Wuhuu, minulle puhuttiin ja hymyiltiin kaupassa!

Olemme Suomessa, muutaman sadan kilometrin päässä Helsingistä.

Eilen kävin T:n kanssa paikallisessa K-Supermarketissa ja tökin puolisoani: huomasitko, myyjät tervehtivät ja hymyilevät!

Kun kysyin myyjältä, mistä voisin löytää hunajaa, hän jätti saman tien muut asiansa kesken ja lähti ohjaamaan minua oikeaa hyllyä kohti, esitteli hunajavalikoiman ja kertoi, että paikkakunnalla tehtyä hunajaa ei ole enää saatavilla, mutta että toista suomalaista merkkiä oli tullut tilalle. Kaikki tapahtui luonnikkaasti ja ilman tunnetta, että asiakas on rasittava, kun tulee häiritsemään myyjän kallisarvoista työaikaa.

Tämähän on melkein kuin Kaliforniassa!

Pakko on myös todeta, että pienenkin paikkakunnan marketin siisteys, selkeys ja ruokavalikoima on komea. Ja miten täällä voi keskellä talvea saada niin komeita salaatteja, kun Tallinnan Prisman hyllyssä salaatit ovat laatua "kaksi lehteä ristissä"?

Karkkihyllyn edessä pidin hiljaisen hartaushetken. Sitten lujitin luontoni ja tein vain pakollisen Suomen-ostoksen, eli ostin purkkikaupalla xylitol-pastilleja (niitä tosiaan ei saa Virosta, vaikka xylitol-purkkaa saa).

Rukiista lettuleipää

Tortilloita on hauska syödä ja rullailla. Meillä tenavatkin tykkäävät "lettuleivistä" ja pyörittelevät omia käärylöitään.

Useimmiten olemme syöneet ulkomaisia täysjyvä-tortillalettuja, mutta Amerikan-olomme aikana oli virolaiskauppoihin ilmestynyt niille vankka, virolainen kilpailija.

Kodumaine õhuke rukkileib on valtavan kokoinen ohut, taipuisa ruislätty. Valtavalla tarkoitan oikeasti todella huomattavan kokoista pyöreää leipää: lätty peittää iltapäivälehden aukeaman (ok, en ole kokeillut, mutta niin se varmasti tekee). Siitä voi sitten repiä itselleen sopivia paloja.

Me olemme täyttäneet ruislättyä esimerkiksi savusiialla. Toimii. Olen myös tuumannut, että lätystä saisi aika helposti pientä suolaista tarjottavaa. Levittelisi vain ruisräiskäleen päälle vaikkapa majoneesia, juustoa ja haluamiaan täytteitä, käärisi rullaksi ja leikkaisi tästä suolaisesta kääretortusta siivuja.

En nyt kuollaksenikaan muista, minkä leipomon tuote tuo on, eikä tuosta surkeasta epätarkasta kännykkäräpsystäkään saa selvää. Mutta jos ken Virossa tuollaista haikailee, niin perusmarketin ruisleipähyllystä voi tätä leipää etsiä.

Täällä ollaan

Tässä on varmaan vierähtänyt blogin historian pisin kirjoittamistauko. Elossa ollaan ja kaikki hyvin. On vain taas kaikenlaista uutta miettimistä tuolla internetin ulkopuolisessa elämässä, että on jäänyt tämä harraste vähemmälle.

Lähiaikoina lupaan blogata mm.

- Viron väestölaskennasta ja siitä, miten me siihen osallistuimme

- hauskoista virolaisista ruistortilloista, jotka ovat keittiömme uusi suosikki

- siitä, miten tekniikka helpottaa pysäköinnin maksamista ja bussilipun ostoa

- tuntoja Suomessa käymisestä pitkän tauon jälkeen

- iltapuvuista - kevät tuo mukanaan pukujuhlia ja mietin, hankkiako jonkun virolaisen tekijän mekko. Tämä on siis niiiiin tärkeää ja voisin pohtia asiaa yhdessä arvon lukijoitten kanssa.

Tallinnassa on aamulla valoisaa jo puoli seitsemältä, lastenhuoneeseen pitää saada pimennysverhot ja minä odotan, että pääsen haravoimaan takapihaa. Tänään oli ekaa kertaa tennarit jalassa - se on kevät ny!

