Sitten leikitellään kuusen alla

Emme ole T:n kanssa olleet koskaan suurimpia puutarhatonttujen faneja. Vähän on tuntunut kitschiltä se touhuilu.

Kunnes.

Jos on niin mahtavia ystäviä, että he järjestävät yllätysjuhlat, joihin lähes jokainen tuo tuliaisiksi personoidun, itse maalatun puutarhatontun, päätyykin toteamaan, että kyllä tonttu sentään on koriste-esineistä jaloin.

Katsokaa nyt näitä!

On tonttua futiksen seurajoukkuepaidassa sekä irlantilaistunnelmissa. Toiset muistuttavat värimaailmallaan tontun antajasta itsestään. 

Opiskeluajoista muistuttavat ylioppilaslakki päässä patsastelevat tontut, joista vasemmanpuoleisella on yllään frakki ja oikeanpuoleisella erään kuoron naisten esiintymisasu. Näitä en edes raaskinut jättää ulos, kun ovat niin juhlallisia. 

Ja tässä on vain noin viidennes meidän saamistamme tontuista...

Kotitakki

Muistan lapsena joidenkin tuttujen vanhempien rouvien käyttäneen arkiaskareissa kotitakkia.

Tämä asia oli painunut unohduksiin, mutta palautui mieleen, kun ensimmäisen kerran kävin Tallinnan Keskustorilla.

Keskturg on kaupungin virallinen kotitakki-mekka. Siellä eri myyjien kojuissa roikkuu kymmeniä, ellei satoja erilaisia kotitakkimalleja.  On ohutta puuvillaa, tekokuitusekoitteita ja aina vavahduttavaa plyysiä. 

Kuosit ovat rohkeita, ehkä jopa iloittelevia. Malleja on pitkistä lyhyisiin, näppärän vetoketjun kanssa tai tyylikkään kietaisuleikkauksen ja vyön kera. 

Kun lapsemme olivat vielä nykyistäkin pienempiä, kuolaavampia ja sottaavampia, harkitsin välillä oman kotitakin ostamista. Olisi säästynyt monta paitaa pulppiroiskeilta. 

Vaan en ostanut. Kotitakin käyttö vaatii iän tuomaa arvokkuutta ja kypsyyttä, mitä minulla ei vielä ole. 

Sen sijaan suunnittelen, että jonakin päivänä kutsun meille kaikki kaverimme ja teemme vaelluksen Keskustorille, josta jokainen ostaa itselleen juuri persoonaansa sopivan kotitakin. Sitten takit päällä imuroimme ja laitamme ruokaa ja keitämme lopuksi kahvit. Vietämme kotitakkijuhlan.

Seuraavana päivänä voimme riisua takit ja jättää ne odottamaan aikaa, jolloin olemme niiden käyttöön oikeasti valmiita.

(kuvan kotitakit olivat esillä eilen Nõmmen piskuisessa kauppakeskuksessa)

Täällä ollaan

Tässä on varmaan vierähtänyt blogin historian pisin kirjoittamistauko. Elossa ollaan ja kaikki hyvin. On vain taas kaikenlaista uutta miettimistä tuolla internetin ulkopuolisessa elämässä, että on jäänyt tämä harraste vähemmälle.

Lähiaikoina lupaan blogata mm.

- Viron väestölaskennasta ja siitä, miten me siihen osallistuimme

- hauskoista virolaisista ruistortilloista, jotka ovat keittiömme uusi suosikki

- siitä, miten tekniikka helpottaa pysäköinnin maksamista ja bussilipun ostoa

- tuntoja Suomessa käymisestä pitkän tauon jälkeen

- iltapuvuista - kevät tuo mukanaan pukujuhlia ja mietin, hankkiako jonkun virolaisen tekijän mekko. Tämä on siis niiiiin tärkeää ja voisin pohtia asiaa yhdessä arvon lukijoitten kanssa.

Tallinnassa on aamulla valoisaa jo puoli seitsemältä, lastenhuoneeseen pitää saada pimennysverhot ja minä odotan, että pääsen haravoimaan takapihaa. Tänään oli ekaa kertaa tennarit jalassa - se on kevät ny!

Ei näin

 

Lapsuuskodissani on kenties maailman paras juomavesi. Vesi tulee pellon laidan lähteestä. Vesi on hanasta tullessaan niin kylmää, että otsalohkoa vihlaisee ja veden maku on niin kuin sen pitääkin: se ei maistu miltään.

