Niin se elämä tassii

Silloin villeinä, vapaina ja huolettomina lapsettomina aikoina tuli joskus ajateltua, että surkeuden huipentuma on hiekkalaatikon reunalla istuva äiti, jonka päivän huippuhetki on se, kun räkäinen lapsi suostuu leikin lomassa syömään kuuliaisesti eväsbanaaninsa. Toinen kauhuskenaario oli vapaa-ajan viettäminen ostoskeskuksessa lasten kanssa.

Kuinka ollakaan, näitä(-kin) asenteita on pitänyt tarkistaa.

Nykyään lähden aivan tunnollisesti leikkipuistoon, kehun jälkikasvuani onnistuneesta hiekkakakusta ja lohdutan, kun lapsi tippuu keinusta. Se vain on niin, että perillisten täytyy päästä ulos, ja puistossa näkyy olevan huippuhauskaa. Äiti saa niellä synkeät ajatuksensa.

Kauppakeskus puolestaan on asiointipaikkana lasten kanssa siitä mainio, että siellä pääsee liikkumaan vaunujen kanssa ja vessat ovat lähellä. Esimerkiksi Tallinnan keskustassa asiointi on lasten kanssa työlästä ja vanhassakaupungissa järjetöntä. Tätä kaupunkia ei todellakaan ole suunniteltu rattaiden, saati pyörätuolin kanssa liikkuvalle.

Kauppakeskuksessa voi myös viettää aikaa, minkä osoitti tämänpäiväinen oiva reissu. Olin lapsineni kaverini M:n ja hänen lastensa kanssa Rocca al Maren kauppakeskuksessa olevassa Juku mängumaassa. Se on iso, maksullinen leikkialue, jossa on kiipeilyseiniä, liukumäkiä, leluja ja vaikka mitä aivan loputtomiin. Suomessa HopLopissa käyneet tietävät, mistä suunnilleen on kyse.

Mikäpä siellä on ollessa, kun lapset viihtyvät. Samalla voi turista toisten aikuisten kanssa kuulumisia ilman pelkoa siitä, että lapset karkaavat kovin kauas.

Että näin sitä pehmenee. Ja ei kai voisi olla pehmenemättä, kun katsoo vaikkapa alla olevaa tyyppiä:



Postauksen otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä.