Ärrän kierrän ympär orren

Pienen ihmisen oppimisen vaiheet ovat välillä niin kovin konkreettisia. J alkoi muutama viikko sitten maistella ärrän lausumista. Ankarasti keskittyen poika sai suustaan tärinää ulos, mutta se oli kovan ponnistelun tulos.

Asioiden pitää selvästi hautua. Pari päivää sitten J tuli aamulla omasta huoneestaan alakertaan ja toivotti siskolleen K:lle reippaasti ilman ongelmia "Hyvää huomenta, K!" K-äänteen lausuminen toki sujuu, mutta K:n nimessä on myös ärrä, jonka poika täräytti hienosti.

Minä olin kuulemastani kovin tohkeissani ja pyysin J:tä sanomaan "vaari" ja "koira" ja "kitara". Kaikki ärrät pärisivät hyvin.

Nyt poika sanookin ärrän jo melkein joka paikkaan. Kovassa juttuvauhdissa äänne ei toki aina ehdi mukaan eikä ole tarviskaan, mutta se on selvää, että uutta on nyt taas opittu.

Kaivoraivo

Alan tosissani pelätä tyhjiä tontteja. Juu, tontteja, niitä tyhjiä maalänttejä, joihin ei ole vielä rakennettu mitään.

Talvella 2008 tuolloin vielä elossa ollut koiramme I tipahti tyhjällä tontilla kannettomaan kaivoon, josta elukan jollakin ihmeen tavalla sain kiskottua pois. Adrenaliini on kummallinen asia.

Pari viikkoa sitten olin lasten kanssa pihalla ja kävelin kotitiemme vartta, jossa on yksi tyhjä tontti, jossa monet lapset käyvät lumessa leikkimässä ja koirat juoksemassa.

Yhtäkkiä J huusi minua ja pyysi katsomaan jotakin kummallista asiaa. Ja mikäs se siellä: kanneton kaivo.

Minulla ehti käydä sydän polvissa ja kaikissa muissakin raajoissa säikähdyksestä. Kummatkin tenavat makasivat maassa reiän äärellä ja ihmettelivät, mikä se on. Kiittelin J:tä vuolaasti siitä, että hän oli reiän huomannut ja sanoi siitä minulle.

En tiedä, mikä kolo varsinaisesti oli kyseessä, sillä mikään supersyvä se ei ollut, ehkä rapian metrin ja luonnollisesti sinne oli jo aika monta roskakassia ehditty tyhjentää. Niin syvä se silti oli, että pientä ihmistä sattuisi, jos sinne tippuisi.

Kiukkua täynnä vein lapset kiireesti kotiin ja aloin selvittää, mihin asiasta voi ilmoittaa. T arveli, että mupo, munitsipaalpolitsei, on oikea kohde. Mupo on täällä jonkin sortin kaupungin oma järjestyksenvalvoja, jotakin poliisin ja tavallisen vartijan väliltä.

Lähetin mupolle viestin kuvan kera ja kerroin tilanteen.

Pari päivää myöhemmin sain vastauksen, jossa kerrottiin, että kiinteistön omistaja on vastuussa tonttinsa kunnossa ja että mupo ottaa yhteyttä ko. tontin omistajaan.

Olin iloinen vastauksesta, mutta arvelin myös, että hyvässä tapauksessa tämän vuosituhannen lopussa saattaa jokin styroksilätty reiän päälle tulla.

Mutta kas vain, joku jossain on sentään vastuuntuntoinen. Muutama päivä sitten kaivon päälle oli ilmestynyt kunnon jykevä betonikansi niin kuin pitääkin.

Meillä kävi hyvin. Toisin on niillä valitettavan monella ihmisellä, joita Virossa vuosittain kannettomiin kaivoihin tippuu ja kuolee. Tällaisissa asioissa huomaa, että täkäläisen yhteiskunnan järjestäytymisessä on vielä vähän parantamisen varaa.

Korkeatasoisempi turistikohde

Vaikka Tallinnassa on tietenkin monta monituista paikkaa näkemättä ja kokematta, tuntuu erityisesti meillä käyvien vieraiden kanssa jo välillä siltä, että kaikki on nähty.

Mutta odotetaanpa huhtikuulle, niin on vihdoinkin tarjolla kohde, jossa emme me eikä varmaan moni muukaan ole käynyt.

Tallinnan Teletorni avataan yleisölle 4.4.2012. Sananmukaisesti huippua!

314-metriseen torniin tulee ravintola. Luulenpa, että siellä käydään eri seurueiden kera kerta jos toinenkin, jos vain korkeanpaikankammoni sen kestää.

