Ei noista Phelpsin mitaleista pysy enää kärryillä. Onneksi Lehdellä on parempaa tietoa asiasta . Kun nyt vain ei menisi kärähtämään.
Minä olin Hesarin eläintestissä saukko.
Lasten vanhemmat, älkää tehkö niin kuin minä teen vain niin kuin minä sanon. Jossakin kohtaa nimittäin tulee se päivä, että lapsi tekee vaunuissa maatessaan mahtavat niskakakat ja vaunujen kantopussissa on massiiviset kakkatahrat. Näin ei kävisi, jos pitäisi jotakin suojakangasta vaunujen pohjalla. Onneksionneksionneksi kantopussi on konepestävä.
Ja nyt lapsi maistoi tietokoneen kulmaa!
Tällaisia tärkeitä Tallinnasta tänään. Kiitos ja anteeksi.
torstai 14. elokuuta 2008
Nuo naiset korkokengissään
Yksi tyypillisimpiä virolaisnaisia koskevia stereotypioita on se, että he ovat aina viimeisen päälle laitettuja ja kulkevat korkokengissä.
Reilun kolmen kuukauden Tallinnassa asumisen jälkeen voin todeta, että asiassa on totuuden siemen, mutta vain pieni. Kyllä, keskimäärin tallinnalaisnaiset näyttävät mielestäni huolitellummilta kuin suomalaiset kanssasisarensa, mutta ei ero nyt mikään aivan valtava ole. Kun menee tavallisen lähiön tavalliseen ruokakauppaan, niin ihan arkisen hapsottavasti virolaisnaiset siellä kulkevat.
Mutta kyllä joka kauppareissulla näkee myös paljon naisia, jotka tulevat kauppaan korkokengissä ja suomalaisen mielestä jotenkin tavallista hienommissa vaatteissa. Tuo raja on muuten kummallinen: toisen mielestä jokin asu on ihan tavallinen siisti asu, jolla ihmisten ilmoile mennään, kun taas toinen kokee sen "hienona".
Keskikaupungin katukuvassa suomalaisen tunnistaa lähes sataprosenttisen varmasti. Suomalaisen kansallipuvun osia ovat erityisesti Marimekon tuotteet ja Crocs-sandaalit (ja miehillä joskus vielä vyölaukut, joista jo luulin ihmiskunnan päässeen, mutta ei...). Suomalaisen tuntee myös jostakin hankalasti määriteltävästä tyylistä, jonka vain tunnistaa, vaikkei tasaraitaa yllä olisikaan.
Joidenkuiden kanssa on tullut puhetta siitä, ovatko Marimekon tuotteet täällä edullisempia kuin Suomessa. En tosiaan tiedä, sillä en edelleenkään ole nähnyt Tallinnassa missään myytävän Marimekkoa saati että olisin nähnyt erikoisliikettä. Kyllä Marimekkoa varmasti jostain täältä saa, mutta toisaalta raitatavaran vähäisyys on minusta aika kuvaavaa. Minun on kovin vaikea kuvitella virolaisnaisten kulkevan puuvillaisessa unikossa tai pukeutuvan jokapoikaan. Kun kiskaisen lenkille ylleni oman sinivalkoisen tasaraitani, tuntuu, että huudan kilometrin päähän olevani suomalainen.
Kun siis tulee Tallinnaan, voi pukeutua juuri niin naisellisesti ja "hienosti" kuin haluaa eikä kukaan taatusti katso nenänvartta pitkin. Mutta kukin tyylillään, kyllä maailmaan mahtuu sekä korkkareita että crocseja.
(Aamutuimaan en sentään kirjoittele, vaan tämä on ajastettu postaus.)
Reilun kolmen kuukauden Tallinnassa asumisen jälkeen voin todeta, että asiassa on totuuden siemen, mutta vain pieni. Kyllä, keskimäärin tallinnalaisnaiset näyttävät mielestäni huolitellummilta kuin suomalaiset kanssasisarensa, mutta ei ero nyt mikään aivan valtava ole. Kun menee tavallisen lähiön tavalliseen ruokakauppaan, niin ihan arkisen hapsottavasti virolaisnaiset siellä kulkevat.
Mutta kyllä joka kauppareissulla näkee myös paljon naisia, jotka tulevat kauppaan korkokengissä ja suomalaisen mielestä jotenkin tavallista hienommissa vaatteissa. Tuo raja on muuten kummallinen: toisen mielestä jokin asu on ihan tavallinen siisti asu, jolla ihmisten ilmoile mennään, kun taas toinen kokee sen "hienona".
Keskikaupungin katukuvassa suomalaisen tunnistaa lähes sataprosenttisen varmasti. Suomalaisen kansallipuvun osia ovat erityisesti Marimekon tuotteet ja Crocs-sandaalit (ja miehillä joskus vielä vyölaukut, joista jo luulin ihmiskunnan päässeen, mutta ei...). Suomalaisen tuntee myös jostakin hankalasti määriteltävästä tyylistä, jonka vain tunnistaa, vaikkei tasaraitaa yllä olisikaan.
Joidenkuiden kanssa on tullut puhetta siitä, ovatko Marimekon tuotteet täällä edullisempia kuin Suomessa. En tosiaan tiedä, sillä en edelleenkään ole nähnyt Tallinnassa missään myytävän Marimekkoa saati että olisin nähnyt erikoisliikettä. Kyllä Marimekkoa varmasti jostain täältä saa, mutta toisaalta raitatavaran vähäisyys on minusta aika kuvaavaa. Minun on kovin vaikea kuvitella virolaisnaisten kulkevan puuvillaisessa unikossa tai pukeutuvan jokapoikaan. Kun kiskaisen lenkille ylleni oman sinivalkoisen tasaraitani, tuntuu, että huudan kilometrin päähän olevani suomalainen.
Kun siis tulee Tallinnaan, voi pukeutua juuri niin naisellisesti ja "hienosti" kuin haluaa eikä kukaan taatusti katso nenänvartta pitkin. Mutta kukin tyylillään, kyllä maailmaan mahtuu sekä korkkareita että crocseja.
(Aamutuimaan en sentään kirjoittele, vaan tämä on ajastettu postaus.)
keskiviikko 13. elokuuta 2008
Asioita, joita Virossa tulee muistaa
Aamun kauppareissulla piti taas koettaa muistaa muutamia asioita, joihin ei Suomessa suinkaan aina törmää, mutta täällä ihan jatkuvasti.
1. Teitittely. Vierasta ihmistä, iästä riippumatta (paitsi tietty ihan pikkulapsia), teititellään aina. Minä teitittelen kaupan kassaa, hän minua. Tänään minulta tuli parikymppinen nainen kysymään, missä eräs tie sijaitsee. Hän teititteli minua, minä häntä.
Virolainen teitittely on mielestäni erittäin luontevaa, siinä ei tule vähääkään jäykkä olo. En tunne itseäni vanhaksi tädiksi, jos teinipoika teitittelee, se vain kuuluu asiaan. Itsellä tässä on opeteltavaa, kun suomalainen sinuttelu on niin selkärangassa. Olenkin ottanut tässä harjoitteluvaiheessa tavaksi sanoa "aitäh teile", eli kiitos teille, jotta tapa vähitellen tarttuisi kaaliin.
2. Kaupan kassalla rahaa ei ojenneta kassaneidin käteen, vaan laitetaan pienelle lautaselle/tarjottimelle kassan vieressä. Samoin kassaneiti ei ojenna vaihtorahaa minulle käteen, vaan laittaa siihen lautaselle. Tähän en meinaa tottua millään, vaan seison kassalla käsi ojossa aiheuttaen pari silmänräpäystä kestäviä hämmentyneitä tilanteita, ennen kuin taas muistan.
3. Kaupassa ostamiensa elintarvikkeiden päiväykset on syytä tarkistaa. Harmillista kyllä, mutta eräpäiväylitykset ovat aika tavallisia.
4. Maantien risteyksiä ylittäessä tulee aina olla tarkkana. Virossa auto ja autoilija ovat kuninkaita, vaikka suojateitä kunnioitetaankin täällä tuhannesti paremmin kuin Suomessa.
