Itsepalvelulypsyllä ja muutenkin itsenäisillä ostoksilla

Oheisessa kuvassa näkyy kaksi asiaa, joihin en ole suomalaisissa ruokakaupoissa törmännyt. 

Valkoinen laitos on maitoautomaatti, josta lasketaan pulloon käsittelemätöntä tilamaitoa (tai siis maitoa - kaikki tilamaito-, raakamaito-, tuoremaito- ym. nimitykset ovat melko koomisia tuotteelle, joka on sitä ihteään. Tölkeissä myytävät maidon kaltaiset valmisteet ovat kaukana siitä nesteestä, mitä tulee lehmän utareista)

Tilamaitoautomaatteja on ollut virolaisissa ruokakaupoissa nyt suunnilleen vuoden verran. Toreilla maitotilojen maitotankkeja on ollut jo pidempään.

Oranssi, kännykän näköinen vimpain on puolestaan Selver-kauppaketjun ostospiippari. Kauppaan tullessaan asiakas rekisteröi kanta-asiakaskorttinsa ja saa käteensä tuollaisen piipparin. Ostoksia kaupassa valitessaan asiakas lukee itse laitteella ostoksiensa viivakoodit.

Kun ostokset ovat korissa ja on aika mennä maksamaan, asiakas ei menekään tavalliselle kassalle, vaan "kylmälle asemalle". Oranssi härpäke laitetaan lukijaan, jonka jälkeen kassakone kertoo ostoksien kokonaissumman. Sen jälkeen ostokset maksetaan pankkikortilla.

Homma voi kuulostaa mutkikkaalta ja vaati minultakin pari kauppareissua totuttelua, mutta sen jälkeen ei enää ole vanhaan paluuta. Piipparisysteemin etu on se, että ostokset saa latoa kaupassa kiertäessään suoraan omiin ostoskasseihinsa. Ei enää kassalle jonottamista eikä maksamisen jälkeen tehtävää kuumeista tavaroiden pakkailua.

Lahden takana pian 5 vuotta

Juhhei, täällä ollaan!

LK:n edelliseen postauksen kommentteihin nakkaaman kehotuksen ansiosta heitän edes pienen elonmerkin tänne blogin puolelle.

Kännykän kamerassa on kaikenlaisia kuvia asioista, joita haluaisin teidän kanssanne jakaa, uusi kasvovesi testattu (jotta aiempi historiallinen kosmetiikkapostaus saa jatkoa) ja paljon hienoja uuden kotiseudun pyöräreittejä koeajettu.

Luvassa muun muassa kaupassakäymiseen liittyvää tekniikkaa, maitoautomaatteja sekä yleisiä meidän perheemme ja Tallinnan kuulumisia.

Onhan tässä ryhdistäydyttävä, sillä Lahden takana -blogi täyttää viikon päästä tasan viisi vuotta. Viisi!

Ikääntyminen on näköjään vähentänyt postaustahtia. Osansa lienee myös palaamisellani työelämään ynnä kevään kestäneillä muuttovalmisteluilla. Nyt laatikot on lähes kaikki saatu purettua (paitsi ne, jotka olivat viisi vuotta purkamatta ja siirtyivät entisessä kuosissa myös tähän uuteen osoitteeseen. Miten niin liikaa tavaraa?)

Tallinnassa on juuri nyt tuomentuoksuinen, hurjan kaunis kevät. Virolaiset naapurit kuopsuttavat pihoillaan niin ahkerasti, että minua hävettää hortonominen laiskuuteni. J meinaa pyörtyä nähdessään pihalla kastemadon, K taas tonkii innolla multaa. Uusien kotinurkkien satakieli laulaa vähän eri tavalla kuin aiemman kodin takapihan ööbik. Aamuisin sängyssä maaten voi päätellä verhon takana odottavan säätilan sen mukaan, kuinka paljon satamasta kuuluu laivojen sumutorvien tööttäyksiä.

Kuulemisiin pian.

Muuttohommissa

Johan tässä onkin reilu vuosi oltu leppoisasti samassa paikassa Amerikasta-paluun jälkeen. Voikin taas muuttaa.

Tällä kertaa Lahden takana -väen muutto on huomattavasti stressittömämpi (kadun tuota sanavalintaa parin viikon päästä) kuin rapakon taakse lähtö.

Vaihdamme vain kaupunginosaa Tallinnan sisällä.

Aika aikaa kutakin. Jätämme vanhan kotimme lähes päivälleen viisi vuotta siihen muuton jälkeen.

Meillä kävi Tallinnaan muuttaessa uskomaton tuuri. Osuimme säkällä naapuriyhteisöön, jonka kaltaista tuskin elämässä toista kertaa osuu kohdalle.

Välillä ruokapöydässä on vain omat lapset, välillä tenavia on kuusi. Seuraavassa hetkessä omat kersat katoavat jonnekin pihan toiselle puolelle naapuriin, josta haen heidät muutama tunti myöhemmin. Luultavasti he ovat sinä aikana jo ehtineet siirtyä yhdestä naapurista toiseen.

Yksi naapuri soittaa työmatkalta, että on kahvilassa, jossa olisi hyvää napoleoninkakkua, jota voisi tuoda mukanaan. Toinen luo lumet, kun olemme reissussa ja toimittaa tuttavaltaan saamaa virolaista luomujauhelihaa pakastimen täyteen. Lelu- ja lastenvaatevaihto käy pihan yli ahkerasti. Kesäisin päiväkahvilla istutaan sen naapurin pihalla, kenen puolelle sattuu sillä hetkellä paistamaan aurinko. Ikkunaan koputetaan tai puhelin pirisee, jos autotallin ovi on sattunut illalla jäämään liian pitkäksi aikaa auki.

Viron kieltä emme taatusti olisi oppineet yhtä hyvin, ellei olisi ollut naapureita, keiden kanssa jutella. Naapuruston lapsia on täysin kiittäminen siitä, että J ja K ovat kasvaneet kaksikielisiksi. Miten suunnattoman surku onkaan, että pian keittiön ikkunaamme ei koputa kurarukkanen kädessä kukaan ja kysy "Kas J ja K tulevad õue mängima?"

Mutta meidän matkamme jatkuu ja haluamme uskoa, että vanhat tutut koputtelijat tulevat soittamaan ovikelloa uuteen kotimme. Toivottavasti ikkunaan alkavat kopsutella aivan uudetkin leikkikaverit.

Yhteisöstä voi joutua lähtemään pois, mutta unohtaahan sitä ei pidä eikä tarvitse.

Suured, suured tänud Teile, kallid naabrid, toredate aastate eest! Tere tulemast soolaleivapeole!

Viru - Tarinoita hotellista

Kävin työn puolesta katsomassa Tallinnan Viru-hotellista kertovan dokumenttielokuvan Viru - Vabaduse saatkond. Tämä vironkielinen leffa on Viroon kohdennettu versio Taru Mäkelän ohjaamasta elokuvasta Viru - Tarinoita hotellista.

Tallinnan, Viron ja Virun historiasta kiinnostuneelle elokuva on ehdotonta katsottavaa. Viru-hotelli on ilmiselvä osa Tallinnan kaupunkikuvaa, mutta sen historiaa ja merkitystä Viron länsimaistumiselle ei välttämättä osaa satunnainen Tallinnan-kävijä ajatella.

Hotellin kulta-aikaan liittyy järjetön määrä uskomattomia tarinoita. Pelkästään sen rakentaminen oli mullistavaa. Elokuvasta jäi mieleen Tallinnan silloisen pääarkkitehdin kommentti siitä, miten neuvostoaikaisten tylsien kerrostalojen rakentaminen "ei antanut mitään sielulle". Sitten tuli Viru-hotellin rakentaminen, jossa käytössä olikin länsimaisia materiaaleja, ja tiukkoja rakennussäädöksiä saatettiin katsoa hieman läpi sormien.

