitä jonkin projektin turvin yritettiin erityisesti kunnostaa.

Suomenlahden ällötyksiä, pieniä meduusoita. Vesiraja oli niitä aivan täynnä.

Enpä ollut aikoihin kävellyt niin kauniissa petäjikössä kuin Pranglilla.

Hämmentävä kokemus keskellä metsää: maan sisästä nousi maakaasua. Kun oppaamme vei tulitikun putken suulle, syttyi tuli saman tien.

Kyläkauppa. 

Juhlatunnelmia

Pojan kolmevuotissynttäreitä vietettiin toissailtana kera kolmen naapuriperheen. Minä leikin pullantuoksuista kotiäitiä ja sain aikaiseksi laskiaispullat (kyseessä oli luultavasti elämäni toinen tai kolmas itse tekemäni pullataikina, joten olin aika tohkeissani) ja hain kissa-synttärikakun lähileipomostamme Pihlakasta.

J:n juhlinta alkoi toki jo aamulla. Äiti, isä ja pikkusisko koettivat laulaa päivänsankarille onnittelulaulun, mutta poika kieltäytyi huudon ja itkun kera jyrkästi kuulemasta "Paljon onnea vaan". Sitten kyselimme, olisiko jokin muu laulu parempi, ja lopulta selvisi, että J haluaisi kuulla laulun "Tuuli hiljaa henkäilee, aalto vapaa välkkyilee". Laulettiin siis se, minkä jälkeen päästiin avaamaan ensimmäisiä paketteja.

K pukeutui isoveljen juhlapäivänä tylliin ja rusetteihin ja oli niistä selvästi aika onnellinen. Tuon sinivalkoisen Libero-bodyn olisi tietysti voinut yrittää ehtiä ottaa alta pois, mutta älkää kiinnittäkö huomiota tyylirikkeeseen.

Olemme näköjään onnistuneet luomaan joitakin Suomi-perinteitä tarjoilussamme: naapurin tokaluokkalainen hihkaisi ilosta, kun näki juhlapöydässä Pandan Lakumix-karkkipussin ja sanoi, että "toivoinkin, että täällä olisi näitä".

Yksi naapurin isännistä muisteli lakritsikulhon äärellä neuvostoaikoja. Hän oli nuorena poikana saanut Suomesta ison laatikollisen lakuja ja ahminut ne kerralla. Tuloksena oli ollut koko vartalon peittänyt ihottuma, mutta ei haitannut, kun onni käsittämättömän hyvistä lakuista oli ollut niin suuri!

 

Vähän on keskiluokkaisen keski-ikäinen olo, kun leipoo pullaa Tupperware-alustalla...

 

J:n juhlapulla

 

Neiti Näpsän tylli-ihanuus.

 

Kissakakusta ehdittiin jo ottaa kynttilät pois ennen kuvausta. Hienosti J ne puhalsi sammuksiin.

Päivän vinkki: suosi venäläistä

Ennakkoluuloinen kun olen, eivät mielikuvani venäläisistä/neuvostoliittolaisista tuotteista ole aina sieltä laadukkaimmasta päästä. Mutta tokihan suuressa naapurissa osataan paljon asioita, ja yksi sellainen asia on näköjään vesivärien valmistus.

J on ahkera akvarellimaalauksen harrastaja, kiitos hoitotätimme, joka on koko ikänsä ollut innokas piirtäjä ja maalaaja. Lapsenhoitajamme on myös osannut huolehtia asialliset työvälineet lapselle, missä asiassa selkeä ohje on kuulunut: katso, että vesivärit on valmistettu Venäjällä. Idän suunnasta kuulemma tulivat neuvostoajallakin ylivoimaisesti parhaimmat piirustus- ja maalaustarvikkeet.

Ja todellakin, tämä pitää paikkansa! Sekalaiset tiimari- yms. market-värit ovat välillä laadultaan ihan mitä sattuu. Ei paljon kiinnosta maalata, jos raivoisankaan värien käyttelyn jälkeen paperille ei ilmesty kuin haalea vesiläiskä. Täällä Tallinnassa esimerkiksi Prismasta saatavista, Moskovassa valmistetuissa vesiväreissä tätä ongelmaa ei ole, pigmenttiä piisaa. Lapsen kelpaa harjoitella maalaushommia, kun väriä tulee vähän hennommallakin otteella.