Torniin tulee ravintolan lisäksi tietenkin varsinainen näköalatasanne, jonka lattiassa on kuulemma muutama järeää lasia oleva kohta, joista voi katsella 170 metriä suoraan alaspäin. Hyvällä säällä tornista voi nähdä Helsinkiin asti.

Ketä torni enemmän kiinnostaa, niin kannattaa vilkaista hyvin tehdyt tornin nettisivut, jotka ovat myös suomeksi.

Aasinsiltoja pitkiä kilohaileista hammaslääkäriin

Kun syksyllä olimme Kaliforniasta käsin käymässä Virossa ja Suomessa, muistan, että Estonian Airin lentokoneessa matkalla Tallinnaan tarjottiin perinteisiä virolaisia kilohailivoileipiä, kiluvõileib. Mehän aloimme T:n kanssa suunnilleen kyynelehtiä, kun rukiin ja suolaisen kalan maku tuntui yläilmoissa niin hyvältä. Eihän se varsinaisesti mikään elämää suurempi sellofaanileipäkokemus ollut, mutta siinä kohtaa maku- ja tunne-elämys oli vahva.

Tänään käveleksin keskenäni Tallinnan keskustassa ja kävin päiväkahvilla nauttimassa kuvan voileivän sekä sen kaveriksi kaalipiiraan, kapsapirukas. Tässä lautasellisessa on minusta virolainen makumaailma aika lailla ytimessään.

Leivän ja piiraan söin Energia Kohvik -nimisessä kahvilassa, joka on uskomaton aikamatka 1980-luvun Neuvosto-Viroon. Kahvila on aivan ydinkeskustassa, hyvin lähellä Kaubamaja-tavarataloa, mutta sinne eivät näytä suuret turistimassat löytävän ja hyvä niin. Mummot ja minä saamme istua talvipompat yllä kaikessa rauhassa noin 70 senttiä maksavien voileipien ja keskinkertaisen kahvin äärellä. Kahvilassa ei ole nettiyhteyttä, joten siellä ei ole myöskään tärkeitä läppäribisnesihmisiä.

Kaupunkireissuni syy oli hammaslääkärikäynti. Jos joku etsii Tallinnasta hyvää hammaslääkäriä, niin voin suositella Viru Hambakliinik -nimistä paikkaa (kun kirjoitan tätä, niin muistelen, että olen tainnut suositella aiemminkin). Kaikki kohtaamani lääkärit siellä ovat olleet erinomaisia ja palvelut aina ajoissa ja asialliset.

Ja kun nyt hypätään samassa postauksessa vielä noin seitsemänteen aiheeseen, niin muistatteko joskus 1980-luvulla hammaslääkäreillä jaossa olleet opetustarrat? Niissä luki ainakin seuraavat pikkurunot:

"Harjaa hampaat, huuhdo suu, hammaspeikko lannistuu."

"Harjaa hampaat yltä alta, suukko maistuu paremmalta."

Muistelisin, että niitä oli vielä joku muukin. Nuo kaksi runoa ovat meillä käytössä iltaisin, kun kuuraamme J:n ja K:n hampaita. Voisi iltarituaaliin vielä kolmannenkin lisätä, jos vain muistaisi.

Talvihorros

Jo vain on riittänyt kylmää täällä Tallinnan suunnassakin. Vaaliviikonloppu meni täysin kotihorroksessa, jonka aikana pistin nenäni ulos ovesta kerran. Kotimme vesiputket jäätyivät vähän joka suunnasta, ja koko ajan sai olla jotakin paikkaa sulattelemassa ja jotakin tarkastamassa. Tänään onneksi mm. pyykinpesukoneen vedet heräsivät henkiin, joten olen saanut pienennettyä pyykkivuorta.

Moni on kysynyt, miltä tämä on tuntunut Kalifornian jälkeen.

Olen vastannut rehellisesti, että oikein hyvältä. Kaikki tosin kohottelevat kulmiaan epäuskoisesti: "Joo, joo, niinhän sä nyt sanot."

Vaan ihan aikuisten oikeasti - talvi tuntuu vallan mainiolta. Piilaakson ilmasto oli mahtava. Ei liian kuuma, ja marras-joulukuun säät olivat suomalaiselle todella mukavat.

Mutta niin paljon ainaisen kesän ystävä en ole, ettenkö kaipaisi välillä vaihtelua ja ilman raikkautta. 30 pakkasastetta on turhan raikasta, mutta kyllähän senkin kestää, kun tietää, ettei sitä kuukausikaupalla jatku.

