Kun minulta kysytään, miltä ulkomailla asuminen on tuntunut, vastaan usein, että en edes huomaa ulkomailla asuvani. Viro ja virolaiset (tai no, pitäisi paremminkin puhua Tallinnasta) ovat niin samankaltaisia Suomen ja suomalaisten kanssa, että loikka virolaiseen elämänmenoon on ollut vaivaton.
Välillä tuleekin mieleen epäröivä ajatus, olenko ensinkään "oikea" ulkosuomalainen: minähän käyn Suomessa monia kertoja vuodessa sekä kuulen suomea ja näen suomalaisia vähintään viikottain. Juon Valion maitoa, syön Oltermannia ja järsin Vaasan ruispaloja. Kun avaan tietokoneen, katson ensimmäisenä yleensä Hesarin, Ylen ja Uuden Suomen uutiset. Onpa tosi eksoottista. Toista se on niillä "todellisilla" ekspatriaateilla, jotka asuvat maailman toisella puolella ja käyvät Suomessa korkeintaan kesälomalla.
Maantieteellisestä läheisyydestä pystyn siitäkin kehittämään huonon omantunnon: jos kerran olen niin lähellä Suomea, niin enkö voisi olla siellä vieläkin enemmän? Sukulaisia ja kavereitahan olisi mukava nähdä useammin.
Mutta ei se niin mene. Jos ihmisen elämä on toisessa maassa, niin eihän sitä toki jatkuvasti Suomessa ramppaa vain jonkin "näin ehkä pitäisi tehdä" -syyn takia. Sitäpaitsi: laivamatkustaminen lahden yli on jokseenkin maailman tylsintä touhua ja se myös maksaa.
Eli kyllä me taidamme olla ihan "oikeita" ulkosuomalaisia ihan jo senkin takia, että meillä ei ole Suomessa kakkoskotia tai kesämökkiä, kuten monilla Virossa asuvilla suomalaisilla on. Meidän koko elämämme ja kaikki rojumme ovat nyt täällä.
Olenkin lanseerannut käsitteen "toilettipussielämä": se on sitä, kun loisitaan Suomessa käydessä toisten nurkissa, koska omaa kiintopistettä ei ole. Toilettipussia jaksaa aikansa liikutella paikasta toiseen, mutta sitten pitääkin jo päästä omaan kotiin ja tyhjentää toilettipussin sisältö omaan peilikaappiin.
Ulkosuomalaisille tarkoitetusta Expatrium-lehdestä on hyvin kiinnostava lukea muiden ekspatriaattien kokemuksista. Ulkosuomalaisuutta on niin kovin monenlaista. Afrikkaan lähetystyöhön lähtevän perheen tai Singaporeen insinööriksi menevän sinkkumiehen ulkosuomalaisuuskokemukset ovat taatusti aika erilaiset.
Hauska sattuma on se, että vanhoista harrastusympyröistäni Suomessa on ihan lähiaikoina lähtenyt useampi tuttu maailmalle. Täällä blogissakin mainittu Frau Dr. I on Saksassa, yksi perhe elää Ruotsissa ja eräs tuttu hyppäsi rapakon taakse. Näiden ihmisten kanssa on varmasti hauska vaihtaa ajatuksia ulkomailla asumisesta - sikäli kun joskus saman pöydän ääressä istuttaisiin.
Mutta eroavat ne tuntemukset ulkosuomalaisuudesta ihan samankin perheen sisällä. T:n ja minun kokemukseni ekspatriaatin elosta varmasti eroavat toisistaan. Minä elän aika lailla suomalaisessa maailmassa, sillä olen ollut koko ajan kotona lastemme kanssa. Puhumme suomea, luemme suomalaisia kirjoja, katsomme Muumeja suomeksi. Näitä samoja asioita tekisin Suomessakin. T:llä on oma, varsin kansainvälinen työympäristönsä ja kodin ulkopuolisia harrastuksia, joiden kautta hän on voinut olla enemmän tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa.
Kaikkein ulkosuomalaisimpia perheestämme ovatkin meidän lapsemme. J on elänyt Suomessa alle kaksi kuukautta, Tallinnassa syntynyt K ei päivääkään. On tosi jännä ajatus, että mikäli täällä vielä jonkin aikaa olemme, tulee Tallinnan maisemista, ihmisistä ja viron kielestä heidän lapsuusmuistojensa ympäristö.
Tähän kohtaan onkin pakko kirjoittaa, että kuulin eilen J:n lausuvan ensimmäistä kertaa kaksi kokonaista viron kielen virkettä. Yksittäisiä sanojahan on tullut jo pitkään. Pihalla toisten kanssa leikkiessä poika sanoi kaverille "Mina võtan selle" (minä otan sen) sekä "Nüüd on sinu kord" (nyt on sinun vuorosi).
3 kommenttia:
Hyvä pikku-J! Iloitsen!
Mulla lienee toinen jalka lentokoneessa tai ainakin matkalla kentälle koska mun kempparit on kotonakin pussissa. Lähdön tunnelmaa. Osaisikohan sitä asettua joskus?
Tämä sun ulkosuomalaissarja on aivan loistava! Luulen, että ylipäätään jokaisella ulkomaille muuttaneella on samankaltaisia ajatuksia ja mietteitä. Tai no ainakin itselläni! :)
Tuli muuten mieleen yksi juttu, josta on pitänyt jo aikaisemmin mainita. Meillä on ilmeisesti yksi yhteinen tuttu, henkilö työpaikaltasi. Tunnen hänet työni kautta. Olemme joskus keskustelleet ulkomaille muutosta/muuttaneista ja blogisi on tullut puheeksi.
Tää on nyt tosi hämärää ja sekavaa, mutta en viiti tässä kenenkään nimiä mainita :) Joka tapauksessa maailma on pieni.
I, ehkä sitä pitää vain osata asettua siihen, että on aina menossa. Jos se ei haittaa, niin mikäs siinä.
Maris, kiitos! Jatkoa kyllä seuraa sarjalle, asiaa on.
Ja kyllä on maailma pieni, Viro ja Suomi varsinkin! Nyt tietysti uteliaisuus kovasti heräsi, kukahan yhteinen tuttumme mahtaa olla? Jos joudat, niin pistä vaikka tuonne sähköpostiini postia.
Lähetä kommentti