K, nyt muutaman päivän yli puolivuotias, on jäänyt täällä blogissa aika vähälle huomiolle. Pieni vauva on tietysti vielä pieni vauva, joten ei hänen tekemisistään mitään romaania olisi saanutkaan kirjoitettua. Mutta perijätär kasvaa ja alkaa näyttää luontoaan.
Se luonto näyttäisi olevan oikein rauhallisen ja hyväntuulisen pienen tytön luonto. Jos K:lla ei ole nälkä, väsy tai ärsytys sen takia, että hänet on jätetty liian pitkäksi aikaa leikkimatolle, on tyttö mahdottoman rauhaisa, iloinen ja ennen kaikkea kova juttelemaan.
Aamuisin heräämme siihen, kun K aloittaa sängystään hyväntuulisen pulinansa. Kun aikuiset keskustelevat keskenään, K saattaa omilla pärinöillään, kiljahduksillaan ja mammammaa-mummummuu-ääntelyillään osallistua jutusteluun kovasti. Kaikkiaan K on mielestäni kovempi puhumaan kuin mitä J oli samassa iässä.
K on vuorokausirytmissään melko säännöllinen. Yöunille mennään noin 21 - 21.30 ja aamuherätys koittaa yleensä puolen kahdeksan ja puolen yhdeksän välillä. Alkukesästä K herätteli meitä viiden ja kuuden välillä, mutta se onneksi jäi välivaiheeksi. Päiväunien määrä ja pituus vaihteleekin sitten laidasta laitaan. Välillä kolmet kunnot unet, välillä yksi pitkä lepo ja pari torkahdusta. J oli pienenä päiväunissaan hyvin säännöllinen, mutta K:n aikataulusta ei voi tietää yhtään.
Öisin K herää syömään vähintään kolme kertaa, mutta nyt kuumalla ilmalla herätyksiä on ollut enemmänkin. Yösyötöt menevät kuitenkin varsin eleettömästi eikä mitään huutamisia ole.
Viime viikon alussa K alkoi saada kiinteää ruokaa. Perunamössöllä aloitettiin ja ensimmäiset päivät tytär väänteli naamaansa kauhusta ja epäuskosta, kun koetin pottua tarjota. Viikon aikana ruokaa saattoi päätyä vatsaan yhteensä ehkä puoli teelusikallista.
Tämän viikon aikana homma on alkanut valjeta ja K on syönyt nyt niin perunaa kuin porkkanaakin aivan mukavasti. Erilaisia ovat lapset tässäkin. Muistan, että J oppi syömisen ja suun aukomisen toisella syöttökerralla. K ei vielä oikein edes aukaise suutaan, vaan tuuppaan evästä sisään esimerkiksi siinä kohtaa, kun tyttö nauraa - mikä onneksi ei ole tavaton ilmiö.
K kääntyy sujuvasti vatsalleen ja sieltä myös sujuvasti selälleen, mutta mikään innokas kierijä tyttö vielä ei ole. Omia lelujaan K jaksaa parhaimmillaan tutkailla todella pitkään. Aivan kaiken K tunkee suuhun, joten tarkkana täytyy olla, mitä lapsen ulottuvilla on. Kaikki rapisevat asiat ovat kivoja, ja ilokseni olen saanut huomata, että lasta kiinnostaa sanomalehden lukeminen kovasti.
Kaikkein parasta on tietysti oma isoveli, jonka kaikki tekemiset ovat K:n mielestä ihan huippua. Mitä raisummat otteet J:llä on pikkusiskon hoivaamisessa, sitä kovempaa tyttö hihkuu ilosta. Äiti taitaa olla välillä ilonpilaaja, kun kieltää veljeä kiipeilemästä siskon päällä.
Tällä viikolla olen käynyt K:n kanssa kolme kertaa fysioterapiassa. Ensin perhelääkärimme ja sitten lastensairaalan ortopedi kiinnitti huomiota siihen, että K:n oikean lonkan lihakset ovat jotenkin tavallista jäykemmät. Ortopediltä saatiin kotijumppaohjeita ja kehotus käydä fysioterapeutilla hakemassa lisää voimisteluvinkkejä. Näin tehtiin. Iloinen yllätys oli Tallinnan lastensairaalan taas kerran erinomaiseksi osoittautunut palvelu: ekalla käyntikerralla lääkintävoimistelija sanoi, että voisimme käydä siellä jumpassa useamman kerran viikon aikana.
Niin siis on tehty. K sai Olga-tädiltä kokovartalohieronnan ja lasta liikuteltiin muutenkin. K:lla tuntui olevan mukavaa: tyttö keskittyi uusiin jänniin leluihin sillä aikaa, kun fysioterapeutti jumppasi lasta välillä hoitopöydällä ja välillä ison jumppapallon päällä.
K on kaikkien muiden kotipihamme lasten suuri ihailun kohde. Kun kaikki lapset sattuvat pihalle samaan aikaan, isommat tenavat ryhmittyvät hartaana K:n ympärille, haluavat ottaa tytön syliin ja kommentoivat innoissaan K:n jokaista änähdystä ja liikahdusta.
Ulkonäöltään lapsi on kuulemma täysin isänsä kopio. Kukaan ei ole vielä sanonut K:n olevan äitinsä näköinen. Tähän T lisäisi, että kyllä lapsi on onneksi muuten terve. Veikeää on se, että minä en näe kummassakaan lapsessa kummankaan meidän vanhempien piirteitä. Kai ne sitten ovat liian läheisiä, jotta heitä voisi ulkopuolisen silmin tarkastella.