1. Teitittely. Vierasta ihmistä, iästä riippumatta (paitsi tietty ihan pikkulapsia), teititellään aina. Minä teitittelen kaupan kassaa, hän minua. Tänään minulta tuli parikymppinen nainen kysymään, missä eräs tie sijaitsee. Hän teititteli minua, minä häntä.
Virolainen teitittely on mielestäni erittäin luontevaa, siinä ei tule vähääkään jäykkä olo. En tunne itseäni vanhaksi tädiksi, jos teinipoika teitittelee, se vain kuuluu asiaan. Itsellä tässä on opeteltavaa, kun suomalainen sinuttelu on niin selkärangassa. Olenkin ottanut tässä harjoitteluvaiheessa tavaksi sanoa "aitäh teile", eli kiitos teille, jotta tapa vähitellen tarttuisi kaaliin.
2. Kaupan kassalla rahaa ei ojenneta kassaneidin käteen, vaan laitetaan pienelle lautaselle/tarjottimelle kassan vieressä. Samoin kassaneiti ei ojenna vaihtorahaa minulle käteen, vaan laittaa siihen lautaselle. Tähän en meinaa tottua millään, vaan seison kassalla käsi ojossa aiheuttaen pari silmänräpäystä kestäviä hämmentyneitä tilanteita, ennen kuin taas muistan.
3. Kaupassa ostamiensa elintarvikkeiden päiväykset on syytä tarkistaa. Harmillista kyllä, mutta eräpäiväylitykset ovat aika tavallisia.
4. Maantien risteyksiä ylittäessä tulee aina olla tarkkana. Virossa auto ja autoilija ovat kuninkaita, vaikka suojateitä kunnioitetaankin täällä tuhannesti paremmin kuin Suomessa.
tiistai 12. elokuuta 2008
Ala-asteen käsityökerho esittää

Hurjan pari päivää kestäneen virkkausbuumin eilisen tuotos on ohessa näkyvä reppanan näköinen pussi, joka päätynee valkosipulipussiksi keittiöömme.
Pussin koekuolasi ylimmäinen virkkauksenvalvoja, joka haluaa säilyttää anonymiteettinsä, mistä johtuen hänestä näkyy kuvassa lähinnä vain jalat. Mutta ne ovatkin somat!
Nyt on virkkauksessa pakko pitää taukoa, sillä lanka loppui. Mutta jatkosuunnitelmat ovat kovat. Jos intoa riittää, luvassa on ainakin joulukuusenkoristeita ja tabletit ruokapöytään. Kovalla sykkeellä ja sataprosenttisesti mennään, katsotaan, mihin se riittää.
maanantai 11. elokuuta 2008
Veikkauspäivitys, kisastudioaggressiota ja pehmeitä asioita

Jalometallia vain kolisee niskaan, kun suomalaiset laittavat jyvän kohdilleen. Loistava aamupäivä kisamenestyksen puolesta. Trap on aivan sietämättömän jännittävää katsottavaa. Uskomaton pää pitää noilla ammattilaisilla olla.
Minun verenpainelukemani puolestaan kävivät pelottavan punaisella, kun telkkarista ei kuulunut ääntä ja naisten trap oli käynnissä. Eikä kuulu vieläkään. Luultavasti ongelmaa ratkomaan tarvitaan yksi töissä oleva aviomies.
Kisaveikkaus on edelleen täydessä käynnissä (ks. postaus pari pykälää alempaa). Veikkaajia on tähän mennessä kokonaista kolme, joten vielä on täydet mahdollisuudet hoitaa herkkupotti kotiin. Keskiviikkoon asti saa veikata. Ja tiedoksi jo veikanneille ja muillekin: lahjomaton tuomaristo on armoton, omaa veikkausta ei saa muuttaa. Julmaa? Ehkä, mutta niin on urheilukin ;)
Eilen illalla tapahtui jotakin täysin odottamatonta. Minuun iski virkkausinto. Kännykkäni tarvitsi suojapussin ja totesin, että ehkä juuri sellaisen yksinkertaisen pötkön osaisin tehdä. Onnistuihan se, ja oli itse asiassa aika kivaa. Askartelin vielä tänä aamuna siihen ympyrän koristeeksi. Kuvassa on tämä ponnistusteni liikuttava tulos. Juu, saa nauraa. Jos en ole pullantuoksuinen kotiäiti, niin en ole kyllä kovin taitava missään käsityöjutuissakaan. Mutta tämä oli niin hauskaa, että voisi ehkä jotain pientä tehdä lisääkin. Lankaa mulla oli kotona tasan noita kahta erilaista, joten värit sitten olivat nuo, sammalenvihreä ja pörrölangan vaaleanpunainen.
Minulta olivat täysin unohtuneet, mitä olivatkaan kiinteät silmukat, pylväät, puolipylväät ja muut. Aivan huippu apuneuvo oli netistä löytämäni Viivin virkkausnetti, jossa oikein videopätkien kanssa näytettiin, mikä on mitäkin. Äkkiähän nuo palautuvat mieleen, kun vähän vilkaisee.
No niin, nyt se olympiavoittaja puhuu telkkarissa enkä minä kuule mitään. Grr!
sunnuntai 10. elokuuta 2008
Virolainen haluaa bemarin, juo paljon ja kuolee nuorena
Ei nyt hypitä seinille siellä, otsikko on kärjistys. Eesti Päevalehden Laupäev-liitteessä oli eilen erinomaisen kiinnostava juttu Viroon liittyvistä lukemista. HU?-niminen yhtye julkaisi keväällä biisin nimeltä "Depressiivsed Eesti väikelinnad" eli "masentuneet Viron pikkukaupungit". Lehtijuttu pohtii, pitävätkö laulussa mainitut masentumisen aiheet itse asiassa paikkansa ihan koko Viroa ajatellen. Tässä muutama palanen EP:n kirjoituksesta.
Virolaismiehen keski-ikä on jutun mukaan 67 vuotta, naisten 78. Suomessa lukemat ovat 75 ja 82, kertoo Tilastokeskus. Tarkemmin juttu ei kerro, mitkä kaikki syyt aikaansaavat Viron näinkin alhaiset lukemat.
Yksi syy voi olla vaikkapa alkoholi, jota jutun mukaan virolainen juo vuodessa sataprosenttiseksi alkoholiksi muutettuna 11,35 litraa. Se ylittää jopa suomalaisten 10,3 litraa (lukema vuodelta 2006, lähteenä A-klinikkasäätiö).
Henki lähtee myös itsemurhalla, joita Virossa tehtiin viime vuonna 253. Suomen lukema on Tilastokeskuksen mukaan 1 062 vuodelta 2006.
HU?:n laulun mukaan virolaismiehen unelma on käytetty bemari. Viron autorekisterikeskuksen mukaan maassa on tällä hetkellä 334 493 bemaria.
Viron kolme yleisintä sukunimeä ovat Tamm, Saar ja Mägi. Vitosena tuleekin jo Ivanov. Parinkymmenen kärjessä on hyvin paljon luontoaiheisia nimiä, nuo kolme ensimmäistäkin osoittavat. Tällaisia ovat esimerkiksi Ilves (ilves), Karu (karhu) ja Põder (hirvi).
Omana, monena sunnuntaiaamuna tekemänäni havaintona kerrottakoon vielä, että tallinnalaiset ottavat pyhäaamuisin todella levollisesti. Olin koiran ja lapsen kanssa tunnin kävelyllä ympäri kaupunginosaamme ja joka paikassa oli täydellisen hiljaista. Vastaantulijoita taisi olla kaksi, liikkeellä olevia autoja näin yhden. Leppoisassa tunnelmassa on mukava tyydyttää uteliaisuuttaan ja kurkkia ihmisten pihoille, ihailla puutarhoja, taivastella roskia tienpientareilla, väistellä lasinsiruja teillä ja jutella aitojen takana räksyttäville vahtikoirille.
Virolaismiehen keski-ikä on jutun mukaan 67 vuotta, naisten 78. Suomessa lukemat ovat 75 ja 82, kertoo Tilastokeskus. Tarkemmin juttu ei kerro, mitkä kaikki syyt aikaansaavat Viron näinkin alhaiset lukemat.
Yksi syy voi olla vaikkapa alkoholi, jota jutun mukaan virolainen juo vuodessa sataprosenttiseksi alkoholiksi muutettuna 11,35 litraa. Se ylittää jopa suomalaisten 10,3 litraa (lukema vuodelta 2006, lähteenä A-klinikkasäätiö).
Henki lähtee myös itsemurhalla, joita Virossa tehtiin viime vuonna 253. Suomen lukema on Tilastokeskuksen mukaan 1 062 vuodelta 2006.
HU?:n laulun mukaan virolaismiehen unelma on käytetty bemari. Viron autorekisterikeskuksen mukaan maassa on tällä hetkellä 334 493 bemaria.
Viron kolme yleisintä sukunimeä ovat Tamm, Saar ja Mägi. Vitosena tuleekin jo Ivanov. Parinkymmenen kärjessä on hyvin paljon luontoaiheisia nimiä, nuo kolme ensimmäistäkin osoittavat. Tällaisia ovat esimerkiksi Ilves (ilves), Karu (karhu) ja Põder (hirvi).
Omana, monena sunnuntaiaamuna tekemänäni havaintona kerrottakoon vielä, että tallinnalaiset ottavat pyhäaamuisin todella levollisesti. Olin koiran ja lapsen kanssa tunnin kävelyllä ympäri kaupunginosaamme ja joka paikassa oli täydellisen hiljaista. Vastaantulijoita taisi olla kaksi, liikkeellä olevia autoja näin yhden. Leppoisassa tunnelmassa on mukava tyydyttää uteliaisuuttaan ja kurkkia ihmisten pihoille, ihailla puutarhoja, taivastella roskia tienpientareilla, väistellä lasinsiruja teillä ja jutella aitojen takana räksyttäville vahtikoirille.
Älä työnnä arbuusia sieraimeen, lapsonen

Eiliseen kuului suorastaan merkkitapaus. J ja minä olimme erossa toisistamme toistaiseksi pisimmän ajan, pari tuntia. Tämä sen takia, että istuin kampaajalla. Poika oli tietysti isänsä huomassa ja hyvin meni. Kampaajallakin onnistui selvittämään toiveeni viroksi, joten tuli ihan hyvä tukka.
Suomessa olen ihmetellyt, mikseivät edes suuremmat kampaamot saa ajanvarausjärjestelmäänsä internetiin. Eilisellä kampaamolla sellainen oli. Netissä vain ruksitetaan varauskalenterista itselle sopiva vapaa aika ja toisesta listasta ruksitetaan, minkälaista höyhenten pörhötystä on vailla. Varsin näpsää. Totta kai ajan voi varata myös soittamalla, mutta jos selvästi tietää, mitä haluaa, niin nettivaraus on tosi hyvä.
Kampaajareissun jälkeen lähdimme vielä käymään Keskustorilla tarkoituksenamme ostaa kanttarelleja. Eipä löytynyt keltavahveroita tälla kertaa, mutta muita herkkuja tarttui kyllä mukaan, kuten kuvasta näkyy. Tuoretta, virolaista valkosipulia sai 70 kruunulla eli 4,5 eurolla kilo. Salaattikerät olivat upeita ja maistuivat älyttömän hyvälle.
Vesimelonit taitavat täällä olla paljon enemmän juttu kuin vaikkapa Suomessa. Torin täyttävät mahtavat arbuusiläjät. Suuri osa meloneista tulee Uzbekistanista.
Erikoisin toriostos taisi olla pullollinen azerbaidzanilaista granaattiomenamehua, 35 kruunua eli rapiat kaksi euroa. Ajatuksen tähän ostokseen sain, jälleen kerran, kehumastani Otso Kantokorven matkaoppaasta.
Granaattiomenamehu onkin etikettinsä mukaan aivan mahdotonta terveysjuomaa. Pullon kyljessä kerrotaan, että mehu sisältää monia tärkeitä vitamiineja, se nostaa veren hemoglobiinitasoa, alentaa verenpainetta, puhdistaa verta ja auttaa sydän- ja verisuonitaudeissa sekä diabeteksessa. Maistoin mehua äsken ja ihan juotavaa se oli. Tiedä sitten terveysvaikutuksista.
Muistakaapa kisaveikkaus edellisestä postauksesta!
perjantai 8. elokuuta 2008
Suuri olympiaveikkaus alkaa - voita makea palkinto!
Blogimaailmassa kuuminta hottia tuntuu olevan järjestää arpajaisia ja kilpailuja blogien lukijoille. Lahden takana päättää lähteä mukaan nykymaailman hömpötyksiin ja -tadaa!- julistaa näin virallisesti avatuksi Lahden takana -blogin olympiaveikkauksen.
Osallistuminen on helppoa. Veikkaa tämän postauksen kommenttiosassa, kuinka monta mitalia Suomi saa Pekingin olympialaisista. Saa myös kertoa, mistä lajeista arvelee mitaleita tulevan, mutta nämä veikkaukset eivät palkinnon saamiseen vaikuta.
Veikkausaikaa on ensi keskiviikkoon 13.8. klo 15.00 asti.
Voittaja on tietysti se, joka osuu oikeaan. Jos useampi veikkaa samaa määrää tai osuu yhtä lähelle, niin palkinto arvotaan näiden kesken. Mahdollisen arvonnan lahjomattomana onnettarena toimii J.
Voittajalle lähtee Eesti Postin kuljettamana pieni makea paketti, joka sisältää suklaafirma Kalevin tehtaanmyymälästä hankittuja herkkuja. Oman veikkauksen oheen kannattaa siis laittaa oma nimi tai jokin nimimerkki, jotta tiedämme huhuilla oikeaa ihmistä ilmoittamaan yhteystietonsa.
Veikkauksen tulokset julkistetaan heti kisojen päättymisen jälkeen.
Osallistuosallistuosallistu!
Osallistuminen on helppoa. Veikkaa tämän postauksen kommenttiosassa, kuinka monta mitalia Suomi saa Pekingin olympialaisista. Saa myös kertoa, mistä lajeista arvelee mitaleita tulevan, mutta nämä veikkaukset eivät palkinnon saamiseen vaikuta.
Veikkausaikaa on ensi keskiviikkoon 13.8. klo 15.00 asti.
Voittaja on tietysti se, joka osuu oikeaan. Jos useampi veikkaa samaa määrää tai osuu yhtä lähelle, niin palkinto arvotaan näiden kesken. Mahdollisen arvonnan lahjomattomana onnettarena toimii J.
Voittajalle lähtee Eesti Postin kuljettamana pieni makea paketti, joka sisältää suklaafirma Kalevin tehtaanmyymälästä hankittuja herkkuja. Oman veikkauksen oheen kannattaa siis laittaa oma nimi tai jokin nimimerkki, jotta tiedämme huhuilla oikeaa ihmistä ilmoittamaan yhteystietonsa.
Veikkauksen tulokset julkistetaan heti kisojen päättymisen jälkeen.
Osallistuosallistuosallistu!
torstai 7. elokuuta 2008
Torilla tavataan






Keskturg on Tallinnan suurin tori ja sinne, vihdoinkin, selvisin tänään käymään. En toki yksin, vaan J oli mukana kantoliinassa aistimassa toriarkea. Siinä muuten riittää aistittavaa!
Raitiovaunu vei mukavasti aivan torin viereen. Keskturg on erittäin suuri ja koostuu hieman kaoottisella tavalla taivasalla olevista kauppiaista, kauppahalleista ja jostakin siltä väliltä. Myytävänä on jokseenkin kaikkea mitä voi keksiä. Elintarvikkeiden lisäksi on esimerkiksi vaatteita, kenkiä, kirjoja, peruukkeja ja pesuaineita. Erilinen kirpputoriosastonsakin torilta löytyy.
Kun aiemmassa ruokapostauksessani mietin, mahtaisiko torilta löytyä virolaisia vihanneksia (minut paremmin tuntevat nauravat tälle vihannesintoilulleni...), niin löytyihän sieltä ja laatu oli todellakin aivan muuta kuin marketin nahistuneissa vihreissä salaatinlärpäkkeissä. Kaupan oli huimat määrät kaikkea mahdollista, mitä puutarhassa voi kasvattaa. Sienisesongin alku näkyi myös. Kanttarelliläjien lisäksi myytävänä oli jo jonkin verran myös tatteja ja rouskuja. Mustikoita ja vadelmia oli paljon.
Hinnat olivat todella edulliset. Banaanit, joita kulutan simpanssin lailla, maksoivat eräässä kojussa 10 kruunua kilo, eli n. 60 senttiä.
Kuvista näkyy, että torilta voi löytää vaikkapa sievät turkisreunaiset kumpparit :) Emalikattiloita oli ihan kaikissa ko'oissa (fennistin pieni ilo: sainpas käytettyä koko-sanan inessiiviä!). Alimmassa kuvassa on raitiolinjat 3 ja 4 lähtökuopissa Tondin pysäkillä.
keskiviikko 6. elokuuta 2008
Myrsky repii puita, taivas salamoi
J ja minä olemme turvallisesti Tallinnan tantereella vajaan vuorokauden Suomen-visiitin jälkeen. Maanantaina matkasimme Helsinkiin Superseacatilla, jossa ensimmäiseksi kuulutettiin, että olisi hyvä istua matkan aikana mahdollisimman paljon kovan aallokon takia. Kyllä keikuttikin, olin aivan kelmeä kun Suomeen päästiin. Onneksi J oli jälleen kerran täydellisen aurinkoinen koko matkan ja virnisteli ympärillä olijoille.
Tiistain paluumatkalle varaamani Nordicin lauttavuoro peruuntui myrskyn takia ja paluu vaihtui Tallinkille. Olin lievästi ahdistunut, kun Ilmatieteen laitos ennusti Suomenlahdelle tuulta 21 m/s ja myrskyvaroitus oli päällä. Siitä huolimatta Tallink Star lähti laiturista ja perille päästiin. Keikutus oli melkoinen tasan puoleenväliin matkaa ja loppu olikin aivan tyyntä. J nukkui kantoliinassa koko matkan.
Kohtasin pienen hilpeän episodin Tallinnassa, kun kävelimme laivasta sataman "putkea" pitkin terminaaliin. Nenään tuli yhtäkkiä löyhkä, ja ehdin jo kiroilla suomalaisporon oksentaneen kulkuväylälle. Mutta eipä näin ollutkaan. Vastaan tuli tanakassa laitamyötäisessä ollut ehkä kolmevitonen farkkuliivi-tatuointi-ponnari-mies, joka keräili lattialta muovipussiin valtavaa koirankakkaläjää. Norsun kokoinen newfoundlandinkoiransa ei ollut sitten jaksanut pidättää ihan ulos asti. Mutta pisteet miehelle, joka liikuttuneesta tilastaan huolimatta kantoi mukisematta koiranomistajan vastuunsa!
****
J:n strategiset mitat ovat neuvolakeikan jälkeen 8 280 g ja pituutta 68 cm. Äidinmaidolla jatketaan edelleen.
(Tuo otsikon Janne Tulkin laulu on maanpäällisiä vitsauksia, joka jostain syystä tulee aina huonolla säällä mieleen ja soi sitten päässä vähintään viikon.)
(Voisinkohan opetella kirjoittamaan niin, etten koko ajan käyttäisi sulkeita? En näköjään.)
Tiistain paluumatkalle varaamani Nordicin lauttavuoro peruuntui myrskyn takia ja paluu vaihtui Tallinkille. Olin lievästi ahdistunut, kun Ilmatieteen laitos ennusti Suomenlahdelle tuulta 21 m/s ja myrskyvaroitus oli päällä. Siitä huolimatta Tallink Star lähti laiturista ja perille päästiin. Keikutus oli melkoinen tasan puoleenväliin matkaa ja loppu olikin aivan tyyntä. J nukkui kantoliinassa koko matkan.
Kohtasin pienen hilpeän episodin Tallinnassa, kun kävelimme laivasta sataman "putkea" pitkin terminaaliin. Nenään tuli yhtäkkiä löyhkä, ja ehdin jo kiroilla suomalaisporon oksentaneen kulkuväylälle. Mutta eipä näin ollutkaan. Vastaan tuli tanakassa laitamyötäisessä ollut ehkä kolmevitonen farkkuliivi-tatuointi-ponnari-mies, joka keräili lattialta muovipussiin valtavaa koirankakkaläjää. Norsun kokoinen newfoundlandinkoiransa ei ollut sitten jaksanut pidättää ihan ulos asti. Mutta pisteet miehelle, joka liikuttuneesta tilastaan huolimatta kantoi mukisematta koiranomistajan vastuunsa!
****
J:n strategiset mitat ovat neuvolakeikan jälkeen 8 280 g ja pituutta 68 cm. Äidinmaidolla jatketaan edelleen.
(Tuo otsikon Janne Tulkin laulu on maanpäällisiä vitsauksia, joka jostain syystä tulee aina huonolla säällä mieleen ja soi sitten päässä vähintään viikon.)
(Voisinkohan opetella kirjoittamaan niin, etten koko ajan käyttäisi sulkeita? En näköjään.)
maanantai 4. elokuuta 2008
Kielen opettelua ja kielikiukkua
Meiltä kysytään usein, kuinka viron kielen puhuminen sujuu. Kyllä se vähitellen sujuu paremmin ja paremmin. T:lla on opettelussa puolen vuoden etumatka, joten häneltä viro irtoaa mukavasti, ja hän hoitaakin asioinnit, joissa tarvitaan enemmän kielitaitoa kuin minun peruskurssitasoni.
Itse olen kesän mittaan koettanut itseopiskella läpi Naljaga pooleks -nimisen viron kielen oppikirjan, jota voin lämpimästi suositella kaikille. Tänään pääsin yhdeksänteen kirjan kaikkiaan kymmenestä kappaleesta. Kirja on hyvä sellaiselle, joka on kenties joskus edes hitusen viroa lukenut. Minun alkutasolleni (joka käsitti tervehdykset, muutaman perusfraasin ja jonkinlaisen käsityksen viron kielen rakenteesta) kirja on ollut juuri sopiva. Itseopiskelun mahdollistaa kirjan mukana tullut kuunteluharjoitusten cd ja kirjan lopussa olevat tehtävien oikeat vastaukset.
Naljaga pooleks -kirjan lisäksi meillä on kolme muuta viron oppikirjaa, jotka tuo NP päihittää kaikki 6 - 0. En ole katsellut, onko kirjaa Suomen kirjakaupoissa, mutta jos joku NP:n haluaa, niin postia meille päin, niin toimitetaan.
Eniten kieltä oppii tietysti sitä käyttämällä. Lehtiä lukemalla olemme kumpikin oppineet paljon ja kuten T sen sanoi, lehdistä oppii sitä kieltä, mitä oikeasti tällä hetkellä käytetään. Oppikirjojen kieli kun on aina jotain muuta kuin käytännön kieli.
Sitten osastoon "mitä se akka taas rähisee".
Kesäaikaan Tallinnan vilistessä suomalaisia turisteja ei ole voinut olla törmäämättä hämmästyttävään ilmiöön, jolle en ole vielä keksinyt oikeutusta. Hyvin monet suomalaisturistit nimittäin alkavat asiakaspalvelutilanteissa puhua myyjille, tarjoilijoille yms. huolettomasti suomea olettaen näköjään ilmiselvästi, että he sitä ymmärtäisivät. Kun eivät välttämättä ymmärrä!
Toki Tallinnassa monessa paikassa asiakaspalvelijat puhuvat suomea, mutta se ei missään nimessä ole mikään vakiintunut tapa. Ylipäänsä turistin asenne kummastuttaa: menemmekö me Tukholmassa puhumaan tarjolijalle Suomea? Tai muissa naapurimaissa?
