Tänään vastuullisten vanhempien arkiaskareet keskeytyivät eteisestä kuuluvaan säikähtäneeseen huutoon. Säntäsimme katsomaan.
Löysimme neiti K:n kaatuneena portaikosta. Kaatuminen on ihan tavallista, mutta portaissa kaatuminen hänen tapauksessaan ei. Tyttö oli lähtenyt ensimmäistä kertaa kiipeämään itse ylöspäin, isoveljen perässä tietysti. Jossakin kolmannen ja neljännen rapun tietämillä lupaavasti alkanut matkanteko katkesi. Onneksi mitään ei sattunut.
Vähän myöhemmin illalla lähdettiin sitten yhdessä koittamaan, miten niissä portaissa edetään. K nähtävästi tuumasi väinölinnamaisesti, että mennäänpäs tuosta portaista ylös niin että heilahtaa ja kiipesi saman tien yläkertaan asti ilman mainittavia ongelmia. Takana tullut äiti pelasti muutaman horjahduksen, mutta muutoin tytär kiipesi portaat ongelmitta.
Tässä kohtaa isä komennettiin kaivamaan akkuporakone esiin, säätämään pinnasängyn pohja lopultakin matalimpaan asentoon ja kaivamaan autotallista turvaportit portaikon alku- ja loppupäähän.
Onko sen pakko kehittyä ihan noin nopeasti?
5 kommenttia:
Reipas tyttö! T: Kummi-J
Sivusta seuranneena olen tullut siihen tulokseen, että ylöspäin meno ei lapsilla yleensä ole se ongelma, vaan hallittu alastulo. T: T Jäkestä
Mikä menee ylös tulee myös alas.
Tavalla tai toisella.
Vielä ei ole tultu portaita alas. Sen sijaan alas on tultu sohvalta, sängystä ja isoveljen sylistä, joten painovoimaan on tutustuttu.
Ei kun mitä minä nyt selitän: juurihan tässä postauksessa kirjoitin, että K tippui portaista... Mutta se oli tuo eka kerta, kun emme edes tajunneet, että hän voisi portaita kiivetä. Nyt jo osataan vahtia.
- S
Lähetä kommentti