Pranglin saarella, osa 2: kirkko

Jatketaanpa kuvilla Pranglin saarelta, josta edellispostauksessa aloitettiin.

Saaren kirkko on nimeltään Laurentiuksen kirkko (katsokaa kirkon kotisivut, hienoja kuvia). Kesäaikaan puisessa, vuonna 1848 valmistuneessa pyhätössä pidetään jumalanpalvelus kahdesti kuussa.

Kirkon kupeessa oli tietysti hautausmaa, ja näin kesän hautausmaaretkeilyt saivat saarella jatkoa.

Pranglilla on asunut paljon ns. rantaruotsalaisia. Se näkyy myös hautakivien nimistössä. Alkujaan ruotsinkieliset nimet ovat virolaisessa ympäristössä vääntyneet suomalaisellekin helpompaan ääntämysasuun. Tässä lepäävät Blumkvistit...

...tässä herra Sööblum...

...tässä herra Sumpärk...

...ja tässä rouva Alma Puuström.

Eri aikakausien hautamuistomerkkejä siellä ja täällä.

Virsitaulun numerot olivat siististi laatikossaan. Kirkon sakastin virkaa toimitti pöytä urkujen vieressä.

Saarnastuoli.

Pranglin kirkon alttari. Minä katselin harmitellen kirkon seiniä, jotka oli peitetty jonkinlaisella tapetilla/pahvilla. Mahtavatko siellä olla hirret alla ja jos on, niin missä kunnossa?

Kirkko hautausmaalta katsottuna.

Oman penkinkin voi hautuumaalle tuoda. 

Pranglin saarella, osa 1

Pranglin saari on Viron pohjoisin asutuin saari ja se sijaitsee noin 9 kilometrin päässä Tallinnan kupeessa olevasta Viimsin niemestä. Pysyvästi saarella asuu noin 80 ihmistä. Hallinnollisesti Prangli kuuluu Viimsin kuntaan, josta myös yhteysalukset saaren Kelnasen satamaan lähtevät.

Juuri uunista tullutta savukampelaa, aamulla pyydettyä. Nam. Kalastuksesta eläneellä saarella on nykyisin enää yksi kalastusalus ja sillä neljä kalastajaa. (lisää kuvia postauksen lopussa)

Pranglilla on koulu, kirkko, kylätalo, kauppa, kioski, matkamuistomyymälä ja muutamia majataloja. 

Tunnelma saarella on ainutlaatuinen. Saari on oli neuvostoaikana täysin suljettu. Paikallisten lisäksi saarella eli 60 neuvostosotilasta. "No täysihoidossahan ne olivat, muuta tehneet kuin ryypänneet", tuhahti Pranglin koulussa vuodesta 1969 asti opettanut rouva, kun hän kertoi elosta saarella. 

Saaren ympärysmitta on 27 kilometriä. Sotilaat kiersivät saaren kaksi kertaa vuorokaudessa. Rantahiekat haravoitiin tasaisiksi, jotta sotilaat saattoivat nähdä, jos joku paikallisista oli yrittänyt karata. 

Venäläiset lähtivät, Prangli jäi. Paikalliset elävät elämäänsä ja koettavat parhaansa mukaan pitää saaren vireänä. 

Mutta totuus lienee se, että kovin suurta väestöryntäystä ja elinkeinoelämän virkistymistä Pranglille ei voi odottaa. Saaren koulussa on 12 oppilasta, joista kaksi on kylän omia lapsia. Muut ovat erityisoppilaita mantereelta, jotka on pitänyt saada pois Tallinnan kouluista, koska he eivät siellä pysy. Pranglilta on paha karata ryyppäämään. 

Ihmeellinen tunne on Pranglilla käydä. Ihmiset ovat ystävällisiä, ympäristö mitä kaunein, tunnelma kaupungista tulijalle varsin eksoottinen, mutta silti mieli on haikea - mitähän tällekin saarelle ja sen ihmisille käy? Ei saarelle kukaan enää asumaan muuta. Töitä ei ole, ja saarella asuminen vaatii, arvelisin, aivan omanlaistaan mielenlaatua, jota ei kärsimättömällä nykyihmisellä aina ole. 

Tässä ensimmäinen satsi kuvia Pranglista, satunnaisessa järjestyksessä. Lisää myöhemmin. 

Pranglin miehet suolaamassa savukampeloita.

Pranglin kylänraittia.

Pranglilaista pihapiiriä.

Saarella oli paljon hienoja kiviaitoja, ja jossakin näin kyltin, että niitä jonkin projektin turvin yritettiin erityisesti kunnostaa.

Suomenlahden ällötyksiä, pieniä meduusoita. Vesiraja oli niitä aivan täynnä.

Enpä ollut aikoihin kävellyt niin kauniissa petäjikössä kuin Pranglilla.

Hämmentävä kokemus keskellä metsää: maan sisästä nousi maakaasua. Kun oppaamme vei tulitikun putken suulle, syttyi tuli saman tien.

Kyläkauppa. 

Hiljaista kuin...

...Pranglin saaren hautausmaalla on viime aikoina blogissa ollut, mutta niinhän vähän aiemmin varoittelin. 

Blogiväki on ollut kaikenlaisissa reissuissa ja työtkin on saatu aloitettua.

Pranglin saaresta ja muistakin nähdyistä ja koetuista paikoista koetan saada vähitellen kuvia tänne. Virossa onkin nyt pitkä viikonloppu, kun maanantaina 20.8. vietetään uudelleen itsenäistymisen muistopäivää, taasiseseisvumispäev.

Muijallekin töitä - ittestä ei oo niin väliä juu

Hassuja olette. Edellispostaukseni kotitakeista on kerännyt blogitilastojen mukaan enemmän lukijoita kuin moni muu postaus yhteensä. Nähtävästi tämä aihe on puhutellut.

Blogirintamalla on ollut hiljaista, kun Lahden takana on keskitytty tosielämään ja vietetty laatuaikaa lukuisien kesävieraiden kanssa. En tiedä, näkyykö ja tuntuuko maailman paraneminen siellä ruutujen äärellä, mutta voin vakuuttaa, että viime viikkoina kotisohvallamme on laitettu maailman asioita huolellisesti kuntoon monen eri seurueen voimin. Mikäs sen parempaa.

Lomameininki täällä jatkuu, joten en uskalla luvata raivoisaa bloggaustahtia lähiviikoillekaan.

Elokuussa kaikki sitten muuttuukin. Kotitakki pistetään narikkaan ja mietitään, onko neljän ja puolen vuoden kotiäitiyden jälkeen kaapissa enää yhtään vaatekappaletta, joka yllä voisi lähteä ihmisten ilmoille töihin.

Hellan ääreen on nimittäin kantautunut viestejä, että jotkut pienten lasten äidit käyvät myös palkkatöissä. Syksyn tullen minä liityn tähän toistaiseksi myyttiseltä vaikuttaneeseen joukkoon.

Se on uusi elämänvaihe se, ja sitä ehkä vähän puidaan täällä. Tai sitten ei.

Joka tapauksessa viime aikojen korvamato on ollut Simo Salmisen klassinen Rotestilaulu. Muija on saanut töitä, ja voi olla että vielä käydään ulkomaillakin.

Leppoisaa loppukesää kaikille!

Kotitakki

Muistan lapsena joidenkin tuttujen vanhempien rouvien käyttäneen arkiaskareissa kotitakkia.

Tämä asia oli painunut unohduksiin, mutta palautui mieleen, kun ensimmäisen kerran kävin Tallinnan Keskustorilla.

Keskturg on kaupungin virallinen kotitakki-mekka. Siellä eri myyjien kojuissa roikkuu kymmeniä, ellei satoja erilaisia kotitakkimalleja.  On ohutta puuvillaa, tekokuitusekoitteita ja aina vavahduttavaa plyysiä. 