Eräänä päivänä Kaubamajan tietokoneosastolla sain seurata tapausta, joka sai avokämmeneni syyhyämään. Keski-ikäinen suomalaismies meni tiskille ja kysyi suomeksi, onko saatavilla tulostimen mustetta. Myyjä näytti hämmentyneeltä eikä selvästikään ymmärtänyt sanaakaan. Mitä tekee nokkela suomalainen? Hän kysyy uudelleen KO-VEM-MAL-LA ÄÄ-NEL-LÄ. Lopulta saatiin paikalle joku toinen myyjä, joka ymmärsi.
En tiedä, ehkä vain olen turhan herkkä, mutta minusta suomalaisturisti voisi vaikkapa käyttää englantia, jota yleensä kaikki tarvittavan määrän osaavat ja jota myös asiakaspalvelijat Tallinnassa lähes kaikkialla hallitsevat. Jos sitten ilmenee, että tarjoilija puhuu suomea -hän kyllä yleensä sen ilmoittaa- niin sopii toki sitten vaihtaa suomeen. Eikä myöskään ole iso homma opetella, että "aitäh" on kiitos, "palun" ole hyvä ja "vabandust" anteeksi.
Näin, sainpas keuhkottua. :)
Itse olen kesän mittaan koettanut itseopiskella läpi Naljaga pooleks -nimisen viron kielen oppikirjan, jota voin lämpimästi suositella kaikille. Tänään pääsin yhdeksänteen kirjan kaikkiaan kymmenestä kappaleesta. Kirja on hyvä sellaiselle, joka on kenties joskus edes hitusen viroa lukenut. Minun alkutasolleni (joka käsitti tervehdykset, muutaman perusfraasin ja jonkinlaisen käsityksen viron kielen rakenteesta) kirja on ollut juuri sopiva. Itseopiskelun mahdollistaa kirjan mukana tullut kuunteluharjoitusten cd ja kirjan lopussa olevat tehtävien oikeat vastaukset.
Naljaga pooleks -kirjan lisäksi meillä on kolme muuta viron oppikirjaa, jotka tuo NP päihittää kaikki 6 - 0. En ole katsellut, onko kirjaa Suomen kirjakaupoissa, mutta jos joku NP:n haluaa, niin postia meille päin, niin toimitetaan.
Eniten kieltä oppii tietysti sitä käyttämällä. Lehtiä lukemalla olemme kumpikin oppineet paljon ja kuten T sen sanoi, lehdistä oppii sitä kieltä, mitä oikeasti tällä hetkellä käytetään. Oppikirjojen kieli kun on aina jotain muuta kuin käytännön kieli.
Sitten osastoon "mitä se akka taas rähisee".
Kesäaikaan Tallinnan vilistessä suomalaisia turisteja ei ole voinut olla törmäämättä hämmästyttävään ilmiöön, jolle en ole vielä keksinyt oikeutusta. Hyvin monet suomalaisturistit nimittäin alkavat asiakaspalvelutilanteissa puhua myyjille, tarjoilijoille yms. huolettomasti suomea olettaen näköjään ilmiselvästi, että he sitä ymmärtäisivät. Kun eivät välttämättä ymmärrä!
Toki Tallinnassa monessa paikassa asiakaspalvelijat puhuvat suomea, mutta se ei missään nimessä ole mikään vakiintunut tapa. Ylipäänsä turistin asenne kummastuttaa: menemmekö me Tukholmassa puhumaan tarjolijalle Suomea? Tai muissa naapurimaissa?
Eräänä päivänä Kaubamajan tietokoneosastolla sain seurata tapausta, joka sai avokämmeneni syyhyämään. Keski-ikäinen suomalaismies meni tiskille ja kysyi suomeksi, onko saatavilla tulostimen mustetta. Myyjä näytti hämmentyneeltä eikä selvästikään ymmärtänyt sanaakaan. Mitä tekee nokkela suomalainen? Hän kysyy uudelleen KO-VEM-MAL-LA ÄÄ-NEL-LÄ. Lopulta saatiin paikalle joku toinen myyjä, joka ymmärsi.
En tiedä, ehkä vain olen turhan herkkä, mutta minusta suomalaisturisti voisi vaikkapa käyttää englantia, jota yleensä kaikki tarvittavan määrän osaavat ja jota myös asiakaspalvelijat Tallinnassa lähes kaikkialla hallitsevat. Jos sitten ilmenee, että tarjoilija puhuu suomea -hän kyllä yleensä sen ilmoittaa- niin sopii toki sitten vaihtaa suomeen. Eikä myöskään ole iso homma opetella, että "aitäh" on kiitos, "palun" ole hyvä ja "vabandust" anteeksi.
Näin, sainpas keuhkottua. :)
sunnuntai 3. elokuuta 2008
Osanotto on tärkeää, mutta voitto vielä tärkeämpää
Urheiluaiheilla jatketaan. Onneksi kenenkään ei ole pakko lukea...
Ostin Olümpiale!-lehden, jonka kannessa oli -üllatus, üllatus- kiekonheittäjä Gerd Kanter. Jos mies epäonnistuu, on maansuru samanmoinen kuin jos eräs suomalainen keihäsässä kämmää.
Tallinnan katukuvassa on jo pitkään ollut kisahenkeä kohottavia valotaulumainoksia, joissa esiintyvät maajoukkueurheilijat. Kuvan yhteydessä on jokin aiheeseen sopiva lausahdus. Jo keväällä kiinnitti huomiota juuri Kanterin kuvan yhteydessä oleva lause "võit on tähtsaim" eli voitto on tärkeintä. Eipä siis edes yritetty puhua osanoton ja jalon kilvan merkityksestä. Kyyninen penkkiurheilija ei olla pähkäilemättä, kuinka tärkeää voitto oikein on, eli millaisin konstein voittoa eri maissa tavoitellaan.
Olümpiale!-lehden pääkirjoituksen kirjoittanut Viron olympiakomitean puheenjohtaja oli otsikoinut kirjoituksensa samassa hengessä: osanotto on tärkeää, mutta voitto vielä tärkeämpää. Kuinkahan pahasti Pierre de Coubertin pyörii haudassaan? Toki EOK:n puheenjohtaja Siimann muistuttaa, että vaikka kaikki virolaiset odottavat mitaleita urheilijoiltaan, todellinen urheilunystävä iloitsee jokaisesta omasta ennätyksestä, itsensä ylittämisestä ja odotuksia korkeammasta sijoituksesta.
****
Mahalleen kierähtäminen on valjennut J:lle viikonlopun aikana lopullisesti. Lauantai-iltana poika pyörähti varmaan parikymmentä kertaa. Nyt myös alkaa sujua jumiin jäävän alemman käden siirtäminen pois mahan alta.
Viime yönä heräsin jossakin kohtaa armottomaan ähinään. J oli ensimmäistä kertaa kääntynyt omassa sängyssään mahalleen. Minä saan tietysti äitipaniikkikohtauksen ja luulen unenpöpperössäni, että lapsi vähintään tukehtuu ja aloin kääntää poikaa selälleen. Mutta mitä vielä, J halusi takaisin mahalleen. Minä laitoin tutin suuhun (siis pojan suuhun...) ja J nukahti saman tien. Mahallaan hän oli myös aamulla herätessään.
Perjantaina kaivoin parin kuukauden käyttötauolla olleen kantoliinan kaapista ja kappas, homma oli selkeän pykälän mukavampaa kuin viimeksi. J jaksaa jo sen verran hyvin kannatella päätään, että hän katselee innoissaan korkeuksista, miltä ympärillä näyttää. Erityisesti vierellä kulkevan I:n touhuja on jännä seurailla. Unikin tulee liinan sisässä mainiosti.
(Tämä postaus ilmestyy ajastimella)
Ostin Olümpiale!-lehden, jonka kannessa oli -üllatus, üllatus- kiekonheittäjä Gerd Kanter. Jos mies epäonnistuu, on maansuru samanmoinen kuin jos eräs suomalainen keihäsässä kämmää.
Tallinnan katukuvassa on jo pitkään ollut kisahenkeä kohottavia valotaulumainoksia, joissa esiintyvät maajoukkueurheilijat. Kuvan yhteydessä on jokin aiheeseen sopiva lausahdus. Jo keväällä kiinnitti huomiota juuri Kanterin kuvan yhteydessä oleva lause "võit on tähtsaim" eli voitto on tärkeintä. Eipä siis edes yritetty puhua osanoton ja jalon kilvan merkityksestä. Kyyninen penkkiurheilija ei olla pähkäilemättä, kuinka tärkeää voitto oikein on, eli millaisin konstein voittoa eri maissa tavoitellaan.
Olümpiale!-lehden pääkirjoituksen kirjoittanut Viron olympiakomitean puheenjohtaja oli otsikoinut kirjoituksensa samassa hengessä: osanotto on tärkeää, mutta voitto vielä tärkeämpää. Kuinkahan pahasti Pierre de Coubertin pyörii haudassaan? Toki EOK:n puheenjohtaja Siimann muistuttaa, että vaikka kaikki virolaiset odottavat mitaleita urheilijoiltaan, todellinen urheilunystävä iloitsee jokaisesta omasta ennätyksestä, itsensä ylittämisestä ja odotuksia korkeammasta sijoituksesta.
****
Mahalleen kierähtäminen on valjennut J:lle viikonlopun aikana lopullisesti. Lauantai-iltana poika pyörähti varmaan parikymmentä kertaa. Nyt myös alkaa sujua jumiin jäävän alemman käden siirtäminen pois mahan alta.
Viime yönä heräsin jossakin kohtaa armottomaan ähinään. J oli ensimmäistä kertaa kääntynyt omassa sängyssään mahalleen. Minä saan tietysti äitipaniikkikohtauksen ja luulen unenpöpperössäni, että lapsi vähintään tukehtuu ja aloin kääntää poikaa selälleen. Mutta mitä vielä, J halusi takaisin mahalleen. Minä laitoin tutin suuhun (siis pojan suuhun...) ja J nukahti saman tien. Mahallaan hän oli myös aamulla herätessään.
Perjantaina kaivoin parin kuukauden käyttötauolla olleen kantoliinan kaapista ja kappas, homma oli selkeän pykälän mukavampaa kuin viimeksi. J jaksaa jo sen verran hyvin kannatella päätään, että hän katselee innoissaan korkeuksista, miltä ympärillä näyttää. Erityisesti vierellä kulkevan I:n touhuja on jännä seurailla. Unikin tulee liinan sisässä mainiosti.
(Tämä postaus ilmestyy ajastimella)
Ralli se on minun rattoni
Ettevaatust! Tämä postaus ei liity mitenkään Viroon. Tai ehkä mainitsen Urmo Aavan.
Olemme tänä viikonloppuna kuunnelleet netistä aamusta iltaan Radio Keski-Suomen ralliradiota. Jos joku ei tietänyt, tänä viikonloppuna kisattiin Jyväskylän Suurajot. Oikeasti tapahtuman nimi on kai Suomen MM-ralli tai Neste Rally Finland tai muuta yhtä jäykkää. Minulle kisan nimi on Suurajot, enkä muuta nimeä käytä.
Radion kuuntelu toi mahtavat nostalgiaväristykset, sillä Suurajot ja ralliradio on selkäytimessä oleva elokuun ja syksyn alkamisen merkki. Pikkutyttönä tuli vietettyä elokuisin varsin paljon aikaa pikataipaleiden varressa keräten nimikirjoituksia.
20 vuotta sitten talleilla ja kuljettajilla oli päivätolkulla aikaa harjoitella erikoiskokeita, minkä johdosta heillä myös oli aikaa pysähtyä juttelemaan pienten fanien kanssa, jotka päivystivät hiekkatien varrella kivellä istuen ja heiluttivat raivoisasti nimmarinkeräysvihkojaan, kun näkivät ralliauton lähestyvän. Joskus rakensimme kavereiden kanssa kivistä ja oksista ylämäkeen stop-tekstin, jotta kuskit näkisivät meidät ajoissa.
Ja kyllä he näkivätkin. Monilla kuskeilla oli tuolloin autossaan läjä postikortteja ja julisteita, joihin he nimmareitaan rustailivat. Ikuisesti muistan erään rallikuskin (en harmi kyllä muista enää kuka hän oli), jolla oli jaossa tikkareita. Säilytin saamaani tikkaria laatikossa vuosikaupalla.
Ari Vatanen oli joskus 1980-luvun lopulla Valion mainosmies kehottaen kansalaisia juomaan kovasti maitoa. Me puolestaan kärräsimme tien varteen maitokannun ja kun Vatanen pysähtyi kohdalle, sai hän meiltä lasin maitoa. Vatasella on sympaattisen miehen leima enkä voi olla eri mieltä. Pienille ihmisillekin hän jaksoi aina olla ystävällinen ja jututtaa. Markku Alén oli vähän ynseämpi, mutta pysähtyi hänkin aina, samoin Kankkunen. Didier Auriol oli myös herttainen, puhui englantiaan hassusti ranskalaisittain. Kaikkein leppoisimpia olivat sellaiset keskitason kuskit, jotka eivät kärkisijoja hätyyttäneet, mutta jotka halusivat kyllä auliisti nimikirjoituksiaan jakaa.
Nimmareita oli jaossa erityisesti nuotituspäivien aikana, mutta muistan kulkeneeni myös varsinaisina kisapäivinä nimmareiden perässä. Kun kuskit jonottivat omaa lähtövuoroaan vaikkapa Lempään ek:lle, kuljimme koputtelemassa kuskien ikkunoihin ja pyytämässä puumerkkiä. Hämmästyttävän usein myös aivan kärkipään kuskit pyörittivät ikkunan alas ja antoivat nimmarin, vaikka startti oli tulossa aivan hetken päästä. Enpä tiedä, onnistuisiko moinen nykyään.
Isompana päädyin useampana vuonna Suurajoihin töihin (aivan kuin koko muukin kotikylän väki), kun paikallinen urheiluseura organisoi yhden rallin huoltotauoista. Muistan ikuisesti kerran, kun eräs kylän mies huusi minua apuun, kun piti saada englannin kielen taitoinen ihminen häätämään alueelta pois auto, jolla ei ollut lupaa sinne tulla. Menin selvittämään asiaa brittiherralle, kunnes selvisi, että hän on Mitsubishin tallipäällikkö! Olin vajota häpeästä maan alle, mutta huumorilla hän sen otti. Ajolupalappunsa vain oli jossain kadoksissa.
Nyt en ole vuosikausiin ollut rallia katsomassa enkä edes radiosta kuunnellut. Olinkin hieman järkyttynyt, kun ralliradiossa ei ollutkaan enää Erkki Vanhasta juontamassa. Tony Melville sentään veti englanninkielistä selostusta niin kuin aina. Hassua, miten vanhat selostajaäänet olivat muistissa niin, että piti oikeasti vähän totutella siihen, että aha, tältä ralliradio nyt kuulostaa.
Urheilua kyllä pitäisi seurata enemmän radiosta, sillä siinä jännitys kasvaa ihan sietämättömäksi. 2004 olympialaisten aikaan kuuntelin töissä Marko Kemppaisen hopeaan johtanutta skeet-ammuntaa radiosta ja olin aivan krampissa jännityksestä. Töistä ei luonnollisesti tullut siinä kohtaa mitään, mutta ei onneksi tainnut olla kiire hetki...
Kuvassa kiitää Minillään Timo Mäkinen. Koetin löytää klassisen konepelti auki -kuvan, mutta on tämäkin aika rouhea. (Kuva sivustolta www.finnica.fi/keski-suomi/urheilu)
perjantai 1. elokuuta 2008
Suitsupeekonia, saslõkkia ja kohukkeita
Maittavan grillailuillallisen jälkeen on takapihan pöydän ääressä (jep, vielä on lämmintä keliä) hetki pähkäillä, mitä Virossa syömme.
