Monterey on pieni merenrantakaupunki vajaan kahden tunnin ajomatkan päässä Piilaaksosta lounaaseen.
Montereyn historia haisee sardiinille ja peltitölkeille. Montereyssä oli lukuisia sardiinin tölkittämöjä siihen asti, kunnes meren annit liikakalastuksen takia loppuivat lähivesistöiltä 1950-luvulla.
Sardiinibisnes päättyi, mutta jäljelle jäi lukuisia tehdashalleja satama-alueella, joka nykyisin kulkee nimellä Cannery Row (suomeksi suunnilleen "Tölkittämöjen Rivi").
Alue on lähinnä vain yksi katu, joka on ennen ollut nimeltään Ocean View Avenue. Vuonna 1945 John Steinbeck kirjoitti romaanin nimeltä Cannery Row (suomennettuna nimellä Hyvien ihmisten juhla), joka sijoittui Montereyhin. Myöhemmin katu nimettiin uudelleen Steinbeckin romaanin mukaan. Wikipedian artikkeliin Cannery Row'sta pääsee tästä.
Nykyisin Cannery Row on turistirysä. Sardiinipurkittamot ovat saaneet uuden elämän muututtuaan kahviloiksi, ravintoloiksi ja kaupoiksi.
Montereyn suurin turistinähtävyys lienee silti Monterey Bay Aquarium, jonka väitetään olevan eräs maailman hienoimmista akvaarioista.
Perheneuvostomme voi vakuuttaa, että paikka on ehdottomasti käymisen arvoinen. Harva nähtävyys on sellainen, jossa on näin täysipainoisesti kiinnostavaa katseltavaa niin yksivuotiaille kuin aikuisillekin.
Kerrassaan upeassa akvaariossa pääsee suurten lasiseinien takaa ihmettelemään meren asukkeja. Minulla oli täysi työ nostella loksahtelevaa leukaani takaisin sijoilleen, kun ihailin meduusoja, vasarahaita, rauskuja, kilpikonnia, pingviinejä ja huikeita haidenväistelymuodostelmia tehneitä kalaparvia.
Lapsille paikka oli aivan erinomainen, sillä kun joka puolella oli talon kokoisia akvaarioita, oli kaikkialla jatkuvasti nähtävää. Akvaariossa oli myös erityisesti lapsille tarkoitettuja alueita, mutta ei niitä erityisesti käynnillä kaivannut.
Ainutlaatuinen elämys oli päästä silittämään vedessä lipuvaa rauskua. Eräs allas oli rakennettu niin, että sen reunalta saattoi kurotella veteen ja onnistuessaan paijata ohi huljuvaa meren ihmettä. Tiedoksenne: rausku on sileä, pehmeä ja vähän limaisen tuntuinen.
Kaikesta komeasta nähtävästä suosikikseni jäi viimeisessä kuvassa silmittelevä, keittiön ruokapöydän kokoinen möhkäkala (eng. sunfish, lat. Mola mola). Elukka oli hyvin vaikuttava, kun se ilmestyi jostakin akvaarion uumenista möllöttämään lasin taakse suoraan nenän eteen.
Möhkäkalan olisi saanut akvaarion myymälästä pehmoeläimenä, ja nyt vähän mietityttää, olisiko sellainen sittenkin pitänyt ostaa...
sunnuntai 17. heinäkuuta 2011
perjantai 15. heinäkuuta 2011
Baseball-tuntoja
Perheessämme on tällä hetkellä baseball kovassa kurssissa, kun J sai ensimmäisen oman baseball-räpylänsä, pehmeän harjoittelumailan (Hämähäkkimies-kuvioidun) ja muutaman lapsille sopivan pallon.
Osasyy intoon on se, että kävimmekin katsomassa reilu viikko sitten Oakland Athleticsin peliä heidän kotiareenallaan.
Kun ei ole koskaan aiemmin nähnyt peliä livenä, niin olihan siinä elämystä. Valtava stadion, paljon elämää ja markkinahumua ja kaikenlaista kansaa peliä katsomassa. Lisäsärmää käyntiimme toi se, että pelipäivä oli USA:n itsenäisyyspäivä, 4. heinäkuuta.
Videotauluilla pyörineet väliaikapläjäykset olivat kovasti patrioottisia hengessä "meidän poikamme Afganistanissa". Välillä kameralla kuvattiin katsomossa istuvaa sotilasta, joka oli edellispäivänä palannut sotatantereelta kotimaahan.
Ottelutunnelma alkoi kohota jo parkkipaikalla, kun selvisi, että täkäläiset pitävät ennen peliä parkkialueella autojensa luona grilli-piknikin. Siellä oli parkkiruuduille viritettynä telttakatosta, pöytiä ja tuoleja, grillejä ja paljon ruokaa. Ei ehkä viihtyisin grillausmaisema, mutta hyvä meininki oli kyllä.
Tahko Pihkalan kiistattomaksi ansioksi on sanottava, että hän onnistui aikanaan jalostamaan baseballista merkittävästi urheilullisemman version, kun kehitteli Suomelle oman kansallispelin. Baseball on aika tylsää katsottavaa, kun pelkästään pelaajan ykköspesälle saaminenkin on todella pitkällisen työn tulos. Pesäpallossa tapahtuu tasaisesti koko ajan jotakin, baseball koostuu lyhyistä pyrskeistä. Mutta onpahan enemmän aikaa syödä ylihintaisia hot dogeja ja pop cornia baseball-kypärän muotoisesta kupista sekä kuunnella ympärillä istuvien paikallisten fanien kommentteja kentän tapahtumista ("Heilauta sitä mailaa, niin lentää pallo paremmin!").