Kuosit ovat rohkeita, ehkä jopa iloittelevia. Malleja on pitkistä lyhyisiin, näppärän vetoketjun kanssa tai tyylikkään kietaisuleikkauksen ja vyön kera. 

Kun lapsemme olivat vielä nykyistäkin pienempiä, kuolaavampia ja sottaavampia, harkitsin välillä oman kotitakin ostamista. Olisi säästynyt monta paitaa pulppiroiskeilta. 

Vaan en ostanut. Kotitakin käyttö vaatii iän tuomaa arvokkuutta ja kypsyyttä, mitä minulla ei vielä ole. 

Sen sijaan suunnittelen, että jonakin päivänä kutsun meille kaikki kaverimme ja teemme vaelluksen Keskustorille, josta jokainen ostaa itselleen juuri persoonaansa sopivan kotitakin. Sitten takit päällä imuroimme ja laitamme ruokaa ja keitämme lopuksi kahvit. Vietämme kotitakkijuhlan.

Seuraavana päivänä voimme riisua takit ja jättää ne odottamaan aikaa, jolloin olemme niiden käyttöön oikeasti valmiita.

(kuvan kotitakit olivat esillä eilen Nõmmen piskuisessa kauppakeskuksessa)

Kuristu miniloomaaed - Kuristun minieläintarha

Jokin aika sitten Virossa ilmestyi kerrassaan oivallinen opaskirja perhematkailusta Virossa. Ehedad elamused Eestimaal -kirjasta teen varmasti oman postauksensa myöhemmin. 

Kirja auttaa lukijaansa löytämään lasten kanssa matkaaville sopivia kohteita ympäri Viroa. Tutkailin ensimmäiseksi kirjassa mainittuja Tallinnan lähistöllä olevia kohteita ja löysin Kuristun minieläintarhan. 

Eräänä kauniina päivänä pakkasin tenavat autoon, otin kartan käteen ja lähdin etsimään Kuristua. Se löytyi hyvinkin tarkalleen puolen tunnin ajon päästä meiltä, hiekkatien päästä, peltojen välistä. 

Kuristun minieläintarha on mini kahdella tapaa. Ensinnäkin siellä on näytillä vain minikokoisia eläimiä: minipossuja, poneja, kääpiökaneja yms. 

Toiseksi itse paikka on mini. Eläintarha-nimitys on hieman liioittelua. Enemmänkin kyseessä on kotieläinpiha. Kuristu on pieni maatila, joka suomalaisen näkövinkkelistä vähän repsottaa ja kyyhöttää, mutta eläimillä näytti olevan oikein hyvät oltavat. 

Ja pieni kokohan sopii. Minikokoiset koekaniinit J ja K olivat paikasta aivan tohkeissaan (kunhan ensin oli syöty eväät. Tuskin olimme päässeet autosta ulos parkkipaikalla, kun K jo halusi reissumurkinaa). 

Mustalle kilille J ja K jaksoivat tuoda ruohoa loputtoman pitkään. 

 

Lähes kaikkia eläimiä sai silitellä ja/tai ruokkia, mutta vietnamilaiseen riippuvatsasikaan Osvaldiin eli Ossiin ei sopinut koskea. Se oli kuulemma aika vihainen. Ossi vain sanoi kumeasti "krööh". 

Ylimmässä kuvassa näkyy vaalea Bessi-possu, joka puolestaan oli niin kesy, että se tuli pihalla meitä vastaan, ja sitä sai rapsuttaa niin paljon kuin sielu sieti. 

 

Virolaisella maatilalla kun oltiin, niin puupinot olivat tietysti ojennuksessa. Näitä pyöreitä pinoja Virossa harrastetaan tosisaan. Kuristun pinot olivat pieniä. Välillä näkee julmetun suuria pinoja, jotka ovat kuin taideteoksia. 

Eläintarhan mainosgrafiikat olivat selkeät. 

Eläintarhan ympäristön maisemoinnissa oli käytetty mielenkiintoisia elementtejä. Vaan virolainen avara taivas on aurinkoisena päivänä hieno! 

Kuristuun ei ehkä kannata lähteä, jos on tulossa Tallinnaan parin päivän retkelle. Mutta jos asuu täällä päin, niin paikka on vallan mainio pieni reissukohde. Pihalla on oikein hyvä leikkipaikka ja siellä on paljon leluja. Kannattaa muistaa, että mitään kahvilaa tms. Kuristussa ei ole. Oma piknik-kori mukaan! Silloin voi itse ryystää kahvia ja katsella, kun lapset syöttävät puput porkkanoilla halkeamispisteeseen. 

Volga, Volga, rakkaus tai kuolema! 

Kuninkaan puhe

J touhusi kynän ja paperin kanssa ja kiikutti sitten minulle työnsä tuloksen.

- "Äiti, minä kirjoitin kuninkaalle." 

- "Vai niin. No mitäs kirjoitit?"

- "Kirjoitin sille kirjeen. Siinä lukee, että kuninkaan pitää tehdä sellainen määräys, että minun ei tarvitse koskaan siivota."

Kuninkaan ja minun täytyy hieman jutella.

Taageperan linna

Viikonloppuna meillä oli ilo juhlia suomalaisen ja virolaisen kaverimme naimisiinmenoa. Juhlat pidettiin Etelä-Virossa Taageperan linnassa. Linna (tai kartanohan se on, mutta komean muotonsa takia sitä kutsutaan linnaksi) on yksi Viron suosituimpia hääjuhlanpitopaikkoja. 

Viro on pieni maa. Siihen aina havahtuu, kun lähtee ajamaan hieman kauemmaksi Tallinnasta. Taagepera on linnuntietä noin viiden kilometrin päässä Latvian rajasta. Silti ajomatka kotoamme juhlapaikalle kesti melko tarkalleen kolme tuntia. Siis vain kolme tuntia ja maa jo vaihtuu! 

Ja olipa kokemusta kerrakseen! Etelä-Virossa on mukava nähdä se, että erityisesti Viljandin seutuvilla pellot ovat hoidettuja ja viljeltyjä. Täällä Tallinnan nurkillahan on lähinnä surullisia joutomaita. 

Lisäksi (keski-)suomalaisen mieltä lämmittävät maiseman muodot. Virohan on muutoin Tanskan kaltainen pannukakku, mutta Etelä-Virossa on sentään hieman kumpareita ja mäkiä. Hetkittäin tuntui siltä kuin Suomessa ajelisi. 

Taageperan nykyinen päärakennus / linna on valmistunut 1907, mutta Wagenküllin kartanon historia ylettyy aina 1500-luvulle asti, kuten Wikipedia tietää kertoa. 

Linnassa on komea torni, johon hääpäivää seuraavana aamuna kiipesimme. Sieltä on näpätty nuo pari ylempää kuvaa savupiipuista ja maisemista. Linna toimi vuoteen 2000 asti keuhkoparantolana ja jonkinlaisena hermojen lepuuttamiseen tarkoitettuna sanatoriona. Maisemakuvassa näkyykin valkoisen talon kulmaa. Se on 1930-luvulla valmistunut sanatoriorakennus. 

Kuumana päivänä kissakin oli kiivennyt katolle. 

Kartanon vastaanottoaula oli hääkoristeluissa näin hieno.

Virolaiset totisesti osaavat juhlia häitä. Hääpari valitsi T:n juhlan viralliseksi maljannostajaksi, joten T sai pitää maljapuheita urakalla. 

Virolaishäissä on yleensä aina ulkopuolinen, palkattu seremoniamestari (viroksi "pulmavanem"). Niin näissäkin bileissä. Ohjelmaa ja tekemistä oli tiukkaan tahtiin. 

Morsian oli huippukaunis, tanssi jatkui ties kuinka aikaiseen aamuun ja sukulaiskansojen edustajat läimivät toisiaan olalle hyvässä hengessä.

*****

Muokkaus: Oli niin kaameasti kirjoitusvirheitä ekassa julkaisussa, että oli pakko käydä korjailemassa... 

Nuohoojan nappi vain muistoksi jäi

Meillä kävi muutama päivä sitten nuohooja. Sama korstnapühkija on käynyt meillä jo monta kertaa.

Nokikolari kiersi kaikki taloyhtiön asunnot. Naapuri oli livauttanut hänelle tiedon, että meidän perheessämme vietettiin nuohouspäivänä synttäreitä.

Yllätys olikin iloinen, kun nuohooja pudotti onnitteluksi käteeni Tallinnan (tai ehkä se on Viron kaikkien, en ole varma) nuohoojien napin. Se oli kuulemma aivan uusi, kesäkuun alussa käyttöön otettu nööp.

Napin keskellä on nuohoojien perinteinen iso hattu, jonka taustalla on harja ja lapio (näille on ammattikielessä varmasti jokin virallisempi nimi). Napin yläosassa on Viron vaakuna.

Nuohoojan ammattiin on aina liittynyt jonkinlaista jännittävyyttä ja romantiikkaa, ja tuntuu, että täällä Tallinnassa nuohoojat ovat erityisen arvossaan. Heillähän on täällä oma patsaskin.

Ja jos sattuu kävelemään Vapauden aukion lähellä olevan Kaarli puiesteen alikulun läpi, kannattaa hidastaa tahtia ja katsella tunnelissa olevaa valokuvanäyttelyä Tallinnan nokikolareista. Siellä on hienoja kuvia mustista herroista vanhankaupungin kattojen yllä.

Pariisi, osa 7, Saint-Ouenin antiikki-kirpputori

Viimeisenä kokonaisena matkapäivänä matkaseuralaiseni ja minun tiet erkanivat - hyvässä hengessä, tietysti. Matkakaverini lähti kaupungin keskustaan. Minä taas hyppäsin metroon ja otin suunnan Pariisin pohjoislaidalle paikkaan nimeltä Le Marché aux puces de Paris/Saint-Ouen. 

Kyseessä on valtava, siis i-s-o, kirpputorialue. Tajusin vasta jälkeenpäin, että en nähnyt siitä oikeastaan kuin kolme aluetta, ja niissäkin oli tutustumista tuntikausiksi. Tältä sivulta näkee, että kokonaisuuteen kuuluu 14 erilaista torialuetta. 

Kuvani ovat kaikki Vernaisonin alueelta, jossa oli kaupan ainakin käytettyjä vaatteita, huonekaluja, koruja, huonekaluja, taidetta ja sisustustavaraa. Tavaraa oli joka tyylissä ja hintaluokassa. Naisimmeinen oli tietysti hieman tohkeissaan, kun pääsi hipelöimään vanhoja Chanelin veskoja ja YSL:n kenkiä.

Mikäli ymmärrän nettisivun tekstin oikein, Vernaisonin aluetta kuvaillaan koko torialueen syntysijaksi ja keskeisimmäksi osaksi sitä. 

Kaupan oli sekalaista sälää...

...vanhaa keittiötavaraa... 

...ja lisää sekalaista sälää. 

Vernaisonin kartasta koetin ymmärtää, missä milloinkin olen. 

Myyntikojut olivat kapeiden kujien varrella. Oli oikein tunnelmallista ja mukavaa. Ja jäätävän kylmä. 

Näillä olisi komea lapsiaan kauppareissulla työnnellä. 

Elegantti päähine...

...ja päähineen kiinnittämiseen mahdollisesti tarvittavia hattuneuloja. 

Helmimyymälästä sai koottua itselleen mieleisen korun tarpeet. 

Mattoja oli tietysti myös. 

Hopeakippo ja -kuppi poikineen. 

Julistekaupassa vietin varmaan eniten aikaa. Ooh, mitä postereita! 

Oikealla oleva Philipsin lamppumainos on verraton. 

Unohdin näköjään kuvata haikailemani formula 1 -julisteen, mutta onhan tämä moottoripyöräjulistekin vauhdikas.