Ulkosuomalaisuussarja, osa 6: Kaksi maata, kaksi erilaista muuttoa

Sain taannoisen kampaajakokemuspostaukseni kommenteissa toiveen kirjoittaa siitä, millaista on ollut muuttaa Yhdysvaltoihin verrattuna muuttaa Viroon. Tässäpä tulee asiasta ajatuksiani, ja koska se liittyy yleisluontoisesti ulkomaille muuttoon, niin pistän sen osaksi aiemmin kirjoittamaani Ulkosuomalaisuussarjaa (jonka aiemmat tekstit löytyvät oikeasta palkista).

Muutimme Viroon keväällä 2008 ja siinä rytäkässä muuttui entinen elämä kokonaan toiseksi. Odotin muuttoa valmistellessa ensimmäistä lastamme, siirryin äitiysvapaalle työstäni, jätin taakse tutuksi ja läheiseksi tulleen opiskeluvuosien kaupungin ja muutin ensimmäistä kertaa ulkomaille ja vielä maahan, jonka kieltä en osannut ja josta en tiennyt muutenkaan juuri mitään. Tallinna oli lähellä, mutta silti varsin vieras.

Mutta nähtävästi tieto siitä, että olen maantieteellisesti lähellä Suomea teki muuton Viroon helpoksi. En muista muuttovaiheeseen liittyneen suurta dramatiikkaa tai luopumisen tuskaa (paitsi pakkaaminen alle 2 kk:n ikäisen esikoisen kanssa). Tosin en ylipäänsä muista niistä muuton ensimmäisistä viikoista juuri mitään - ihan samoin kun en täällä olonkaan parista ekasta viikosta. Vaikka kuinka valmistautuisi, toiseen maahan muutto on aina sellainen stressi, että mustia aukkoja tuntuu mieleen jäävän.

Ensimmäisenä kesänä Virossa meillä kävi paljon vieraita Suomesta, joten ei oikeastaan edes tuntunut, että asun ulkomailla. Samoin kävin J:n kanssa melko usein Suomessa. Esimerkiksi lapsuudenkotiini ei Tallinnasta ollut matkaa juurikaan enemmän kuin työ- ja opiskelukaupungistani Suomessa.

Viron kieltä aloin opetella itsenäisesti heti, kun tieto muutosta tuli. Kielten oppiminen ei ole minulle kovin hankalaa, joten suunnilleen puolen vuoden kuluttua muutosta selvisin jo arkisista asioista viroksi. Siinäkin mielessä Viroon muuttaminen on suomalaiselle varsin helppo juttu.

USA:an muuttaessa moni asia onkin ollut toisin. Enää muutto ulkomaille ei ollut uusi asia. Olimme muuttamassa maahan, jonka kielikin oli tuttu. Lapsia oli kyllä matkassa jo kaksi, mutta toisaalta elämä lapsiperheenä oli jo koettu. Minun ei tarvinnut enää opetella, miten olla kotiäiti.

Vaan kuinka kävikään - Kaliforniaan muutto jännitti minua aivan määrättömästi enemmän kuin muutto Viroon. Siis todella, todella paljon. En muista koskaan aikuisiässä olleeni moisessa jännityskrampissa niin pitkiä aikoja kuin helmi-maaliskuun aikana olin. Välillä iski todella epätoivoinen olo, kun tuntui, että en vain selviä näin isosta hypystä. Olinhan siirtämässä koko elämää toiselle puolelle maailmaa paikkaan, jossa en ollut koskaan käynyt ja jonka elämäntyylistä minulla ei ollut hajuakaan (Baywatchin katsominen ei käy sopeutumisvalmennuksesta). Kurkkua kuristi, kun ajattelin hetkeä, jolloin olisin Kaliforniassa yksin lasten kanssa, kun T on jossakin työmatkalla. Siellähän sitten istuisin, kaukana kaikesta, ilman, että tunnen yhtään ympärillä olevaa ihmistä.

Viimeiset päivät Tallinnassa ennen tänne lähtöä olivat jotenkin hurjia. Kaikkea tehtiin "viimeistä kertaa". En muista keväältä 2008 Viroon-muuton ajalta yhtään sellaisia tunteita, vaikka silloin "viimeisiä kertoja" oli vähintään yhtä paljon.

Koetin lohduttaa itseäni sillä, että olimme muuttamassa vauraaseen länsivaltioon, jossa elämän perusrakenteet ovat varsin hyvin kuosissa ja että osasin maan kielen. En jäisi hätään, osaisin hakea apua, jos jotakin sattuisi.

Kuinka sitten kävikään? Takana on vasta kaksi kuukautta USA:ssa, mutta aivan varmasti voin jo nyt sanoa, että tänne sopeutuminen on sujunut nopeammin kuin Viroon asettuminen, vaikka sekin oli varsin vaivatonta.

Virossa helppoa oli se, että ihmiset ja heidän tapansa olla ja elää ovat hyvin lähellä suomalaisia. Virossa ei tarvinnut miettiä esimerkiksi hienotunteista käytöskoodistoa ja tapoja tervehtiä. Kaikkeen siihen sopi melko hyvin suomalainen tapa, kunhan vain vaihtoi kielen toiseen (muistakaa toki, että tämä on raaka yleistys).