Jos muualla neuvosto-Virossa olikin pula, defitsiit, asioista, Viru-hotellissa oli kaikkea. Sen ansiosta siellä majoittuivat kaikki oman aikansa huippunimet Elizabeth Taylorista Iranin shaahiin Reza Pahlaviin.

Ja sitä henkilökunnan määrää! Parhaimmillaan Virussa on työskennellyt noin 1 000 ihmistä. Leffassa haastatellun tarjoilijan mukaan yhtä asiasta kohden saattoi olla 1,3 henkilökunnan edustajaa. Shaahin vierailua varten tarjoilijat harjoittelivat tuntikausia kantamalla tarjottimillaan tiiliskiviä ja treenaamalla samalla oikea-aikaisia ruokasaliin saapumisia.

Harmi, etten olen nähnyt suomenkielistä versiota elokuvasta, joten en voi arvioida, millaisen näkökulman se asiaan tuo. Vironkielinen leffa oli joka tapauksessa hyvin kiinnostava, vaikka välillä meinasikin jäädä hieman laahaamaan ja käsittelemään minusta liikaa yleisesti elämää neuvosto-Virossa. Napakampi aiheessa pysyminen olisi mielestäni tehnyt elokuvasta vielä paremman.

Suomenkielisen elokuvan trailerin voi katsella tämän linkin kautta. Vironkielisen trailerin puolestaan löytää täältä, kun klikkaa sivulla olevaa treiler-nappia.

Elokuvan teosta on Taru Mäkelä ollut kertomassa Arto Nybergin keskusteluohjelmassa. Mäkelän haastattelun voi katsella tästä linkistä.

Jogurtti-röyh

En muista, että olisin koskaan nähnyt kaupoissa mustaviinimarjajogurttia, en edes Suomen notkuvien maitotuotehyllyjen äärellä.

Pari viikkoa sitten ostin kokeilumielessä jostakin Tallinnan Prismasta Pajumäen talun eli tilan mustaviinimarjajogua. Nyt olen koukussa. Kääks, miten hyvää! Kerrankin marjajogurtti, joka maistuu sille marjalle, mille väittääkin maistuvansa. Visiitti maitotilan sivuille kertoi, että ovatpa jogurtit vielä luomuakin.

Linja-autossa on tunnelmaa

Facebook aina kysyy, mitä mietin. 

Tänään bussissa istuessa olen miettinyt sitä, miten viron kielessä bussista poistuessa sanotaan "jään bussist maha", eli jään bussista pois/maahan. Liike on siis alaspäin. 

Suomeksihan bussista vain jäädään pois tai jopa noustaan pois. Hassua, että kahdessa läheisessä sukukielessä liike voi olla niin eri suuntaan. Kumpikin suunta on kyllä looginen. Alaspäinhän sitä bussin sisältä lähdetään, kun laskeudutaan pari porrasta pysäkille. Toisaalta ensin pitää nousta penkistä pystyasentoon, joten suomankielinen versiokin on järkeenkäypä. 

Lisäksi olen itse päätellyt, että virolaisille alaspäin meno bussista on ainoa mahdollisuus, sillä kaikki haluavat aina seisoa bussissa. En koskaan opi sitä ymmärtämään: miksi pitää jäädä seisoskelemaan, vaikka vieressä olisi viisi tyhjää paikkaa? 

Suomeksi ollaan bussipysäkillä, mutta viroksi bussipeatuses, eli bussipysäkissä. Kesti kaaauan, ennen kuin opin tätä oikein käyttämään. Jostain olen lukenut, että viron kielen sisäpaikallissija voi tässä tapauksessa johtua siitä, että bussipysäkit ympäri Viroa ovat perinteisesti olleet koppeja, joihin on voinut mennä sisälle odottelemaan. 

Hmm, onhan Suomessakin ollut maitolaitureita, joiden luona on kyytiä odoteltu, mutta koska ne ovat laitureita, on niillä odottelu tapahtunut ulkopaikallissijassa. 

Että tällaisia mietin. Moro! 

