Kyydittäjän kyyneleet

Jo pelkkä torstaisen Postimees-lehden kannen kuva oli vavahduttava: vanha mies oli peittänyt kasvonsa käsillään ja itki.

Mies oli 84-vuotias Rudolf Sisask, joka Postimehen mukaan ensimmäisenä entisen Neuvostoliiton valtiollisen väkivaltakoneiston edustajana pyysi julkisesti anteeksi tekemiään kyydityksiä.

"Pyydän todella koko sydämestäni anteeksi niiltä ihmisiltä, ketkä vietiin Siperiaan. Se asia ei lähde mielestäni kuolemanikaan hetkellä. Jos minä en olisi sitä tehnyt, joku muu olisi kuitenkin. Asia painaa mieltäni niin. Hehän olivat aivan tavallisia ihmisiä, jotka vietiin täysin ilman syytä", Sisask sanoo.

Sisaskia ja monia muita kyydittäjiä kohtaan on myöhemmin nostettu syyte heidän teoistaan, mutta esimerkiksi Sisaskin syyte raukesi miehen heikon terveyden takia. Kyydittäjäthän ovat kaikki nykyisin jo vanhoja ja monet heistä ovat kuolleet. Ensimmäinen kyydittäjiä vastaan nostettu oikeusjuttu alkoi itsenäisessä Virossa vuonna 1995.

Sisaskin haastattelu nosti keskustelua muun muassa siitä, voiko kyydittäjille antaa anteeksi. Postimehen nettikyselyssä noin 60 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että voi antaa anteeksi, jos kyydityksiin osallistunut sitä todella vilpittömästi pyytää.

Sisaskin haastattelusta saa kuvan suunnattomasti kärsivästä vanhasta miehestä, jota muistot vuosikymmenien takaisista teoista piinaavat jatkuvasti. Vilpittömyyttä ei tarvinne epäillä. Historia heitti tämänkin tavallisen miehen tekemään kamalia asioita toisille tavallisille ihmisille.

Hyv' on olympiamitalistin hiihdellä

Virossa olympiamitalisti on kansallissankari. Vancouverin kisoista maa sai yhden mitalin, maastohiihtäjä Kristina Smigun-Vähin hopeisen. Sitä juhlittiin näyttävästi viime torstaina.

Vanhassa kaupungissa, Raatihuoneentorilla, oli mitalistin juhlallinen vastaanotto. Paikalla olivat - ei enempää eikä vähempää - presidentti, pääministeri, kulttuuriministeri, Tallinnan kaupunginjohtaja sekä Viron olympiakomitean ja sponsoreiden edustajat.

Presidentti kiitti puheessaan, kuinka Smigun-Vähi on "jälleen tehnyt Viron suuremmaksi kansaksi".

Kauniiden sanojen lisäksi Kiku-lempinimellä kulkeva hiihtäjä saa Haaberstin kaupunginosasta tontin sekä 1,1 miljoonaa kruunua rahaa (noin 70 000 euroa).

And the winner is...

Kisaveikkauksen voittaja on nyt ratkennut. Yli satakiloinen karvainen onnetar vetäisi Duplo-laatikosta lapun, jossa luki I, Saksa.

Onnea I:lle, joka muuten hänkin pitää ekspatriaatin elosta kertovaa blogia! Veikkausvoitto meni nyt hyvinkin tutulle ihmiselle. Parilla aiemmalla kerralla onni onkin suosinut meille tuntemattomia kisaajia.

Vehnäoluen ja weisswurstin kyytipojaksi I saa kuivattua tyrnirouhetta sekä tyrnimarmeladia. Näitä tuotteita tekee virolainen Tervix.

Kiitos kaikille veikkaajille! Seuraava arvuuttelu tulee taas joskus, ehkä jopa tulevan kesän jalkapallon MM-kisojen aikaan.

Palkintoarvonta lähestyy

Koettakaa pysyä nahoissanne, erityisesti kisaveikkaukseen osallistuneet! Koska veikkauksessa ei tullut yhtään oikeaa vastausta, arvontaan palkinto kaikkien vastanneiden keskein (myös gotleria ja papukaijamerkkiä veikannut pääsee mukaan :))

Arpalipukkeet odottavat jo pöydällä, että onnetar heräisi päiväuniltaan. Ehkä jo tämän päivän aikana saamme selvyyden voittajasta.