Niin, helppohan se on kestää, kun sai elää kurjimman, pimeän, lumettoman loka-joulukuun valoissa ja väreissä ja tulla suoraan kirkkaaseen talveen. Ymmärrän nyt entistä paremmin niitä pohjoisen asukkeja, jotka lähtevät talvikuukausiksi jonnekin aurinkoon. Samoin voisin minäkin ilman muuta tehdä toistekin.

Olemme ottaneet lasten kanssa (siis minä ja lapset, T palasi töihin heti pari päivää muuton jälkeen) nämä ensimmäiset viikot Tallinnassa kaikin tavoin rauhallisesti. Päivät ovat menneet kotihommien ja ulkoilun parissa. Se on ollut erittäin tietoista. Nyt annamme lasten asettua omassa tahdissaan tähän maisemaan. Kaikki on mennyt hyvin ja lapset tuntuvat olevan reippain mielin.

Aika huimalta kyllä tuntuu se, että J ja K leikkivät edelleen hyvin paljon keskenään englanniksi. En toki kuvitellutkaan, että se kahdessa viikossa mihinkään katoaisi, mutta on vain niin hassu ajatus, että tässä me olemme, suomalainen, Virossa asuva perhe, jonka lapset leikkivät englanniksi. Minusta on hetkittäin tuntunut jopa siltä, että K on oppinut enemmän englantia täällä ollessa, sillä hän käyttää sitä nyt tosi paljon. No, se taitaa johtua siitä, että olen heidän kanssaan tällä hetkellä tauotta ja kuulen koko ajan, mitä tyttö pulisee.

Kaiken kaikkiaan on todella kotoinen olo olla Virossa taas. 10 kuukautta muualla on näköjään niin lyhyt aika, että ei siinä kovin kauas ehdi etääntyä. Hetkittäin tulee epätodellinen olo: oltiinko me tosiaan tässä välillä jossain?

Olemme me olleet. Tänään huomasin keittiöhommia tehdessä yhtäkkiä ajattelevani, että pitäisi käydä ostamassa hedelmiä ja vihanneksia Piilakson kantakaupastamme, kunnes tajusin, että se ei ehkä onnistukaan. Eilen lettuja paistaessani puolestaan muistelin kaihoisasti Kalifornian-kotimme kaasuhellaa.

Vielä en sentään ole käynyt tuuppimassa juomalasi kädessä jääkaapin ovea. Amerikoissa totuin täysin siihen, että jääkaapin kyljessä on jääpalakone. Se on muuten loistolaite, vaikka aluksi suunnilleen häpesin sitä, kun se tuntui niin nolon amerikkalaiselta. Elämä on takinkääntöä.

Ilmailukokemuksia

Olemme nyt ylittäneet Atlantin 3,5- ja 2-vuotiaiden lastemme kanssa neljä kertaa. Ensimmäinen kerta jännitti hirveästi. Neljännellä kerralla matkustusrutiineihin suhtauduttiin jo huomattavasti rennommalla otteella.

Jos joku suunnittelee näin pitkän matkan tekoa pienten tenavien kanssa, niin listaanpa ajattelun aiheeksi omat kokemukseni sujuvasta lentomatkustamisesta.

- Omia leluja ei kannata ottaa paljon mukaan. Ekalla kerralla minulla oli lapsille kassillinen vaikka mitä viihdykettä, mutta niitä ei kaivettu esiin kertaakaan. Lentokoneessa ja matkustuskokemuksessa itsessään riittää ihmeteltävää aivan tarpeeksi. Luultavasti kiinnostavin lelu on edessä olevan istuimen taskussa oleva oksennuspussi.

- Meidän kolmevuotiaamme oli hyvin kiinnostunut istuintaskussa olevista hätätilanne- ja evakuoimisohjeista. Varustaudu selvittämään, miten happinaamaria käytetään ja milloin lentokoneesta tullaan ulos liukumäkeä pitkin.

- Yritä varata lentojen vaihtoihin aikaa riittävästi, mutta ei liikaa. Olemme todenneet, että kaksi tuntia riittää juuri ja juuri, kolme tuntia riittää varmasti, mutta siitä pidempi vaihto menee jo raskaaksi. Ajantarve riippuu tietysti kentän koosta, mutta pitää olla todella varma tekemisistään, jos meinaa esimerkiksi tunnissa selvitä kahden lapsen ruokkimisesta sekä vessattamisesta sekä mahdollisesta terminaalin vaihdosta.

- Äiti, unohda käsilaukku ja valitse reppu. Tarvitset paljon vapaita käsiä.

- Reppuun pakataan päällimmäiseksi vaipat ja kosteuspyyhkeet sekä vesipullot. Seuraavassa kerroksessa on vaihtovaatteita. Ne kannattaa laittaa omaan pussiinsa, jotta ne repusta helposti löytää. Muu sekalainen sälä pohjimmaiseksi.

- Minä olen yleensä pakannut vaihtovaatteita liikaa, mutta parempi se kuin liian vähän. Yleensä lahkeeseen valuva kakka tulee lapsella jo ennen ensimmäistä lipuntarkastusta. Mieti myös, millainen on kohdemaan sää ja varaa reppuun myös tarvittavat lapaset/pipot/sukkahousut, jos siirryt lämpimästä ilmanalasta kylmään.

- Vesipulloihin laitetaan vesi vasta turvatarkastuksen jälkeen, koska tarkastukseenhan ei saa mennä liiat nesteet mukanaan.

- Mieti, miten selität lapselle sen, että hänen matkalelunsa pitää laittaa turvatarkastushihnalle. Meillä lelusta luopuminen on aiheuttanut hysteerisiä kohtauksia, joiden rauhoitteluun on mennyt melkoinen tovi.

- Ota lapselle tarpeeksi eväitä mukaan. Lentokoneruokailu on ollut lapsillemme aina jännä tapahtuma, mutta lapset ovat yleensä suostuneet syömään ateriasta vain sämpylän ja mehun. Itku tulee, jos 11 tunnin lennolla ei ole tarpeeksi mieluista safkaa. (Lufthansalle pisteet - siellä oli koneen eteistilassa tarjolla hedelmiä, keksiä ja mehua kaikille vapaasti nautittavaksi)

- Tiedosta itsellesi lentokoneessa, missä ovat ne nappulat, joista painamalla lentoemäntä saapuu paikalle. Niitä on penkissä sekä vessassa. Pienet kädet ehtivät painaa nappuloita monia kertoja, ja on tosi noloa, kun lentoemäntä saa rampata monta kertaa turhaan kysymässä, onko meillä kaikki hyvin.

- Jostakin luin neuvon, että aivan pitkän lentomatkan loppumetrejä varten kannattaa jemmata pieni karkkipussi tms. Pitkän lennon lopuksi kärsivällisyys voi olla aivan tapissa, jolloin herkuilla saattaa saada lapsen jaksamaan vielä laskeutumisen / turvatarkastusjonon odottelun. Tätä neuvoa en koskaan itse muistanut, mutta uskon, että keinosta olisi ollut hyötyä.

- Ota rennosti. Jos lapsi haluaa katsoa lentokoneen ruudulta Autot-elokuvan viisi kertaa tai pelata iPadilla kaksi tuntia, niin anna hänen tehdä niin. Kasvatusperiaatteet tuskin romuttuvat yhteen lentomatkaan.

- Aikuisen kannattaa pukea ylleen vaatteet, jossa ruokatahrat eivät heti näy. Runsaasti taskuja sisältävät reisitaskuhousut ovat hyvät. Pitkät korut, roikkuvat kaulukset yms. ulokkeet eivät myöskään toimi - koneen vessassa lapsen vaippaa vaihtaessa ne uivat taatusti pytyssä.

- Koeta nukkua ennen matkaa hyvin. Lapset tuskin reissun päällä paljon nukkuvat, joten aikuinen tarvitsee voimia.

- Suhtaudu matkustamiseen positiivisesti. Tee lentomatkasta etukäteen hauska seikkailu, jolla päästään tekemään jänniä juttuja. Hanki kirjastosta lentokoneita ja lentomatkustamista käsittelevä kirja ja lue sitä lasten kanssa ennen reissua.

- Varustaudu iloiseen yllätykseen - vuorokauden matka voi olla hirvittävän väsyttävä, mutta katastrofia siitä ei tarvitse tulla.

****

Kyllä, olemme onnellisesti Tallinnassa. Tere jälle, armsad lugejad!

Se on moro

Lumimyrskyssä lähdettiin ja lumisateeseen taidamme palatakin. Tätä lukiessanne me olemme jo tien päällä.

Kalifornia vaikenee. Tallinna palaa ääneen joskus.

Ulkosuomalaisuussarja, osa 8: Paluumuuton alla

Lupailin muutama postaus sitten, että kertoisin paluumuutto-tuntoja.

Se on selvää, että jännitys ei ole lähimainkaan sellainen kuin viime keväänä, jolloin meinasin hajota hermostukseen. Silloin olin muuttamassa itselleni täysin vieraaseen paikkaan ja kulttuuripiiriin. Nyt olemme palaamassa tuttuun Tallinnaan.

Mutta siltikin olo on rauhaton. Ollaanhan tässä kuitenkin ison elämänmuutoksen edessä. Tämä vaihe elossa päättyy ja uusi alkaa. Mietityttää, miltä piskuisessa Virossa ja Tallinnassa eläminen tuntuu Kalifornian kaikenlaisen runsauden jälkeen. Sääkin hieman jännittää. Mitä jos viikon jälkeen alan kiljua, kun en kestä pimeyttä ja loskaa?

Tietysti hermostunut olo on ihan vain käytännön järjestelyiden takia. Muistammeko ja ehdimmekö järjellisesti tehdä kaikki muuttoon liittyvät asiat? Kuka ostaa television? Mihin hyväntekeväisyysjärjestölle käyn viemässä pieneksi jääneet lastenvaatteet? Missä K nukkuu, kun pinnasänky on jo myyty?

Niin, jos tässä olisikin vain T ja minä, mutta kun matkassa ovat myös lapset. J isompana ymmärtää käynnissä olevat muuttotouhut oikein hyvin ja kaikenlaisista muuttoon liittyvistä asioista juttelemme jatkuvasti. Poika on selvästi hyvin iloinen siitä, että hän pääsee Tallinnaan.

Vaan saapa nähdä, mitä lapset tuumaavat vähän aikaa muuton jälkeen. Kyselevätkö he usein Kalifornian-kodin perään? Ihmettelevätkö he, miksi eivät pääse täkäläisten kavereiden kanssa leikkimään? Kieltäytyvätkö he pukeutumasta Kuoma-saappaisiin ja kypärämyssyyn?

Ja ennen kaikkea - minkälainen reaktio tulee uuden kielen oppimisesta? Nyt nimittäin tilanne on se, että J ja K leikkivät kotosallakin keskenään englanniksi. En olisi sitä ikinä uskonut, mutta niin se vain on. Englanti on nimen omaan heidän keskinäinen leikkikielensä. Jos lapsilla tulee kesken leikin asiaa äidille tai isälle, niin kieli vaihtuu saman tien suomeksi ja palaa sitten englanniksi.

K:n täytyy aloittaa viron oppiminen täysin alusta. J kielestä vielä jotakin muistaa ja oppii sen varmasti pian. Jännää on nähdä, kuinka kauan he englantia yhteisissä touhuissa käyttävät. Samalla me vanhemmat mietimme, miten hienosti omaksuttua kieltä saisi edes jotenkin pidettyä lasten muistissa.

Mutta älkää nyt sukulaiset ja muut läheiset siellä panikoiko, että lapset eivät kohta osaa suomea! Kyllä osaavat, ja hyvin osaavatkin. J on nimittäin lukemaan oppimisen kynnyksellä.

Aakkoset poika on osannut jo pitkään, ja viime päivinä yhtäkkiä ovat tavut ja nelikirjaimiset sanat alkaneet aueta. Olemme tehneet yhdessä leikin lomassa harjoituksia, joissa minä kirjoitan paperille kaksitavuisen sanan ja poika selvittää, mitä siinä lukee. Olen meinannut pudota penkiltä, kun olen älynnyt, että J lukee. Lapsi kun kuitenkin täyttää keväämmällä vasta neljä vuotta.

Meidän Amerikassa-elon aikamme jää noin kymmeneen kuukauteen. Monien kanssa on tullut juteltua, mikä olisi hyvä pituun ulkomaankomennukselle.

Olen tuumannut, että hyvä komennuspituus voisi olla 2 - 3 kuukautta, jolloin siihen voi suhtautua lyhyenä seikkailuretkenä, jolloin ei tarvitsekaan sen kummemmin kotiutua.

Jos se ei ole mahdollista, voisi siirtyä suoraan ainakin kahden vuoden komennukseen. Ensimmäinen vuosi menee joka tapauksessa uuden opetteluun ja henkiseen pihalla olemiseen. Kahdessa vuodessa ehtisi asettua suunnilleen normaaliin elämiseen ja nauttia uudesta ilman jatkuvaa epävarmuuden ja tietämättömyyden oloa.

Kun nyt tuli näköjään tämän verran aiheesta vuodatettua, niin roiskaisenpa tämän pätkän Ulkosuomalaisuussarja-otsikon alle.

Juhlahumun laannuttua

Vauvahaivenet on leikattu polkkatukaksi, hiuksiin on laitettu kukkapinni, kynttilä on puhallettu sekä laulettu suomeksi ja englanniksi. Saapa nähdä, saako tammikuun lapsi K koskaan enää synttärijuhlia, joissa juostaan lämpimässä auringonpaisteessa paitahihasillaan pihalla. No, kyllä pulkkamäessäkin on hauskaa.