Kuvassa näkyy pullollinen Voss-nimistä hiilihapotettua vettä. Se on tuotu Norjasta Yhdysvaltojen länsirannikolle Sausaliton kaupunkiin, jossa minä sitä maanantaina join ja kiroilin.

Veden kuljettaminen maailman toiselta laidalta toiselle on jokseenkin järjettömintä, mitä voi tehdä. Me tilasimme ravintolassa vissyä emmekä tajunneet listasta katsoa, että tarjolla oli vain tätä 7,50 dollaria (noin 4,50 euroa) maksavaa turhaketta. Vahinko tapahtui enkä voinut kuin hörppiä pitkin hampain lasilliseni tyhjäksi.

Vossin markkinamiehet varmasti kyynelehtivät koko matkan pankkiin. Minä mietin, virittäisinkö kotipellon laitaan rahantekokoneen ja millaisen tarinan veden ainutlaatuisuudesta keksisin, jotta saisin Madonnan, Rafael Nadalin ja presidentti Obaman kanniskelemaan pullottamaani lähdevettä.

Ilolaulu IDOlle

Buzz ja kaverit kävivät kuussa jo aikoja sitten, mutta silti tässä(kin) maassa on edelleen arjen ilmiöitä, jotka ovat niin typeriä, että niitä ei meinaa astiankuivauskaappi-karkkipäivä-mikrokuituliina-järkevä suomalainen millään käsittää.

Kuten vaikkapa se, miksi ihmeessä maailmassa enää käytetään vessanpyttyjä, joiden pohja on pöytämäisen tasainen. Kun henkilö tekee pönttöön kiinteän tuotoksensa, läjä jää "pöydälle" kauniisti tarjolle. Kun vessan vetää, juuri mitään ei tapahdu. Tuotos on edelleen pöydällä. Sitten odotellaan, että vesisäiliö täyttyy ja vedetään uudestaan, jolloin pöydällä on jotakin liikettä ja helpotuksen huoneessa asioivaa alkaa helpottaa. Ehkä läjästä pääsee eroon.

Kolmannella vetäisyllä pönttö lopulta tyhjenee, vaikka pikkulassa asioija ehtii vielä silmänräpäyksen ajan huolestua, kun tuotos pyörii uhkaavan kauan vesikierteessä, ennen kuin huojentava imaisu vetäisee tarpeet näkymättömiin. Henkaria ei tarvittukaan.

Näitä arjen episodeja on USA:ssa alvariinsa. Suomessa tai Virossa tällaista ei tarvinnut miettiä koskaan, sillä siellä käytetään järkeviä, tolkullisia pyttyjä, jotka toimivat niin kuin porsliinisen istuimen kuuluu.

Olin suorastaan liikuttuneen iloinen, kun kohtasin tänään Amerikan-aikamme ensimmäisen pohjoiseurooppalaistyylisen wc-istuimen. Ihanat, järkevät saksalaiset pelastivat päiväni. Tavallinen, syvän kulhon muotoinen pytty löytyi Esther's German Bakerysta.

Vaivatonta viikonloppua kaikille!

Mustat vuonot

Takana on mitä mukavin viikonloppu levollisesti perheen kesken, mutta samalla on ollut hyvin raskasmielinen olo.

Pahuuden määrä jaksaa aina yllättää.

Olen lukenut loputtomasti uutisia ja varmistanut, että läheisillä ihmisillä Norjassa on kaikki hyvin.

Sen lisäksi olen vain toivonut, että hirvittävien julmuuksien tekijä todettaisiin tutkimuksissa umpihulluksi, joka ei tajua teoistaan mitään. Se helpottaisi edes vähän.

Mutta luultavasti toivon turhaan, sillä Breivik taitaa olla vain paha. Käsittämättömän paha. Ja se on oksettavan pelottavaa. Hulluille voi ehkä tehdä jotain, mutta pahoille vähemmän.

Kilpparit

Lennokkitapahtumassa, josta edellispostauksessa kirjoitin, oli jostakin syystä mukana myös eräs kilpikonnaharrastaja. Samapa se, miten leppoisa mies lemmikeineen liittyi lennokkitoimintaan, mutta oli hauskaa, että lentokoneiden ihmettelyn lisäksi sai pällistelllä ja silittää valtavan kokoisia kilppareita.