Mikäs näitä on kasvatellessa. Ja kasvavathan ne, meistä vanhemmista huolimatta.
lauantai 17. heinäkuuta 2010
perjantai 16. heinäkuuta 2010
Lost in Nõmme
Kyllä taas pitää ihmisen sählätä. Ensimmäistä kertaa Tallinnassa asuessa eksyin ihan reilusti.
Olin matkalla Nõmmen torille. Kurvasin jo torin parkkipaikalle, mutta se oli täynnä ja lähdin etsimään parkkista jostakin kauempaa. Ajelin ja yhtäkkiä tajusin kääntyilleeni niin, että en enää tiennyt, missä päin tori on. Kieputtelin sinne tänne ja koetin muistella Nõmmen karttakuvaa päässäni. Tunsin itseni harvinaisen typeräksi, sillä tiesin olevani korkeintaan puolen kilometrin päässä torista.
Peli menetettiin lopullisesti siinä kohtaa, kun takapenkin kaksikko nukahti. Sain siis etsiä lähimmän reitin kotiin, sillä nukkuvia tenavia en halunnut lähteä repimään kärryyn torikäyntiä varten.
Mutta näin kyllä matkalla muutaman hauskan näköisen kahvilan (Tädi Anni juures ja Köök & Kook) sekä ihailin ties kuinka monennen kerran Nõmmen huiman kauniita puutaloja ja viihtyisyyttä.
Hmm, nyt vain tarttis miettiä, miten saadaan illaksi ruokaa vieraillemme.
Olin matkalla Nõmmen torille. Kurvasin jo torin parkkipaikalle, mutta se oli täynnä ja lähdin etsimään parkkista jostakin kauempaa. Ajelin ja yhtäkkiä tajusin kääntyilleeni niin, että en enää tiennyt, missä päin tori on. Kieputtelin sinne tänne ja koetin muistella Nõmmen karttakuvaa päässäni. Tunsin itseni harvinaisen typeräksi, sillä tiesin olevani korkeintaan puolen kilometrin päässä torista.
Peli menetettiin lopullisesti siinä kohtaa, kun takapenkin kaksikko nukahti. Sain siis etsiä lähimmän reitin kotiin, sillä nukkuvia tenavia en halunnut lähteä repimään kärryyn torikäyntiä varten.
Mutta näin kyllä matkalla muutaman hauskan näköisen kahvilan (Tädi Anni juures ja Köök & Kook) sekä ihailin ties kuinka monennen kerran Nõmmen huiman kauniita puutaloja ja viihtyisyyttä.
Hmm, nyt vain tarttis miettiä, miten saadaan illaksi ruokaa vieraillemme.
keskiviikko 14. heinäkuuta 2010
Moottoritie on kuuma
Teiden hiekoittaminen talven liukkailla on tuttu asia. Mutta enpä ollut aiemmin törmännyt siihen, että teitä hiekoitetaan myös silloin, kun asfaltti kuumuuden takia alkaa sulaa.
Niin Virossa tehdään nyt, kun aurinko porottaa joissakin kohdissa maanteiden asfalttia löysäksi. Onneksi satuin lukemaan jokin aika sitten asiaa koskevan uutisen, sillä muutoin olisin viime päivien kesäretkillä ihmetellyt, miksi joillakin tieosuuksilla on hiekkaa. Ja se asfaltin sulaminen oli todellakin omin silmin nähtävissä.
Lehtiuutisen verkkokommenteissa on aika kitkerää kritiikkiä siitä, miten Virossa ei osata tehdä kunnollista asfalttia, kun vastaavaa ongelmaa ei vaikkapa Pohjoismaissa, saati kuumissa Etelä-Euroopan maissa kommentoijien mukaan ole.
Kun en ole tieinsinööri, ei ole tästä juurikaan sanottavaa, mutta sen tiedän, että nyt ei kannata mennä paljain jaloin maantien reunaan kävelemään ellei satu olemaan fakiiri.
****
Kuumuudesta puheen ollen: kirjoitan tätä klo 23.40 takapihallamme ja lämpömittari näyttää 26 lämpöastetta. On kesää, sano!
Niin Virossa tehdään nyt, kun aurinko porottaa joissakin kohdissa maanteiden asfalttia löysäksi. Onneksi satuin lukemaan jokin aika sitten asiaa koskevan uutisen, sillä muutoin olisin viime päivien kesäretkillä ihmetellyt, miksi joillakin tieosuuksilla on hiekkaa. Ja se asfaltin sulaminen oli todellakin omin silmin nähtävissä.
Lehtiuutisen verkkokommenteissa on aika kitkerää kritiikkiä siitä, miten Virossa ei osata tehdä kunnollista asfalttia, kun vastaavaa ongelmaa ei vaikkapa Pohjoismaissa, saati kuumissa Etelä-Euroopan maissa kommentoijien mukaan ole.
Kun en ole tieinsinööri, ei ole tästä juurikaan sanottavaa, mutta sen tiedän, että nyt ei kannata mennä paljain jaloin maantien reunaan kävelemään ellei satu olemaan fakiiri.
****
Kuumuudesta puheen ollen: kirjoitan tätä klo 23.40 takapihallamme ja lämpömittari näyttää 26 lämpöastetta. On kesää, sano!
tiistai 13. heinäkuuta 2010
Pikalomalla Dirhamissa
Jo pari vuotta sitten kuulin naapureiltamme paikannimen Dirhami ja mietin, kuulinko ja ymmärsinkö väärin ja onko nimi kenties joku vitsi. Minulle tuli dirhamista mieleen vain Arabiemiirikuntien rahayksikkö.
Sittemmin paikannimi toistui keskusteluissa ja minä aloin uskoa, että kyseessä on ihan oikea nimi ja oikea paikka. Lopullisesti asia konkretisoitui eilen, kun matkasimme koko perheen voimin vajaan vuorokauden reissulle Luoteis-Viroon, Dirhamin kylään, joka sijaitsee Noarootsin kunnassa. Mainituilla naapureillamme on siellä kesäpaikka, jonne pääsimme visiitille.
Mukava käynti, ihana paikka ja upea merenranta! Oman eksotiikkansa käyntiin tuovat tosiaan nuo ruotsin kieleen pohjautuvat paikannimet. Noarootsi eli Nuckö on ns. rantaruotsalaisten aluetta, minkä takia kunnassa esimerkiksi kylien nimien kyltit tien varressa ovat sekä viroksi että ruotsiksi. Dirhamikin on oikeastaan ruotsinkielinen Derhamn.
Keskityimme lähinnä nauttimaan merestä ja grillissä kypsyneistä villisian paloista, joten kuva-antia ei ole. Rantaruotsalaisuudesta sen sijaan voi lukea vaikkapa täältä, täältä ja täältä.
Sittemmin paikannimi toistui keskusteluissa ja minä aloin uskoa, että kyseessä on ihan oikea nimi ja oikea paikka. Lopullisesti asia konkretisoitui eilen, kun matkasimme koko perheen voimin vajaan vuorokauden reissulle Luoteis-Viroon, Dirhamin kylään, joka sijaitsee Noarootsin kunnassa. Mainituilla naapureillamme on siellä kesäpaikka, jonne pääsimme visiitille.
Mukava käynti, ihana paikka ja upea merenranta! Oman eksotiikkansa käyntiin tuovat tosiaan nuo ruotsin kieleen pohjautuvat paikannimet. Noarootsi eli Nuckö on ns. rantaruotsalaisten aluetta, minkä takia kunnassa esimerkiksi kylien nimien kyltit tien varressa ovat sekä viroksi että ruotsiksi. Dirhamikin on oikeastaan ruotsinkielinen Derhamn.
Keskityimme lähinnä nauttimaan merestä ja grillissä kypsyneistä villisian paloista, joten kuva-antia ei ole. Rantaruotsalaisuudesta sen sijaan voi lukea vaikkapa täältä, täältä ja täältä.
sunnuntai 11. heinäkuuta 2010
Rantalomalla
Minun ja lasten kesäretket jatkuvat, sillä eihän tällaisilla keleillä voi sisällä kököttää.
Ensin ajattelin, että ajamme Tallinnasta lounaaseen sijaitsevaa Padisen kartanoa katsomaan. Sitten tulin järkiini ja totesin, että miksi mennä sisämaahan, kun on merenrantaakin tarjolla.
Otin taas kartan kouraan ja ryhdyin katselemaan, mihin suuntaan lähteä. Viron pohjoisrannikko Tallinnasta itään on minulle täysin tutkimatonta seutua. Siis sinne. Kartasta näki, että siellä täällä on uimarantoja. Päätin lähteä kohti Viinistua.
Puolisen tuntia matkattuamme totesin, että Viinistu voi olla reissuamme ajatellen vähän liian kaukana - varsinkin kun unohdin K:n tutin kotiin.
Siirryimme siis suunnitelmaan B, jonka loin hetken karttaa katseltuani. Kurvasin Narva maanteeltä Kiiun kohdalta kohti pohjoista ja Kaberneemen niemeä rantoineen. Noin 15 kilometrin ajomatka moottoritieltä merenrantaan oli sekin jo hauska. Pikkutiet ovat niin kivoja ja siellä täällä oli kaikkea hauskaa nähtävää.
Kaberneemen niemestä löytyi pieni satama, sen mainio satamaravintola ja ravintolan terassin edestä aukeava loppumaton hiekkaranta. Söimme J:n kanssa kelpo lounaan (lasten annos tuli parissa minuutissa ja sen eteen oli nähty vähän vaivaa!) ja sitten lähdimme rantaan. J kahlaili rantavedessä ja K köllötteli matolla kaivaen sormiinsa (sekä suuhunsa, nenäänsä että silmiinsä) rantahiekkaa, joka ei ollut sellaista silkkisen hienoa, vaan mukavan karheaa.
Satamaa ympäröivää Kaberneemen kylää en selvinnyt lasten kanssa tarkemmin tutkimaan, mutta kaikki vaikutti erittäin viihtyisältä ja siistiltä. Hyvin hoidettuja vanhempia ja uudempia taloja ja kauniita pihoja. Selvästikin alue oli vireää kesämökkiseutua. Sen huomasi myös sinne ajaessa ja sieltä pois tullessa, sillä pikkuteillä oli liikennettä ihmeellisen paljon.
Tien varrella hämmästelin eräässä risteyksessä olevaa kukkamyyjää. Myyntipiste oli periaatteessa keskellä ei mitään ja kaupan hänellä näytti olevan pelkkiä liljoja. Mutta niitä oli paljon. Kaipa rantaturistit sitten ostavat liljoja.
Niin pieniä kuin isoakin harmitti lähteä rauhalliselta rantaretkeltä pois, mutta onneksi Kaberneemeen pääsee halutessaan takaisin. Ja kuten kartta ja omin silmin tehdyt havainnot osoittivat, upeita hiekkarantoja Suomenlahden rannikolla piisaa.
Reissun ainoa miinus oli se, että kamera alkoi reistailla ja nämä pari näpsyä onnellisesta J:stä ja hehkeistä vaivasenluistani on otettu kännykän kameralla.
Ensin ajattelin, että ajamme Tallinnasta lounaaseen sijaitsevaa Padisen kartanoa katsomaan. Sitten tulin järkiini ja totesin, että miksi mennä sisämaahan, kun on merenrantaakin tarjolla.
Otin taas kartan kouraan ja ryhdyin katselemaan, mihin suuntaan lähteä. Viron pohjoisrannikko Tallinnasta itään on minulle täysin tutkimatonta seutua. Siis sinne. Kartasta näki, että siellä täällä on uimarantoja. Päätin lähteä kohti Viinistua.
Puolisen tuntia matkattuamme totesin, että Viinistu voi olla reissuamme ajatellen vähän liian kaukana - varsinkin kun unohdin K:n tutin kotiin.
Siirryimme siis suunnitelmaan B, jonka loin hetken karttaa katseltuani. Kurvasin Narva maanteeltä Kiiun kohdalta kohti pohjoista ja Kaberneemen niemeä rantoineen. Noin 15 kilometrin ajomatka moottoritieltä merenrantaan oli sekin jo hauska. Pikkutiet ovat niin kivoja ja siellä täällä oli kaikkea hauskaa nähtävää.
Kaberneemen niemestä löytyi pieni satama, sen mainio satamaravintola ja ravintolan terassin edestä aukeava loppumaton hiekkaranta. Söimme J:n kanssa kelpo lounaan (lasten annos tuli parissa minuutissa ja sen eteen oli nähty vähän vaivaa!) ja sitten lähdimme rantaan. J kahlaili rantavedessä ja K köllötteli matolla kaivaen sormiinsa (sekä suuhunsa, nenäänsä että silmiinsä) rantahiekkaa, joka ei ollut sellaista silkkisen hienoa, vaan mukavan karheaa.
Satamaa ympäröivää Kaberneemen kylää en selvinnyt lasten kanssa tarkemmin tutkimaan, mutta kaikki vaikutti erittäin viihtyisältä ja siistiltä. Hyvin hoidettuja vanhempia ja uudempia taloja ja kauniita pihoja. Selvästikin alue oli vireää kesämökkiseutua. Sen huomasi myös sinne ajaessa ja sieltä pois tullessa, sillä pikkuteillä oli liikennettä ihmeellisen paljon.
Tien varrella hämmästelin eräässä risteyksessä olevaa kukkamyyjää. Myyntipiste oli periaatteessa keskellä ei mitään ja kaupan hänellä näytti olevan pelkkiä liljoja. Mutta niitä oli paljon. Kaipa rantaturistit sitten ostavat liljoja.
Niin pieniä kuin isoakin harmitti lähteä rauhalliselta rantaretkeltä pois, mutta onneksi Kaberneemeen pääsee halutessaan takaisin. Ja kuten kartta ja omin silmin tehdyt havainnot osoittivat, upeita hiekkarantoja Suomenlahden rannikolla piisaa.
Reissun ainoa miinus oli se, että kamera alkoi reistailla ja nämä pari näpsyä onnellisesta J:stä ja hehkeistä vaivasenluistani on otettu kännykän kameralla.
lauantai 10. heinäkuuta 2010
Emuja ja energiakiviä
Tänään oli minulla ja lapsilla kesäretkipäivä. T on omilla harrastusreissuillaan, joten minä pakkasin lapset ja kylmälaukun eväineen autoon ja lähdin ajamaan kohti Pollin eläintarhaa ja Tuhalan noidankaivoa. Varsinkin jälkimmäistä on pitänyt käydä katsomassa jo pitkään, ja kun selvisi, että eläintarha on noidankaivon vieressä, saatiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Tuhalan noidankaivo on ainutlaatuinen nähtävyys. En totta puhuen vieläkään oikein tajua, miten homma noin niin kuin hydrologis-biologis-geologisesti menee, mutta kaivo alkaa ryöpytä vettä, kun Tuhalan joessa veden virtaus on enemmän kuin 5 000 litraa sekunnissa. Silloin kaivo tulvii yli äyräidensä ja näky on aika näyttävä. Vanha kansa sanoo, että veden tulviessa kaivossa olevat noidat vihtovat. Kannattaa katsoa kuvia ja em. nettisivulta tai vaikka tämä YouTube-pätkä tämän kevään tulvimisesta.
Katsoin kaivoin luona taulukkoa, jonka mukaan viime vuosikymmeninä kaivo on "kiehunut" suunnilleen joka toinen vuosi. Kiehuminen kestää muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Kaivo ympäristöineen on siten kiehumisen aikaan veden vallassa, toisin kuin nyt.
Eikä tässä vielä kaikki. Noidankaivo sijaitsee alueella, jossa on kuulemma voimakasta maaenergian virtausta. Noidankaivon viereen on pystytetty puunrunko kohtaan, jossa energiavirtaus on erityisen voimakas. Toinen kohta on muutaman metrin päässä kaivosta, jossa energiapaikkana on kivi. Alla olevassa kuvassa J tunnustelee maaenergian virtausta, jota kuului paikalla sattumalta olleen oppaan mukaan tehdä niin, että liikutellaan vasenta kättä kiven päällä. Kukin sitten tuntee energian omalla tavallaan, esimerkiksi tuntee surinaa, lämpöä, painon tunnetta tai väsymystä. Minä tunnustelin niin kiveä kuin kaivon vieressä olevaa puunrunkoakin, mutta skeptisyyskilpeni taitaa olla sen verran paksu, että jäivät energiavirtaukset tuntematta... Mutta kovin keskittyneesti paikalla olleet ihmiset virtauksia tunnustelivat ja juttelivat, miltä kenestäkin tuntuu.
Noidankaivon maisemissa oli lisäksi kuvanveistäjä Ülo Õunan veistoksia, joita J kuvassa ihmettelee.
Entäs se eläintarha? Juu, siellä kävimme ja hauskaa oli. Urbaani poikamme säikähti pupuja kamalasti eikä tahtonut heppoja katsomaan ollenkaan. Pollin eläintarha on tosi pieni, siellä oli muistaakseni noin 20 eri eläinlajia. Emuja, strutseja ja villisikaa ihmettelimme sekä silitimme suloisia kissanpoikasia. Yhdessä kaksi nämä kaksi paikkaa muodostivat hauskan ja erilaisen reissukohteen, joka on Tallinnan keskustasta puolen tunnin ajomatkan päässä.
Tuhalan noidankaivo on ainutlaatuinen nähtävyys. En totta puhuen vieläkään oikein tajua, miten homma noin niin kuin hydrologis-biologis-geologisesti menee, mutta kaivo alkaa ryöpytä vettä, kun Tuhalan joessa veden virtaus on enemmän kuin 5 000 litraa sekunnissa. Silloin kaivo tulvii yli äyräidensä ja näky on aika näyttävä. Vanha kansa sanoo, että veden tulviessa kaivossa olevat noidat vihtovat. Kannattaa katsoa kuvia ja em. nettisivulta tai vaikka tämä YouTube-pätkä tämän kevään tulvimisesta.
Katsoin kaivoin luona taulukkoa, jonka mukaan viime vuosikymmeninä kaivo on "kiehunut" suunnilleen joka toinen vuosi. Kiehuminen kestää muutamasta päivästä muutamaan viikkoon. Kaivo ympäristöineen on siten kiehumisen aikaan veden vallassa, toisin kuin nyt.
Eikä tässä vielä kaikki. Noidankaivo sijaitsee alueella, jossa on kuulemma voimakasta maaenergian virtausta. Noidankaivon viereen on pystytetty puunrunko kohtaan, jossa energiavirtaus on erityisen voimakas. Toinen kohta on muutaman metrin päässä kaivosta, jossa energiapaikkana on kivi. Alla olevassa kuvassa J tunnustelee maaenergian virtausta, jota kuului paikalla sattumalta olleen oppaan mukaan tehdä niin, että liikutellaan vasenta kättä kiven päällä. Kukin sitten tuntee energian omalla tavallaan, esimerkiksi tuntee surinaa, lämpöä, painon tunnetta tai väsymystä. Minä tunnustelin niin kiveä kuin kaivon vieressä olevaa puunrunkoakin, mutta skeptisyyskilpeni taitaa olla sen verran paksu, että jäivät energiavirtaukset tuntematta... Mutta kovin keskittyneesti paikalla olleet ihmiset virtauksia tunnustelivat ja juttelivat, miltä kenestäkin tuntuu.
Noidankaivon maisemissa oli lisäksi kuvanveistäjä Ülo Õunan veistoksia, joita J kuvassa ihmettelee.
Entäs se eläintarha? Juu, siellä kävimme ja hauskaa oli. Urbaani poikamme säikähti pupuja kamalasti eikä tahtonut heppoja katsomaan ollenkaan. Pollin eläintarha on tosi pieni, siellä oli muistaakseni noin 20 eri eläinlajia. Emuja, strutseja ja villisikaa ihmettelimme sekä silitimme suloisia kissanpoikasia. Yhdessä kaksi nämä kaksi paikkaa muodostivat hauskan ja erilaisen reissukohteen, joka on Tallinnan keskustasta puolen tunnin ajomatkan päässä.
perjantai 9. heinäkuuta 2010
Konstit on monet
Kielen oppimisessa ovat avuksi monenlaiset keinot. Lastenkirjoista on usein paljon hyötyä, mutta lapsille tarkoitetut piirretyt toimivat myös hyvin. Meillä katsellaan silloin tällöin niin esikoisen kuin äidin iloksi virolaisia Jänku-Juss-piirrettyjä (nimi tarkoittaa aika tarkalleen Jänöjussia), jotka ovat ihan mahdottoman käteviä kielen opiskelussa. Jänku-Jussit ovat leppoisaan tahtiin eteneviä opettavaisia tarinoita, joissa hahmot puhuvat viroa rauhallisesti ja selkeästi. Homman kruunaa se, että ruudussa pyörii myös tekstitys, joten aina voi tarkistaa tekstistä, jos ei puhuttua ymmärtänyt.
YouTubesta Jänku-Jusseja löytää tietysti, mutta on myös nettisivu Lastekas, jossa ovat kaikki Jänku-Jussit samassa paikassa.
Jos haluaa testata kielenosaamista tosissaan, voi katsoa Jänku-Jussia võrun kielellä, mitä sitäkin tuolta Lastekas-sivulta löytyy.
Alla näytiksi yksi Jänku-Juss-pätkä, jossa jutellaan emakeele päevasta eli äidinkielen päivästä.
YouTubesta Jänku-Jusseja löytää tietysti, mutta on myös nettisivu Lastekas, jossa ovat kaikki Jänku-Jussit samassa paikassa.
Jos haluaa testata kielenosaamista tosissaan, voi katsoa Jänku-Jussia võrun kielellä, mitä sitäkin tuolta Lastekas-sivulta löytyy.