****

Koska omassa blogissa on oikeus mainostaa ihan mitä huvittaa, mainostanpa nyt uutta olutta, jolla pistämättömän hyvä nimi: Samanlainen. Voi kuinka monta keskinkertaista vitsiä saavatkaan baarimikot tulevaisuudessa tästä nimestä kuulla! Oluen mausta en vielä tiedä, kun en ole testannut, mutta Laitilan Wirvoitusjuomatehdas on tämän tuotteen takana, joten ei se varmasti kuraa ole. Jutun uudesta wirvoikkeesta voitte lukea tästä.

Lisää lentoyhteyksiä Tallinnaan

Kevään ja kesän aikana meille pääsee entistä helpommin kylään lentämällä. Maaliskuun lopulla Air Baltic alkaa lentää Tallinnaan Tampereelta ja myöhemmin keväällä Oulusta. Mikäli ymmärsin oikein, tämä on toistaiseksi vain kesäkauden kokeilu.

Muutamat vieraat ovat meille lentäen tulleetkin ja todenneet sen sekä mukavaksi että edulliseksi. Lentokentät ovat kummassakin päässä pieniä (ellei lähde Helsinki-Vantaalta) ja lentoaika rapian puoli tuntia.

Päivän asu

Blogimaailman suosituimmat blogit ovat muoti- ja tyyliblogeja, joissa kirjoittajat kertovat sen merkittävän tosiasian, mitä heillä on tänään päällään. Kannan korteni kekoon, tosin ilman kuvaa. Kaikki kyllä tietävät, miltä vanhat kunnon nokialaiset, Kontio-kumisaappaat, näyttävät.

Tänään nimittäin loppui talvi ja alkoi loska-niminen vuodenaika. Se vaikuttaa väistämättä myös pukeutumiseen. Joku rakentaa asukokonaisuutensa hameen, laukun tai takin ympärille, mutta seuraavat pari kuukautta minä stailaan itseni sen mukaan, mikä näyttää hyvältä kirkkaanpunaisten Kontioiden kanssa. Käynti Tallinnan keskustorilla osoitti nopeasti, että pitkävartiset kumpparit ovat tällä hetkellä ainoat oikeat jalkineet (tai no, tähän havaintoon riitti kyllä ihan astuminen kotiovesta ulos).

****

Wuhuu, kisaveikkauksen loppuhuipennus lähestyy! Tämänpäiväiseltä torikäynniltä tarttui mukaan myös veikkauksen palkinto. Näyttää siltä, että kukaan veikkaajista ei osunut oikeaan, joten arvonnaksi menee. Palaan asiaan pian.

Väärä väri

Viron itsenäisyyspäivä oli 24.2., jolloin presidentti otti jälleen vieraita vastaan hyvin samaan tapaan kuin Suomessakin tehdään. Kansa katsoo juhlaa televisiosta ja arvostelee naisten kolttuja.

Katselin Postimehen lauantaisin ilmestyvästä Arter-liitteestä kuvakavalkadia juhlista ja silmään pisti kiinnostava kuvateksti. Pääministeri Andrus Ansipin rouvalla oli päällään kokopunainen iltapuku. Kuvatekstissä todettiin puvun olevan "normaalisti itsenäisyyspäivän juhlissa vältettyä väriä".

Ei asiaa sen kummemmin selitetty, mutta nähtävästi liikaa neuvostoaikoihin viittaavaa punaista ei ole ollut tapana näissä kekkereissä käyttää. Näin minä ainakin asian ymmärsin.

Kiintoisa pieni yksityiskohta tuokin, miten historia voi vaikuttaa näinkin pintapuolisessa asiassa.

Huvittavaa puolestaan oli se, että tänä vuonna juhlan ja kättelyseremonian televiosioinnissa oli kokeiltu uudistusta, mistä kansa ei tykännyt ollenkaan. Aiemmin kättelyseremonia on näytetty kokonaan (siis kuten Suomessa). Nyt väliin näytettiin henkilöhaastatteluja ja sitten palattiin taas seuraamaan kättelyä. Ei näin, totesivat virolaiset ja lehtijutut! Harrasta hetkeä ei saa mennä tuolla tavalla sorkkimaan ja sekoittamaan.

Igatsus - Ikävä

Kylässä käynyt ystävä kysyi minulta, mitä täällä ulkomailla asuessa kaipaan Suomesta. Täytyi oikein miettiä.

Itsestäänselvä ja ihan omassa luokassa oleva ikävän kohde ovat tietysti ihmiset. Voisitteko kaikki perheenjäsenet ja kaverit tekin muuttaa tänne?

Toisaalta aina kun joku tulee kylään, hän on meillä yleensä vähän pidempään kuin kahvikupin verran, mitä harvemmin tapahtuisi, jos olisimme Suomessa. Tapaamisesta tulee "laatuaikaa".