Pieni askel ihmiskunnalle, suuri askel lähikaupassa kävijälle

Kauppojen pakkauspalvelu on asia, josta olen oppinut Amerikassa nauttimaan. Tarkoitan niitä tyyppejä, jotka seisovat kassahihnan toisessa päässä ja laittavat ostokseni kasseihin puolestani. Kyllä, ihan niin kuin elokuvissa ja telkkarisarjoissa.

Muutaman kerran täällä oleilun alussa asia tuntui hassulta. Mitä se nyt vieras ihminen minun tavaroitani järjestelee? Kyllähän niitä nyt tässä itsekin ja suotta nyt vaivaksi ja mitä sekin minun ostoksistani ajattelee. Näkee, että ostin valmislihapullia. Pitäisiköhän sanoa, että kyllä minä ne yleensä itse teen?

Vaan kun matkassa on kaksi rääkyvää kakaraa, joista toinen on tippumassa päälleen kärryn istuimesta ja toinen tyhjentämässä lompakkoni sisältöä lattialle, tuntuu taivaan lahjalta, että joku laittaa ostokset nippuun ja pääsen orkesterini kanssa poistumaan paikalta mahdollisimman sujuvasti.

On aivan varma, että Tallinnaan palaamisen jälkeen seison useamman kerran Rimin tai Prisman kassahihnan päässä ja tuijotan tyhmänä, kun maitotölkkini eivät olekaan siirtyneet itsestään kasseihin.

Pakkaajien lisäksi kaupoissa lähes aina joku henkilökunnasta kysyy, tarvitseeko asiakas apua tavaroiden viemisessä autoon. Usein se henkilö on juuri se pakkaaja, mutta apua voivat tarjota myös ne työtekijät, jotka hakevat kärryjä parkkipaikoilta sisälle.

Minulle on tarjottu kantoapua kymmeniä kertoja. Olen ollut liikkeellä kahden lapsen, lastenrattaiden ja useamman ostoskassin kanssa ja aina vain todennut, että ei tartte auttaa, kyllä minä selviän.

Kuinka tyhmä pitää ihmisen olla? On vain tuntunut niin hassulta saada saattajaa mukaansa autolle. Siinähän voi vaikka joutua juttelemaan jotakin ja on tässä ennenkin ollut nuijasotia - pärjään minä vaikka niska limassa.

Tänään kävin ruokakaupassa itsekseni. Kun palautin ostoskärryjä kärryletkaan, eräs kaupan täti tuli huikkaamaan, haluaisinko apua tavaroiden kantamisessa. Minulla oli jo kielen päällä perinteinen "no thanks, I'm fine", mutta sain käännettyä sen takaisin ja sanottua, että mikäpäs siinä, auta pois.

Ja niin uusi uljas minä ja kaupan täti kävelimme niitä näitä rupatellen parkkipaikan toiselle puolelle. Täti heitti ostokseni autoon ja minä kiitin ja henkäisin syvään. Sillä lailla, hyvä S, eihän se niin kamalaa ollut.

****

Vakavasti puhuen - voi kunpa pakkauspalvelua ja tavaroiden auttamista autoon olisi Suomessa ja Virossa enemmänkin. Erityisesti apua soisi tarjottavan vanhuksille, joilla liikkuminen voi kestää ja tavaroiden kantaminen olla hankalaa. Pienissä kyläkaupoissa sentään vielä joskus näkee luonnikasta asiakaspalvelua, kun kassa lennähtää viemään asiakkaan ostoskoria autoon, mutta aika harvinaista herkkua se on. Vai onko Suomessa esimerkiksi jättimarketeissa pakkaajia vaikkapa ennen juhlapyhiä?

Päivänsankaritar

Kaksi vuotta sitten olin varma, että kuolen. Sattui niin paljon.

Nykyisin meinaan lähinnä kuolla nauruun. K, hymynaamamme, täyttää kaksi vuotta.

On meitä lapsella siunattu. Lukuunottamatta niitä suivaantumisen hetkiä, kun neidillä on tullut kinaa veljen kanssa, meillä asuu aurinkoinen, maailmaa naama naurussa lähestyvä pieni tyttö. Monesti K:ta katsellessa mietin ranskan kielen ilmaisua "joie de vivre". K:ssa on elämäniloa, jonka soisi säilyvän.

K puhuu paljon, laulaa paljon (kumpaakin suomeksi ja englanniksi), leikkii lähinnä autoilla ja lentokoneilla, pomppii, pomppii ja pomppii, juoksee kovaa ja vaatii jatkuvasti vanhempia lukemaan. Suosikkilelu on aina se, mikä isoveljellä on kädessä.

K on aina valmis toimintaan. K haluaa lähteä puistoon, äidin mukana kauppaan, kahvilaan, pyykkejä laittamaan, postia hakemaan.

Lisäksi K syö paljon. Pal-jon. Hän on aina ollut hyvä syömään, mutta välillä melkein hirvittävät ne annokset, mitä neiti lautaselta vetäisee. Kun isä paistaa joka-aamuisen munakkaansa, on siihen lähes poikkeuksetta lisättävä yksi kananmuna myös K:lle.

Kaksivuotissyntymäpäivänä blondimme tukkaan saattaa jo saada kiinni jonkinlaisen pinnin. T odottaa hetkeä, jolloin tyttärelle saadaan laittaa saparot.

Kyllä sekin aika tulee. Nyt iloitsemme hänestä ihan näin.

Mokkatakki

Amerikkalainen kahvilakulttuuri on suurelta osin sitä, että kahvilasta haetaan pahvimukissa kahvi mukaan. Mukin ympärillä on erillinen pahvikääre, jotta asiakas ei polttaisi näppejään (tästä aiheesta olen näköjään kirjoittanut sormi pystyssä paheksuen viime vuonna).

Ahkerat kahvinjuojat voivat hankkia tai tehdä itselleen omatekoisen mukinsuojan, jotta pahvijätettä kertyisi edes vähän vähemmän. Kaupoissa ja kahviloissa niitä näkyy myytävänä vaikka minkälaisia. (Itselläni on fleecestä tehty suojus, jossa lukee "Your Blog Sucks". Se pitää jalat maassa, kun meinaa tukehtua omaan nokkeluuteensa.)

Kävimme tenavien kanssa asiointireissulla kaupungilla ja tietysti piipahdimme myös mehulla ja keksillä mainiossa kuppilassa nimeltä Red Rock Coffee.

Kahvilan ikkunalaudalla oli kuvassa näkyvä lasipurkki, jossa oli virkattuja ja neulottuja mukinsuojuksia. Ne oli tehnyt kahvilassa viikottain kokoontuva neulekerho, ja niitä sai ostaa kahden dollarin kappalehintaan. En ostanut, mutta tuumasin, että onpa hauskan yhteisöllistä toimintaa tämäkin. Ja erittäin kulttuurisidonnaista - Suomessa tai Virossa mukinsuojuksille olisi aika vähän käyttöä.

So very, very nice to meet you! Isn't it just awesome!

Ei perhana.

Menin tänään lasten kanssa taloyhtiömme leikkipaikalle. Siellä oli minulle entuudestaan tuntemattomat äiti, isä ja pieni tyttö.

Mitä teen minä? No painun käsi ojossa tervehtimään, esittäytymään ja kyselemään, asuvatko he täällä päin ja kertomaan, millaista naapurustossamme on asua.

Ei ole todellista. En pidä itseäni täysin sisäänpäinkääntyneenä, mutta tajusin hetken myöhemmin, että olipa tekoni jotenkin todella epäsuomalainen ja samalla hyvin amerikkalainen. Täällä kaikesta tuollaisesta ilkkakanervamaisuudesta tulee tosi luontevaa.

Voi veljet sitä mulkaisujen ja vaivautuneisuuden määrää, jos kuukauden päästä teen saman jossakin Tallinnan leikkipaikalla!

Kurvataan takaisin vanhaan maailmaan

Lähes päivälleen 10 kuukautta sitten kerroin täällä blogissa, että olimme pakkaamassa tavaroitamme Piilaaksoon muuttoa varten.

Alkaa olla aika sanoa näkemiin uudelle maailmalle ja palata vanhaan. Muutamme takaisin Viroon vielä tammikuun aikana.

Viime päivien tunnelmat ovat olleet haikeita, vaikka päällimmäinen tunne on ehdottomasti suuri ilo paluusta takaisin Eurooppaan. Silti - tässäkö tämä nyt oli? Vastahan me tulimme ja nyt jo olemme lähdössä. Kuinka ikinä kestämme pohjolan pimeää talvea, kun olemme nähneet Kalifornian aurinkoisen marraskuun? Osasimmeko ottaa ajasta täällä kaiken ilon irti? Tuliko tuhlattua aikaa turhaan surkutteluun?

Luvassa on lähiaikoina varmasti jatkoa blogin ulkosuomalaisuussarjaan, kun alan pähkäillä, miltä paluumuutto tuntuu.

Henkeviä asioita mietitään käytännön asioiden lomassa. Lehtitilaus on jo lopetettu. Tuleville päiville on luvassa pakkausta, tavaroiden myyntiä ja jäähyväisten sanomista paikoille ja ihmisille, joita ei välttämättä enää koskaan elämässään näe. Kaliforniassa ei tulla tuosta vain päiväseltään käymään.

J odottaa paluuta kovasti ja laskee joka ilta kalenterista päiviä muuttoon. Päivittäin mietimme, mitä leluja otamme mukaan Viroon.

Suuri tuumailun aihe on telttaretki, jonka olen pojalle ensi kesäksi luvannut. Kohteena on luultavasti kotimme takapiha. Monesti olemme jo yhdessä neuvotelleet, mihin kohtaan teltta laitetaan pystyyn ja mitä leluja sinne täältä viedään.

Mutta yhtä lailla juttelemme siitä, mihin Kalifornian leikkikaverit Virossa muuttavat asumaan ja mitä kieltä he puhuvat. Kolmevuotiaalla on pureksimista siinä, että tuttuja leikkipaikan kamuja ei yhdessä yössä enää olekaan.

****

Kuva on joulun välipäiviltä Santa Cruzin rantahuvipuistosta. Onneksi tuli nähtyä tämäkin Amerikan ihme.

Mainospala: hyvät konsertit Tallinnassa ja Tartossa

Huomiota, huomiota, Tallinnassa ja Tartossa tammikuun aikana liikkuvat! Jos hyvä klassisen musiikin konsertti kiinnostaa, niin käykääpä kuulemassa Turun konservatorion kamarikuoroa Tallinnan Jaanin kirkossa tai Tarton yliopiston juhlasalissa.

Tunnustan - tässä mainostamisessa on kovasti oma lehmä ojassa, sillä tunnen kuorosta useita tyyppejä ja mieluusti autan edes tämän verran.

Alla kuoron tiedote konserteista:

Turun konservatorion kamarikuoro esittää Brahmsin Ein deutsches Requiemin Tallinnassa ja Tartossa

Suomalainen Turun konservatorion kamarikuoro vierailee Virossa 13.–15.1.2012 ja esittää kiertueensa aikana Johannes Brahmsin rakastetun Ein deutsches Requiemin. Kuoro konsertoi kahdesti: perjantaina 13.1.2012 kello 19 Tallinnan Pyhän Johanneksen (Jaanin) kirkossa ja lauantaina 14.1.2012 kello 17 Tarton yliopiston juhlasalissa. Turun konservatorion kamarikuoro, sopraano Mia Heikkinen, baritoni Jouni Kuorikoski sekä pianistit Eveliina Kytömäki ja Liisa Malmivaara esittävät Markus Yli-Jokipiin johdolla teoksesta säveltäjän oman kamariversion kuorolle, solisteille ja nelikätiselle pianolle. Konsertteihin on vapaa pääsy.

- Brahmsin Ein deutsches Requiem on totuttu kuulemaan suuren orkesterin ja valtaisan kuoron teoksena, mutta kamariversio mahdollistaa aivan eri yksityiskohtien esiintuomisen, kertoo Markus Yli-Jokipii. - Teoksesta kuullaan kiertueemme konserteissa valoisa ja herkkä tulkinta.

Vuonna 2003 perustetun Turun konservatorion kamarikuoron sointi taipuu monipuolisesti renessanssista oopperaan ja uusimpaan musiikkiin. Kuoroa on vuodesta 2008 johtanut Markus Yli-Jokipii. Suurien a cappella -kuoromusiikkikonserttien ohella tärkeitä viime vuosien hankkeita ovat olleet Turun konservatorion pohjoismainen kuorosävellyskilpailu sekä useat orkesteriyhteistyöt. Syksyllä 2011 kuoro debytoi oopperakuorona Mikko Heiniön oopperan Eerik XIV kantaesityksessä. Kuoron ensimmäinen, Leevi Madetojan ja Selim Palmgrenin kuoroteoksia sisältävä levy julkaistaan keväällä 2012.

Johannes Brahms: Ein deutsches Requiem
Säveltäjän kamariversio kuorolle ja nelikätiselle pianolle

13.1.2012 kello 19 Pyhän Johanneksen (Jaanin) kirkossa (Vabaduse väljak 1, Tallinna)
14.1.2012 kello 17 Tarton yliopiston juhlasalissa (Ülikooli 18, Tartto)

VAPAA PÄÄSY
Konsertin käsiohjelma maksaa 6 euroa (opiskelijat 3 euroa).


Lämpimästi tervetuloa!

Lisätietoja:
kamarikuoro@gmail.com
www.turunkonservatorio.fi/kamarikuoro