Täällä taas ihmiset ja ihmisten tapaa elää on hyvinkin erilainen, mutta silti siihen on helpompi luiskahtaa mukaan. Ihmisten ystävällisyys ja rentous helpottaa tänne asettautumista suunnattomasti. On oikein mukavaa morjestella kadulla ventovieraita ihmisiä ja rupatella niitä näitä puistossa olevien vieraiden äitien kanssa. Kyllä, se on pintaa eikä siinä mennä syvällisiin aiheisiin, mutta kanssakäynnin helppous tekee kaikesta olemisesta täällä pykälän verran helpompaa. Eihän meillä Virossa ole kamalaa ollut, päin vastoin, mutta nyt huomaa hurjan selvästi, miten kovin kankeaa, yksioikoista ja jännittynyttä suomalais-virolainen ihmisten välinen viestintä on.

Toinen asia, mikä tekee juuri Piilaaksoon tulosta ulkomaalaiselle helpohkon on se, että täällä ei juuri muita olekaan kuin meitä ulkomaalaisia. Kansaa on maailman joka kolkasta ja jokaista yhdistää yksi asia: kotimaa on jätetty ja tultu juuri tänne. Täällä ei tarvitse yhtään teeskennellä olevansa suuri maailmannainen. Muutkin ovat ihan yhtä pihalla ja opettelevat rakentamaan elämäänsä tähän kulttuurien sillisalaattiin.

Kolmas sopeutumiseen ja viihtymiseen vaikuttava asia on täkäläinen sää ja luonto. Ulkoilu on täällä helppoa ja vaivatonta vuoden ympäri ja upeita ulkoilupaikkoja riittää. Lisäksi täällä vauraassa (ja paikoittain käsittämättömän ökyrikkaassa) Piilaaksossa on erittäin kaunista ja siistiä. Tietysti sellaiseen asettuu vaivattomammin kuin kurjuuteen.

Sää helpottaa erityisesti kotiäidin elämää. On upeaa, kun voi viettää päivänsä lasten kanssa ulkona ilman suurempaa pukeutumisvaivaa. J ja K nauttivat ulkoilusta täysillä ja ovat heti aamiaisen jälkeen jo kiskomassa kenkiä jalkaan. Tenaviemme liikuntamäärä on lisääntynyt eksponentiaalisesti verrattuna esimerkiksi viime talveen, jolloin istuttiin jumissa tallinnalaisten lumikasojen keskellä (juu, tiedetään tiedetään, ei ole huonoja säitä vaan huonoja vaatteita yms., ja talvi ja pimeys on vain asennekysymys ja pitää nauttia kirkkaista hangista - mutta jos tätä jatkuu viisi kuukautta, niin rajansa kaikella...)

Tallinnassa ei suinkaan ollut kurjaa, mutta muistan kyllä, että minulta kesti pitkään, ennen kuin silmä tottui pikkurähjäisiin neuvostoaikaisiin taloihin, arkkitehtuurin kummalliseen kirjavuuteen ja roskaisuuteen, jota keskustan turistialueiden ulkopuolella valitettavasti edelleen näkee.

Neljäs sopeutumishelpottaja on tietenkin kieli. Olen kiitollinen, että koulussa englannin tunneilla tuli oltua hereillä. En toki osaa vielä kielen sosiaalisia koukeroita ja töksäyttelen keskusteluissa miten sattuu, mutta noin muutoin ymmärrän ja tulen ymmärretyksi. Virossa se sentään kesti aika paljon kauemmin.

Voi siis sanoa, että sekä Viroon että USA:an sopeutuminen on meidän tapauksessamme sujunut ilman suurta tuskaa. Muutoissa ovat nousseet esille erilaiset viihtymiseen liittyvät asiat, mutta lopputulema on suunnilleen sama. Sopeuduttu on. Ja pakko on tunnetusti aina paras kannustin: eihän ihminen voi elää jossakin ihmeellisessä väliaikaishötössä, vaan arki on saatava ripeästi sujumaan ja mahdollisimman hyväksi, oli se sitten missä tahansa päin maailmaa.

Lopuksi voi miettiä, kumpi sitten on parempi paikka, Viro vai USA. Se, että jonnekin sopeutuu nopeasti, ei silti välttämättä tarkoita, että se olisi unelmien asuinpaikka. Virossa olemme olleet kolme vuotta ja Kaliforniassa vasta kaksi kuukautta, joten vertailun tekeminen nyt olisi kertakaikkisen epäreilua - ja vertailu on muutenkin turhaa, sillä kaikki paikat maailmassa ovat omalla tavallaan hyviä. Jos jotakin olen näiden ulkomailla vietettyjen vuosien aikana oppinut, niin sen, että onnellista elämää ja arkea voi elää aivan äärettömän monilla tavoilla, ja itselle tekee oikein hyvää nähdä ja tajuta se.

****

Jaha, tästä tuli sitten näin pitkä... Aihe-ehdotus oli näköjään runosuoltani hyvin kutitteleva. Kiitokset ideasta Madjaarien maille!