Meidän oppaamme baseballin maailmaan on ollut hervottoman hauska vanha Disney-pätkä, jossa Hessu peliä pelaa. Nyt yhden ottelukokemuksen jälkeen voi todeta, että kaikki, mitä Hessu tekee, on aivan niin kuin oikeasti on.
torstai 14. heinäkuuta 2011
Kaktuksenpiikistä asiaa
Leveitä ja litteitä "lehtiä" kasvavat isot kaktukset ovat olleet minulle tuttuja lähinnä telkkarisarjoista ja Autot-elokuvasta, mutta täällä niitä näkee kasvavan ihmisten pihoissa ihan vain tavallisena viherkasvina.
Tänään kärrytellessäni K:ta päiväunille hihittelin erään pihamaan vieressä, kun siellä oli talon väki tuikannut kaktuksenlehtiä pistokkaan tapaan multaan pystyyn pitkin tontin rajaa. Tulee nimittäin vähän jykevämpi pihaa kiertävä aita, sano! En haluaisi olla se rosvo, joka joskus jää jumiin housuistaan kyseiseen pensasaitaan.
Meksikolaisten suosimassa Mi Pueblo -ruokakaupassa olen aina ihmetellyt vihannestiskillä myytävänä olevia samannäköisen kaktuksen lehtiä. Mitähän niistä tehdään? Kaupan on usein myös valmiiksi pieniksi paloiksi kuutioituja kaktuksenlehtiä. Minusta näyttää, että niistä on piikit nypitty pois, mutta silti - mitenköhän kaktusta valmistetaan ruuaksi?
Tänään kärrytellessäni K:ta päiväunille hihittelin erään pihamaan vieressä, kun siellä oli talon väki tuikannut kaktuksenlehtiä pistokkaan tapaan multaan pystyyn pitkin tontin rajaa. Tulee nimittäin vähän jykevämpi pihaa kiertävä aita, sano! En haluaisi olla se rosvo, joka joskus jää jumiin housuistaan kyseiseen pensasaitaan.
Meksikolaisten suosimassa Mi Pueblo -ruokakaupassa olen aina ihmetellyt vihannestiskillä myytävänä olevia samannäköisen kaktuksen lehtiä. Mitähän niistä tehdään? Kaupan on usein myös valmiiksi pieniksi paloiksi kuutioituja kaktuksenlehtiä. Minusta näyttää, että niistä on piikit nypitty pois, mutta silti - mitenköhän kaktusta valmistetaan ruuaksi?
Salilla nähtyä
Näin päivänä muutamana kuntokeskuksessa nuoren naisen, joka askelti stepperi-laitteella.
Naisella oli korvillaan kuulokkeet, joista hän varmaan kuunteli musiikkia. Stepperin edessä olevalla telineellä hänellä oli sekä romaani että New Yorker -aikakauslehti. Lähellä stepperiä oli myös televisio, jota saattoi välillä vilkaista.
Sitä tässä vain mietin, että mahtaakohan tuollaisen viihdykemäärän kanssa jäädä kuntoilu sivuseikaksi? Onko multitasking mennyt tässä tapauksessa överiksi?
Ja toisaalta, mitäpä se minulle yhtään kuuluu. Kukin kuntoilee kuten haluaa.
Naisella oli korvillaan kuulokkeet, joista hän varmaan kuunteli musiikkia. Stepperin edessä olevalla telineellä hänellä oli sekä romaani että New Yorker -aikakauslehti. Lähellä stepperiä oli myös televisio, jota saattoi välillä vilkaista.
Sitä tässä vain mietin, että mahtaakohan tuollaisen viihdykemäärän kanssa jäädä kuntoilu sivuseikaksi? Onko multitasking mennyt tässä tapauksessa överiksi?
Ja toisaalta, mitäpä se minulle yhtään kuuluu. Kukin kuntoilee kuten haluaa.
keskiviikko 13. heinäkuuta 2011
San Franciscon Chinatown
Koneen uumenista muutama kuva viime viikon reissusta San Franciscoon, jolloin kävin ekaa kertaa myös Chinatownissa.
Kuvista viimeinen ei ole kiinalaisesta kaupunginosasta, vaan näkymä kaupunkiin Treasure Islandin rannasta, johon päädyimme vahingossa, kun ajoin eräässä liittymässä täysin väärin. Useimmiten harhaan ajo kannattaa ja niin tälläkin kertaa. Oli komea katsella The Cityä myös tältä kantilta.
Kuvista viimeinen ei ole kiinalaisesta kaupunginosasta, vaan näkymä kaupunkiin Treasure Islandin rannasta, johon päädyimme vahingossa, kun ajoin eräässä liittymässä täysin väärin. Useimmiten harhaan ajo kannattaa ja niin tälläkin kertaa. Oli komea katsella The Cityä myös tältä kantilta.
tiistai 12. heinäkuuta 2011
Otsasuoni pullistuu
Tätä kirjoittaessa alkaa verenpaine olla huolestuttavan koholla.
Olen jo melko kauan koettanut varata aikaa täkäläisen ajokortin inssiajoon. Kirjallisen tein jo yli kuukausi sitten. Inssiin pitäisi päästä, sillä väliaikainen kortti on määräaikainen.
Ajokorttiviranomainen DMV kannustaa kovasti käyttämään netti- ja puhelinpalveluaan. Inssiajoajankin pitäisi pystyä varaamaan netissä.
Minun väliaikaisen ajokorttini numeroa nettisysteemi ei jostakin syystä huoli ja ilmoittaa, että minun on tehtävä inssivaraus puhelimitse.
"Palvelu"automaatin kanssa olen tähän mennessä jutellut jo aivan liian monta kertaa. Sitäkään kautta varaus ei onnistu. Minun pitäisi sanella automaattiin väliaikaisen korttini kirjaimista ja numeroista koostuva tunnusluku, joka alkaa F-kirjaimella.
Kirjaimen lausuminen ei näköjään onnistu minulta oikealla tavalla, sillä kone kuulee minun sanovan S-kirjaimen. Mieliala ei kovasti kohene, kun karjuu luurille kymmenettä kertaa F-kirjainta ja saa vastaukseksi "Sorry, I didn't quite get that. Did you mean S as in sugar?".
Tänään lähdin lopulta lasten kanssa käymään DMV:n toimistossa uskoen, että saisin asian hoidettua ihmisen kanssa. Menin Santa Claran konttoriin, jossa meitä odotti väentungos, jossa ei mahtunut hengittämään ja jossa oli kilometrin jono tarvittavalle luukulle. Ei tullut kysymykseenkään jäädä odottelemaan vuoroa kahden pienen apulaiseni kanssa.
Palasin kotiin, soitin taas kerran palvelunumeroon kuullakseni, että lausun F-kirjaimen väärin. Numerot sentään osaan ääntää oikein. Tällä kertaa tajusin, että automaattiin voi jättää soittopyynnön. Jätin numeroni ja sain tietää, että minulle soitetaan noin puolen tunnin päästä.
Soitostani on nyt yli puolitoista tuntia eikä kukaan tietenkään ole ottanut minuun yhteyttä.
Jos joku tietää oikotien DMV:n varaussysteemiin, niin saa ilmoittaa ihan heti. Joku voisi myös poistaa maailmasta palvelunumerot, joissa asioidaan "keskustellen" automaatin kanssa.
MUOKKAUS VUOROKAUTTA MYÖHEMMIN: Minulle soitettiin kuin soitettiinkin noin tunti postaukseni jälkeen. Soitto tuli automaatista, mutta lopulta langan päässä oli oikea ihminen. Kävi hyvä mäihä: sain varattua inssiajon heti seuraavalle päivä eli tiistaille. Ja nyt minulla onkin täkäläinen ajokortti!
Olen jo melko kauan koettanut varata aikaa täkäläisen ajokortin inssiajoon. Kirjallisen tein jo yli kuukausi sitten. Inssiin pitäisi päästä, sillä väliaikainen kortti on määräaikainen.
Ajokorttiviranomainen DMV kannustaa kovasti käyttämään netti- ja puhelinpalveluaan. Inssiajoajankin pitäisi pystyä varaamaan netissä.
Minun väliaikaisen ajokorttini numeroa nettisysteemi ei jostakin syystä huoli ja ilmoittaa, että minun on tehtävä inssivaraus puhelimitse.
"Palvelu"automaatin kanssa olen tähän mennessä jutellut jo aivan liian monta kertaa. Sitäkään kautta varaus ei onnistu. Minun pitäisi sanella automaattiin väliaikaisen korttini kirjaimista ja numeroista koostuva tunnusluku, joka alkaa F-kirjaimella.
Kirjaimen lausuminen ei näköjään onnistu minulta oikealla tavalla, sillä kone kuulee minun sanovan S-kirjaimen. Mieliala ei kovasti kohene, kun karjuu luurille kymmenettä kertaa F-kirjainta ja saa vastaukseksi "Sorry, I didn't quite get that. Did you mean S as in sugar?".
Tänään lähdin lopulta lasten kanssa käymään DMV:n toimistossa uskoen, että saisin asian hoidettua ihmisen kanssa. Menin Santa Claran konttoriin, jossa meitä odotti väentungos, jossa ei mahtunut hengittämään ja jossa oli kilometrin jono tarvittavalle luukulle. Ei tullut kysymykseenkään jäädä odottelemaan vuoroa kahden pienen apulaiseni kanssa.
Palasin kotiin, soitin taas kerran palvelunumeroon kuullakseni, että lausun F-kirjaimen väärin. Numerot sentään osaan ääntää oikein. Tällä kertaa tajusin, että automaattiin voi jättää soittopyynnön. Jätin numeroni ja sain tietää, että minulle soitetaan noin puolen tunnin päästä.
Soitostani on nyt yli puolitoista tuntia eikä kukaan tietenkään ole ottanut minuun yhteyttä.
Jos joku tietää oikotien DMV:n varaussysteemiin, niin saa ilmoittaa ihan heti. Joku voisi myös poistaa maailmasta palvelunumerot, joissa asioidaan "keskustellen" automaatin kanssa.
MUOKKAUS VUOROKAUTTA MYÖHEMMIN: Minulle soitettiin kuin soitettiinkin noin tunti postaukseni jälkeen. Soitto tuli automaatista, mutta lopulta langan päässä oli oikea ihminen. Kävi hyvä mäihä: sain varattua inssiajon heti seuraavalle päivä eli tiistaille. Ja nyt minulla onkin täkäläinen ajokortti!
maanantai 11. heinäkuuta 2011
Kilpparit
Lennokkitapahtumassa, josta edellispostauksessa kirjoitin, oli jostakin syystä mukana myös eräs kilpikonnaharrastaja. Samapa se, miten leppoisa mies lemmikeineen liittyi lennokkitoimintaan, mutta oli hauskaa, että lentokoneiden ihmettelyn lisäksi sai pällistelllä ja silittää valtavan kokoisia kilppareita.
Kilpikonnat olivat muutoin heinäpohjaisessa kopissaan, mutta isoimman konnan eläinten isäntä päästi hetkeksi kävelemään myös asfaltille ihmisten joukkoon. En meinannut ensivilkaisulla millään tajuta, mikä maassa menee ja luulin silmänräpäyksen ajan eläintä joksikin hassunmuotoiseksi lennokiksi. Itseäni useamman vuoden vanhempi eläin ei kuitenkaan osoittanut kiinnostusta lentämiseen.
Kilpikonnat olivat muutoin heinäpohjaisessa kopissaan, mutta isoimman konnan eläinten isäntä päästi hetkeksi kävelemään myös asfaltille ihmisten joukkoon. En meinannut ensivilkaisulla millään tajuta, mikä maassa menee ja luulin silmänräpäyksen ajan eläintä joksikin hassunmuotoiseksi lennokiksi. Itseäni useamman vuoden vanhempi eläin ei kuitenkaan osoittanut kiinnostusta lentämiseen.
Lähes sankari siis itsekin
T huomasi lauantaina sattumalta lehdestä ilmoituksen kaksipäiväisestä pienoislennokki-tapahtumasta. Sen verran on aviomies pienoismallien kanssa lapsena askarrellut, että paikalle oli sunnuntaina päästävä.
Olihan koneita ja lennättämistä! Aika huimia juttuja pystyvät asiaansa paneutuneet koneillaan tekemään. Kuvan punavalkoinen kone oli ällistyttävä näky lipuessaan kentän yli pystysuorassa.
Koneita oli malleiltaan aivan joka lähtöön. Kentän yllä lensi oikeiden haukkojen lisäksi myös kauko-ohjattava haukka.
Ressu antoi Punaiselle Paronille kyytiä. Sääli, ettemme tätä taistelua nähneet.
"Pienoismalli" alkaa olla harhaanjohtava sana. Osa koneista on varmaan kaksimetrisiä ja niissä on suihkumoottori, mistä syystä ne myös pitävät samanlaista ääntä kuin oikeat isot suihkukoneet.
Kaiken saa lentämään, jos haluaa. Ruohonleikkurinkin.
"Ken, Ken, mä lennän!"
Mukavan kotoinen ja lapsiperheystävällinen tapahtuma pidettiin tällä pienoislentokoneharrastamiseen tarkoitetulla kentällä, joka sijaitsee vähän San Josesta etelään Morgan Hillin kaupungissa jokseenkin keskellä ei mitään.
torstai 7. heinäkuuta 2011
Ihan kuin telkkarissa
Kaliforniassa tuntuu usein siltä kuin eläisi elokuvassa. Jotkut paikat näyttävät oudolla tavalta tutuilta tai kliseisen "elokuvamaisilta". Luultavasti näilläkin kulmilla on kuvattu useampaakin leffaa tai televisiosarjaa. Hollywood on täältä Pohjois-Kaliforniasta kaukana, mutta samassa osavaltiossa ollaan kuitenkin.
Kesävieraidemme kanssa kävimme tänään Santa Cruzin hiekkarannan huvipuistossa, jossa piipahdimme perheen kesken muutama viikko sitten. "Tää on ihan kuin jostain leffasta" -tunne on rantabulevardilla erityisen vahva.
Santa Cruziin ajoimme huikean kiemurtelevaisia vuoristoteitä pitkin. Reitin varrella oli pikkukaupunkeja, jotka nekin olivat kuin road moviesta. Boulder Creekin kaupungissa oli Rainbow's End -niminen kahvila, jossa sai syödä valtavan suuren muffinssin ja käydä puuteroimassa nenänsä helpotuksen huoneessa, joka oli tähän mennessä koetuista Kalifornian vessoista ehdottomasti mieleenjäävin. Lisäksi hassun kahvilan keskellä, katosta läpi, kasvoi punapuu.
Suosittelemme lämpimästi ajamaan Piilaakson suunnasta Santa Cruziin juuri vuoristoteitä pitkin (esim. tiet 35 ja 9). Maisemat ja ajokokemus ovat huimat. Matkapahoinvointiin saa varautua. Takaisin voikin tulla moottoritietä pitkin, jos ei kestä enempää kieputusta.
keskiviikko 6. heinäkuuta 2011
Kirjavaliot
San Franciscossa pörrättiin tänään työpäivän mitta. Kirjakaupassa näkyivät olevan rinnakkain oleelliset tietoteokset.
Vänkää oli myös se, että San Franciscon lahden yllä oli sellainen sumu, että Golden Gate -sillasta ei näkynyt vilaustakaan.
Vänkää oli myös se, että San Franciscon lahden yllä oli sellainen sumu, että Golden Gate -sillasta ei näkynyt vilaustakaan.
tiistai 5. heinäkuuta 2011
Pitkän viikonlopun ohjelmaa
Suomesta tulleen kummityttären perheen kanssa on viime päivinä kierretty paikassa jo toisessakin. Koska asuinmaasta riippumatta viemme aina kaikki kyläilijämme torille, käytiin sunnuntaina Mountain View'n kaupungissa jokasunnuntaisella Farmers' Marketilla.
Tänään maanantaina juhlistettiin Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivää käymällä baseball-ottelussa Oaklandissa. Erinomaisen viihdyttävää oli se! Koetan saada tänne myöhemmin lisää kuvia ja tunnelmia elämäni ensimmäisestä baseball-kokemuksesta. Urheilullisesti peli on aikamoista seisoskelua (harkitsimme aurinkotuolien vientiä takakentän koppareille), mutta katsomotunnelmassa riitti viihdettä.
Huomenna kohteena vieraidemme kanssa on San Francisco, johon minä lähden tällä kertaa ilman kahta pientä matkakaveriani. Päivän tavoitteenani on olla vilkuilematta kännykkää joka viides minuutti. Lapset luultavasti pärjäävät työpäivän mitan ilman minuakin.
Tänään maanantaina juhlistettiin Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivää käymällä baseball-ottelussa Oaklandissa. Erinomaisen viihdyttävää oli se! Koetan saada tänne myöhemmin lisää kuvia ja tunnelmia elämäni ensimmäisestä baseball-kokemuksesta. Urheilullisesti peli on aikamoista seisoskelua (harkitsimme aurinkotuolien vientiä takakentän koppareille), mutta katsomotunnelmassa riitti viihdettä.
Huomenna kohteena vieraidemme kanssa on San Francisco, johon minä lähden tällä kertaa ilman kahta pientä matkakaveriani. Päivän tavoitteenani on olla vilkuilematta kännykkää joka viides minuutti. Lapset luultavasti pärjäävät työpäivän mitan ilman minuakin.
perjantai 1. heinäkuuta 2011
Eikö nyt edes treenatessa saa olla hiljaa?
Treenivaatteet päälle hiljaisessa pukuhuoneessa, sitten odottamaan jumppasaliin tunnin alkua, jossa sielläkin on täysi hiljaisuus, vaikka paikalla olisi 30 naista. Joku pakenee ihmiskontaktia sykemittarin näpelöintiin. Jonkun tekisi vähän mieli alkuverrytellä omalla paikallaan, mutta ei meinaa kehdata heilua ja venytellä, kun muut saattavat pitää liian innokkaana ja salin iso peilikin monistaa käsien pyörittelyn muille.
Onneksi pirteä ohjaaja tulee pian paikalle ja saa aloittaa korviin sattuvan musiikin tahdissa treenin, jonka aikana ei tarvitse puhua mitään eikä varsinkaan näyttää, jos askelsarjojen tekeminen tuntuisikin vähän kivalta. Joku uskaltaa vaivoin nyökätä, jos ohjaaja tiedustelee mikrofoniin huutaen, mikä on meininki. Ja voi taivas miten noloa on, jos sekoaa polvennostoaskeleissa tai jos ohjaaja tulee neuvomaan hauiskääntötekniikaa. Muut taas varmaan ajattelee, että ei se tuokaan mitään osaa.
Tunnin päätyttyä kukaan ei koskaan kysy ohjaajalta mitään, vaikka hän kehottaa tulemaan juttelemaan. Sitten äkkiä pukuhuoneessa ulkovaatteet päälle, napit korviin ja kotiin.
Suomessa ja Virossa kuntokeskuksen ryhmäliikuntatunti on hyvin yksinäinen suoritus.
Täällä ennen tunnin alkua rupatellaan muiden kanssa, autetaan kuntoiluvälineiden kokoamisessa, vertaillaan kokemuksia eri ohjaajien tyyleistä, kysellään vinkkejä. Ohjaaja kysyy tunnin aluksi kuulumisia ja laulaa mikrofoniin jumpan musiikin tahdissa - usein mielummin kuin hyvin.
Tunnin heilunnan aikana kuuluu naurua, juttelua, kommentointia, taputuksia, ilonkiljahduksia ja virnistelyä puolin ja toisin, jos latinotahtiset askeleet eivät menekään ihan niin kuin Strömsössä.
Vielä pukuhuoneessa ihan ventovieras rouva saattaa tukkaa kuivatessaan kysellä, mitä tykkäsin tunnista ja käynkö täällä useinkin.
Tämä vaatii vähän sulattelua.
Onneksi pirteä ohjaaja tulee pian paikalle ja saa aloittaa korviin sattuvan musiikin tahdissa treenin, jonka aikana ei tarvitse puhua mitään eikä varsinkaan näyttää, jos askelsarjojen tekeminen tuntuisikin vähän kivalta. Joku uskaltaa vaivoin nyökätä, jos ohjaaja tiedustelee mikrofoniin huutaen, mikä on meininki. Ja voi taivas miten noloa on, jos sekoaa polvennostoaskeleissa tai jos ohjaaja tulee neuvomaan hauiskääntötekniikaa. Muut taas varmaan ajattelee, että ei se tuokaan mitään osaa.
Tunnin päätyttyä kukaan ei koskaan kysy ohjaajalta mitään, vaikka hän kehottaa tulemaan juttelemaan. Sitten äkkiä pukuhuoneessa ulkovaatteet päälle, napit korviin ja kotiin.
Suomessa ja Virossa kuntokeskuksen ryhmäliikuntatunti on hyvin yksinäinen suoritus.
Täällä ennen tunnin alkua rupatellaan muiden kanssa, autetaan kuntoiluvälineiden kokoamisessa, vertaillaan kokemuksia eri ohjaajien tyyleistä, kysellään vinkkejä. Ohjaaja kysyy tunnin aluksi kuulumisia ja laulaa mikrofoniin jumpan musiikin tahdissa - usein mielummin kuin hyvin.
Tunnin heilunnan aikana kuuluu naurua, juttelua, kommentointia, taputuksia, ilonkiljahduksia ja virnistelyä puolin ja toisin, jos latinotahtiset askeleet eivät menekään ihan niin kuin Strömsössä.
Vielä pukuhuoneessa ihan ventovieras rouva saattaa tukkaa kuivatessaan kysellä, mitä tykkäsin tunnista ja käynkö täällä useinkin.
Tämä vaatii vähän sulattelua.
tiistai 28. kesäkuuta 2011
Valon nähnyt
Joskus tulee vastaan kirjoja, joita lukiessa tuntee luissa ja ytimissä, kuinka opus tekee vaikutuksen ja alkaa mullistaa omia aiempia tottumuksia ja ajattelutapoja.
Luen parhaillaan tällaista kirjaa. Teos on William Zinsserin On Writing Well - The Classic Guide to Writing Nonfiction. Luen kirjan 30-vuotisjuhlapainosta vuodelta 2006.
En ole lukenut kirjasta vielä kymmenesosaa enempää, mutta olen jo kärsimättömässä innostushepulissa. Mahtavaa tavaraa! Samalla olen kiukkuinen: miksi en ole lukenut tätä vaikkapa 15 vuotta sitten?
Sattui vielä niin somasti, että kun pari päivää sitten kirjoitin Jyrki-postaukseni, luin samana iltana Zinsserin kirjasta luvun kapulakielen vaaroista. Netistä löytyy otteita ko. kirjasta, ja mukana on myös kapulakieli-luku (luku 3, "Clutter"). Jos ketä kiinnostaa lukea nerokkaasti kirjoitettu pätkä hallinnon kielestä, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan.
Kirjan lukeminen aiheutti senkin, että en meinaa enää pystyä lukemaan aiempia postauksiani blogissa, koska näen niissä järisyttävät määrät turhaa lätinää. Voin lohduttautua sillä, että bloggaus on harrastus eikä minun tarvitse skarpata kirjoittaessani ollenkaan samaan malliin kuin jos tekisin sitä työkseni. Mutta hyvän tähden - ei nyt sentään tarvitsisi kaikkia maailman täytesanoja ja niinkutteluja tuoda yhteen näytölliseen tekstiä!
Jatkan nyt illanviettoa Williamin kanssa. Omat treffini herra Zinsserin seurassa järjestin nettikauppa Amazonin kautta, josta On Writing Well irtosi muutamalla dollarilla. Pikkuraha, valtavat vaikutukset.
Luen parhaillaan tällaista kirjaa. Teos on William Zinsserin On Writing Well - The Classic Guide to Writing Nonfiction. Luen kirjan 30-vuotisjuhlapainosta vuodelta 2006.
En ole lukenut kirjasta vielä kymmenesosaa enempää, mutta olen jo kärsimättömässä innostushepulissa. Mahtavaa tavaraa! Samalla olen kiukkuinen: miksi en ole lukenut tätä vaikkapa 15 vuotta sitten?
Sattui vielä niin somasti, että kun pari päivää sitten kirjoitin Jyrki-postaukseni, luin samana iltana Zinsserin kirjasta luvun kapulakielen vaaroista. Netistä löytyy otteita ko. kirjasta, ja mukana on myös kapulakieli-luku (luku 3, "Clutter"). Jos ketä kiinnostaa lukea nerokkaasti kirjoitettu pätkä hallinnon kielestä, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan.
Kirjan lukeminen aiheutti senkin, että en meinaa enää pystyä lukemaan aiempia postauksiani blogissa, koska näen niissä järisyttävät määrät turhaa lätinää. Voin lohduttautua sillä, että bloggaus on harrastus eikä minun tarvitse skarpata kirjoittaessani ollenkaan samaan malliin kuin jos tekisin sitä työkseni. Mutta hyvän tähden - ei nyt sentään tarvitsisi kaikkia maailman täytesanoja ja niinkutteluja tuoda yhteen näytölliseen tekstiä!
Jatkan nyt illanviettoa Williamin kanssa. Omat treffini herra Zinsserin seurassa järjestin nettikauppa Amazonin kautta, josta On Writing Well irtosi muutamalla dollarilla. Pikkuraha, valtavat vaikutukset.
sunnuntai 26. kesäkuuta 2011
Jaa! Vuorottele!
Kohta kolme kuukautta USA:ssa eloa on takana ja on ilo huomata, että kielitaitokin hissukseen kehittyy. Kyllähän minä tietysti englantia tänne tullessa puhuin, mutta nyt alkaa puhe hieman sujuvoitua ja erityyppisissä keskusteluissa tarvittavat fraasit löytyvät aiempaa paremmin.
Ihan oma kielenoppimisen alueensa on leikkipuistojen kieli, joka sattuneesta syystä on tullut minulle varsin tutuksi. Ja kielen oppimisen kautta hahmottuu myös jotain täkäläisten tavasta ajatella ja käyttäytyä.
Täällä leikkipuistoissa on aivan oleellista ymmärtää ja käyttää ilmaisuja "you have to share" (sinun täytyy jakaa/antaa toisenkin leikkiä) ja "you have to take turns" (täytyy mennä vuorotellen).
Erityisesti "sharing", jakaminen, on todella tärkeä asia. Ei sillä, etteikö se olisi Suomessa ja Virossakin tärkeää. Totta kai niissäkin maissa lapsia opetetaan siihen, että kaverille pitää lainata lelua ja että toisen kädestä ei kiskota pikkuautoa ilman lupaa.
Mutta täällä jakaminen menee minusta ajoittain melkein liian pitkälle. Joskus törmään tilanteisiin, jossa vanhempi ei meinaa antaa oman lapsensa leikkiä lelullaan juuri lainkaan, kun koko ajan pitää olla jakamassa sitä jokaiselle ympärillä leikkivälle piltille. Monesti on tehnyt mieli sanoa, että anna nyt vain lapsen pitää lelunsa, kyllä meidän tenavamme löytävät jotakin muuta tekemistä.
Vuorottelu on yhtä lailla äärimmäisen tärkeää. Liukumäestä tullaan vuorotellen alas ja kiipeilyseinää kavutaan peräjälkeen, muu ei tule kyseeseenkään. Eräänä päivänä seurasin ajatuksissani J:n ja K:n touhuja puistossa ja eräs vanhempi rouva tuli huomauttamaan minulle, että J tukki liukumäen eikä laske vuorollaan. Oikeassa hän oli, minä en ollut aivan skarppina, mutta ehkä suomalaisessa puistossa tähän tilanteeseen ei olisi vielä reagoitu, sillä yhtä lailla siellä muutkin lapset höheltivät ilman vuoroja.
Itseään tässä joka tapauksessa joutuu terästämään, jotta muistaisi koko ajan lapsille päättäväisesti opettaa jakamisen ja vuorottelun lisäksi luvan pyytämistä, kiittämistä ja tervehtimistä. Ne kaikki ovat sellaisia asioita, joita täällä paljon suomalaista tai virolaista viestintätyyliä enemmän tehdään. Lisäksi näen jatkuvasti, kuinka todella pienet lapset jo sanovat "please", tervehtivät ja esittäytyvät kauniisti. Se siis on mahdollista, vaikka 3-vuotiaan kanssa on välillä usko loppua, kun kommentti kaikkeen on usein "emmäähaluu".
Täytynee vain pitää mielessä meidän Viron-hoitotätimme lausahdus "raske õppustel, kerge lahingus" eli "opetellessa raskasta, mutta taistelussa helppoa". Toistoa, toistoa ja toistoa, niin ehkäpä asiat alkavat sujua eikä tarvitse muutaman vuoden päästä hävetä, jos oma jälkikasvu ei osaa sanoa päivää.
Ihan oma kielenoppimisen alueensa on leikkipuistojen kieli, joka sattuneesta syystä on tullut minulle varsin tutuksi. Ja kielen oppimisen kautta hahmottuu myös jotain täkäläisten tavasta ajatella ja käyttäytyä.
Täällä leikkipuistoissa on aivan oleellista ymmärtää ja käyttää ilmaisuja "you have to share" (sinun täytyy jakaa/antaa toisenkin leikkiä) ja "you have to take turns" (täytyy mennä vuorotellen).
Erityisesti "sharing", jakaminen, on todella tärkeä asia. Ei sillä, etteikö se olisi Suomessa ja Virossakin tärkeää. Totta kai niissäkin maissa lapsia opetetaan siihen, että kaverille pitää lainata lelua ja että toisen kädestä ei kiskota pikkuautoa ilman lupaa.
Mutta täällä jakaminen menee minusta ajoittain melkein liian pitkälle. Joskus törmään tilanteisiin, jossa vanhempi ei meinaa antaa oman lapsensa leikkiä lelullaan juuri lainkaan, kun koko ajan pitää olla jakamassa sitä jokaiselle ympärillä leikkivälle piltille. Monesti on tehnyt mieli sanoa, että anna nyt vain lapsen pitää lelunsa, kyllä meidän tenavamme löytävät jotakin muuta tekemistä.
Vuorottelu on yhtä lailla äärimmäisen tärkeää. Liukumäestä tullaan vuorotellen alas ja kiipeilyseinää kavutaan peräjälkeen, muu ei tule kyseeseenkään. Eräänä päivänä seurasin ajatuksissani J:n ja K:n touhuja puistossa ja eräs vanhempi rouva tuli huomauttamaan minulle, että J tukki liukumäen eikä laske vuorollaan. Oikeassa hän oli, minä en ollut aivan skarppina, mutta ehkä suomalaisessa puistossa tähän tilanteeseen ei olisi vielä reagoitu, sillä yhtä lailla siellä muutkin lapset höheltivät ilman vuoroja.
Itseään tässä joka tapauksessa joutuu terästämään, jotta muistaisi koko ajan lapsille päättäväisesti opettaa jakamisen ja vuorottelun lisäksi luvan pyytämistä, kiittämistä ja tervehtimistä. Ne kaikki ovat sellaisia asioita, joita täällä paljon suomalaista tai virolaista viestintätyyliä enemmän tehdään. Lisäksi näen jatkuvasti, kuinka todella pienet lapset jo sanovat "please", tervehtivät ja esittäytyvät kauniisti. Se siis on mahdollista, vaikka 3-vuotiaan kanssa on välillä usko loppua, kun kommentti kaikkeen on usein "emmäähaluu".
Täytynee vain pitää mielessä meidän Viron-hoitotätimme lausahdus "raske õppustel, kerge lahingus" eli "opetellessa raskasta, mutta taistelussa helppoa". Toistoa, toistoa ja toistoa, niin ehkäpä asiat alkavat sujua eikä tarvitse muutaman vuoden päästä hävetä, jos oma jälkikasvu ei osaa sanoa päivää.
lauantai 25. kesäkuuta 2011
Soodasta, auringosta ja oksennuksesta
Olen vähitellen oppinut ymmärtämään, että ruokasooda on huiman monikäyttöinen aine. Olen tiennyt, että sillä voi puhdistaa vessanpöntön, hopeat ja kuparit. USA:an muuttaessamme nykyisen kotimme jääkaapissa oli soodapurkki. Selvisi, että sooda imee itseensä epämiellyttäviä hajuja. Täällä myydään tätä tarkoitusta varten oikein erityisiä soodapurkkeja, joiden kyljet ovat sellaista harsomaista ainetta.
Nyt tiedän myös, että sooda poistaa hyvin oksennuksen hajua huonekaluista.
Meillä nimittäin kävi niin, että poloinen J sai äidin huolimattomuuden seurauksena auringonpistoksen. Maanantai oli täällä todella kuuma, paahteinen päivä. Sellaista kuumuutta en muista Suomessa tai Virossa koskaan kokeneeni. Olimme päivän aikana ulkona kolmesti, mutta ei kerrallaan juuri tuntia pidempää aikaa.
Illan tullen J alkoi selvästi hyytyä tavallista enemmän ja kun illallisen aika koitti, poika ei halunnut syödä ja oli vähällä nukahtaa ruokapöytään. Saimme kuitenkin houkuteltua J:n ottamaan edes vähän ruokaa ja juomaa. Pöydän äärestä J lähti vielä olohuoneen sohvalle, ja kun poika sinne pääsi, hän oksenti saman tien kaiken ulos. Sotku oli melkoinen, mutta se oli tietysti sivuseikka siinä kohtaa, kun vanhemmat säikähtivät ja alkoivat tosissaan hoitaa parempaan kuntoon.
J vietiin suihkuun ja sen jälkeen poju nukahti pyyhkeen sisään minun syliini ja nukkui viileässä huoneessa kylmä rätti otsallaan melkein 13 tunnin yöunet. Seuraavana päivän J olikin kunnossa, tosin vähän tavallista väsyneempi.
Tämä tapaus opetti todella konkreettisesti sen, että auringon kanssa ei ole leikkimistä ja lapset pitää saada juomaan päivän mittaan tarpeeksi, tuli mitä tuli.
Ja niin, opin, että sooda tosiaan irrottaa varsin hyvin pahan hajun huonekaluista. Oksennukset tietysti pestiin sohvasta saman tien ja pyyhin pinnat laimealla pyykinpesuainevedellä. Hajuhan ei siitä lähtenyt mihinkään. Googlauksen ja Facebookkauksen jälkeen ripottelin likaisiin kohtiin reilusti soodaa ja annoin olla yön yli. Seuraavana päivänä imuroitiin soodat pois ja hyvä tuli. Jäljelle jäi vain äidin morkkis siitä, että päästi tällaisen episodin tapahtumaan. Vaan tästä vahingosta kyllä viisastuttiin.
Mutta siitä olin ihmeissäni, että luottoneuvontajieni Marttojen nettisivuilta ei soodaohjetta löytynyt. En ymmärrä, Marttojen vinkeistä yleensä löytyy neuvot kaikkeen.
Nyt tiedän myös, että sooda poistaa hyvin oksennuksen hajua huonekaluista.
Meillä nimittäin kävi niin, että poloinen J sai äidin huolimattomuuden seurauksena auringonpistoksen. Maanantai oli täällä todella kuuma, paahteinen päivä. Sellaista kuumuutta en muista Suomessa tai Virossa koskaan kokeneeni. Olimme päivän aikana ulkona kolmesti, mutta ei kerrallaan juuri tuntia pidempää aikaa.
Illan tullen J alkoi selvästi hyytyä tavallista enemmän ja kun illallisen aika koitti, poika ei halunnut syödä ja oli vähällä nukahtaa ruokapöytään. Saimme kuitenkin houkuteltua J:n ottamaan edes vähän ruokaa ja juomaa. Pöydän äärestä J lähti vielä olohuoneen sohvalle, ja kun poika sinne pääsi, hän oksenti saman tien kaiken ulos. Sotku oli melkoinen, mutta se oli tietysti sivuseikka siinä kohtaa, kun vanhemmat säikähtivät ja alkoivat tosissaan hoitaa parempaan kuntoon.
J vietiin suihkuun ja sen jälkeen poju nukahti pyyhkeen sisään minun syliini ja nukkui viileässä huoneessa kylmä rätti otsallaan melkein 13 tunnin yöunet. Seuraavana päivän J olikin kunnossa, tosin vähän tavallista väsyneempi.
Tämä tapaus opetti todella konkreettisesti sen, että auringon kanssa ei ole leikkimistä ja lapset pitää saada juomaan päivän mittaan tarpeeksi, tuli mitä tuli.
Ja niin, opin, että sooda tosiaan irrottaa varsin hyvin pahan hajun huonekaluista. Oksennukset tietysti pestiin sohvasta saman tien ja pyyhin pinnat laimealla pyykinpesuainevedellä. Hajuhan ei siitä lähtenyt mihinkään. Googlauksen ja Facebookkauksen jälkeen ripottelin likaisiin kohtiin reilusti soodaa ja annoin olla yön yli. Seuraavana päivänä imuroitiin soodat pois ja hyvä tuli. Jäljelle jäi vain äidin morkkis siitä, että päästi tällaisen episodin tapahtumaan. Vaan tästä vahingosta kyllä viisastuttiin.
Mutta siitä olin ihmeissäni, että luottoneuvontajieni Marttojen nettisivuilta ei soodaohjetta löytynyt. En ymmärrä, Marttojen vinkeistä yleensä löytyy neuvot kaikkeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