No, ihan tavallista ruokaa. Virolaisessa ruokakaupassa suomalainen ei koe järkyttävää kulttuurisokkia. Vähän tylsää ehkä, sillä olisihan kiva kertoa, että syömme vaikka mitä eksoottista, kun nyt kerran vallan ulkomailla tohkeasti asutaan. Mutta tutut valiot, atriat ja hookoot täältäkin hyllystä löytyvät.
Mutta toki on paljon sellaistakin, mitä Suomessa ei ole ja juuri sellaisiin tuotteisiin onkin hauska tutustua.
Suomessa kesän tekee grillimakkara. Täällä grillimakkaran sijaan tunnutaan nauttivan lihavartaita, saslikia, eli virolaisittan saslõkkia. Varraslihaköntsiä on sekä valmiiksi pakattuna että tiskistä ostettavana niin naudasta, possusta kuin kanastakin, ja marinadivaihtoehtoja on lukuisia. Meillä on kulunut kiitettävät määrät keefir- eli piimämarinadisaslõkkia.
Lihahylly onkin paikka, jossa ainakin minulla on eniten ihmeteltävää. Makkarat ja leikkeleet ovat himpun erilaisia kuin kotomaassa. T:n suosikki lihahyllystä on suitsupeekon, eli savustetut pekonisiivut, joita hän aamiaiseksi paistelee. Toimivat hyvin myös käärittyinä herkkusienen ympärille, kuten äsken grillatessa saimme todistaa.
Lihahyllyn ääressä koimme tänään myös vatsanväänteitä, kun vastaan tuli siankorvasiivuja. Ei oikein valjennut, miten niitä olisi tarkoitus käyttää, mutta eipä kyllä kiinnostakaan.
Kaikkiaan täällä tuntuu vielä olevan Suomea enemmän vallalla ajatus, että lihakarjasta voi käyttää muitakin osia kuin sisäfilettä. Esimerkiksi savustettua kieltä (naudan vai sian, en muista) olen nähnyt usein vakuumipakattuna. Eipä taitaisi tehdä Suomessa kauppansa. Omilta ajoiltani lihatiskin myyjättärenä muistan, että kieltä ostivat vain mummot kissoilleen.
Juustohyllyssä ei ole oikeastaan muita ihmeellisyyksiä kuin "juustoletti". Se on tosiaankin ohuita juustopötkylöitä letitettynä. Nähtävästi tämä on tarkoitettu jonkinlaiseksi pieneksi suolaiseksi, vaikka oluen kanssa. Tietääkö joku paremmin?
Leipähyllystä nappaamme usein matkaamme gruusialaista lavas-leipää, jonka tunnistaa lumikengän muodosta. On iso lumikenkä ja pieni lumikenkä. Lavas on hyvin simppeliä valkoista vehnäleipää ja oikein mainion makuista.
Leipähyllyjen vieressä on useimmiten leivonnaisosasto, jossa hortoilen pitkään ja hartaasti. Olen tästä ehkä paasannutkin, mutta Virossa leivonnaiskulttuuri on valovuoden Suomea edellä, mikä on aika - makeaa! Pienessäkin ruokakaupassa on aina kylmätiski, jossa on leivospaloja, pikkuleipiä ja muita herkkuja. Isoissa ruokakaupoissa valikoimat ovatkin sitten aivan huikeat. Henkinen itsepainini arkisilla kauppareissuilla alkaa jo myymälän ovelta, kun alan hokea itselleni, että ei ole aivan pakko ostaa taas neljää leivospalaa päiväkahville.
Hedelmätiskit ovat ihan tavalliset, mutta vihannestiskit ovat olleet minulle pettymys. Perusvihannekset, kuten salaatit, sipulit ja tomaatit, ovat valitettavan usein huonolaatuisia. En myöskään ymmärrä, eikö Virossa viljellä tavallista ruukkusalaattia, sillä vastaan on tullut vain Suomesta tuotua. Eipä ihme, jos salaatin reunat tummuvat, kun niitä lahden yli tuodaan. Tämä on siis tilanne marketeissa. Meillä ei harmi kyllä ole kovin lähellä toria, josta saisi rehuja suoraan viljelijöiltä. Uskoisin laadun olevan parempi.
Maitohyllyssä on paljon hyvää. Erilaisia jogurtti-, rahka-, kermaviili- ja maitorahkatuotteita on paljon. Viime aikojen herkkumme on ollut pieni baltialainen herkku, kohuke, joka on tavallaan iso rahkatäytteinen konvehti. Kohukkeita on mm. vaniljan, mansikan ja suklaan makuisina. Yksi kohuke riittää mainiosti jälkiruuaksi, niin tuhdin rahkainen ja makea se on.
Tavallisimmat kauppaketjut täällä ovat Rimi, Selver, Maximarket ja Säästumarket. Meidän lähikauppamme ovat kaksi ensin mainittua, joten niitä tulee kannatettua. Mainittakoon vielä, että Virossa tavallisissa ruokakaupoissa tosiaan saa myydä kaikenlaisia alkoholituotteita.
Ah, vielä pitää mainita perheemme yleismausteeksi muodostunut hapukoor eli virolainen smetana. Se on koostumukseltaan Suomessa myytävää smetanaa juoksevampaa ja sitä myydään pusseissa - muistattehan vanhan hyvän ajan piimä- ja maitopussit? Pussista hapukooria voi sitten tursottaa lähestulkoon mihin vain. Verisuoni kiittää verisuonen ystävää!
Pahoitteluni, tässä postauksessa olisi ilman muuta kuulunut olla herkullisia ruokakuvia, mutta ei nyt vain irronnut. Klassisten virolaisherkkujen kuvia resepteineen voi käydä ihmettelemässä vaikkapa virolaista ruokakulttuuria esittelevällä sivustolla www.eestitoit.ee. Sivusto on myös osin englanniksi.
No, ihan tavallista ruokaa. Virolaisessa ruokakaupassa suomalainen ei koe järkyttävää kulttuurisokkia. Vähän tylsää ehkä, sillä olisihan kiva kertoa, että syömme vaikka mitä eksoottista, kun nyt kerran vallan ulkomailla tohkeasti asutaan. Mutta tutut valiot, atriat ja hookoot täältäkin hyllystä löytyvät.
Mutta toki on paljon sellaistakin, mitä Suomessa ei ole ja juuri sellaisiin tuotteisiin onkin hauska tutustua.
Suomessa kesän tekee grillimakkara. Täällä grillimakkaran sijaan tunnutaan nauttivan lihavartaita, saslikia, eli virolaisittan saslõkkia. Varraslihaköntsiä on sekä valmiiksi pakattuna että tiskistä ostettavana niin naudasta, possusta kuin kanastakin, ja marinadivaihtoehtoja on lukuisia. Meillä on kulunut kiitettävät määrät keefir- eli piimämarinadisaslõkkia.
Lihahylly onkin paikka, jossa ainakin minulla on eniten ihmeteltävää. Makkarat ja leikkeleet ovat himpun erilaisia kuin kotomaassa. T:n suosikki lihahyllystä on suitsupeekon, eli savustetut pekonisiivut, joita hän aamiaiseksi paistelee. Toimivat hyvin myös käärittyinä herkkusienen ympärille, kuten äsken grillatessa saimme todistaa.
Lihahyllyn ääressä koimme tänään myös vatsanväänteitä, kun vastaan tuli siankorvasiivuja. Ei oikein valjennut, miten niitä olisi tarkoitus käyttää, mutta eipä kyllä kiinnostakaan.
Kaikkiaan täällä tuntuu vielä olevan Suomea enemmän vallalla ajatus, että lihakarjasta voi käyttää muitakin osia kuin sisäfilettä. Esimerkiksi savustettua kieltä (naudan vai sian, en muista) olen nähnyt usein vakuumipakattuna. Eipä taitaisi tehdä Suomessa kauppansa. Omilta ajoiltani lihatiskin myyjättärenä muistan, että kieltä ostivat vain mummot kissoilleen.
