Kuningas lähtee Ranskaan

Tässä välillä tapahtunutta:

- K, 2 vuotta ja 3 kuukautta, on oppinut pyöräilemään tavallisella polkupyörällä (okei, apupyörät sentään on, aivan niin ihmelapsi tenavamme ei sentään ole). Näyttää hullunkuriselta, kun pieni ihminen painaa täysillä isompien lasten perässä.

- Käväisin lyhyesti Helsingissä todetakseni, että onpa se iso. Vanha kaveri kierrätti uudessa Musiikkitalossa, joka oli komea.

- Teimme koko perheen voimin päiväretken Tarttoon, jossa kohtasimme entuudestaan tuntemattoman aarteen: Tarton yliopiston kasvitieteellinen puutarha oli keväisessä harmaudessaankin vallan hurmaava. Sinne pitää ilman muuta mennä kesällä piknik-korin kanssa. Lapset voivat riehua puutarhan leikkipaikalla.

- Olemme syöneet talven jälkeen ekan kerran päivällistä ulkona, kotipihalla. Takit tiukasti päällä, fleeceä takapuolen alla ja lievästi hampaat irvessä. Ei mikään suuri terassinautinto, mutta otetaan keikkuvasta keväästä kaikki irti.

- Sähköpostilaatikossani polttelevat lentoliput Pariisiin. Ikuna aiemmin en ole Ranskassa käynyt. Lukioranskan preppaus alkaa nyt. Je suis tres heureuse! (juujuu, pitäisi olla joku grave tai circonflexe tuolla tresin päällä, mutta en muista kuinka päin se on ja vaikka muistaisin, en löydä sitä näppikseltä)

Viron rautateiden raideleveys

Ahkera blogin lukija Suomesta kyseli, voisinko selvittää, mikä on Viron rautateiden raideleveys. Postausidea ei ollut aivan helpoimmasta päästä, sillä itselläni ei ollut aiheesta juurikaan pohjatietoa.

Mutta mitäpä ei miniä tekisi lukijoiden palvelemiseksi :)

Googlailun ja wikittelyn sekä erilaisten lähteiden vertailun jälkeen voinen antaa suunnilleen oikeaa tietoa.

Ensinnä vertailun vuoksi totean, että Suomessa junat kulkevat 1 524 millimetrin levyisillä raiteilla. Tällainen leveys luokitellaan leveäraiteiseksi. Historian tunneilta monen mieleen onkin varmaan jäänyt, että Suomen raideleveys on Venäjän tsaarinaikaisia peruja.

Minusta on tosin hassua, että kyseinen mitta oli aikanaan napattu Yhdysvaltojen etelävaltioiden raideleveysstandardista. 1 524 mm on tarkalleen viisi jalkaa. Olisin jotenkin olettanut, että tsaari ei Amerikan suuntaan katsele, vaan vetäisi hatusta jonkin juuri häntä ja senhetkistä parranasentoa miellyttävän raideleveyslukeman.

Venäjällä raideleveys on nykyisin 4 millimetriä vähemmän, 1 520 mm, sillä Neuvostoliitossa raideleveys päätettiin 1950-luvulla standardoida SI-järjestelmän mukaisiin tasakymmeniin.

Muutaman millin ero Suomen ja Venäjän raiteiden välillä ei silti ole liikenteelle ongelma, vaan Allegro ja Tolstoi voivat puksutella kompastelematta rajan kummallakin puolella.

Maailman rautatieliikenteessä normaalilevyiseksi rautatieksi sanotaan 1 435 mm:n levyisiä raiteita.

Vaan entäs se Viro?

Virossa on käytössä useampi raidelevys. Junat ajelevat 1 520 ja 1 524 millimetrin sekä hyvin kapeilla 750 millimetrin raiteilla. Leveät raiteet ovat siis "Venäjä-kelpoiset", ja sama leveys on käytössä lähteiden mukaan aika lailla kaikissa entisissä Neuvostoliiton tasavalloissa, myös Latviassa ja Liettuassa.

Tuosta kapeammasta raideleveydestä Virossa en oikein osaa sanoa mitään.

Mainitaan vielä se, että Länsi-Euroopassa on yleisesti käytössä normaalilevyinen rautatie, ja huomasin tietoja etsiessä, että Virossakin on silloin tällöin noussut esille ajatus raideleveyden muuttamisesta. Tässäkin asiassa osa virolaisia varmaan kaipailee länsimaiden joukkoon, mutta taitaa olla niin, että niin kauan kuin naapurimaana on Venäjä, olisi aika järjetöntä ja epäkäytännöllistä vaihtaa leveyttä muuksi.

Jos lukijoiden joukossa on joku rautatieharrastajaguru, niin mahdollisia virheitäni ja vääriä painotuksiani saa kernaasti korjata.

Terveisiä lastenhuoneesta, suora lähetys

Toimelias kaksivuotias ehtii pimeässä huoneessa nukahtamista odotellessa - tai oikeastaan sitä vastustellessaan - tehdä kaikenlaista:

- unisukat pois ja takasin jalkaan noin 5 kertaa

- vaatimus vaihtaa Pikku Myy -sukat villasukkiin ja pörrösukkiin. Vaatimukseen ei suostuttu.

- vaippa pois kerran

- pyjaman housut pois ja päälle lukuisia kertoja

- vesimukin tunkeminen pyjaman housujen sisälle

- potalla käyminen

- unilelujen vaihtaminen noin 5 kertaa

- yritys ottaa unileluksi kovaääninen helistin. Tähänkään tylsä aikuinen ei suostunut.

- keskustelu vauvanuken kanssa: "sä menet vankilaan, koska vauva oli tuhma"

- roikkuminen pää alaspäin kerrossängyn yläsängystä ja huutelu alhaalla jo pitkän aikaa nukkuneelle isoveljelle: "J, mitä teet?!" Ja sitten kysymys: "Äiti, miksi J nukkuu? Äiti, miksi mä koko ajan tipun? Ei voi olla tot-ta!!"

- Kalifornian-ajan muistelu itsekseen höpötellen: "siellä oli kivaa siellä kauan sitten, isällä oli siellä hommia, työhommia, paperia ja kahvilassa ja hotellissa ja ostettiin unisieppari ja, ja, ja..."

Yllä onkin lueteltuna syitä, miksi lasten nukuttaminen on meillä T:n heiniä. Äidin kanssa homma on yhtä sirkusta. Vaikka onhan tässä tavallaan viihdyttäväkin puolensa.

Lisäys listaan

Kiitos Väikiksen edelliseen kirjoitukseeni jättämän kommentin, on pakko heti lisätä mitä hyvää Virosta tulee -listaan eräs tunnettu virolainen.

Haapsalussa syntynyt ja kasvanut Ilon Wikland on Astrid Lindgrenin kirjojen kuvittaja. Wiklandin nimi ei välttämättä sano mitään, mutta Katto-Kassisen, Veljeni Leijonamielen ja Ronja Ryövärintyttären kirjojen kuvitukset ovat monilla täysin selvänä mielessä.

Haapsalun kaupungissa on ollut muutaman vuoden Iloni imedemaa -niminen keskus, jossa on esillä Wiklandin Viron valtiolle lahjoittamia töitä. Ymmärtääkseni keskuksessa on myös lapsille kaikenlaista tehtävää, jonkinlainen teemapuisto on siis kyseessä. Enempää en osaa sanoa, sillä en ole paikassa vielä käynyt, eikä imedemaan nettisivu minusta kovin selkeästi kerro, mitä paikan päällä voi puuhata. Onko joku käynyt?

Kun joskus pari vuotta sitten tajusin tämän Wikland-Lindgren-yhteistyön, minulla meni Lindrenin kirjojen kuvituksen katselu aivan uusiksi. Olin aina ajatellut, että kuvituksen taustalla ovat ruotsalaiset maisemat, mutta Wikland itse on kertonut, että hänen töihinsä ovat vahvasti vaikuttaneet Haapsalussa vietetyt lapsuuden päivät. Somat puutalot ja mansikkapellot eivät olekaan idyllistä Ruotsia, vaan kesäistä Länsi-Viroa.

Ja jos Wiklandin kuvissa näkyy huippuhieno rautatieasema, se on tietenkin Haapsalun käsittämättömän komea ja mielikuvitusta ruokkiva tsaarinaikainen asema.

Mitä hyvää Virosta tulee?

Sain pysäköintimaksun maksamiskäytäntöjä käsitelleeseen postaukseeni kommentin, jossa ihmeteltiin, mitä muuta hyvää Virosta tulee. Lupasin vastakommentissani tehdä listan niistä asioista, jotka ovat minun mielestäni Virossa hyviä ja huonoja.

Aloitetaan hyvistä. Ja nyt tosiaan koetan vastata kysymykseen "mitä Virosta tulee", eli koetan nimetä asioita ja henkilöitä, joista voi iloita ja hyötyä, vaikkei Virossa olisikaan.

- Skype. Nykyisin Microsoftin omistuksessa olevan firman keksintö on laittanut puhelimella soittamisen kulttuuria uusiksi. Ilmaiset nettipuhelut ja videopuhelut ovat ainakin meidän ulkosuomalaiselle perheellemme täysin välttämättömiä. Ja todella - Skype on virolainen keksintö. Putiikin suurin konttori on edelleen Tallinnan Mustamäellä. Virolaiset itse viittaavat usein Skypeen "Viron Nokiana" ja pohtivat, mikä on Viron seuraava Skype.

- Arvo Pärtin musiikki. Pärt on kiistatta yksi tämän hetken tunnetuimpia virolaisia maailmassa. Sitä vain ei meinaa aina huomata, sillä Pärt itse pidättäytyy kaikesta julkisuudesta. Musiikki puhuu puolestaan.

- Hauska kieli. Suomen puhujia ei maailmassa kovin paljon ole. Viron puhujia on vielä vähemmän. Silti viroksi voi saada korkeakoulutuksen, viroksi julkaistaan kirjoja ja lehtiä ja se on tämän kansan virallinen kieli. Kahden pienen sukukielen puhujat voivat kannustaa toisiaan englannin jyrätessä joka suunnasta.

- