Suhdetoimintaa

Virossa asuessa käy varsin nopeasti selväksi, että maan pienuuden takia suunnilleen kaikki tuntevat kaikki tai ainakin olisi hyvä tuntea. Täällä nimittäin suhteilla ja niiden hyödyntämisellä on paljon suurempi merkitys kuin Suomessa.

Minun kohdalleni tämä osui odottamatta muutama päivä sitten, kun minulle soitti perhelääkärikeskuksemme terveydenhoitaja. Hänen poikansa etsi työharjoittelupaikkaa ja hän kysyi, tiedänkö minä, ottaako T:n työpaikka harjoittelijoita ja jos ottaa, niin keneltä asiasta kysyä.

Eihän tässä mitään, aina voi kysyä, mutta minulle yhteydenotto oli yllätys. En ole ko. hoitajan kanssa mitenkään muutoin tuttava kuin siten, että hän tarkistaa neuvolakäynneillä lapsemme. Minun on hankala kuvitella, että Suomessa vieras neuvolatäti ottaisi samankaltaisessa asiassa yhteyttä.

Tätä samanlaista tutulle ja tutuntutulle soittelemista olen havainnut sivusta virolaisten tekevän jatkuvasti. Asioista kysytään aina suositusta ja neuvoa kaverilta, kylmiltään ei lähdetä tekemään mitään.

Juttelin aiheesta lapsenhoitajamme kanssa ja hän sanoi omana kokemuksenaan, että kyllä, tismalleen noin asia on. Ventovieraiden ihmisten kanssa ei ryhdytä tekemään asioita ennen kuin on joltakin luotettavalta sukulaiselta tai tutulta kuultu, että ko. ventovieraan kanssa voi asioita tehdä.

Hoitotätimme mukaan tässäkin asiassa syynä on neuvostoaika. Tuolloin oli oikeasti elintärkeää tietää, kenen kanssa mitäkin voi jutella. Lastenhoitajamme muisteli omiin syntymäpäiväjuhliinsa hankkineen syötävää soittelemalla toisella puolen Viroa lihakaupassa työskenelleelle tuttavalleen, jonka kautta makkarat saatiin järjestymään.

Muutoinkin juttuseuran kanssa sai olla tarkkana. Hoitotäti kertoi, kuinka tyttöjen kanssa kaupungin yöhön lähtiessä tuli olla tarkkana, missä seurassa puhui mitäkin. Pöydän alla potkittiin nilkkoihin kipakasti, jos joku seurueesta huomasi ravintolasalissa olevan neuvostomielisiä, joiden tehtävänä oli kuulostella virolaisten tuntoja. Ja tämä siis 1980-luvulla eikä joskus vuonna miekka ja kypärä.

Joten kun tilanne oli tämä, oli hyvinkin ymmärrettävää, että luottamusta tarvittiin. Näin on syntynyt suhdeverkoston käyttö, joka elää edelleen. On ihan tavallista, että poika saa harjoittelupaikan tutun kautta - niinhän sen kuuluukin mennä, sillä silloin tietää saavansa luotettavan työntekijän. Hoitotätimme sanoi vielä, että hänen mielestään Virossa ihmisen menestystä ei vielä mitata rahapussin paksuuden mukaan, vaan sillä, kuinka laaja suhdeverkosto hänellä on. En tiedä tuosta, sillä kyllä täällä rahapussillakin valtaa saa. Mutta ei arvio siltikään varmaan ihan metsään mene.

Suomessahan suhteilla on enimmäkseen negatiivinen kaiku. "Se sai sen paikan suhteilla" on kommentti, jos teini saa kesätyön äitinsä työpaikasta. Teini saa kavereiden kateelliset katseet ja toisten vanhempien paheksunnan, vaikka eiköhän silläkin teinillä ole ihan yhtä tarvis kesäduunia tehdä kuin muillakin.

Minusta tämä virolainen suhteilla pelaaminen on siis johonkin määräänsä asti aivan hyvä ja oikein. Miksi tehdä tyhmiä valintoja, jos voi kysyä neuvoa luotettaviksi pitämiltään ihmisiltä?

Sitä vain mietin, missä kohtaa tällainen toiminta alkaa kolkutella korruption ja hyvä veli -verkostojen laitamia? En tiedä vastausta, mutta harmaalle alueelle lipsahtamisessa on tässä asiassa minusta ilmeinen vaara.

****

Kävin tänään postilaatikkoa kauempana ensimmäistä kertaa sitten sunnuntain. Olemme räkineet aika paljon ja nukkuneet aika vähän, mutta nyt näyttäisi onneksi alkavan helpottaa.

Tällä sisätiloihinhautautumisjaksolla Tallinnaan on tullut taas aivan uskomaton talvi ja keskustaan täysi jouluhässäkkä. Tallinnan joulutori on muuten Rotermannin korttelin keskusaukiolla eikä vanhassakaupungissa (vai puhunko pötyä, täytyyhän siellä Raekojalla jotain olla...)

J ja minä tarvitsemme sukset!