Olen ollut tänään San Franciscossa lastemme kanssa. En onneksi yksin, vaan toisen suomalaisrouvan kanssa, jolla oli myös mukanaan kaksi leikki-ikäistä lasta. Tätä reissua olimme jo suunnitelleet pitkään ja minä olin se, joka vähän jännitti eikä meinannut uskaltaa lähteä, kun epäröin, miten matkasta selvittäisiin. Mutta hyvinhän se meni!
Kuljimme kaupunkiin ja takaisin CalTrainilla, jossa siinäkin oli toki jo elämystä melkoisesti. Tiedoksi mahdollisille muille lapsien kanssa CalTrainilla matkaaville: lastenvaunuja ei saa jättää polkupyörävaunuun, vaan ne pitää niputtaa kokoon ja viedä matkalaukkuhyllyyn. Se ei tuntunut kovin ilahduttavalta siinä kohtaa, kun oli pakannut vaunun korin täyteen reissutavaraa ja kyydissä oli kaksi lasta, mutta pakkohan määrätietoista konduktööriä oli uskoa.
Muutoin junamatkustus on tosi sujuvaa ja edullista. Yhdensuuntainen lippu täältä Piilaakson ytimestä SF:oon maksaa 6,50 dollaria (suunnilleen 4,5 euroa), joten eipä paljon kirpaise, kun muistaa, mitä pelkkä pysäköinti kaupungissa maksaa (yleensä 10 - 20 dollaria päivä).
(Bay Bridge -silta kuvattuna Embarcadero-rantakadulta. Kaikki kuvat kännykkäroiskeita, kun kameraa en enää saanut mahtumaan vaunujen koriin.)
Jo kaupunkiin mennessä oli junassa aistittavissa urheilujuhlan tuntua. Suunnilleen joka toisella matkustajalla oli baseball-joukkue San Francisco Giantsin pelipaita yllään. Kun saavuimme CalTrainin pääteasemalle ei tarvinnut suuresti järkeillä, että tänään todella oli Giantsin pelipäivä. Ihan aseman lähellä olevan AT & T -areenan tienoot olivat täynnä mustaan ja oranssiin pukeutuneita kotijoukkueen kannattajia. Tosi hyvä meininki näytti olevan ja kaikenlaista kansaa valui areenaa kohti, niin lapsiperheitä kuin eläkeläispariskuntiakin. Tuli taas todettua, että esimerkiksi juuri Giantsien peliä täytyy täällä ehdottomasti käydä katsomassa ihan kokemuksen vuoksi, vaikkei pelistä sen kummemmin mitään ymmärräkään.
Matkasimme rautatieasemalta The Embarcadero -rantakadun päästä toiseen, kohti rannan turistialueita, jossa taas kävimme katsomassa merileijonia. Tämä kartalla periaatteessa lyhyehkö matka kesti meiltä kolme tuntia, kun pieni matkanelikko halusi tietenkin kiivetä jokaiselle puistonpenkille, betoniporsaalle, tuijottaa laivoja ja lokkeja, syödä eväitä yms.
(Näkymää Embarcadero-kadulta kohti kaupunkia)
Urheasti päätimme myös kokeilla matkustamista yhdellä kaupungin tunnetuimmista kulkuneuvoista eli herttaisilla vanhanaikaisilla cable careilla. Emme olleet ihan varmoja, pääseekö niihin lastenrattaiden kanssa. Selvisi, että jos niputamme vaunut kasaan, niin kyytiin pääsee. Cable carilla ajaminen on jokseenkin turistimaisinta mitä voi tehdä, mutta elämys on kiistatta hieno. Persoonallinen kulkupeli yhdistettyinä upeisiin kaupunkimaisemiin on ehdottomasti kokemisen arvoinen.
(Kuvassa cable caria käännetään linjan päätepysäkillä kääntöpöydällä takaisin toiseen suuntaan. Kääntö tehdään ihan käsivoimin.)
Cable car vei rannasta kukkuloiden yli keskustaan, josta vielä kävelimme melko pätkän takaisin CalTrainin asemalle. Kotiin tullessa tuntui siltä kuin olisi tullut umpimaaseudulle, niin rauhaisilta ja pieniltä kotikulmat tuntuivat korvissa humisevan, kolisevan ja elämöivän The Cityn jälkeen.
SF on upea kaupunki, mutta seuraavan kerran menen sinne ilman lapsia. Samoin totesin, että nyt on rannan turistirysät tullut nähtyä ja on totisesti aika siirtyä tutustumaan ihan muihin kaupunginosiin.
1 kommentti:
Baseballissa ei taida olla paljoa ymmärtämistä. Meidän viisivuotias pelaa sitä Nindendo Wiillä ja on oppinut siitä säännöt. Siinä, missä suomalaisessa pesäpallossa tapahtuu koko ajan joka pesällä, amerikkalaisessa versiossa ilmeisesti suurin osa aikaa seisoskellaan ja odotetaan, että joku osuisi palloon. Takalaitonta ei ole, joten tavoitteena on lyödä pallo takakatsomoon. On ymmärtänyt P.
Lähetä kommentti