Mutta jos ihmisiä ei lasketa, niin loppujen lopuksi aika vähän kaipaan mitään asioita Suomesta. Viro on niin lähellä Suomea ja elämänmenoltaan niin kotimaan kaltainen, että kovaa ikävää ei minkään asian perään ole tarvinnut tuntea.

Vaan ehkä muutaman ikävöimäni jutun voisin mainita:

- Siisteys. Hillitön lumivaippa peittää nyt armollisesti alleen roskan ja lian, mutta valitettavasti Tallinnassa on paikoin paljon Suomea roskaisempaa. Tienvarret ovat roskaisia, ja jos jossain on esimerkiksi tyhjä tontti, se on todennäköisesti rojua täysi.

- Suomalaiset lehdet ja tv-ohjelmat. En sano, että virolaiset tiedotusvälineet olisivat merkittävästi huonompia kuin suomalaiset, mutta ne vain ovat niin pieniä. Kaipaan suomalaisia paksuja sanomalehtiä, joissa on oikeasti luettavaa (paitsi että virolaislehtien tabloid-koko on kyllä hurjasti näppärämpi kuin Suomessa yleisin broadsheet-koko). Ikävöin myös suomalaisia tv-toimittajia, jotka parhaimmillaan ovat varsin hyviä.

- Mäkiset maisemat. Pohjois-Viro on tasamaata. Silmä kyllä tottuu siihen, mutta kun käy Suomessa, huomaa, kuinka kaipaakaan maaston vaihteluita. Etelä-Virossa asuen tämäkin ongelma ratkeaisi.

- Leivän päälle laitettavat leikkeleet. Tunnustetaan, olen nirso. Suomalaisen marketin leikkelehylly on huomattavasti enemmän minun makuuni kuin täkäläinen.

- Suomenkielistä kirjallisuutta, kirjastoja ja kirjakauppoja. Huomaan tepastelevani kotona välillä levottomana, kun pöydällä ei ole mitään luettavana olevaa kirjaa. Omien hyllyjen kirjat on jokseenkin luettu enkä ole kovin innokas lukemaan vieraskielistä kirjallisuutta, jota tietysti täältä saisin. Suomessa käydessä tuleekin lähes aina ostettua jokin opus.

Tyypilliset ulkosuomalaisten ikävöinnin aiheet, ruisleipä, salmiakki, sauna, lenkkimakkara yms., eivät kuulu listaan. Kaikkea saa joko täkäläisistä kaupoista ja saunakin meillä asunnossa on.

Ehkäpä joskus kirjoitan asiasta toisin päin, eli mitä kaipaisin Virosta, jos nyt täältä lähtisin. Sen aiheen tunnusmusiikiksi sopisi vaikkapa tämä Miljoonasateen pläjäys:

MacPotta

Lapset tunnistavat tuotemerkkejä jo hyvin, hyvin nuorena. Se tuli J:n kanssa todistettua muutama päivä sitten.

Olemme T:n kanssa aika vannoutuneita Applen tuotteiden käyttäjiä. Pöydällä pyörineen Applen omenalogoisen tarran kiinnitin jo kuukausia sitten J:n pottaan. Tarrasta tuli kuitenkin puhetta vasta nyt.

Minä kysyin potalle mennessä J:ltä, mikä kuva potassa on. Odotin saavani vastaukseksi "omppu".

Poika kuitenkin vastasi "tietokone".

Steve Jobs, you owe me one!

Yritän parhaani ja katsotaan mihin se riittää

Kolmea mitalia blogimme kisaveikkauksessa veikanneet alkavat olla todella vahvoilla. Yli kymmentä jalometallia odottaneet saavat luultavasti jo heittää toivonsa. Onpa aika rämpimistä ollut suomalaisten taival.

Samoin on kisastudiomeininki täällä ollut rämpimistä, sillä eihän tuo aikaero Kanadan ja Viron välillä oikein suosi lapsiperheen töllötysrumbaa. Ennätyksellisen vähän olen kisoja seurannut, lähinnä netistä katsonut tulokset.

Tallinnassa on eilen ja tänään ollut hyytävän kylmä. 15 asteen paikkeilla kieppuva pakkanen ja kova tuuli ovat aika hurja yhdistelmä. Keittiön vesiputki oli tänä aamuna jäässä, vaikka vesi jätettiin valumaan yöksi.

Kylmä kangistaa aivotkin. Eipä tässä muuta, mukavaa sunnuntaita vain kaikille!

Rauhan tyyssija

Perheessäni tiedetään kertoa, että kun aivan pikkuvauvana kesäpäivänä heinäpellolla en suostunut nukahtamaan, lykkäsi isäni minut vaunuissa käynnissä olevan traktorin viereen. Ja kappas, lapsi nukahti.