Alla näytiksi yksi Jänku-Juss-pätkä, jossa jutellaan emakeele päevasta eli äidinkielen päivästä.
keskiviikko 7. heinäkuuta 2010
Edistysuskoa
Siellä täällä Tallinnassa näkee vielä neuvostoaikain jäänteitä myös kuvina. Yksi minun mielestäni komeimmista on tämä ihan keskustassa (taisi olla Rävala puiestee), Tallinnan yliopiston kirjaston sisäänkäynnin vieressä oleva kuvakokonaisuus. Myllyt pyörivät, koneet jauhavat ja tietenkin - raketti lentää. Tämä kuuluu niihin neuvostomuistoihin, joita minusta ei kuulu hävittää.
tiistai 6. heinäkuuta 2010
Kaikkeen tottuu
Suomalaisen markkinointitaidon suurimpia epäonnistumisia on se, että niinkin kätevää asiaa kuin astiankuivauskaappia ei juuri Suomen ulkopuolella tunneta.
Minäkin taivastelin ensimmäiset viikot Virossa sitä, kuinka täysin järjettömästi vuokra-asuntomme keittiö on järjestetty: tiskiallas on ikkunan alla, eikä astiankuivauskaappia tietenkään ole.
Mutta mutta. Suomalaiseen jämptiin järkevyyteen ja ehdottomaan käytännöllisyyteen tottunutkin oppii näköjään joissain asioissa rentoutumaan. Nykyisin ajattelen, että astiankuivauskaappi ei ehkä olekaan välttämätön osa kotia. Suurimman osan astioistahan pesee kone ja käsin pestävät astiat kuivuvat ihan sujuvasti pöydällä olevassa kuivaustelineessä.
Kuivauskaapin paikalla oleva ikkuna on itse asiassa aivan huippuhyvä asia. Kotitöiden ohessa voi päivitellä pihan elämää ja vahtia pihalla nukkuvia tai leikkiviä lapsia.
Ettäs nyt sitten tiedätte tämänkin merkittävän asian! On tämä joka tapauksessa ulkosuomalaisuuden tuottama pieni muutos omassa ajattelussa.
Minäkin taivastelin ensimmäiset viikot Virossa sitä, kuinka täysin järjettömästi vuokra-asuntomme keittiö on järjestetty: tiskiallas on ikkunan alla, eikä astiankuivauskaappia tietenkään ole.
Mutta mutta. Suomalaiseen jämptiin järkevyyteen ja ehdottomaan käytännöllisyyteen tottunutkin oppii näköjään joissain asioissa rentoutumaan. Nykyisin ajattelen, että astiankuivauskaappi ei ehkä olekaan välttämätön osa kotia. Suurimman osan astioistahan pesee kone ja käsin pestävät astiat kuivuvat ihan sujuvasti pöydällä olevassa kuivaustelineessä.
Kuivauskaapin paikalla oleva ikkuna on itse asiassa aivan huippuhyvä asia. Kotitöiden ohessa voi päivitellä pihan elämää ja vahtia pihalla nukkuvia tai leikkiviä lapsia.
Ettäs nyt sitten tiedätte tämänkin merkittävän asian! On tämä joka tapauksessa ulkosuomalaisuuden tuottama pieni muutos omassa ajattelussa.
maanantai 5. heinäkuuta 2010
Teletorni
Muutama viikko sitten kävin ajelulla Piritan suunnassa ja taisin lupailla kuvia mm. Teletornista. Tässä nyt pari otosta 314-metrisestä Tallinnan jättiläisestä, joka parhaillaan on remontissa.
Ylimmässä kuvassa näkyy muistomerkki vuoden 1991 elokuun tapahtumille, jolloin virolaiset onnistuivat estämään neuvostojoukkojen pääsyn torniin ja puolustivat siten vapaata tiedonvälitystä.
Teletorni suljettiin vierailijoilta juuri niihin aikoihin kun me Viroon muutimme, joten emme ole korkeuksissa käyneet, mutta asia varmasti korjataan heti kun remontti valmistuu.
Ylimmässä kuvassa näkyy muistomerkki vuoden 1991 elokuun tapahtumille, jolloin virolaiset onnistuivat estämään neuvostojoukkojen pääsyn torniin ja puolustivat siten vapaata tiedonvälitystä.
Teletorni suljettiin vierailijoilta juuri niihin aikoihin kun me Viroon muutimme, joten emme ole korkeuksissa käyneet, mutta asia varmasti korjataan heti kun remontti valmistuu.
Elokuviin katolle
Kesäiseksi vinkiksi Tallinnaan matkaaville: Viru-keskuksen katolle on avattu Katusekino, ulkoilmassa kauppakeskuksen päällä toimiva elokuvateatteri.
Leffaesitykset alkavat iltaisin n. klo 23. Katolla on kahvila, josta saa poppareiden lisäksi myös aikuisten virvokkeita.
Tämä kuulostaa niin hauskalta, että olisi kiva koettaa saada leffailta järjestymään. Ohjelmistossa pyörii kaikenlaista, mutta ei kuitenkaan samoja, mitä muissa teattereissa.
Leffaesitykset alkavat iltaisin n. klo 23. Katolla on kahvila, josta saa poppareiden lisäksi myös aikuisten virvokkeita.
Tämä kuulostaa niin hauskalta, että olisi kiva koettaa saada leffailta järjestymään. Ohjelmistossa pyörii kaikenlaista, mutta ei kuitenkaan samoja, mitä muissa teattereissa.
sunnuntai 4. heinäkuuta 2010
Vielä pari kuvaa Dorpatista
Kun edellispostauksessa mainitsin Tarton graffitit, niin tuossa alla yksi, josta repesimme ihan täysin. Teksti kertoo, että "Koit Toome näkee, jos pissit tähän". Toome on hyvin suosittu virolainen laulaja.
Sanotaanko muuten tuollaisia sapluunalla tehtyjä juttuja myös graffiteiksi? En todellakaan ole mikään graffiti-tyyppi, mutta on kiva, jos katukuvassa on jotain hauskoja juttuja iänikuisten otan-kantaa-sotkemalla-sähkökaapin-mustalla-tussilla-töhryjen sijaan.
Hyvät kaakunpalat nautittiin Moka-nimisessä kahvilassa, ja saksankielinen lämminhenkinen kehotus oli Kroonu ait -liikkeen ikkunassa.
Nytpä siis suljen suuni ja lähden palvelemaan perhettäni.
Ei kun enpäs vielä, vaan lisään, että Püssirohukelder-ravintolan ulkoterassilla oli hyvä olla vauhdikkaan kaksivuotiaan kanssa. Paikka on tarpeeksi kaukana autotiestä, pöytäkalusteet tukevia, lasten ruokalistalla muutakin kuin nakit ja ranskikset ja tenavalle tuotiin vielä piirustustarpeetkin. Ruokailimme tosiaan ulkona, mutta sisällä paikkaa pitää käydä ehdottomasti katsomassa, sillä kyseessä on maailman korkein pubi, jossa huonekorkeus on yli 10 metriä. Nimensä mukaisesti paikka on vanha ruutikellari. Terassilla totesimme, että jos pihalla vielä kasvaisi pari puuta, olo olisi hieman kuin eteläsaksalaisessa bierhallessa. Oikein suositeltava paikka siis.
Sanotaanko muuten tuollaisia sapluunalla tehtyjä juttuja myös graffiteiksi? En todellakaan ole mikään graffiti-tyyppi, mutta on kiva, jos katukuvassa on jotain hauskoja juttuja iänikuisten otan-kantaa-sotkemalla-sähkökaapin-mustalla-tussilla-töhryjen sijaan.
Hyvät kaakunpalat nautittiin Moka-nimisessä kahvilassa, ja saksankielinen lämminhenkinen kehotus oli Kroonu ait -liikkeen ikkunassa.
Nytpä siis suljen suuni ja lähden palvelemaan perhettäni.
Ei kun enpäs vielä, vaan lisään, että Püssirohukelder-ravintolan ulkoterassilla oli hyvä olla vauhdikkaan kaksivuotiaan kanssa. Paikka on tarpeeksi kaukana autotiestä, pöytäkalusteet tukevia, lasten ruokalistalla muutakin kuin nakit ja ranskikset ja tenavalle tuotiin vielä piirustustarpeetkin. Ruokailimme tosiaan ulkona, mutta sisällä paikkaa pitää käydä ehdottomasti katsomassa, sillä kyseessä on maailman korkein pubi, jossa huonekorkeus on yli 10 metriä. Nimensä mukaisesti paikka on vanha ruutikellari. Terassilla totesimme, että jos pihalla vielä kasvaisi pari puuta, olo olisi hieman kuin eteläsaksalaisessa bierhallessa. Oikein suositeltava paikka siis.
Mikään ei ole tärkeämpää kuin tämä lause
Terveiset Tartosta, tai nyt jo oikeastaan kotisohvalta, jossa palauttelen jalkojani käveltyäni niillä lähes seitsemän tuntia ympäri helteistä Tarttoa.
Tuntuu, kuin olisin ollut viikon pois Tallinnasta. Eilisen ja tämän päivän aikana tuli jotenkin niin kaikessa rauhassa ("rauha" sisältäen kaksi vaippaikäistä) tarvottua Viron tärkeintä yliopistokaupunkia, että olo on kuin pidemmänkin loman jälkeen. Sää oli aivan huikea, joten kaupunki todella näytti parastaan.
Tykkään Tartosta kerta kerralla enemmän. Nytkin on sellainen olo, että kaupunkiin täytyy päästä takaisin, sillä en edelleenkään ole nähnyt paljon mitään.
Tartossa pisti silmään muutama asia. Ensinnäkin: missä kaikki olivat? Ollaan turistisesongin huipussa, ilma on kuin morsian ja lauantai-iltana Raatihuoneentorilla saa istua terassi-illallisella lähes itsekseen.
Toiseksi: Tartossa oli hauskoja graffiteja. Parhaan niistä laitan seuraavaan postaukseen, kun näköjään en osaa laittaa kerralla enempää kuin neljää kuvaa. Alla kuitenkin pari. Tämän postauksen otsikon teksti oli seinässä suunnilleen pääkirjastoa vastapäätä. Haikara lenteli Toomemäellä.
Kolmanneksi: voiko kesälomalla oleva vanhempi enää muuta vaatia, kun löytää terassin, jossa leikkipaikka lapsille. Kiitin Raatihuoneentorilla sijaitsevan Chocolaterie de Pierren tarjoilijaa tästä oivalluksesta vuolaasti.
Kuvissa myös yksi ovi. Tiedän ainakin pari blogini lukijaa, jotka varmasti tunnistavat, mihin kyseinen ovi vie.
Menkää ihmiset Tarttoon, siellä on hienoa!
Tuntuu, kuin olisin ollut viikon pois Tallinnasta. Eilisen ja tämän päivän aikana tuli jotenkin niin kaikessa rauhassa ("rauha" sisältäen kaksi vaippaikäistä) tarvottua Viron tärkeintä yliopistokaupunkia, että olo on kuin pidemmänkin loman jälkeen. Sää oli aivan huikea, joten kaupunki todella näytti parastaan.
Tykkään Tartosta kerta kerralla enemmän. Nytkin on sellainen olo, että kaupunkiin täytyy päästä takaisin, sillä en edelleenkään ole nähnyt paljon mitään.
Tartossa pisti silmään muutama asia. Ensinnäkin: missä kaikki olivat? Ollaan turistisesongin huipussa, ilma on kuin morsian ja lauantai-iltana Raatihuoneentorilla saa istua terassi-illallisella lähes itsekseen.
Toiseksi: Tartossa oli hauskoja graffiteja. Parhaan niistä laitan seuraavaan postaukseen, kun näköjään en osaa laittaa kerralla enempää kuin neljää kuvaa. Alla kuitenkin pari. Tämän postauksen otsikon teksti oli seinässä suunnilleen pääkirjastoa vastapäätä. Haikara lenteli Toomemäellä.
Kolmanneksi: voiko kesälomalla oleva vanhempi enää muuta vaatia, kun löytää terassin, jossa leikkipaikka lapsille. Kiitin Raatihuoneentorilla sijaitsevan Chocolaterie de Pierren tarjoilijaa tästä oivalluksesta vuolaasti.
Kuvissa myös yksi ovi. Tiedän ainakin pari blogini lukijaa, jotka varmasti tunnistavat, mihin kyseinen ovi vie.
Menkää ihmiset Tarttoon, siellä on hienoa!
torstai 1. heinäkuuta 2010
Ensimmäisiä kertoja
Tänään alkoi Virossa digi-tv-aika. Viime yönä kello viisi aamulla sammutettiin Tallinnan teletornista tuleva analoginen signaali (öh, en tiedä noista tekniikkatermeistä...) ja siirryttiin digitaalisen telkkarinkatseluun.
Lehdet tietävät kertoa, että digibokseja on myyty mahdottomasti, mutta vielä kuulemma on Virossa noin 20 000 taloutta, joilla digivehkeitä ei ole.
****
Tänään tajusin kaupungilla asioidessa ensimmäistä kertaa, että hintalappuihin olivat ilmestyneet eurohinnat. Mikäli muistan oikein, näin pitikin tapahtua heinäkuun alusta lukien.
****
Näkyy pääministeri Kiviniemikin jo käyneen ensimmäisellä vierailulla kollegansa Ansipin luona.
****
J teki eilen elämänsä ensimmäisen puskapissan tuonne omalle takapihallemme.
****
Minä leivoin pannukakun ensimmäistä kertaa pelkästä spelttijauhosta. Olihan ruokaisaa!
Lehdet tietävät kertoa, että digibokseja on myyty mahdottomasti, mutta vielä kuulemma on Virossa noin 20 000 taloutta, joilla digivehkeitä ei ole.
****
Tänään tajusin kaupungilla asioidessa ensimmäistä kertaa, että hintalappuihin olivat ilmestyneet eurohinnat. Mikäli muistan oikein, näin pitikin tapahtua heinäkuun alusta lukien.
****
Näkyy pääministeri Kiviniemikin jo käyneen ensimmäisellä vierailulla kollegansa Ansipin luona.
****
J teki eilen elämänsä ensimmäisen puskapissan tuonne omalle takapihallemme.
****
Minä leivoin pannukakun ensimmäistä kertaa pelkästä spelttijauhosta. Olihan ruokaisaa!
Kotimaisuudesta
"No ne oli jotain virolaisia mansikoita", tuhahtavat suomalaiset alkukesällä torilla, kun saatavana ei ole vielä suomalaisia marjoja. Niin olen tainnut sanoa itsekin monta kertaa. Suomessa olisi kiva suosia suomalaista.
Ulkomaille muuttaessa käsitys kotimaisuudesta muuttuu. Minulle kotimainen mansikka on nyt virolaista mansikkaa. Ja kappas vain, täkäläisissä mansikoissa ei ole mitään vikaa eikä tuhahtelun aihetta. Samat jonsokit ja polkat kasvavat täälläkin ja taatusti yhtä makeina ja pohjolan valoisassa kesäyössä aromia saaneina kuin Suomessakin (taidan muuten toistaa itseäni: etten vain olisi kirjoittanut viime vuonna samasta asiasta? No, menköön.).
Ja kun Suomessa harmistutaan halvoista virolaisista mansikoista, täällä halvemmat marjat tulevat Puolasta. Eilen ostin Nõmmen torilta virolaisia mansikoita 55 kruunulla kilo, kun puolalaisia olisi saanut 25 kruunulla. Mahtaa virolaista viljelijää jurppia, aivan samoin kuin suomalaistakin.
Se, että jokin asia on tehty jossakin tietyssä maassa ei tee ko. asiasta ylivertaisesti parempaa. Kyllä muuallakin osataan. Mutta esimerkiksi näissä ruoka-asioissa haluaisin mieluusti suosia kotimaista - Suomessa suomalaista, Virossa virolaista - ihan vain sen takia, että minusta ruuan kuskaaminen maasta toiseen on täysin järjetöntä, jos tismalleen samaa tavaraa saa lähempääkin. Eilisellä torireissulla heitin iloiset hyvästit espanjalaisille kesäkurpitsoille ja parsakaaleille, kun tiskissä oli jo virolaista satoa.
En toki voi jeesustella täysiverisellä lähiruokaideologialla, kun syön viikottain kilokaupalla mistä lie tulleita banaaneja, kiivejä, mangoja, omenoita yms., enkä todellakaan suunnittele niistä luopuvani. Mutta eilen ainakin hetken minun muuten giganttinen hiilijalanjälkeni oli virolaisen mansikkakilon verran pienempi.
****
Kuvassa, kuten näkyy, ei ole mansikoita, vaan torilta ostettuja salaatinkeriä, jotka ovat uskomattoman suuria. Vieressä oleva maustepurkki on ihan tavallisen kokoinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