Lukuvinkki Tallinnan ravintoloita etsiville

Bloggaaja-kollega LK on jokin aika sitten kirjoittanut oivallisen listan omien Tallinnan kotinurkkiensa ravintoloista.

Postaukseen pääsee klikkaamalla tätä linkkiä.

Suosittelen vilkaisemaan, jos etsii kahvi- tai ruokapaikkaa Kadriorgin suunnilta. Kirjoitus on myös riemukas uutinen meille Park Cafen ystäville: Kadriorgin puiston kulmalla oleva kahvila on kuulemma taas aukeamassa.

Postaus sai miettimään, mistä omien kotinurkkien kuppiloista voisin täällä omalla tontilla kirjoittaa. Valikoima on kyllä valovuosia pienempi kuin LK:n kulmilla, mutta ehkäpä joskus sananen tästäkin aiheesta. Jos Kadriorgissa on elegantteja kahvipaikkoja, niin meilläpä on kaupungin parhaat burgerit, nih!

Bloggaamisen sivutuotteita

Jos kohta bloggaamiseni käykin tällä hetkellä varsin hiljaisella liekillä, sähköpostiini tulee silti kiinnostavia yhteydenottoja.

- Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen laitoksella blogikirjoituksiani käytetään parhaillaan aineistona eräässä varhaiskasvatukseen liittyvässä kandidaatintutkielmassa. Kunhan se aikanaan valmistuu, jaan varmasti tutkimuksen tuloksia myös täällä. Teille blogin lukijoillehan jutut eivät ole mitään uutta.

- Eräs suomalaistoimittaja otti minuun yhteyttä ja kysyi, voisiko hän haastatella minua kerrostaloasumiseen liittyvää juttua varten. Toki voisi, mutta minä vain en asu kerrostalossa. Onneksi tiedän monia hyviä haastateltavia!

- Kun kirjoitan jotakin ruokaan liittyvää, saan lukijoilta viestejä ja reseptivinkkejä samaan aiheeseen liittyen.

- Ikuinen kestosuosikki yhteydenotoissa on akupunktio. Olen jakanut akupunktiohoitajani (jolla en ole enää käynyt yli kahteen vuoteen) yhteystietoja todella monelle.

Kaikkea sitä, totean jälleen kerran.

Viron opettajien palkat nousivat

Hyvinkin tarkalleen vuosi sitten Viron suurin puheenaihe oli opettajien palkat. Aiheesta tuli mainittua myös täällä. Muistelen, että joku blogimme lukija pyysi päivittämään tilannetta, kun mahdollisia muutoksia palkkoihin tulee.

Viron opettajien palkkahan on huono vitsi. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet koulutusalan ammattilaiset tienaavat kuukaudessa reilusti alle tuhat euroa.

Vuosi sitten opettajat laittoivat täyden rähinän päälle, osoittivat mieltä ja lakkoilivat paremman palkan puolesta. Se oli harvinaista hässäkkää Virossa, jossa ammattiyhdistyksiä joko ei ole tai ne ovat julkisessa keskustelussa hyvin hissukseen.

Tänään Postimees-lehti kertoi, millaisiin lukemiin opettajien palkkojen nostossa on päästy.

Opettajat toivoivat, että nuorempi opettaja -nimikkeen opettajien minimipalkka olisi noussut 730 euroon, kun se ennen oli 608 euroa.

Opettaja-nimikkeellä työskentelevän open liksan toivottiin nousevan 773 euroon (ennen 644 eur) ja vanhempi opettaja -nimikkeellä kansaa sivistävän haluttiin saavan edes 883 euroa (ennen 736).

Aivan näihin lukemiin ei ole päästy. Nyt sekä nuoremman opettajan että opettajan minimipalkka on 715 euroa. Vanhemman opettajan minimipalkka pysyi entisellään, mutta esimerkiksi Tallinnassa ja Tartossa heille maksetaan "sentään" yli 800 euroa.

Viron tilastokeskuksen mukaan vuoden 2012 viimeisellä neljänneksellä virolaisten keskimääräinen bruttokuukausipalkka oli 916 euroa. Komeasti jäävät opettajat siitäkin lukemasta.

Hatunnosto (tai niin kuin viroksi sanotaan müts maha, eli lakki päästä jonkin asian edessä) virolaisille opettajille, jotka jaksavat työtään tehdä.

Tallinnalaista kosmetiikkaa

Syksyllä tein LT-blogin ensimmäisen ruokapostauksen, ja nyt otetaan entistä pidempi harppaus epämukavuusalueelle: seuraa blogin ensimmäinen päivittäiskosmetiikkapostaus. 

Älkää naurako. 

Orto on perinteikäs virolainen päivittäiskosmetiikan valmistaja. Orton Puhas Loodus -sarjan sampoita, saippuoita, rasvoja ja kasvovesiä myydään jokaisen tavallisen ruokakaupan kosmetiikkahyllyssä. 

Eräällä syksyn kaupparetkellä etsiskelin hyllystä jotakin, kun tajusin, että Puhas Loodus -tuotteet eivät maksa juuri mitään. Purkkien hinnat pyörivät 2 - 3 eurossa (apteekeissa hinnat voivat kiivetä jopa 4 euroon). Totesin, että näillä hinnoilla voisin testailla, mitä ihmeitä virolaiskosmetiikka hipiälleni tekee. 

Lisäksi tuntui kivalta ajatukselta, että päivittäiskosmetiikka voisi tulla kotikaupungistani, eikä L'Oréalin megatehtaasta maailman toiselta puolelta. 

Luonnonmukaisuuteen en ota kantaa: vaikka tuotesarjan nimi on Puhas Loodus, puhdas luonto, en ole jaksanut perehtyä tuotteiden INCI-luetteloihin (se pikkupräntti purkkien kyljessä), jotta tajuaisin, onko aineissa mitään luonnollista - mitä ikinä termillä halutaankaan tarkoittaa. 

Olen viime kuukausien aikana kokeillut muutamia tuotteita ja lyhyesti sanoen: tuotteista suurimman osan hinta-laatu-suhde on minulle erinomaisen riittävä.

Katsotaanpa tarkemmin, mitä kylppärimme hyllystä löytyy. 

- Kuvassa vasemmalla on auringonkukkasampoo värjätyille hiuksille. Tämä jää itselläni vakiokäyttöön. Erinomaista kamaa. Vaahtoaa mukavasti ja kuontalo on juuri sopivan pehmeän ja puhtaan tuntuinen pesun jälkeen. 

- Toisen vartalonkuorintavoide suihkussa käytettäväksi. Ihan ok, mutta en osta enää. Ei vain tunnu kivalta. Vartalokuorinnan pitää tuoda homeiseen, kalkkisaosteiseen suihkukoppiin luksusta. Tämä ei sitä tee. 

- Kolmantena yövoide, joka sampoon tavoin jää pysyvään käyttöön. Naama on aamuisin pehmeä kuin vauvan takamus. Voi olla, että kesällä täytyy käyttää jotain keveämpää voidetta, mutta näin talvisaikaan kasvojen ihon rapistessa pakkasella pois, on tämä rasva aivan loistavaa kamaa. 

- Neljäntenä kasvovesi, joka kuivattaa minun naamaani liikaa. Lisäksi se tuoksuu vähän jollekin miesten partavedelle. Sen sijaan Ortolla on oranssinväristä tyrnikasvovettä, jota aion tämän purkin loppumisen jälkeen ostaa. Se kosteuttaa ihoa niin hyvin, että mitään yövoidetta ei tarvitse ja pärstä tuntuu aamulla mukavalta. Tyrnikasvovesi on ehkä paras kaikista kokeilemistani Orton tuotteista. 

- Viidentenä jalkarasva, joka on oikein hyvä. Ostan uudestaan. 

- Kuudentena kasvojenkuorinta-aine, jolle vartalokuorinnan tavoin jää merkintä "ihan ok". En ostaisi uudestaan.  

Kuvassa olevien tuotteiden yhteishinnan laskeskelisin olevan noin 18 euroa. 

Ja kuten kaikki itseään kunniottavat meikkibloggarit kysyvät postauksen lopussa: onko teillä kokemuksia Orton tuotteista? 

Köyhät kyykätköön muualla

Tallinnan katukuvassa on näkynyt uuden liikuntakeskuksen mainoksia. Keskus väittää olevansa tyylikkäämpi ja korkeatasoisempi kuin kaupungin muut treenisalit. Mainoskuvassakin patsastelee naisia ja miehiä kuntosalilaitteiden edustalla iltapukuun ja pikkutakkiin sonnustautuneena.

Vilkaisin uteliaisuuttani, kuinka paljon treenaaminen tällaisella "luksussalilla"maksaa.

Kertakäynti maksaa 20 euroa. Pidempiaikaisten treenipakettien hinnat ovat 100 - 110 euroa kuussa.

Suomen kuntokeskushinnoista minulla ei ole enää hajuakaan, mutta Tallinnan mittapuussa tämä on aivan tolkuton taksa. Kuntokeskukset täällä ovat mielestäni jo nyt hyvin kalliitta, mutta tämä vetää kirkkaasti pohjat.

Taas kerran totean, että kun kansalaisen keskipalkka on jossakin 900 euron kieppeissä, voi vain ihmetellä, mistä löytyy asiakaskuntaa tällaisiin paikkoihin. Jännittävä seurata, kuinka kauan Golden Club porskuttaa.

Elagu Eesti!

Tänään sunnuntaina 24.2. on Viron itsenäisyyspäivä. Eesti vabariik, Viron tasavalta, täyttää 95 vuotta.

Virolaisilla on juhlinnassaan jämäkkä asenne. Taisihan siinä välillä olla jokunen vuosikymmen neuvostovaltaa, mutta mitäpä sitä muistelemaan. 95 mikä 95.

Aiemmin tällä viikolla otin saman päivän aikana kännykälläni kolme kuvaa. Olkoot ne nyt räpsyjä siitä, miltä Viro näytti yhtenä päivänä maahanmuuttajan silmin vuonna 2013.

Viro on Kadriorgin linnan uljasta historiaa, henkistymistä tavoittelevia shamaanikursseja ja reteästi pysäköiviä city-maasturihirviöitä.

Onnittelut, Viro!

Se on ihan kielen päällä

Anonyymi lukija heitti kommenttilootaan kieliaiheisen kysymyksen: 

oletko/tai joku muu löytänyt hyvää sanaa suomen "ihan" tilalle. Se kun on niin käypä moneen tilanteeseen..esim: 

- Ihan kaikki tuli - vahvistamaan asiaa 

- Loma oli ihan kiva - ei nyt niin vakuuttunut, tai sit päinvastoin..Loma oli ihan huippukiva!! 

-Tulen ihan kohta - varmistukseksi 

Tässäpä pähkäiltävää! Minun mielestäni viron kielessä ei ole ihan-sanalle täsmällistä korvaajaa. Noissa anonyymin esimerkkien ihan-tapauksissa voitaisiin käyttää monia eri viron sanoja. 

Minua jäi eniten mietityttämään viimeinen: miten sanottaisiin "Tulen ihan kohta" viroksi? Ma tulen varsti ei ole minusta fiilikseltään sama.  

Pientä fiilausta blogissa

Päivittelin hieman blogin oikeaa reunaa. Mm. seuraamieni blogien listaan tuli hieman muutoksia.

Erityisesti teille, jotka etsitte täältä blogista tietoa Tallinnan uusista kiinnostavista kohteista (ja petytte, kun täällä jaanataan jotain aivan muuta), suosittelen lämpimästi Tallinnlanna-nimistä blogia ja sen Facebook-ryhmää. En tunne blogin pitäjää, mutta avoimin ja kiinnostunein silmin hän tuntuu kotikaupunkiamme katsovan.

Minähän olen jo sen verran vanha Tallinna-pieru, että en enää näe enkä reagoi, jos nenän eteen tulee jotakin siistiä. Onneksi kaupunkiin muuttaa jatkuvasti uusia, tuoreempia silmäpareja.

Suomenlahden junatunnelia odotellessa

Tein laskelmia. 

Olen pian asunut viisi vuotta Virossa. Vuoden aikana käyn Suomessa keskimäärin 10 kertaa (mikä kuulostaa näin auki kirjoitettuna tosi vähältä, mutta eipä reissuja paljon enemmän tule). Se tekee 20 Suomenlahden ylitystä vuodessa, edestakaisin kun tietenkin mennään. Kaikkiaan olen rampannut lahden yli noin 100 kertaa. 

Viron-vuosien alussa matkustimme varsin paljon Nordic Jet Line -nimisen yrityksen laivoilla. Sen matka-aika lahden yli oli 1 tunti 40 minuuttia ja mukaan sai autonkin. Firma meni konkurssiin. 

Sittemmin olemme käyttäneet vain Tallinkin laivoja. Syy siihen on selvä: Star ja Superstar ovat nopeimmat. Ylitys kestää kaksi tuntia. Minuuttiakaan enempää en ole halukas meren aalloilla kellumaan.

Jos laivalla olemisessa on joskus ollut jotakin hupia, niin enää sitä ei totisesti ole. Laivamatka Tallinnaan tai Helsinkiin on verrattavissa tylsään bussimatkaan. Haluan vain päästä mahdollisimman nopeasti paikasta A paikkaan B. Laivaristeilylle minua ei saisi korvasta vetämälläkään, paitsi jos risteily suuntautuisi Karibialle tai Hurtigrutenille. 

Suomenlahtea ylittäessä aika alkaa venyä. Puolessa tunnissa eväät on syöty, kosmetiikkapuodissa käyty, ensimmäinen vessareissu lasten kanssa tehty. Jäljellä olevat puolitoista tuntia tuntuvat nälkävuodelta. 

Noin sadasta lahdenylityksestä olen viettänyt noin 95 laivojen leikkipaikan reunalla. Omien lasten kasvamisen huomaa siitä, että enää ei tarvitse istua kahta tuntia pallomeressä vahtimassa holtittomasti kiipeileviä ja kaatuilevia taaperoikäisiä tenavia, jotka haluavat nuolla jokaista pallomeren palloa. 

Nyt voi lojua kirjan, lehden tai viihde-elektroniikan parissa sohvalla ja puuttua vain tarpeen mukaan liian hurjiksi meneviin leikkeihin. Komennan myös armotta toisten hurjapäisiä lapsia. Kylä kasvattaa, laivan leikkipaikallakin. 

Viiden vuoden aikana on voinut havaita kannettavien tietokoneiden ja älypuhelimien räjähdysmäisen lisääntymisen. Kun laivamatkustajat löytävät istumapaikkansa, lähes kaikki kaivavat eteensä pöydälle läppärin, jolla tehdään töitä tai josta katsotaan elokuvia. Laivalla voi usein bongata harhailevakatseisen edestakaisinkävelijän. Hän on se, joka etsii vapaata pistorasiaa tietokoneelleen. 

Vain kerran olen joutunut matkustamaan maanantaiaamun ensimmäisellä laivalla Tallinnasta Helsinkiin. Silloin tunsin olevani planeetan ainoa nainen. Matkaa taittoi kanssani 1 500 virolaista rakennusmiestä. 

Talvisin en välittäisi matkustaa laivalla ollenkaan, sillä todennäköisyys keinuttavaan kyytiin on turhan suuri. Vatsani reagoi jo pelkkään pärskeiden näkemiseen. 

Siihen nähden on suuri ihme, että sadan matkan aikana olen halannut Idoa vain kerran. Vatsalaukkua tyhjentäessäni tytär seisoi vieressä ja kysyi: "Äiti, mitä sä teet?" 

Mitäpäs minä. Nautin Itämeren aalloista.