Vähän vanhempana, aikana, johon jo oma muistikin riittää, muistan ottaneeni päivätorkkuja Ursuksen lattialla, siinä poljinten ja isän saappaiden vieressä samalla, kun isä ajeli peltohommissa.

Unet maistuivat erittäin hyvin myös navetan tankkihuoneen betonilattialla. Lattialle laitettiin patjaksi styroksipala, lakanaksi karhea ruskea rehusäkki ja päänaluseksi Hankkija-lippis, se klassinen malli oranssein tekstein ja sinisin muovilipoin. Kun vanhemmat saivat navettahommat valmiiksi, tuli äiti herättelemään, että voisi lähteä takaisin sisälle. Tässä kohtaa minä sain yleensä hörpyn tuoretta, jo hyvin kylmennyttä maitoa suoraan maitotankista.

Nämä nostalgiapalat tulivat äsken mieleen, kun ramppasin itkevä K sylissäni kolme tuntia edestakaisin. Tytär kieltäytyi nukahtamasta yhtään mihinkään, edes rinnalle. Lopulta laskin lapsen hurisevan pyykinkuivausrummun päälle ja kestikin ehkä viisi sekuntia, kun tyttö oli unessa. Siellä hän nyt lepäilee tyytyväisenä. Minä mietin, miksi en tehnyt tätä jo pari tuntia sitten.

Kolmen tunnin hyssytyksen aikana opin kuitenkin sen, että pystyn pilkkomaan hunajamelonia yhdellä kädellä, mutta silakan perkaamiseen tarvitaan kaksi kättä.

Nyt mua viedään virastosta virastoon

Seuraa kuivaa virastoasiaa, lähinnä muistiinpanoksi itselle, mutta ehkä myös tiedoksi jollekulle muulle, jos tarvista on.

Pitäisi päästä käymään J:n ja K:n kanssa Suomessa. Tätä varten K tietenkin tarvitsee virallisen henkilöllisyystodistuksen, joko (Suomen) passin tai virolaisen henkilökortin. Päätimme ottaa jälkimmäisen.

Kortin saaminen edellyttääkin erinäisiä asiointikäyntejä, joiden kanssa tänään pääsimme vauhtiin. Tai oikeastaan jo viime viikolla, kun käytin K:ta passikuvassa. Kuukauden ikäisestä lapsesta passikuvan ottaminen on aina yhtä lystikästä. Kaikenlaisia sirkustemppuja sai keksiä, että sai tytön avaamaan silmänsä ja vielä katsomaan tarvittavan hetken myös kohti kameraa. Onnistui lopulta.

Tänään lähdimme K:n kanssa Kodakondsus- ja Migratsioonsametiin, josta henkilökorttia eli Id-korttia haetaan. Mukaan tarvittiin lapsen syntymätodistus ja passikuva. Nämä mukanani ajattelin, että nyt hoituukin homma sujuvasti.

Virastossa sain sitten kuulla, että emme ole käyneet suurlähetystössä ilmoittamassa lapsen syntymästä Suomen viranomaisille. Uups, no eipä olla. Kai olin joskus hämärästi jostakin lukenut, että näin pitäisi tehdä, mutta oli päässyt unohtumaan.

Siis auton nokka kohti Toompeata ja Tallinnan Suomen-suurlähetystöä. Sielläkään asiaani ei voitu edistää, sillä eihän minulla ollut mukanani oikeastaan mitään tarvittavia lappuja, jotta lapsellemme saataisiin Suomen kansalaisuus ja sosiaaliturvatunnus (kannattaisi edes joskus lukea ohjeita ja pikkupränttejä...).

Viron syntymätodistus täytyy ensinnäkin todistaa oikeaksi apostilla-leimalla, ja tätä asiaa tekevät vuoden alusta lähtien notaarit. Sen lisäksi lähetystö haluaa nähdä niin T:n kuin minun passit.

Huomenna lähdenkin siis käymään jonkun tallinnalaisen notaarin luona. Muutaman päivän kuluessa minulla pitäisi olla kädessäni virallinen paperi, jossa todistetaan, että syntymätodistus on virallinen paperi. Ja hieno leima kanssa. Ja papukaijamerkki. Ja 350 kruunun lasku.

Tämän käynnin jälkeen voin joskus ensi viikolla palata lähetystöön ja lopulta virastoon, josta voin hakea K:lle Id-korttia. Jos kaikki onnistuu, pääsemme maaliskuussa Suomeen.

