Suomessa ja Virossa ihmistä tervehditään aina vain tervehdyssanalla: päivää, tere päevast, terve, tere. Tervehdyksessä ei oikeastaan koskaan sanota tervehdittävän nimeä ja jos joku niin tekee, se kuulostaa ihmeellisen vieraalta ja "ulkomaalaiselta". Tässä ei tietenkään ole mitään väärää, näin nyt vain näissä maissa tervehditään.
Siispä onkin ollut skandinaavilla opittavaa, kun on tullut tarpeelliseksi muistaa, että tervehdittäessä täällä useimmiten sanotaan toisen nimi ja nimi olisi syytä muistaa vastaisuudessakin.
Minusta tuntuu, että täkäläisillä on aivolokeroissaan jokin oma kolo toisten ihmisten nimien muistamiseen. Tunnen itseni todella typeräksi, kun en useankaan tapaamisen jälkeen vielä muista naapurin nimeä, kun hän jo puolestaan vaivatta toivottelee "Good morning, S!"
Minulle on tullut sellainen tuntuma, että pari kertaa on vielä sopivaa kysyä pahoitellen, mikä olikaan juttukaverin nimi, mutta sen jälkeen se tosiaan pitäisi muistaa. Koetankin kehitellä ihmisten nimiin muistisääntöjä ja ennen kaikkea käyttää nimeä silloin, kun keskustelu on käynnissä. Suomen ja viron kielessä ei ole luontevaa hokea toisen nimeä jutustelun lomassa, mutta täällä se putoaa puheeseen ongelmitta, joten ihmisen nimen opetteluun on hyviä tilaisuuksia.
Kaupassakin myyjä voi kassalla käyttää nimeäni. Hän katsoo luottokortista nimeni ja toivottelee sitten lähtiessä "Have a good day, Mrs. S". Kerran kasööri katsoi korttiani, tiedusteli minulta, miten nimeni lausutaan ja sen kerrottuani hän toivotteli päivänjatkoja ääntäen nimeni oikein sujuvasti. Nämä ovat näitä pieniä asiakaspalvelukukkasia, jotka tulevat täällä päin ihmisiltä mukavan vaivattomasti.
Pari päivää sitten olin myös aika myyty, kun eräs kolmevuotias poika puistossa tervehti minua "Good morning, Mrs. S, nice to meet you Mrs. S." Äitinsä oli toki vieressä huolehtimassa, että poika tervehtii, mutta hieno oli nähdä, että täkäläisen tervehtimistavan opettelu oli ajoitettu ajoissa ja sujui jo noin hienosti.
Mutta silti, edelleenkään en muista naapurin lasten vanhempien nimeä enkä toisen puolen naapurin koiranulkoiluttajarouvan nimeä (vaikka koiran nimen kyllä muistan) enkä juuri mitään muutakaan... Täytynee hankkia kirjakaupasta jokin opas tyyliin "Opi Muistamaan Tärkeät Nimet ja Olet 500 Päivässä Miljonääri". Vaan täkäläisten kirjapuotien elämänhallintaopas-hyllyjen sisällöistä ehkä joskus myöhemmin oma postauksensa.
6 kommenttia:
Mulla on liuta USA-työkavereita ja tuttavia, ja mulla kesti useita kuukausia, että osasin huikata tervehdyksen lomassa myös sen "how are you" -fraasin. Johon kuuluu tietysti aina vastata "I'm fine!"
Kuten aina, huomiosi oli jälleen paikallaan ja sai meitsin miettimään tätä nimiasiaa.
Ja mieleen tuli muisto yhdestä suomalaisesta myyntitykistä joka vanhassa työpaikassani tuli myymään mitä ikinä tahtoikaan myydä. Minä istuin neuvotteluissa mukana.
"No niin, Raimo, on tosiaan kiva että ollaan täällä. Minulla on tässä näyttää sinulle, Raimo, muutamainenkin slide meidän firmasta..." Puhemassaa ja Raimoja aina siinä välissä 20 sekunnein välein.
Siinä ja silloin olin valmis ulvomaan kuuta. Ei vaan kestä. Niin kornia.
Mutta se täytyy tunnustaa, että oli tytsi oppinut amerikkalaiset ohjeensa perinpohjaisesti. Ja jos en väärin muista, sai kaupat tehtyä.
---
Jatkamme samasta aiheesta eli nimien muistamisesta.
Meillähän käy väkeä välillä kuin sitä kuuluisaa meren mutaa, tulee ja menee. Ja meidän tapamme on huomioida kaikki henkilökohtaisesti. Jossa auttaa nimen mainitseminen kesken keskustelun.
Mutta... kun on kiiresesonki ja väki vaihtuu nopeasti, on lähes mahdotonta muistaa edellisen ryhmän jäsenten kaikkia nimiä.
Emme ole keksineet tähän viisasten kiveä. Niinpä olen tukeutunut melkein kaikissa asioissa parhaiten toimivaan vaihtoehtoon, eli rehellisyyteen.
Kun meille saapuu 14 salskeaa motoristia samankaltaisissa pyöräilypuvuissa, kättelen minä joka ainoan ja kerron nimeni. Ja samaan hengenvetoon kerron, huumori äänessäni, että luultavasti joudun pian uudestaan kysymään nimiä, muistini kun on mitä on.
Yleensä porukat nauravat ja ymmärtävät tilanteen.
Rekisteröitymisskaavake, johon kaikkkien tulee kirjoittaa nimensä auttaa jatkossa.
Ja lopuksi, vaikka 14-henkisen seurueen lähtiessä, pystyn ainakin erotessa kiittelemään Eeroa ja Jussia ja Mattia jokaista oikea nimi oikeaan osuen.
Nimi on tärkeä. Ja sen tietää amerikkalainen bisneskouluttajakin.
Olen itse jo aikaa sitten vienyt tuon "kuulumisten kyselyn" sopivasti överiksi työkavereiden virkistykseksi - minulta ei "excellent"iä vähäisempää ylisanaa kuule, oli päivä millainen tahansa.
Brittikolleegojen kanssa putoaa erityisen hyvin Fast Show -sikailijaräätäleiden soundilla julistettu "radiant, sir, RADIANT, oh!".
Suomessahan varusmiespalveluksen alkajaisiksi opetetaan uusi tapa puhua, siis se, että jokaisen kappaleen perään laitetaan puhuttelumuoto tyyliin ..., herra alikersantti. Ja se jos mikä tuntuu todella oudolta, mutta ulkomaan armeijoiden peruahan se on. No, sitten tuvassa otimme pariksi päiväksi tuon puhetavan käyttöön keskenämme eli jokaisen kappaleen perään lisättiin puhuteltava sukunimi. Ei sitä tapaa kauan kestänyt kuunnella. Suomessahan etunimellä puhuttelu kaiketi liittyy lasten komentamiseen tyyliin Ville, heti pois katolta! Muuten etunimeä ei käytetä kaiketi siitä syystä, että harvaan asutussa maassa toisen nimi on tunnettu muutenkin. Ja jos haluaan olla oikein kohteliaita, käytetään yksikön kolmatta persoonaa: Ottaako hän nyt kahvia? Onko hän nukkunut hyvin viime aikoina? Hänettelee Pekka.
Varmaan on täkäläisillä juu oma muistilokero nimille ja sen käyttöä harjoitellaan pienestä pitäen. Itse olen huomannut, että nimen muistamisessa auttaa se, että hyvin pian nimen kuultuaan toistaa sen sopivasti jossain keskustelun lomassa: "Well Mary, tell me where have you found that lovely dress?" Tai muuten tekee tikusta asiaa asian tiimoilta: "Wilfred, what a nice name that is, does it run in the family?" T Jäkestä
madjaarienmailla, joo, siinä on opettelemista. Se on kielitieteellisesti jännä ilmiö sikäli, että eihän se enää varsinaisesti ole mikään kysymys. Se on minusta vain tapa sanoa "päivää".
Vähitellen minäkin alan oppia, että aina tulee kuulua vain hyvää. Sitähän meinaa helposti olla kovin suomalainen ja alkaa sanoa suoraan, että vähän ovat lapset valvottaneet ja sääkin on ollut huono. Ihan tuohon T:n mainitsemaan Radiant!-linjaan en sen sijaan ole lähtenyt.
Tiina, korniapa hyvinkin. En kestäisi kuunnella tuollaista puhelinmyyjää yhtään ja jotenkin on sellainen mielikuva, että suomalaisillakin puhelinmyyjillä on tuo tyyli alkanut yleistyä. Voi tuska.
Mutta mitä tulee asiakaspalveluun vaikka majatalossa, niin aika armotonta olisi asiakkaalta odottaa, että isäntäväki parissa päivässä oppisi koko ryhmän nimet muistamaan. Mutta hienoa, jos siihen pystytte!
Mistä taas tullaan siihen kummalliseen seikkaan, että minua aina alkaa ärsyttää, jos alan olla jossakin kahvilassa tai ravintolassa niin tuttu naama, että henkilökunta jo tietää, mitä haluan. Minulle tulee siitä tosi vaivautunut olo, ei siis suinkaan sellainen, että mahtavaa, tämä on mun kantis, jossa ei tarvitse enää edes kertoa, kuinka monta nakkia hodarinsa väliin haluaa. Joten minä esimerkiksi en pahastuisi, jos et nimeäni muistaisi, kun joskus majoittumaan tulen.
Pekka, ihan tosi, lapsia kyllä tulee komennettua nimellä aika tavalla. Eipä siinä paljon auttaisi, jos vain huutaisi "Hei, sinä siellä, älä hakkaa sitä pienempää tyttöä vasaralla päähän!"
Tuo armeijapuhe tuntuu minun korvaani jotenkin vähän eri jutulta kuin tässä kuvailtu etunimen käyttö. Armeijan puhe on niin hirmu muodollista. Etunimen käyttö taas jotenkin pyrkii luontevuuteen ja läheisyyteen, mutta kun se menee överiksi, se tuntuu vain ällöltä.
T, kiitos loistavista esimerkkilauseista, nuo otan käyttöön!
Ja tuosta tulikin mieleeni, että aika moni täkäläinen on kysynyt minulta, tarkoittavatko minun tai lasteni nimet jotakin erityistä. Sellaisessa keskustelussa saakin nimeä toisteltua puolin ja toisin aika monta kertaa.
Lähetä kommentti