Opelle lisää liksaa

Huomenna torstaina on kaupungilla mielenkiintoista. Opettajat ja lastentarhanopettajat ovat lakossa lähes kaikissa kouluissa ja julkinen liikenne on melkein kokonaan seisahtunut tukilakkona opettajille.

Kyseessä on opetusalan henkilöstön mielenilmaus, jolla he pyrkivät saamaan palkkojaan paremmiksi. Opettajien ammattijärjestön EHL:n toive on, että opettajien minimipalkka nousisi 729 euroon.

Opettajien lakko kestää kolme päivää. Se alkoi tänään suurella mielenosoituksella Tallinnan Vapauden aukiolla.

Lakkoa on kuvailtu Viron itsenäisyyden ajan suurimmaksi ja se onkin täyttänyt kaikki tiedotusvälineet jo monta päivää.

Suurin osa kansasta tuntuu kyllä kannattavan opettajien palkankorotusta, mutta kyllähän lakkoilu muutaman päivän ajan ongelmia aiheuttaa. Jos lapsia ei voi viedä kouluun tai päiväkotiin, täytyy vanhempien kenties jäädä töistä pois lapsia hoitamaan, jos muuta hoitoratkaisua ei löydy. Ja millä kulkevat töihin tai vaikkapa lääkäriin ne ihmiset, joilla ei ole oma autoa? Tallinnassa sentään aivan kaikki bussilinjat eivät pysähdy, sillä yhdeksän linjaa jää vielä ajelemaan. Keskiviikkoiltana tuli lisäksi ilmoitus, että myöskään rautatieliikenne ei seisahdu, vaan junat liikkuvat.

Mutta se on ihan varma, että huomenna on kaupungilla paljon kiroilevia ihmisiä, paljon henkilöautoja ja paljon mukavista vapaapäivistä iloitsevia lapsia ja nuoria.

Pienen ihmisen ikäkriisi

Meillä vietetään tänään 4-vuotissyntymäpäiviä. Hiljaisuudessa.

Jo muutaman kuukauden ajan J on ilmoittanut synttäreistä puhuttaessa, että hän ei halua tulla neljävuotiaaksi. Hän haluaa olla vain kolme.

Viimeksi eilen kyselimme, haluaisiko poika, että pitäisimme pienet synttärijuhlat. Vastaus oli ehdoton ei. Hän ei tahdo syntymäpäiviä eikä olla neljävuotias.

Tämä päivä on hieman onnistunut lepyttämään mielialaa. Me vanhemmat olimme kuitenkin hankkineet pojalle pari lahjaa, joista on riittänyt päiväksi iloa.

Lopulta reipas alakouluikäinen naapurintyttömme pihaleikeissä vakuutti J:n, että synttärit on tosi kiva juttu, kun saa lahjoja, herkkuja ja ennen kaikkea - saa olla saman ikäinen kuin naapuruston muut neljävuotiaat. Näille puheille J jo nyökytteli ja nauroi. Lapsi osaa puhua lapselle.

Illalla tulevat naapurit syömään kakkua, mutta synttäreistä emme puhu mitään. Onnistuvat ne juhlapäivät näinkin.

Bloggailun munat ja kanat

Minulla on tuolla blogin oikeassa palkissa kohta "Suosituimpia Lahden takana -blogin postauksia". Kolmen kärjessä ovat varmaan vuoden ajan olleet aivan samat kirjoitukset.

Tämä tuskin tarkoittaa, että kyseiset tekstit olisivat ylivertaisen nerokkaita, vaan sitä, että kun ne koko ajan näkyvillä roikkuvat, saattavat sattumalta blogiin päätyneet niitä herkemmin klikata. Muu ei voi selittää sitä, että esimerkiksi granaattiomenoita käsittelevä postaus Top 3:ssa jatkuvasti on.

Mietinkin tässä, että taidan ottaa tuon ominaisuuden palkista pois ja palauttaa sen vaikka muutaman kuukauden päästä takaisin. Olisi hauska katsoa, mitkä postaukset listaan sitten päätyisivät.

Ja näköjään palkissa roikkuu vielä kolme amerikkalaisille nettisivuille vievää linkkiä. Nyt lähtevät pois nekin.

Ehkä olisi syytä muuttaa myös blogin esittelyteksti, jonka mukaan asumme edelleen Kaliforniassa.

Noin. Tulipahan nyt mietittyä kirjallisesti nämä tavattoman tärkeät asiat. Sitten säätämään.

Ihanat säkkituolit

Tässähän alkaa olla olo kuin vanhaan hyvään aikaan, kesällä 2008, kun olimme muuttaneet Tallinnaan ja luonamme kävi paljon vieraita. Jo kaksi eri kyläilijäseuruetta on Amerikasta-paluumme jälkeen meillä käynyt ja seuraavan kahden viikon aikana meille tulee kolme eri porukkaa. Jee!

Meillä kylässä ollut ystävätär halusi lähteä käymään Tallinnan keskustassa sijaitsevassa Etno.ee-nimisessä kaupassa. Minulle paikka oli entuudestaan vieras.

En käytä pukeutumisessani kovinkaan paljon etno- tai kansallishenkisiä juttuja, mutta sisustuksessa etnotyyliset yksityiskohdat voivat olla tosi kivoja.

Yksityiskohta voi olla myös ronskin kokoinen, kuten Etno.ee:ssä myytävät säkkituolit. Katsokaa nyt näitä, ihan mielettömän hienoja! Alemman kuvan säkkituolin päällys on tanakkaa villaa. Kyllä kiitos, tahdon. Lastenhuoneeseen vähän pienemmät ja värikkäät säkit ja itselleni iso punamusta lojunta-alusta.

Turusta käymässä ollut ystävätär päätti ostaa kotiinsa tällaisen tuolin. Siinä sitten kaupassa ääneen pähkäiltiin, miten se saataisiin kuljetettua, sillä henkilöautoon tuoli ei mahdu, jos autossa on jo aviomies ja kaksi lasta.

Etno.ee pelasti mutkattomasti tilanteen - he tuovat säkkituolin kotiin Turkuun ilman mitään lisämaksua! Jestas, mikä palvelu! Jos joku Turun seudulla innostuu tällaisesta, niin kannattaa olla kauppaan yhteyksissä. Omat ostoksensa voi saada kotiin hyvinkin pian.

Jotain sentään ostin kaupasta minäkin. Täällä blogissa olen lähes kaksi vuotta sitten kirjoittanut ensimmäisen kerran Virossa hyvin suosituista etnokuvioiduista tennareista. Etno.ee:ssä oli niitä kaupan, joten lopultakin sain itselleni omat keväisen keltaiset tennarit.

Ulkona tosin on sohjoa on vielä nilkkoihin asti, joten tennarien käyttöä pitää vielä hetken odottaa.

Tämän postauksen kuvat ovat Etno.ee:n sivuilta. Kuvat nähtävästi sekoittivat postauksen fontit täysin metsikköön. Pahoittelen useampaa eri fonttia ja kirjasinkokoa. Ja jos kuvat eivät näy, niin napsauttakaa itsenne sisään Etno.ee:n verkkosivuille.

Ärrän kierrän ympär orren

Pienen ihmisen oppimisen vaiheet ovat välillä niin kovin konkreettisia. J alkoi muutama viikko sitten maistella ärrän lausumista. Ankarasti keskittyen poika sai suustaan tärinää ulos, mutta se oli kovan ponnistelun tulos.

Asioiden pitää selvästi hautua. Pari päivää sitten J tuli aamulla omasta huoneestaan alakertaan ja toivotti siskolleen K:lle reippaasti ilman ongelmia "Hyvää huomenta, K!" K-äänteen lausuminen toki sujuu, mutta K:n nimessä on myös ärrä, jonka poika täräytti hienosti.

Minä olin kuulemastani kovin tohkeissani ja pyysin J:tä sanomaan "vaari" ja "koira" ja "kitara". Kaikki ärrät pärisivät hyvin.

Nyt poika sanookin ärrän jo melkein joka paikkaan. Kovassa juttuvauhdissa äänne ei toki aina ehdi mukaan eikä ole tarviskaan, mutta se on selvää, että uutta on nyt taas opittu.

Kaivoraivo

Alan tosissani pelätä tyhjiä tontteja. Juu, tontteja, niitä tyhjiä maalänttejä, joihin ei ole vielä rakennettu mitään.

Talvella 2008 tuolloin vielä elossa ollut koiramme I tipahti tyhjällä tontilla kannettomaan kaivoon, josta elukan jollakin ihmeen tavalla sain kiskottua pois. Adrenaliini on kummallinen asia.

Pari viikkoa sitten olin lasten kanssa pihalla ja kävelin kotitiemme vartta, jossa on yksi tyhjä tontti, jossa monet lapset käyvät lumessa leikkimässä ja koirat juoksemassa.

Yhtäkkiä J huusi minua ja pyysi katsomaan jotakin kummallista asiaa. Ja mikäs se siellä: kanneton kaivo.

Minulla ehti käydä sydän polvissa ja kaikissa muissakin raajoissa säikähdyksestä. Kummatkin tenavat makasivat maassa reiän äärellä ja ihmettelivät, mikä se on. Kiittelin J:tä vuolaasti siitä, että hän oli reiän huomannut ja sanoi siitä minulle.

En tiedä, mikä kolo varsinaisesti oli kyseessä, sillä mikään supersyvä se ei ollut, ehkä rapian metrin ja luonnollisesti sinne oli jo aika monta roskakassia ehditty tyhjentää. Niin syvä se silti oli, että pientä ihmistä sattuisi, jos sinne tippuisi.

Kiukkua täynnä vein lapset kiireesti kotiin ja aloin selvittää, mihin asiasta voi ilmoittaa. T arveli, että mupo, munitsipaalpolitsei, on oikea kohde. Mupo on täällä jonkin sortin kaupungin oma järjestyksenvalvoja, jotakin poliisin ja tavallisen vartijan väliltä.

Lähetin mupolle viestin kuvan kera ja kerroin tilanteen.

Pari päivää myöhemmin sain vastauksen, jossa kerrottiin, että kiinteistön omistaja on vastuussa tonttinsa kunnossa ja että mupo ottaa yhteyttä ko. tontin omistajaan.

Olin iloinen vastauksesta, mutta arvelin myös, että hyvässä tapauksessa tämän vuosituhannen lopussa saattaa jokin styroksilätty reiän päälle tulla.

Mutta kas vain, joku jossain on sentään vastuuntuntoinen. Muutama päivä sitten kaivon päälle oli ilmestynyt kunnon jykevä betonikansi niin kuin pitääkin.

Meillä kävi hyvin. Toisin on niillä valitettavan monella ihmisellä, joita Virossa vuosittain kannettomiin kaivoihin tippuu ja kuolee. Tällaisissa asioissa huomaa, että täkäläisen yhteiskunnan järjestäytymisessä on vielä vähän parantamisen varaa.

Korkeatasoisempi turistikohde

Vaikka Tallinnassa on tietenkin monta monituista paikkaa näkemättä ja kokematta, tuntuu erityisesti meillä käyvien vieraiden kanssa jo välillä siltä, että kaikki on nähty.

Mutta odotetaanpa huhtikuulle, niin on vihdoinkin tarjolla kohde, jossa emme me eikä varmaan moni muukaan ole käynyt.

Tallinnan Teletorni avataan yleisölle 4.4.2012. Sananmukaisesti huippua!

314-metriseen torniin tulee ravintola. Luulenpa, että siellä käydään eri seurueiden kera kerta jos toinenkin, jos vain korkeanpaikankammoni sen kestää.

Torniin tulee ravintolan lisäksi tietenkin varsinainen näköalatasanne, jonka lattiassa on kuulemma muutama järeää lasia oleva kohta, joista voi katsella 170 metriä suoraan alaspäin. Hyvällä säällä tornista voi nähdä Helsinkiin asti.

Ketä torni enemmän kiinnostaa, niin kannattaa vilkaista hyvin tehdyt tornin nettisivut, jotka ovat myös suomeksi.

Aasinsiltoja pitkiä kilohaileista hammaslääkäriin

Kun syksyllä olimme Kaliforniasta käsin käymässä Virossa ja Suomessa, muistan, että Estonian Airin lentokoneessa matkalla Tallinnaan tarjottiin perinteisiä virolaisia kilohailivoileipiä, kiluvõileib. Mehän aloimme T:n kanssa suunnilleen kyynelehtiä, kun rukiin ja suolaisen kalan maku tuntui yläilmoissa niin hyvältä. Eihän se varsinaisesti mikään elämää suurempi sellofaanileipäkokemus ollut, mutta siinä kohtaa maku- ja tunne-elämys oli vahva.

Tänään käveleksin keskenäni Tallinnan keskustassa ja kävin päiväkahvilla nauttimassa kuvan voileivän sekä sen kaveriksi kaalipiiraan, kapsapirukas. Tässä lautasellisessa on minusta virolainen makumaailma aika lailla ytimessään.

Leivän ja piiraan söin Energia Kohvik -nimisessä kahvilassa, joka on uskomaton aikamatka 1980-luvun Neuvosto-Viroon. Kahvila on aivan ydinkeskustassa, hyvin lähellä Kaubamaja-tavarataloa, mutta sinne eivät näytä suuret turistimassat löytävän ja hyvä niin. Mummot ja minä saamme istua talvipompat yllä kaikessa rauhassa noin 70 senttiä maksavien voileipien ja keskinkertaisen kahvin äärellä. Kahvilassa ei ole nettiyhteyttä, joten siellä ei ole myöskään tärkeitä läppäribisnesihmisiä.

Kaupunkireissuni syy oli hammaslääkärikäynti. Jos joku etsii Tallinnasta hyvää hammaslääkäriä, niin voin suositella Viru Hambakliinik -nimistä paikkaa (kun kirjoitan tätä, niin muistelen, että olen tainnut suositella aiemminkin). Kaikki kohtaamani lääkärit siellä ovat olleet erinomaisia ja palvelut aina ajoissa ja asialliset.

Ja kun nyt hypätään samassa postauksessa vielä noin seitsemänteen aiheeseen, niin muistatteko joskus 1980-luvulla hammaslääkäreillä jaossa olleet opetustarrat? Niissä luki ainakin seuraavat pikkurunot:

"Harjaa hampaat, huuhdo suu, hammaspeikko lannistuu."

"Harjaa hampaat yltä alta, suukko maistuu paremmalta."

Muistelisin, että niitä oli vielä joku muukin. Nuo kaksi runoa ovat meillä käytössä iltaisin, kun kuuraamme J:n ja K:n hampaita. Voisi iltarituaaliin vielä kolmannenkin lisätä, jos vain muistaisi.

Talvihorros

Jo vain on riittänyt kylmää täällä Tallinnan suunnassakin. Vaaliviikonloppu meni täysin kotihorroksessa, jonka aikana pistin nenäni ulos ovesta kerran. Kotimme vesiputket jäätyivät vähän joka suunnasta, ja koko ajan sai olla jotakin paikkaa sulattelemassa ja jotakin tarkastamassa. Tänään onneksi mm. pyykinpesukoneen vedet heräsivät henkiin, joten olen saanut pienennettyä pyykkivuorta.

Moni on kysynyt, miltä tämä on tuntunut Kalifornian jälkeen.

Olen vastannut rehellisesti, että oikein hyvältä. Kaikki tosin kohottelevat kulmiaan epäuskoisesti: "Joo, joo, niinhän sä nyt sanot."

Vaan ihan aikuisten oikeasti - talvi tuntuu vallan mainiolta. Piilaakson ilmasto oli mahtava. Ei liian kuuma, ja marras-joulukuun säät olivat suomalaiselle todella mukavat.

Mutta niin paljon ainaisen kesän ystävä en ole, ettenkö kaipaisi välillä vaihtelua ja ilman raikkautta. 30 pakkasastetta on turhan raikasta, mutta kyllähän senkin kestää, kun tietää, ettei sitä kuukausikaupalla jatku.

Niin, helppohan se on kestää, kun sai elää kurjimman, pimeän, lumettoman loka-joulukuun valoissa ja väreissä ja tulla suoraan kirkkaaseen talveen. Ymmärrän nyt entistä paremmin niitä pohjoisen asukkeja, jotka lähtevät talvikuukausiksi jonnekin aurinkoon. Samoin voisin minäkin ilman muuta tehdä toistekin.

Olemme ottaneet lasten kanssa (siis minä ja lapset, T palasi töihin heti pari päivää muuton jälkeen) nämä ensimmäiset viikot Tallinnassa kaikin tavoin rauhallisesti. Päivät ovat menneet kotihommien ja ulkoilun parissa. Se on ollut erittäin tietoista. Nyt annamme lasten asettua omassa tahdissaan tähän maisemaan. Kaikki on mennyt hyvin ja lapset tuntuvat olevan reippain mielin.

Aika huimalta kyllä tuntuu se, että J ja K leikkivät edelleen hyvin paljon keskenään englanniksi. En toki kuvitellutkaan, että se kahdessa viikossa mihinkään katoaisi, mutta on vain niin hassu ajatus, että tässä me olemme, suomalainen, Virossa asuva perhe, jonka lapset leikkivät englanniksi. Minusta on hetkittäin tuntunut jopa siltä, että K on oppinut enemmän englantia täällä ollessa, sillä hän käyttää sitä nyt tosi paljon. No, se taitaa johtua siitä, että olen heidän kanssaan tällä hetkellä tauotta ja kuulen koko ajan, mitä tyttö pulisee.

Kaiken kaikkiaan on todella kotoinen olo olla Virossa taas. 10 kuukautta muualla on näköjään niin lyhyt aika, että ei siinä kovin kauas ehdi etääntyä. Hetkittäin tulee epätodellinen olo: oltiinko me tosiaan tässä välillä jossain?

Olemme me olleet. Tänään huomasin keittiöhommia tehdessä yhtäkkiä ajattelevani, että pitäisi käydä ostamassa hedelmiä ja vihanneksia Piilakson kantakaupastamme, kunnes tajusin, että se ei ehkä onnistukaan. Eilen lettuja paistaessani puolestaan muistelin kaihoisasti Kalifornian-kotimme kaasuhellaa.

Vielä en sentään ole käynyt tuuppimassa juomalasi kädessä jääkaapin ovea. Amerikoissa totuin täysin siihen, että jääkaapin kyljessä on jääpalakone. Se on muuten loistolaite, vaikka aluksi suunnilleen häpesin sitä, kun se tuntui niin nolon amerikkalaiselta. Elämä on takinkääntöä.

Ilmailukokemuksia

Olemme nyt ylittäneet Atlantin 3,5- ja 2-vuotiaiden lastemme kanssa neljä kertaa. Ensimmäinen kerta jännitti hirveästi. Neljännellä kerralla matkustusrutiineihin suhtauduttiin jo huomattavasti rennommalla otteella.

Jos joku suunnittelee näin pitkän matkan tekoa pienten tenavien kanssa, niin listaanpa ajattelun aiheeksi omat kokemukseni sujuvasta lentomatkustamisesta.

- Omia leluja ei kannata ottaa paljon mukaan. Ekalla kerralla minulla oli lapsille kassillinen vaikka mitä viihdykettä, mutta niitä ei kaivettu esiin kertaakaan. Lentokoneessa ja matkustuskokemuksessa itsessään riittää ihmeteltävää aivan tarpeeksi. Luultavasti kiinnostavin lelu on edessä olevan istuimen taskussa oleva oksennuspussi.

- Meidän kolmevuotiaamme oli hyvin kiinnostunut istuintaskussa olevista hätätilanne- ja evakuoimisohjeista. Varustaudu selvittämään, miten happinaamaria käytetään ja milloin lentokoneesta tullaan ulos liukumäkeä pitkin.

- Yritä varata lentojen vaihtoihin aikaa riittävästi, mutta ei liikaa. Olemme todenneet, että kaksi tuntia riittää juuri ja juuri, kolme tuntia riittää varmasti, mutta siitä pidempi vaihto menee jo raskaaksi. Ajantarve riippuu tietysti kentän koosta, mutta pitää olla todella varma tekemisistään, jos meinaa esimerkiksi tunnissa selvitä kahden lapsen ruokkimisesta sekä vessattamisesta sekä mahdollisesta terminaalin vaihdosta.

- Äiti, unohda käsilaukku ja valitse reppu. Tarvitset paljon vapaita käsiä.

- Reppuun pakataan päällimmäiseksi vaipat ja kosteuspyyhkeet sekä vesipullot. Seuraavassa kerroksessa on vaihtovaatteita. Ne kannattaa laittaa omaan pussiinsa, jotta ne repusta helposti löytää. Muu sekalainen sälä pohjimmaiseksi.

- Minä olen yleensä pakannut vaihtovaatteita liikaa, mutta parempi se kuin liian vähän. Yleensä lahkeeseen valuva kakka tulee lapsella jo ennen ensimmäistä lipuntarkastusta. Mieti myös, millainen on kohdemaan sää ja varaa reppuun myös tarvittavat lapaset/pipot/sukkahousut, jos siirryt lämpimästä ilmanalasta kylmään.

- Vesipulloihin laitetaan vesi vasta turvatarkastuksen jälkeen, koska tarkastukseenhan ei saa mennä liiat nesteet mukanaan.

- Mieti, miten selität lapselle sen, että hänen matkalelunsa pitää laittaa turvatarkastushihnalle. Meillä lelusta luopuminen on aiheuttanut hysteerisiä kohtauksia, joiden rauhoitteluun on mennyt melkoinen tovi.

- Ota lapselle tarpeeksi eväitä mukaan. Lentokoneruokailu on ollut lapsillemme aina jännä tapahtuma, mutta lapset ovat yleensä suostuneet syömään ateriasta vain sämpylän ja mehun. Itku tulee, jos 11 tunnin lennolla ei ole tarpeeksi mieluista safkaa. (Lufthansalle pisteet - siellä oli koneen eteistilassa tarjolla hedelmiä, keksiä ja mehua kaikille vapaasti nautittavaksi)

- Tiedosta itsellesi lentokoneessa, missä ovat ne nappulat, joista painamalla lentoemäntä saapuu paikalle. Niitä on penkissä sekä vessassa. Pienet kädet ehtivät painaa nappuloita monia kertoja, ja on tosi noloa, kun lentoemäntä saa rampata monta kertaa turhaan kysymässä, onko meillä kaikki hyvin.

- Jostakin luin neuvon, että aivan pitkän lentomatkan loppumetrejä varten kannattaa jemmata pieni karkkipussi tms. Pitkän lennon lopuksi kärsivällisyys voi olla aivan tapissa, jolloin herkuilla saattaa saada lapsen jaksamaan vielä laskeutumisen / turvatarkastusjonon odottelun. Tätä neuvoa en koskaan itse muistanut, mutta uskon, että keinosta olisi ollut hyötyä.

- Ota rennosti. Jos lapsi haluaa katsoa lentokoneen ruudulta Autot-elokuvan viisi kertaa tai pelata iPadilla kaksi tuntia, niin anna hänen tehdä niin. Kasvatusperiaatteet tuskin romuttuvat yhteen lentomatkaan.

- Aikuisen kannattaa pukea ylleen vaatteet, jossa ruokatahrat eivät heti näy. Runsaasti taskuja sisältävät reisitaskuhousut ovat hyvät. Pitkät korut, roikkuvat kaulukset yms. ulokkeet eivät myöskään toimi - koneen vessassa lapsen vaippaa vaihtaessa ne uivat taatusti pytyssä.

- Koeta nukkua ennen matkaa hyvin. Lapset tuskin reissun päällä paljon nukkuvat, joten aikuinen tarvitsee voimia.

- Suhtaudu matkustamiseen positiivisesti. Tee lentomatkasta etukäteen hauska seikkailu, jolla päästään tekemään jänniä juttuja. Hanki kirjastosta lentokoneita ja lentomatkustamista käsittelevä kirja ja lue sitä lasten kanssa ennen reissua.

- Varustaudu iloiseen yllätykseen - vuorokauden matka voi olla hirvittävän väsyttävä, mutta katastrofia siitä ei tarvitse tulla.

****

Kyllä, olemme onnellisesti Tallinnassa. Tere jälle, armsad lugejad!

Se on moro

Lumimyrskyssä lähdettiin ja lumisateeseen taidamme palatakin. Tätä lukiessanne me olemme jo tien päällä.

Kalifornia vaikenee. Tallinna palaa ääneen joskus.

Ulkosuomalaisuussarja, osa 8: Paluumuuton alla

Lupailin muutama postaus sitten, että kertoisin paluumuutto-tuntoja.

Se on selvää, että jännitys ei ole lähimainkaan sellainen kuin viime keväänä, jolloin meinasin hajota hermostukseen. Silloin olin muuttamassa itselleni täysin vieraaseen paikkaan ja kulttuuripiiriin. Nyt olemme palaamassa tuttuun Tallinnaan.

Mutta siltikin olo on rauhaton. Ollaanhan tässä kuitenkin ison elämänmuutoksen edessä. Tämä vaihe elossa päättyy ja uusi alkaa. Mietityttää, miltä piskuisessa Virossa ja Tallinnassa eläminen tuntuu Kalifornian kaikenlaisen runsauden jälkeen. Sääkin hieman jännittää. Mitä jos viikon jälkeen alan kiljua, kun en kestä pimeyttä ja loskaa?

Tietysti hermostunut olo on ihan vain käytännön järjestelyiden takia. Muistammeko ja ehdimmekö järjellisesti tehdä kaikki muuttoon liittyvät asiat? Kuka ostaa television? Mihin hyväntekeväisyysjärjestölle käyn viemässä pieneksi jääneet lastenvaatteet? Missä K nukkuu, kun pinnasänky on jo myyty?

Niin, jos tässä olisikin vain T ja minä, mutta kun matkassa ovat myös lapset. J isompana ymmärtää käynnissä olevat muuttotouhut oikein hyvin ja kaikenlaisista muuttoon liittyvistä asioista juttelemme jatkuvasti. Poika on selvästi hyvin iloinen siitä, että hän pääsee Tallinnaan.

Vaan saapa nähdä, mitä lapset tuumaavat vähän aikaa muuton jälkeen. Kyselevätkö he usein Kalifornian-kodin perään? Ihmettelevätkö he, miksi eivät pääse täkäläisten kavereiden kanssa leikkimään? Kieltäytyvätkö he pukeutumasta Kuoma-saappaisiin ja kypärämyssyyn?

Ja ennen kaikkea - minkälainen reaktio tulee uuden kielen oppimisesta? Nyt nimittäin tilanne on se, että J ja K leikkivät kotosallakin keskenään englanniksi. En olisi sitä ikinä uskonut, mutta niin se vain on. Englanti on nimen omaan heidän keskinäinen leikkikielensä. Jos lapsilla tulee kesken leikin asiaa äidille tai isälle, niin kieli vaihtuu saman tien suomeksi ja palaa sitten englanniksi.

K:n täytyy aloittaa viron oppiminen täysin alusta. J kielestä vielä jotakin muistaa ja oppii sen varmasti pian. Jännää on nähdä, kuinka kauan he englantia yhteisissä touhuissa käyttävät. Samalla me vanhemmat mietimme, miten hienosti omaksuttua kieltä saisi edes jotenkin pidettyä lasten muistissa.

Mutta älkää nyt sukulaiset ja muut läheiset siellä panikoiko, että lapset eivät kohta osaa suomea! Kyllä osaavat, ja hyvin osaavatkin. J on nimittäin lukemaan oppimisen kynnyksellä.

Aakkoset poika on osannut jo pitkään, ja viime päivinä yhtäkkiä ovat tavut ja nelikirjaimiset sanat alkaneet aueta. Olemme tehneet yhdessä leikin lomassa harjoituksia, joissa minä kirjoitan paperille kaksitavuisen sanan ja poika selvittää, mitä siinä lukee. Olen meinannut pudota penkiltä, kun olen älynnyt, että J lukee. Lapsi kun kuitenkin täyttää keväämmällä vasta neljä vuotta.

Meidän Amerikassa-elon aikamme jää noin kymmeneen kuukauteen. Monien kanssa on tullut juteltua, mikä olisi hyvä pituun ulkomaankomennukselle.

Olen tuumannut, että hyvä komennuspituus voisi olla 2 - 3 kuukautta, jolloin siihen voi suhtautua lyhyenä seikkailuretkenä, jolloin ei tarvitsekaan sen kummemmin kotiutua.

Jos se ei ole mahdollista, voisi siirtyä suoraan ainakin kahden vuoden komennukseen. Ensimmäinen vuosi menee joka tapauksessa uuden opetteluun ja henkiseen pihalla olemiseen. Kahdessa vuodessa ehtisi asettua suunnilleen normaaliin elämiseen ja nauttia uudesta ilman jatkuvaa epävarmuuden ja tietämättömyyden oloa.

Kun nyt tuli näköjään tämän verran aiheesta vuodatettua, niin roiskaisenpa tämän pätkän Ulkosuomalaisuussarja-otsikon alle.