 

 

Kilpikonnat olivat muutoin heinäpohjaisessa kopissaan, mutta isoimman konnan eläinten isäntä päästi hetkeksi kävelemään myös asfaltille ihmisten joukkoon. En meinannut ensivilkaisulla millään tajuta, mikä maassa menee ja luulin silmänräpäyksen ajan eläintä joksikin hassunmuotoiseksi lennokiksi. Itseäni useamman vuoden vanhempi eläin ei kuitenkaan osoittanut kiinnostusta lentämiseen.

 

Jyrki, skarppaa nyt vähän!

Meinasin alkaa kiljua ääneen, kun luin pääministeri Kataisen lausuntoja Uudesta Suomesta.

– "Meidän täytyy henkisesti varautua siihen, että erityisesti talouden saralla suomalaista taloutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa tullaan haastamaan."

– "Hallituksen täytyy tarkistaa kantojaan ja ottaa uusia kantoja tilanteiden vaatimalla tavalla. Tässä matkan varrella joudumme varmasti tekemään uusia poliittisia linjauksia. Ne on tietysti välttämätöntä tehdä, jottemme tipu kelkasta, Katainen sanoi."

– "Toimenpiteet on jo kirjattu tähän hallitusohjelmaan -- mikäli nämä toimenpiteet eivät riitä, ja ulkopuolelta tulee uusia haasteita, niin täällä ohjelmassa lukee aivan suoraan ja suomeksi, että sitten me teemme uusia toimenpiteitä, jotta tavoitteet saavutetaan."

Kovasti on varautumista, haastetta, kantaa, tilanteita, linjauksia, toimenpiteitä, lisää toimenpiteitä, saavuttamista ja vielä vähän haasteita luvassa, mutta mitä tässä ihan aikuisten oikeasti lukee ja mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Jyrki pliis, nyt vähän lisää selkokieltä ja sisältöä, jooko?

Kokolattiamaton puolustuspuhe

Aikanaan yläasteen päätteeksi olin luokkaretkellä Englannissa. Sieltä jäi mieleen mm. isäntäperheen kylpyhuoneen kokolattiamatto, jonka muistan ylettyneen aivan kylpyammeen alareunaan asti ja joka tuntui teinistäkin aivan äärimmäisen älyttömältä.

Olen nyt asunut kohta kaksi ja puoli kuukautta kodissa, jossa on kokolattiamatto. Täytyy heti täsmentää, että sitä ei onneksi ole keittiössä eikä kylpyhuoneissa. Mutta muutoin kotimme lattiat ovat pehmeän, beigenvärisen maton peitossa portaita myöten.

Aluksi en ollut kovin riemuissani asiasta, mutta nyt on pakko myöntää, että on siinä puolensa.

Ensinnäkin 1- ja 3-vuotiaiden kanssa on todella kätevää, että asunto on kauttaaltaan pehmeälattiainen. Kun täällä koko ajan kuitenkin kolisee päitä ja muita ruumiinosia vauhdin tuoksinassa päin kulmia, niin on hyvä, että edes lattia ottaa pehmeästi vastaan. Erityisen hyvä asia pehmeys on portaissa. Pehmeällä lattialla on myös hyvä harjoitella kuperkeikkoja ja painia isän kanssa.

Aikuisen jalallekin on kiva, että joka paikassa on samanlainen pehmeä alusta, joka ei luista alta ja johon ei voi kompastua. Eikä tarvitse miettiä, pitäisikö viedä mattoja tampattavaksi. Kun ei voi, niin ei voi.

Itse asiassa noihin em. syihin liittyen totesin T:lle, että kun me saavumme eläkeikään, tulee kotiimme (joka siis on siellä Kreikassa, skootterivuokraamomme kupeessa) ilman muuta asennuttaa kokolattiamatto. Sehän on vanhukselle varsin mukava jalanalunen. Matalammalle nousevan askeleen alla ei tosiaan tarvitse pelätä liukastumista eikä mattoihin kompastumista ja jos kuitenkin kaatuu, niin onpahan osteoporoottisilla lonkkaluilla edes jotain pehmeää alla. Samoin tunnollinen vanha emäntä/isäntä voi surutta jättää matontamppauksesta huolehtimisen ja lattioiden pesemisen, sen kuin vain imuroi (ja mieluusti jättää senkin nuoremmilleen).

Mutta vaikka hyviäkin puolia kokolattiamatossa on, en silti sitä itse asentaisi, en ainakaan tässä elämänvaiheessa. Pienten lasten kanssa saa olla koko ajan sydän syrjällään, mitä matolle kenties päätyy. Lemmikin kanssa eläviin perheisiin kokolattiamatto olisi minusta täysin käsittämätön valinta - kuka niitä sisäsiistiksi opettelevan koiranpennun jätöksiä mattoon haluaisi?

Vähän myöhemmin elämässä kokolattiamatto voisi olla vaikkapa makuuhuoneessa tai muussa paikassa, jossa ei rampata ulkokengät jalassa kovin paljon. Ja kuten sanottu, reilusti vanhempana voisi sitten siirtyä kokonaan pehmustettuihin huoneisiin - mikä tietysti on höpertyvälle muutenkin ihan hyvä vaihtoehto :)

Kun metsästin lisätietoa kokolattiamatolle sopivista puhdistusvälineistä, päädyin Ylen sivuilla olleeseen juttuun, joka tiesi kertoa, että kokolattiamatot ovat Suomessakin taas yleistymässä ja niiden laatu on ihan muuta kuin vaikkapa 1970-luvulla.

Eräs huvittava piirre kokolattiamatossa on sen hiljaisuus: sekä mies että lapset ovat yllättäneet minut jo lukuisia kertoja ilmestymällä äänettä selkäni taakse. Nykyään koetankin muistaa olla varovainen, että en käänny äkkiä ja teilaa esimerkiksi K:ta, joka on ilmestynyt jalkojeni juureen.

Ja nyt on sitten nähty tämäkin päivä, että kirjoitan postauksen kokolattiamatoista... Alkaisi olla minunkin aika lähteä päivätöihin täältä hellan äärestä.

Suomen Viron-instituutti etsii vapaaehtoisia

Tähän väliin pitkästä aikaa Viro-aiheinen postaus, kun postiini päätyi alla oleva tiedote. Suomen Viron-instituutti metsästää Virossa asuvia suomalaisia vapaaehtoistyöhön lasten ja nuorten parissa.

Jos ketä tällainen sattuu kiinnostamaan, niin alla tarvittavat lisätiedot.

(Minulla ei ole mitään yhteyksiä Viron-instituuttiin, ihan kannatuksesta laitan tämän tiedotteen tänne).

****

Suomen kielen ja kulttuurin verkosto etsii vapaaehtoisia!

Suomen Viron-instituutti perustaa Viroon suomalaisen kielen ja kulttuurin yhteistyöverkoston,
jonka toiminta suunnataan erityisesti nuorille. Tavoitteena on kannustaa sekä Viron että
Suomen kulttuuri- ja elinkeinoelämää toimimaan suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin
hyväksi Virossa.

Osana uutta toimintaa instituutti kokoaa vapaaehtoisverkostoa Virossa asuvista suomalaisista. Mukaan
lähtevien tehtävänä on vierailla virolaisissa kouluissa – erityisesti niissä, joissa suomen kieltä jo
opetetaan, sillä oppilaat ovat toivoneet suomalaisia vieraita oppitunneille. Vapaaehtoiset päättävät itse
mistä aiheesta haluavat oppilaille puhua: kuulijoita kiinnostavat erityisesti erilaiset ammatit, ilmiöt ja
yhteiskuntaelämän alat. Vierailujen kieli on suomi tai viro, riippuen siitä opetetaanko kohdekoulussa
suomea.

Kirjoitammekin Teille tiedustellaksemme halukkuuttanne lähteä mukaan vapaaehtoisverkoston
toimintaan. Instituutti kokoaa vapaaehtoisten listan, jota välitämme verkoston toiminnasta
kiinnostuneisiin lukioihin ja ammattikouluihin. Opettajat ottavat sitten instituutin välityksellä yhteyttä
opetussuunnitelmaansa sopivaan vapaaehtoiseen, ja sopiva ajankohta sovitaan koulun ja vapaaehtoisen
välillä. Suomen Viron-instituutti maksaa kouluvierailujen matkakustannukset, ja jos onnistumme
hankkimaan lisärahoitusta verkoston toiminnalle, maksamme myös pienen esiintymispalkkion. Näin
Virossa asuvat suomalaiset toimivat kotimaansa suurlähettiläinä, auttavat opiskelijoita näkemään
Suomen monipuolisena kokonaisuutena ja tarjoavat suomen kielen opiskelijoille tilaisuuden harjoitella
kieltä.