Sattumaa tai ei, mutta vinkki on hyvä. Ja vaikka moni asia rajan takana on ollut ja on ihan päin kulmaa, niin taidekoulutuksessa ja kuvataiteen osaamisessa naapureille ei voi irvistellä. Joten luultavasti he tietävät jotakin myös värien valmistuksesta.

Marjapäivitys

No hö. Kun eilen selvisin torille mansikoiden hakuun, olikin helppo nähdä, että punaisten marjojen sesonki alkaa tältä kesältä olla ohi. Ehdin jo vähän säikähtää, että eikö mansikoita ole torilla enää lainkaan. Oli sentään, mutta huomattavasti vähemmän kuin vielä perjantaina.

Hinnatkin olivan sen mukaiset. Kun marjakilo vielä viime viikolla maksoi 40 - 45 kruunua, oli hinta nyt 60 - 65 kruunua (vähän yli 4 euroa). Ei auttanut itku markkinoilla. Minä en selviä talvesta ilman pakastemansikoita, joten ladoin tarvittavan määrän kruunuja tiskiin.

Ostin myös pienen purkin mustikoita, joita K:lle tänään tarjoillaan. Mukavaa aikaa tämä, kun toritiskit notkuvat kaikkea hyvää.

J on muuten tajunnut mansikkamaidon autuuden, kun lopulta tajusin sitä pojalle tarjota. Ensimmäinen mansikkamaitoannos (tietysti sokerin kera) oli sellainen elämys, että poika istui hiiskumatta tuolissaan puoli tuntia ja kauhoi annostaan hartaana. Sittemmin hän onkin pyytänyt mansikkamaitoa joka päivä.

Viime kesänä kirjoitin siitä, kuinka vesimelonit ovat täällä paljon kovempi juttu kuin Suomessa. Samaa olen ihmetellyt taas. En muista enää, kenen virolaisen tuttavan kanssa aiheesta vähän aikaa sitten juttelin, mutta hän selventi, että neuvostoaikana melonit olivat suunnilleen ainoa eksoottinen hedelmäherkku, jota tarjolla oli. Meloninviljelyä kun oli ihan Neuvostoliitossa itsessään. Juttukaverini kertoikin, että hänen mielestään entisen Neuvostoliiton alueella kasvatetut melonit ovat aivan eri makuisia ja paljon parempia kuin Etelä-Euroopasta tuodut. Tästä otin heti mission itselleni: täytyypä vertailla, onko esimerkiksi ukrainalaisissa ja espanjalaisissa meloneissa makueroa. Kattokaas kun kotiäidin pitää keksiä itselleen kaikkea jännää henkistä virikettä!

Lisäksi minun pitäisi lopultakin oppia muistamaan, mikä on meloni ja mikä arbuusi. Suomessa melonit ja arbuusit ovat kaikki olleet minulle meloneja. Täällä on pitänyt tajuta, että arbuusi on se iso vihreä pallo, jossa on punainen sisus ja meloneita sitten kaikki muut.

Eilen leikkasin omille ja naapuruston lapsille arbuusipaloja leikin oheen välipalaksi ja tarjoilin niitä sanoen, että tulkaapas lapset ottamaan melonia. Naapurin kolmevuotias tyttö muistutti minua: "Tädi S, see on arbuus."

Edistysuskoa

Siellä täällä Tallinnassa näkee vielä neuvostoaikain jäänteitä myös kuvina. Yksi minun mielestäni komeimmista on tämä ihan keskustassa (taisi olla Rävala puiestee), Tallinnan yliopiston kirjaston sisäänkäynnin vieressä oleva kuvakokonaisuus. Myllyt pyörivät, koneet jauhavat ja tietenkin - raketti lentää. Tämä kuuluu niihin neuvostomuistoihin, joita minusta ei kuulu hävittää.

Erilaisuudesta

Yhden käden sormilla ovat laskettavissa ne kerrat, jolloin olen nähnyt Tallinnan kaduilla kehitysvammaisia, sokeita, pyörätuolia käyttäviä tai kuuroja viittomassa. Tavallisesta terveysnormista poikkeava ihminen on virolaisessa katukuvassa vieläkin erikoisuus.

Tätä pohdittiin tänään naapurin rouvan kanssa, kun jostakin syystä tuli puhe vammaisuudesta. Hänen oma tarinansa oli aika vavahduttava: naapurimme oli 12-vuotiaana päässyt johonkin Neuvostoliiton aikaiseen lomakohteeseen lomalle (sanoi kyllä paikankin, mutta ehdin jo unohtaa). Järkytys oli ollut melkoinen, kun paikassa oli paljon virolaisia kehitysvammaisia lapsia. Tuolloin teini-iän kynnyksellä ollut naapurimme kun ei ollut koskaan elämässään nähnyt vammaista ihmistä.

Näin siis Neuvostoliitossa, jossa erilaiset suljettiin omiin laitoksiinsa pois täydellistä neuvostoidylliä pilaamasta. En väitä, että suomalaisetkaan osaisivat kaikkein mutkattomimmin suhtautua erilaisuuteen, mutta kyllä tässä asiassa kahden naapurikansan välillä eroa on. Suomessa sentään "erilaiset" ihmiset ovat täysin tavallinen osa katukuvaa, enkä oikein osaa kuvitella, että 12-vuotias ei olisi koskaan nähnyt kehitysvammaista ihmistä.

Naapuri muistutti vielä, että Suomessa esimerkiksi kehitysvammaisen lapsen perhe voi saada monenlaista apua kunnalta/valtiolta/Kelalta, mutta Virossa samanlainen perhe on yksin ja vaara eristäytyä neljän seinän sisälle on ilmeinen. Naapurin rouvan mukaan perhettä, jossa on kehitysvammainen, tavallaan pelätään edelleen.

Tätä kirjoittaessa tajuan myös, että en muista juuri koskaan nähneeni virolaisissa lehdissä juttua kehitysvammaisista, heidän tarpeistaan tai elämästään.

No, neuvostoaikaa on tässä(-kin) henkisessä perinnössä helppo syyttää, mutta toivotaan, että erilaisuus voisi tulevaisuudessa olla vähän luontevampi osa virolaista elämänmenoa.

Naureskellen Neuvostoliitosta

Kukaan virolainen ei taatusti tahtoisi neuvostoaikaa takaisin, se on varma. Suomalaisena on tottunut kauhistelemaan päätään pyöritellen neukkuajan menoa ja sosialistihallinnon hirmutekoja.

Siksipä olenkin ollut välillä vähän ihmeissäni, kun monet virolaiset kertovat neuvostoelosta naureskellen ja huvittuneesti. Minä olen hiljaa mielessäni ajatellut, että eihän noin sovi tehdä, teillähän piti olla kamalaa!

Lapsenhoitajamme kanssa tuli asiasta puhetta. Hän muistutti, että nyt keski-ikää lähestyvät virolaiset elivät esimerkiksi 1980-luvulla kukkeinta nuoruuttaan tai olivat juuri perustaneet perheen. Jos omaan elämään ei kohdistunut suoraa väkivallan uhkaa, niin nuoren ihmisen elämä Neuvosto-Tallinnassa saattoi olla varsin tavallista.

Ja mitkä olivat parikymppisen mielestä elämässä tärkeitä asioita? Tietenkin vastakkainen sukupuoli, rakastuminen, työn löytäminen ja vähän myöhemmin omasta lapsesta huolehtiminen. Eipä siinä paljon tullut mietittyä, mikä on itsenäistymiseen pyrkivän tulevan tasavallan tila, kun lähdettiin tyttöjen kanssa kahville tai pummaamaan tutulta tarjoilijalta tiskin alta konjakkia. Tämä on toisaalta hyvin lohdullista. Poikkeuksellisessa tilanteessa ihminen haluaa pyrkiä siihen, mikä on suunnilleen normaalia.

Lapsenhoitajamme muisteli nauraen tapausta, kuinka hän eräänä päivänä 1980-luvun lopulla lähti töistä kotiin. Normaalisti kävelyreitti rautatieasemalle kulki vanhan kaupungin ja Raatihuoneentorin läpi. Sillä kertaa torilla oli tavallista enemmän ihmisiä. Kävi ilmi, että laulava vallankumous oli alkanut! Mutta nuoren äidin huolena oli lähinnä päästä äkkiä kotiin lapsen luo. Tehkööt historiaa ne, keillä on siihen aikaa.

Kyydittäjän kyyneleet

Jo pelkkä torstaisen Postimees-lehden kannen kuva oli vavahduttava: vanha mies oli peittänyt kasvonsa käsillään ja itki.

Mies oli 84-vuotias Rudolf Sisask, joka Postimehen mukaan ensimmäisenä entisen Neuvostoliiton valtiollisen väkivaltakoneiston edustajana pyysi julkisesti anteeksi tekemiään kyydityksiä.

