Yksi suomalaisen ja virolaisen sanomalehtikerronnan suurimmista eroista on minun mielestäni se, että Virossa käytetään todella paljon kysymys-vastaus-muotoisia juttuja. Parin aukeaman henkilöhaastattelu saattaa kokonaisuudessaan olla kysymys-vastaus-mallia.
Suomessa sellaista näkee aika vähän, ja silloinkin useimmiten gallupin tyylisissä lyhyissä kyselyissä.
Minä en ole oikein koskaan lämmennyt kysymys-vastaus-asettelulle. En pidä siitä, että toimittaja tulee siinä niin selvästi esille. En minä hänen ajatuksiaan halua lukea, vaan haastateltavan.
En myöskään voi välttyä siltä ajatukselta, että kysymys-vastaus-muoto on jotenkin laiskan kirjoittajan tapa tehdä juttu. Haastattelutilanteessa vain nauha pyörimään ja keskustelun jälkeen sitten kirjoitetaan jutellut asiat paperille (okei, ei se nyt ihan noin kärjistetysti mene, mutta kuitenkin). Jään miettimään, eikö toimittaja osaa tehdä varsinaista työtään eli asian toimittamista, keskustelun pukemista tolkulliseen muotoon, kun asia pitää esittää pienissä pätkissä. Lisäksi olen niin tottunut lukemaan pitkiä tekstejä, että kysymys-vastaus-muotoinen teksti ärsyttää hyppelevyydessään silmää. Kaipaan laajempia kokonaisuuksia tekstiin.
Uusimmassa Suomen Lehdistö -lehdessä oli erinomaisen kiinnostava juttu "Uskalla kertoa uutinen", jossa haastateltiin Alma Median uutispäällikköä Markku Huotaria, joka kouluttaa almalaisia paremmiksi kirjoittajiksi.
Huotarin mukaan kysymys-vastaus-muoto palvelee paremmin internet-ajan ihmistä, joka tahtoo itse päästä tiedon lähteille. Huotarin mukaan ihmiset haluavat tietää, mitä toimittaja haastattelutilanteessa oikein kysyi. Huotarin mielestä sellaisille juttumuodoille on kysyntää, jossa jutun synty tuodaan avoimesti esille.
Pakko tunnustaa, että nämä ajatukset laittavat minut hieman tarkistamaan näkemyksiäni kysymys-vastaus-muotoilusta. Mutta millaisia juttuja arvon blogiväki haluaa lehdistä lukea? Erityisesti kiinnostaisi kuulla niiden mielipiteitä, jotka ovat tottuneet lukemaan lehtiä niin Suomessa kuin Virossa.
7 kommenttia:
Kyllä mä ehkä enemmän tykkään kanssa lukea "aukikirjoitettuja" haastatteluita, mutta en ole kyllä ollenkaan samaa mieltä siitä, että kysymys-vastaus -muodossa toimittaja tulisi enemmän esille. Minusta asia on päinvastoin. Auki kirjoittaessaan toimittaja väistämättä tulkitsee ja yhdistelee, tuo jollain tasolla aina mukaan oman subjektiivisen maailmankuvansa, vaikka kuinka yrittäisi olla objektiivinen. Lukijan kannalta pahinta on se, että hän ei aukikirjoitetussa jutussa tiedä, mikä on oikeasti haastateltavasta lähtöisin, mikä toimittajan tulkintaa. Mutta poistaako K-V -muoto ongelmaa kokonaan, en tiedä. Siinäkin varmaan pitää kuitenkin tehdä karsintaa ja lyhentelyä. Tästä voisi keskustella pitkäänkin, tuumaa T Jäkestä.
Poliitikothan usein ovat väittäneet, että toimittajat vääristelevät heidän sanojaan, joten sen ongelmanhan tuo kysymys-vastaus-malli poistaisi. Eri asia on jaksaisiko sellaista toimittamatonta poliittista haastattelua edes lukea!
No kappas, tässähän tuli kaksi puoltoääntä K-V-muodolle. Kyllähän tuo objektiivisuusnäkökulma ihan pätevä on.
Ehkä minua näissä virolaisissa haastatteluissa on vaivannut välillä se, että ensin on seitsemän riviä toimittajan nokkelaa kysymystä ja sitten on kahden sanan vastaus.
Kun olin viime vuosituhannella Journalistiliiton kurssilla, niin silloin tuota kysymys-vastaus-juttutyyppiä sanottiin Aku Ankka -haastatteluksi tai laiskan toimittajan haastatteluksi. Sehän näyttää siltä, kuin siinä olisi haastattelutilanne kirjoitettuna puhtaaksi paperille, paitsi, että nonverbaali viestintä puuttuu eli se, millä äänensävyllä ja asenteella kysymys on esitetty. Tilanne on eri, jos haastattelu on tehty sähköpostilla, siinähän on pelkkä kysymys ja pelkkä vastaus. Noita selvästi sähköpostilla tehtyjä haastatteluja on alkanut näkyä yhä enemmän. Toisaalta onko siinä sitten mitään eroa verrattuna siihen, että tekisi jutun pelkästään Facebook-päivitysten perusteella. Miettii työuransa pituutta P.
No just näin, P! Noin minäkin olen sen kokenut, mutta ehkäpä en sittenkään voi asiaa täysin lytätä.
Huonoimmillaan K-V-haastattelu on kamalaa silppua, mutta kai se parhaimmillaan voi olla ihan toimiva. Täytyy se jotenkin tolkullisesti toimittaa sekin.
Jokohan muuten FB-päivitysten perusteella tehtyjä juttuja on ilmestynyt? Voisin kuvitella, että jossain Nyt-liitteessä tai Ylioppilaslehdessä olisi sellaista testimielessä väännetty. En kyllä tiedä, millaisella näkökulmalla sitä lähestyttäisiin, mutta tarvinneeko sellaisia vanhanaikaisia asioita kuin näkökulma miettiä, jos on niin rouhean moderni juttuidea?
Mieleni kyllä tekisi tehdä juttu esimerkiksi kansanedustajien elämästä Fb-päivitysten perusteella. Sivuthan olisivat mitä mainioin paikka käydä keskusteluja, mutta jos kansanedustaja päivittää sivunsa esim. "Olin tänään valtuuston istunnossa.", niin mitäpä tuohon kommentoisi. Se on muuten mielenkiintoista, miten tuonkin päivityksen perään syntyy myötämielisen hoviväen ihailevia kommentteja. Internet on siis samanmielisten kokoontumispaikka. Sen voi esimerkiksi huomata, kun Uuden Suomen kustantaja Herlin kirjoittaa kolumnin, niin myötäsukaisia kommentteja senkin perään syntyy kymmeniä. Ironista, että isäänsä Pekka Herlinia sanottiin ruhtinaaksi, jolla myös oli hovi. Ironista sikäli, että Niklas Herlin pyrkii olemaa aina jotain muuta kuin isänsä poika. Itsekin pojan isänä kommentoi P.
Monilla kansanedustajilla lienee vielä hurjasti oppimista siitä, miten vaikkapa Facebookia voisi hyödyllisesti käyttää. Kokouskäynnistä kertominen ei tosiaankaan kerro äänestäjälle mitään järisyttävää. Kiintoisa on nähdä, miten tulevissa eduskuntavaaleissa nuorempi ehdokaspolvi sosiaalista mediaa käyttää. Ja vanhempikin - taisin asettaa sanani vähän ennakkoluuloisesti.
No juu, Herlinillä on kannattajansa, ja aina on niitäkin, jotka vastaavat kaikkeen, että "hyvä sun on huudella, kun on loputtomasti rahaa". Teki niin tai näin, niin aina on sanomista.
Lähetä kommentti