Vapaaehtoisverkostoon etsitään suomalaisia joka puolelta Viroa ja kaikilta mahdollisilta aloilta. Tähän
mennessä kouluvierailujen vapaaehtoisiksi ovat lupautuneet muunmuassa Elisa Eestin toimitusjohtaja
Sami Seppänen, Suomen suurlähetystön entinen lehdistöneuvos Arja Korhonen ja kirjailija Mika
Keränen. Hankkeelle toivotaan laajaa medianäkyvyyttä, ja kouluissa vierailevien vapaaehtoisten kautta
yhteistyöverkosto pääsee lähelle nuorta virolaista sukupolvea.

Vapaaehtoisille järjestetään toiminnan käynnistymistä juhlistava verkostoitumistilaisuus, jotta kaikki
osallistujat pääsevät tutustumaan toisiinsa.

Ilmoitattehan osallistumisestanne sähköpostitse, ennen 17.6.2011 osoitteeseen laura.vesanto(at)finst.ee,
ja 17.6.2011 jälkeen osoitteeseen tartu(at)finst.ee. Lisätietoja myös puhelimitse numerosta 7427 319.

Pökälehuumorin ystäville

Pieru- ja pissakakka-huumori on aina yhtä sykähdyttävää, joten en voinut olla kuvaamatta San Jose Flea Marketin kakkakauppiaan tiskiä. Sinänsä ihmeellisä, että tällaiselle jaksaa hirnua, kun saan päivittäin olla oikean eritteen kanssa tekemisissä aivan riittävästi.

Letkeä myyjäsetä koetti myös tarjota minulle purkkaa sekä suklaapatukoita, mutta tajusin sentään kieltäytyä.

Terveisin nimim.

"Taloutemme pierutyyny on muuttojen myötä kadonnut"

Kylmäpäiset mummot

Tallinnan talvi on täynnä pallonmuotoisia mummoja. Vanhemmat rouvat ulkoilevat paksuissa pitkissä turkeissaan tai muissa talvitakeissaan. Päähineinä he käyttävät turkislakkeja, jotka ovat täällä toinen toistaan näyttävämpiä.

Nämä samat rouvat sitten istuvat ystävättärensä kanssa Maiasmokkissa tai Narva Kohvikissa nauttien kahvia ja kaksi kaalipiirakkaa. Ja koska he ovat naisia, he voivat tietenkin pitää päähineen päässään sisätiloissa.

Tästä tullaankin minulle suureen mysteeriin. Eivätkö mummojen päät sula kuumuudesta? Minulla ei ole turkislakkia, mutta jos vaikka käyn kaupassa ohut pipo päässä, meinaan paistua. Tunnin istuminen kahvilassa kokonainen kettu pääni ympärillä korventaisi aivoni lopullisesti.

Ei ymmärrä tällaista toisesta maasta tullut tytönhupakko.

Jäniksen vuosi

En tiedä, kuvittelenko taas, mutta minusta tuntuu, että Tallinnassa (en tiedä koko Virosta) juhlitaan jotenkin ylenpalttisen paljon kiinalaisen uuden vuoden alkamista. Jäniksen vuosi alkaa tänään ja samoin alkavat useamman päivän kestävät juhlinnat.

En väitä, etteikö yli miljardia ihmistä koskettava tapahtuma olisi merkityksellinen, mutta ihmettelen vain sen näkyvyyttä täällä. Juhlitaanko Suomessa sitä?

Tallinnan kaupungin nettisivuilla kerrotaan, että täällä kiinalaista uutta vuotta on juhlittu näyttävästi jo kauan, mutta tänä vuonna juhlat ovat kulttuuripääkaupunkiaseman takia erityisen suuret. Viikonlopun aikana on kaupungilla luvassa kiinalaista oopperaa ja akrobatiaa, ilotulituksia, jääveistoksia ja jossain rokkibaarissa esiintyy kiinalainen punk-bändi.

Hakaristi liukumäessä

Vietin aamupäivää lasten kanssa isossa leikkipuistossa ja mietin siellä ilmiötä, joka tuntuu toistuvan kaikkialla, ei vain Virossa.

Se on se, että on jotenkin liikuttavaa, että teini-ikäiset usein viettävät aikaansa notkumalla lasten leikkipaikoilla. Istutaan juttelemassa kiipeilytelineen päällä, tuupitaan kavereita muka-kiusaa tehden alas liukumäestä yms. Ja sitten jossakin kohtaa kaivetaan esiin musta tussi ja kirjoitetaan tolpan kylkeen "Masa oli täällä" tai "M + V = true love".

Nuoriso varmaan vastaisi tähän, että he notkuvat leikkipaikoilla sen takia, kun ei ole mitään muuta paikkaa, mihin mennä (mikä muuten on minusta aina nuorison ongelma riippumatta siitä, kuinka suurella paikkakunnalla ollaan). Ehkä se on niinkin, mutta luulen, että aikuisuuden kynnyksellä horjuvat sielut haluavat vielä viettää hetken aikaansa keinuhevosen lähettyvillä. Myöhemmin ei enää kehtaisi (paitsi tietysti sitten, kun on omia lapsia).

Mutta sen sotkemisen voisi jättää. Tänäänkin muutoin hienolla leikkipaikalla oli harmillista katsoa komeita leikkitelineitä, jotka olivat kauttaaltaan kirjoiteltu täyteen jos jonkinlaista viestiä. Oli edellä mainitun kaltaisia seinäkirjoittelun klassikkoja, mutta myös nettiosoitteita, puhelinnumeroita ja paljon sellaista, mitä en ymmärtänyt, kun joukossa oli myös kyrilisin aakkosin tehtyjä merkintöjä.

Erityisen surkuhupaisilta tuntuivat lukuisat hakaristit kiipeilytelineissä. Viesti saattaa mennä leikkipaikan pääasialliselta käyttäjäkunnalta vähän ohi. Mutta onhan se varmaan jonkun mielestä tosi rankkaa ja kantaaottavaa piirtää illan hämärässä hakaristi leikkijunan kylkeen.

Porvari nukkuu huonosti

Käväisin tänään virastoasioilla Tallinnan vanhassakaupungissa, oikein sisäministeriössä. Eipä siitä sen kummempaa, tulipahan käytyä tuollaisessakin paikassa. Erittäin ystävällistä asiakaspalvelua oli muuten siellä tarjolla.

Sieltä takaisin kävellessä sen sijaan tapahtui välikohtaus, jollaista minulle ei ole oikeastaan ikinä sattunut. Minua lähestyi ihminen, joka väitti tarvitsevansa kipeästi rahaa. Hän oli suunnilleen ikäiseni mies, venäjänkielinen, mutta puhui jonkin verran myös viroa ja englantia. Siisti olemus, mutta sekava ilmaisu ja lievästi seisovat silmät.

Kielisekoituksellaan, harittavin katsein hän pyysi minulta ensin kymmentä euroa, lopulta edes euroa tai kahta. Hän kertoi asuvansa Helsingissä, mutta ei jostakin syystä nyt päässyt kotiin.

Mies selitti ja selitti ja lopulta heittäytyi polvilleni eteeni vanhankaupungin Pikk-kadulla. Siinä hän aneli ja minä kehotin ottamaan menemään Venäjän suurlähetystöön ja kysymään neuvoa sieltä, miten lähetystö voisi häntä kotiinpääsyssä auttaa. En tosin tiedä, mistä päättelin miehen olevan kansallisuudeltaan venäläinen.

En antanut rahaa, ja lopulta mies luovutti, nousi pystyyn, nykäisi minua takin hihasta, tiuskaisi venäjäksi luultavasti jotakin vähemmän kaunista ja lähti menemään kohti seuraavaa anelun kohdetta.

En ihmettele, että Suomenkin kerjäläiskeskustelut ovat velloneet välillä niin voimakkaina, sillä asia on tosi hämmentävä. Kyllähän sitä aika kovasydämiseksi itsensä tuntee, kun joku heittäytyy polvilleen eteen ja anoo rahaa.

Mitä te olisitte tehneet?

Ensivaikutelmana Euroopasta

Meillä oli tänään erityislaatuinen tilaisuus tarjota illallinen ihmiselle, joka oli elämänsä ensimmäistä kertaa käymässä Euroopassa. Oli tosi mukava ilta, ja mahdottoman kiintoisaa oli kuunnella tämän keski-ikäisen vieraamme ensimmäisiä tuntemuksia olostaan täällä puolella maailmaa.

Koska vieraamme muutoin majoittuu Euroopan-matkansa hotellissa, oli meidän kotimme siten hänelle ensimmäinen tavallinen eurooppalainen koti, minkä hän näkee. Se tuntui aika hurjalta. Vieraamme on kyllä ihminen, joka osaa olla tekemättä kotimme perusteella pöhköjä yleistyksiä siitä, miltä "kaikkialla Euroopassa" näyttää, mutta on silti jännä miettiä, mitä hän käynnistään vaikkapa perheelleen kertoo. Jäikö mieleen tarjottu ruoka, lasten syöttötuolin malli vai virolaisen hunajan maku?

Juttelimme myös siitä, miten ihminen voi kaukana kotoa tuntea itsensä täysin eristyneeksi, kun ei osaa kieltä. Vieraamme totesi, että ei ole varmaan koskaan elämässään tuntenut itseään niin ulkopuoliseksi kuin kävellessään Tallinnassa - vanhassa Neuvostoliitossa, for God's sake! - , jossa hän ei ymmärrä sanaakaan ympärillä kuuluvista kielistä tai näkemistään kylteistä.

Mutta aina ei tosiaankaan tarvita yhteistä kieltä, jotta juttu luistaisi. Sen osoittivat taas J ja K, jotka tarmokkaasti seurustelivat vieraamme kanssa kuljettaen hänelle erilaisia leluja yhä uudestaan.

Lopulta J alkoi puhua vieraallemme viroa. Poika luultavasti tuumasi, että kai tässä on jotakin muuta kuin suomea koetettava käyttää, kun isä ja äitikin puhuvat jotakin ihan ihmeellisen kuuloista kieltä. Minusta tämä oli pojalta aika hieno ele, ja on huisaa huomata, miten alle kolmevuotias hahmottaa, että ympärillä puhutaan jotakin muuta kuin äidinkieltä ja hän on valmis reagoimaan tilanteeseen muuttamalla omaa puhettaan.

Trofee

Keräilijä-metsästäjä-yhdyskuntamme perheenpää kaatoi retkellä Arlandan lentokentällä mahtavan sarvipään. Kyllä kelpaa takan yllä komeilevaa saalista ihailla!

Imetystyyny

Blogin lukijat älkööt hämmentykö: tämä kuva liittyy Huuto.net-kaupantekooni. En jaksanut askarrella Huutiksen kuvankokosäätöjen kanssa, joten tässä on yksi kauppoihin liittyvä kuva.

 

Kultasepällä

Jauhesammutin saatiin huollettua, ja nyt oli vuorossa etsiä kultaseppä, joka tekisi koruihin ja muistoesineisiin kaiverruksia käsin.

Mutta osasipa olla Tallinnan kokoisessa kaupungissa hankalaa löytää kultaseppää, joka moista tekisi! Koruliikkeitä ja kultaseppiä täällä on melkein joka kulmassa, mutta paikkoja, jotka tekisivät kaiverruksia käsin, olikin vain pari. Asian teki mutkikkaaksi se, että minulla oli kaiverrettavana pyöreämuotoisia asioita, joita ei voi asettaa kultaseppien masiinoihin, joilla he tekevät konekaiverruksia.

Kiersin Rocca al Maren ja Viru keskuksen koruliikkeet, ja lopulta Kaubamajan kultaseppä tiesi kertoa, että kaupungin ainoa käsin kaiverruksia tekevä kultaseppä löytyy vanhastakaupungista - yllätys yllätys - osoitteesta Kullassepa 3.

Siellä kävin ja homma onnistuikin. Nimien ja päivämäärien kaivertaminen neljään eri esineeseen maksoi yhteensä 250 kruunua (n. 16 e).

Tätä keskustelua en olisi halunnut kuulla

Kävelin eilen Tallinnan keskustassa. Edelläni asteli joukko suomalaisia keski-ikäisiä miehiä, osin aika liikuttuneessa tilassa.

Jotenkin juutuin kävelemään heistä kahden perässä enkä voinut olla kuulematta, mistä miehet puhuivat.

Toinen miehistä taputteli toista olalle ja toisteli moneen kertaan niin rauhoittavasti kuin vain humalainen voi, kuinka "et ole tehnyt mitään väärää, sehän oli täysi-ikäinen, ole ihan huoleti, kaikki on ihan hyvin, se oli täysi-ikäinen".

Saavat herrat koota itsensä aika hyvin siihen mennessä, kun tilausmatkabussi kaartaa kotioven eteen.

Oksettaa vieläkin.