"Pyydän todella koko sydämestäni anteeksi niiltä ihmisiltä, ketkä vietiin Siperiaan. Se asia ei lähde mielestäni kuolemanikaan hetkellä. Jos minä en olisi sitä tehnyt, joku muu olisi kuitenkin. Asia painaa mieltäni niin. Hehän olivat aivan tavallisia ihmisiä, jotka vietiin täysin ilman syytä", Sisask sanoo.

Sisaskia ja monia muita kyydittäjiä kohtaan on myöhemmin nostettu syyte heidän teoistaan, mutta esimerkiksi Sisaskin syyte raukesi miehen heikon terveyden takia. Kyydittäjäthän ovat kaikki nykyisin jo vanhoja ja monet heistä ovat kuolleet. Ensimmäinen kyydittäjiä vastaan nostettu oikeusjuttu alkoi itsenäisessä Virossa vuonna 1995.

Sisaskin haastattelu nosti keskustelua muun muassa siitä, voiko kyydittäjille antaa anteeksi. Postimehen nettikyselyssä noin 60 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että voi antaa anteeksi, jos kyydityksiin osallistunut sitä todella vilpittömästi pyytää.

Sisaskin haastattelusta saa kuvan suunnattomasti kärsivästä vanhasta miehestä, jota muistot vuosikymmenien takaisista teoista piinaavat jatkuvasti. Vilpittömyyttä ei tarvinne epäillä. Historia heitti tämänkin tavallisen miehen tekemään kamalia asioita toisille tavallisille ihmisille.

Väärä väri

Viron itsenäisyyspäivä oli 24.2., jolloin presidentti otti jälleen vieraita vastaan hyvin samaan tapaan kuin Suomessakin tehdään. Kansa katsoo juhlaa televisiosta ja arvostelee naisten kolttuja.

Katselin Postimehen lauantaisin ilmestyvästä Arter-liitteestä kuvakavalkadia juhlista ja silmään pisti kiinnostava kuvateksti. Pääministeri Andrus Ansipin rouvalla oli päällään kokopunainen iltapuku. Kuvatekstissä todettiin puvun olevan "normaalisti itsenäisyyspäivän juhlissa vältettyä väriä".

Ei asiaa sen kummemmin selitetty, mutta nähtävästi liikaa neuvostoaikoihin viittaavaa punaista ei ole ollut tapana näissä kekkereissä käyttää. Näin minä ainakin asian ymmärsin.

Kiintoisa pieni yksityiskohta tuokin, miten historia voi vaikuttaa näinkin pintapuolisessa asiassa.

Huvittavaa puolestaan oli se, että tänä vuonna juhlan ja kättelyseremonian televiosioinnissa oli kokeiltu uudistusta, mistä kansa ei tykännyt ollenkaan. Aiemmin kättelyseremonia on näytetty kokonaan (siis kuten Suomessa). Nyt väliin näytettiin henkilöhaastatteluja ja sitten palattiin taas seuraamaan kättelyä. Ei näin, totesivat virolaiset ja lehtijutut! Harrasta hetkeä ei saa mennä tuolla tavalla sorkkimaan ja sekoittamaan.

Pilkunviilausta neuvostoliittolaisittain

Meillä tuli lapsenhoitajamme kanssa puhetta J:n koko nimestä, mihin liittyen hän kertoi absurdin tarinan Neuvostoliiton ajalta.

Kun lapsenhoitajamme nyt jo aikuinen tytär syntyi, perheen kuului mennä jonnekin virastoon vahvistamaan lapsen nimi. Tyttären nimeksi he halusivat antaa kaksiosaisen nimen, jossa on väliviiva. Olkoot se nyt tässä vaikka Sirkka-Liisa.

Viraston luukulla asiaa hoitanut täti oli katsonut lapsenhoitajaamme pahasti ja paheksunut, eikö nuori äiti tunne lakia. Tovi aiemmin neuvostojohto oli nimittäin viisaudessaan antanut uuden säädöksen, jonka mukaan väliviivat nimissä kielletään, jonkinlaisista säästösyistä kai. Lapsenhoitajamme nauroi nyt tarinaa kertoessaan, että hän hämmentyi tilanteesta kovasti ja kysyi, saako edes yksiosaista nimeä antaa. No nimet sentään neuvostoajallakin syntyneillä oli, ja niin lapsesta tuli Sirkkaliisa, ilman toveri Andropovin paheksumaa väliviivaa.

Ihan toimiva nimi tyttärellä on, mutta harmillista kyllä nuori nainen saa edelleen selitellä, että ei, hänen nimensä kirjoitetaan yhteen, ilman viivaa.

Neukkulassa sitä osattiin keskittyä olennaiseen!

Rumista rakennuksista ja neuvostoajasta

Edellisestä postauksestani ja erityisesti siihen saamastani kommentista muistin jokin aika sitten Eesti Päevalehdessä ilmestyneen kolumnin, jossa kirjoittaja Barbi Pilvre pohti minusta ihan hyvin sitä, miten Tallinnan katukuva muuttuu.

Pilvre kirjoittaa, kuinka neuvostoaika on useimmille virolaisille häpeän aihe ja siihen liittyvät merkit halutaan unohtaa. Helppo ja tähän asti varsin yleinen tapa on ollut esimerkiksi purkaa sen aikaisia rakennuksia.

Kolumnisti kuitenkin asiallisesti muistuttaa, että vaikka aika oli kamala ja rakennukset samoin, talot kuitenkin ovat osa erityisesti 30 - 40-vuotiaiden lapsuusmuistoja ja -näkymiä. Kun rakennuksia tuhotaan, tuhotaan samalla lapsuuden elämyksiä ja kotikaupunkitunnetta.

Tämä oli itsellekin ihan hyvä muistutus siitä, että ei aina pitäisi vain taivastella ja kauhistella neuvostokolosseja. Todella rumiahan ne useimmiten ovat, ei sille mitään voi, mutta historia vain on mennyt tämän maan osalta näin. Ehkä rakennukset voisivat toimia hyvänä muistutuksena siitä, mihin ei pidä pyrkiä.

Enkä sitten tiedä, kuinka ihaillen vaikkapa 30 vuoden päästä katsellaan näitä lasiseinäisiä kerrostaloja ja pankkien pääkonttoreita, joita nyt pitää olla joka paikassa.

******

Jos Tallinnassa on paikoittain rumaa, niin on myös äärettömän kaunista, kuten J:n ja minun käyntini Kadriorgin puistossa tänään osoitti. Päätimme lähteä ulkoilemaan vaihteeksi johonkin muualle kuin kotinurkille ja kyllä kannattikin. Puisto hehkui keltaisena syksyisistä vaahteranlehdistä ja talveen laskeutuva puukaupunginosa oli todella viehättävänä.

Hauskaa on muuten nähdä se, että lehtikasoissa hyppiminen ja lehtien potkiminen on täysin yleismaailmallinen piirre! Puistossa istuivat lehtikasoissa kaikenikäiset ja -kieliset ihmiset ja tuntuivat nauttivan suunnattomasti. Ei vähiten meidän jälkikasvumme.

Ajelulla Venäjän ihmeellä

Taloyhtiömme leikkitelineet seisovat pienellä nurmikonpläntillä. Tänään olimme naapurin rouvan ja lapsostemme kanssa ulkona, kun totesimme, että täytyisi nurmikkoa joskus leikatakin. Naapureiden muruniiduk eli ruohonleikkuri on sähköistä mallia, jota varten olisi tarvittu pitkä piuha. Meidän leikkurimme puolestaan on mallia miekka ja sandaali eli sellainen ilman moottoria oleva härpätin, jossa terät pyörivät silleen hassusti, niinkus tiedätte. Oliko sen nimi nyt telaleikkuri vai mikä?

Hain vehkeen takapihaltamme ja aloin työnnellä yhteispihan nurmikkoa lyhyemmäksi. Naapurin rouva katsoi touhua vähän aikaa ja sanoi sitten, että hänkin haluaa kokeilla. Sitten hän leikkasikin nurmikon aivan innoissaan.

Intoon oli syynä se, että rouva ei ollut voinut uskoa, että moisella vehkeellä olisi niinkin helppo leikata nurmikkoa (sillä oikeasti on, leikkuri kulkee aivan keveästi). Hänen muistikuvissaan kyseisen kaltainen leikkuri kulki nimellä "vene ime" eli Venäjän ihme. Neuvostoaikaan kun nurmikot oli leikattu hiki otsalla juuri tuollaisilla moottorittomilla vehkeillä, paljon huonommilla vain.

Näin tuli jälleen opittua pieni palanen Viron kulttuurihistoriaa, ihan ruohonjuuritasolta.