Arjen onnistumisia, vol. 1

Vieraassa maassa yksinkertaisetkin asiat voivat tuntua mahdottoman jänniltä. Kuten paikallisbussilla kulkeminen. Viime viikonloppuna selvisimme ekan kerran koko porukalla bussilla kotoa kaupunkiin. Kotiin tultiin kävellen, joten vähän epäselväksi jäi, mikä peatus eli pysäkki olisi sopiva takaisin päin tuloon.

Oma lukunsa on se, että täällä kaikki bussit eivät suinkaan ole sellaisia matalalattiaisia, joihin pääsee vaivatta lastenvaunujen kanssa. Matalalattiaiset on erikseen merkitty aikatauluihin, joten vaunujen kanssa liikkuessa pitää rytmittää menemisiään niiden mukaan. Tänään sitten päätin, että nyt loppuu jahkailu ja on uskaltauduttava J:n kanssa kaksistaan käymään keskustassa, kun oikein asiointiasiaakin oli.

Lopputulema: kaikki meni hyvin. Ja kuten Suomessa, täälläkin pääsee vaunuja lykkivä vanhempi ilmaiseksi bussin kyytiin. Tosin vielä haluan selvittää, pääseekö "normaalilattiaisiinkin" vaunujen kanssa. Sitten ei tosiaankaan tarvitsisi miettiä, milloin lähteä kylille, sillä busseja kulkee kotikulmilta keskustaan hyvin tiuhaan.

Onnistumisen kruunasi se, että osasin ompelimon tädille selittää viroksi asiani, mitä varten hänen palvelujaan tarvitsin. Tai no, sen näkee perjantaina, kun menen työn hakemaan. :)

Ohessa oleva kuva ei liity mitenkään edelliseen. Kuvaassa T harjoittelee agilitykoiruuksia koirapuistossa, jossa käymme joka aamu (siis koiran kanssa, ei T:n kanssa, heko-heko...). Puomi sujuu hyvin sekä T:ltä että I:ltä Toista tosin joutuu hieman pallolla houkuttelemaan.