Juustohyllyssä ei ole oikeastaan muita ihmeellisyyksiä kuin "juustoletti". Se on tosiaankin ohuita juustopötkylöitä letitettynä. Nähtävästi tämä on tarkoitettu jonkinlaiseksi pieneksi suolaiseksi, vaikka oluen kanssa. Tietääkö joku paremmin?
Leipähyllystä nappaamme usein matkaamme gruusialaista lavas-leipää, jonka tunnistaa lumikengän muodosta. On iso lumikenkä ja pieni lumikenkä. Lavas on hyvin simppeliä valkoista vehnäleipää ja oikein mainion makuista.
Leipähyllyjen vieressä on useimmiten leivonnaisosasto, jossa hortoilen pitkään ja hartaasti. Olen tästä ehkä paasannutkin, mutta Virossa leivonnaiskulttuuri on valovuoden Suomea edellä, mikä on aika - makeaa! Pienessäkin ruokakaupassa on aina kylmätiski, jossa on leivospaloja, pikkuleipiä ja muita herkkuja. Isoissa ruokakaupoissa valikoimat ovatkin sitten aivan huikeat. Henkinen itsepainini arkisilla kauppareissuilla alkaa jo myymälän ovelta, kun alan hokea itselleni, että ei ole aivan pakko ostaa taas neljää leivospalaa päiväkahville.
Hedelmätiskit ovat ihan tavalliset, mutta vihannestiskit ovat olleet minulle pettymys. Perusvihannekset, kuten salaatit, sipulit ja tomaatit, ovat valitettavan usein huonolaatuisia. En myöskään ymmärrä, eikö Virossa viljellä tavallista ruukkusalaattia, sillä vastaan on tullut vain Suomesta tuotua. Eipä ihme, jos salaatin reunat tummuvat, kun niitä lahden yli tuodaan. Tämä on siis tilanne marketeissa. Meillä ei harmi kyllä ole kovin lähellä toria, josta saisi rehuja suoraan viljelijöiltä. Uskoisin laadun olevan parempi.
Maitohyllyssä on paljon hyvää. Erilaisia jogurtti-, rahka-, kermaviili- ja maitorahkatuotteita on paljon. Viime aikojen herkkumme on ollut pieni baltialainen herkku, kohuke, joka on tavallaan iso rahkatäytteinen konvehti. Kohukkeita on mm. vaniljan, mansikan ja suklaan makuisina. Yksi kohuke riittää mainiosti jälkiruuaksi, niin tuhdin rahkainen ja makea se on.
Tavallisimmat kauppaketjut täällä ovat Rimi, Selver, Maximarket ja Säästumarket. Meidän lähikauppamme ovat kaksi ensin mainittua, joten niitä tulee kannatettua. Mainittakoon vielä, että Virossa tavallisissa ruokakaupoissa tosiaan saa myydä kaikenlaisia alkoholituotteita.
Ah, vielä pitää mainita perheemme yleismausteeksi muodostunut hapukoor eli virolainen smetana. Se on koostumukseltaan Suomessa myytävää smetanaa juoksevampaa ja sitä myydään pusseissa - muistattehan vanhan hyvän ajan piimä- ja maitopussit? Pussista hapukooria voi sitten tursottaa lähestulkoon mihin vain. Verisuoni kiittää verisuonen ystävää!
Pahoitteluni, tässä postauksessa olisi ilman muuta kuulunut olla herkullisia ruokakuvia, mutta ei nyt vain irronnut. Klassisten virolaisherkkujen kuvia resepteineen voi käydä ihmettelemässä vaikkapa virolaista ruokakulttuuria esittelevällä sivustolla www.eestitoit.ee. Sivusto on myös osin englanniksi.
Olympiahuumaa
Olympialaiset lähestyvät ja jos kisat puhuttavat suomalaisia urheilufanaatikkoja, niin kyllä niistä jaksetaan Virossakin vaahdota.
Keihäänheittäjä, vuoden 2005 maailmanmestari Andrus Värnikin kohtalo kuohutti virolaisia niin paljon, että Eesti Päevaleht teki Värnikin tilanteesta kotimaan uutisten pääjutun keskiviikkona 30.7. Ei siis urheilusivujen pääjuttua, vaan kotimaan uutisten. Uutisesta oli iso kuvallinen vinkki myös lehden etusivulla. Vaikka Tero Pitkämäen elämä ja teot ovat monelle suomalaisille tärkeitä, niin enpä usko, että esimerkiksi Hesari pistäisi Pitkämäki-uutista kotimaan lähtöuutiseksi.
Niin että mikä mättää Värnikillä? Värnik sanoo, että pääkoppa ei nyt kestä. Viron mestaruuskisoissa hän tuli kymmenenneksi tuloksella 66,77. Oma ennätys on 87,83. Värnikiä odoteltiin rapia viikko sitten kisoihin Rakvereen, jossa hänen arveltiin nakkaavan kisarajat ylittävä tulos, mutta mies ei ilmestynyt koko kisoihin eikä vastannut puhelinsoittoihin, mikä EP:n mukaan jätti "kaikki suurten kysymysten eteen". Myöhemmin Värnik totesi, että ei hän viitsi heittää, kun minkäälaista itseluottamusta ei ole. Tämä taas kuulemma johtuu monenlaisista terveysongelmista, minkä takia tolkullista tulosta ei ole tullut koko kesänä.
No, onneksi virolaisilla on kiekonheittäjä Gerd Kanter, jonka kunnosta ja viime hetken tunnelmista ja leireilyistä jaksetaan päivittäin uutisoida. Tosi onkin, että Frantz Kruger (vai onko se Krüger, sanokaa nyt joku?!) saa heittää ihan tosissaan, jos meinaa Kanterin päihittää. Tosin ihan sama: tämä pessimisti sanoo, että Kruger / Krüger putoaa kuitenkin karsinnassa. Suomi-vävyjen kunto tuntuu loppuvan siinä kohtaa, kun uusi passi tulee käteen.
(Tämä postaus on julkaistu ajastimella. Testaanpa sitäkin toimintoa.)
Keihäänheittäjä, vuoden 2005 maailmanmestari Andrus Värnikin kohtalo kuohutti virolaisia niin paljon, että Eesti Päevaleht teki Värnikin tilanteesta kotimaan uutisten pääjutun keskiviikkona 30.7. Ei siis urheilusivujen pääjuttua, vaan kotimaan uutisten. Uutisesta oli iso kuvallinen vinkki myös lehden etusivulla. Vaikka Tero Pitkämäen elämä ja teot ovat monelle suomalaisille tärkeitä, niin enpä usko, että esimerkiksi Hesari pistäisi Pitkämäki-uutista kotimaan lähtöuutiseksi.
Niin että mikä mättää Värnikillä? Värnik sanoo, että pääkoppa ei nyt kestä. Viron mestaruuskisoissa hän tuli kymmenenneksi tuloksella 66,77. Oma ennätys on 87,83. Värnikiä odoteltiin rapia viikko sitten kisoihin Rakvereen, jossa hänen arveltiin nakkaavan kisarajat ylittävä tulos, mutta mies ei ilmestynyt koko kisoihin eikä vastannut puhelinsoittoihin, mikä EP:n mukaan jätti "kaikki suurten kysymysten eteen". Myöhemmin Värnik totesi, että ei hän viitsi heittää, kun minkäälaista itseluottamusta ei ole. Tämä taas kuulemma johtuu monenlaisista terveysongelmista, minkä takia tolkullista tulosta ei ole tullut koko kesänä.
No, onneksi virolaisilla on kiekonheittäjä Gerd Kanter, jonka kunnosta ja viime hetken tunnelmista ja leireilyistä jaksetaan päivittäin uutisoida. Tosi onkin, että Frantz Kruger (vai onko se Krüger, sanokaa nyt joku?!) saa heittää ihan tosissaan, jos meinaa Kanterin päihittää. Tosin ihan sama: tämä pessimisti sanoo, että Kruger / Krüger putoaa kuitenkin karsinnassa. Suomi-vävyjen kunto tuntuu loppuvan siinä kohtaa, kun uusi passi tulee käteen.
(Tämä postaus on julkaistu ajastimella. Testaanpa sitäkin toimintoa.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)