Se, miten matkustan itsekseni kahden alle kaksivuotiaan kanssa Tallinkilla, onkin vallan oma seikkailuinsa. Palaan siihen ehkä, jos selviän hengissä.

Tämän päivän virastoseikkailussa oli kuitenkin paljon plussia: tuli käytyä piiiitkästä aikaa keskikaupungilla ja istuttua hetki kahvilassa, kun odottelin lähetystön aukeamista. Jännitin koko kahvikupillisen ajan, mitä tapahtuu, jos K herää. Olen kaiketi unohtanut, että lasta voi ruokkia ja vaippaa vaihtaa muuallakin kuin kotona.

Vanha kaupunkikin tuntui aivan uudelta, kun siellä kävi kunnon tauon jälkeen. Toistan monesti sanomaani: Tallinna ja erityisesti vanha puoli ovat parhaimillaan talvella. Silloin tämän kaupungin kaihomielinen tunnelma pääsee parhaiten esille.

Mitalikyttäys alkaa

Kisaveikkauksen kilpailuaika päättyi ja on aika ryhtyä tositoimiin. Veikkaajien arviot Suomen mitalimäärästä ulottuivat aika leveälle haitarille, kolmesta viiteentoista mitaliin.

Tänä iltana kannustetaan Janne Ahoselle olympiamitali!

Jo on nimellä paiskattu

 

Nyt on K:lla nimi. Tai oikeastaan kaksi, mutta täällä verkossa hän on edelleen vain K.

Nimenantotilaisuus kaupungin perheasiavirastossa oli hyvinkin arkinen. Ovesta sisään, sitten pieneen toimistohuoneeseen, jossa istui kaksi tätiä, joista toinen asioi meidän kanssamme. Hänelle annettiin sairaalasta saatu todistus lapsen syntymästä sekä suomalainen virkatodistus, josta näkyy, että T ja minä olemme naimisissa. Sitten muutama minuutti paperien täyttämistä ja vot - K:lla on nimi ja hänestä on tullut virallisesti tallinnalainen. Samaan aikaan toisessa huoneessa oli pariskunta menossa naimisiin. Morsian oli kaunis ja koristeltu mersu odotti pihassa. Keskiviikkoiltapäivä on ihan hyvä aika mennä naimisiin: silloin virasto laskuttaa palvelusta oleellisesti vähemmän kuin viikonloppuna.

Oheisessa kuvassa näkyvät kamppeet, mitä meille virastosta annettiin. Vaaleanpunainen kansio (poikalapset saisivat tietysti vaaleansinisen) on tärkein, sillä sen sisällä on virastosta saatu syntymätodistus. Lautanen ja lastenkirja ovat Tallinnan kaupungin lahjoja uudelle tulokkaalle. Lautasen päällä olevassa kortissa lukee "Tervetuloa kaupunkiimme, pieni tallinnalainen! Olet odotettu ja rakastettu omassa kotikaupungissasi Tallinnassa. Kunnioittaen kaupunginjohtaja Edgar Savisaar."

Oli muuten kiintoisa sattuma, että muutama päivä sitten Postimehessä oli uutinen, kuinka nuo syntymätodistuskansiot poistetaan heinäkuun alussa käytöstä. Kyseinen paperi ja varsin hieno kansio ovat olleet ainoa fyysinen todiste lapsen nimeämisestä. Kesällä kaikki siirtyy pelkästään tietokoneen tiedostoihin, mistä ihmiset ovat vähän harmissaan. Vähäinenkin juhlavuus lapsen nimeämisestä katoaa.

K:n kanssa käytiin eilen neuvolassa, jossa selvisi, että kuukaudessa tyttären paino on lisääntynyt tasan kilolla ja pituutta on tullut kolme senttimetriä lisää. Prosentuaalinen kasvu on kyllä tuossa elämänvaiheessa aika hurjaa!

Suuri päivä

K saa tänään virallisesti nimen. Lähdemme jonkun ajan päästä koko perheen voimin virastoon (Tallinna perekonnaseisuamet, kannattaa katsoa, kuinka hieno talo on), jossa homma hoidetaan. Onneksi emme ole kovin viime tingassa, sillä lapsi pitää nimetä kuukauden kuluessa syntymästä, ja K täyttää huomenna kuukauden... Virastossa on luultavasti luvassa noin parin minuutin paperin täyttäminen ja sitten tytöllä on nimi. Kirkollisen ristimisen järjestämme myöhemmin. Raporttia tämänpäiväisestä seuraa kuvien kanssa myöhemmin!

Muistakaa ihmiset kisaveikkaus! Perjantaihin asti on aikaa osallistua.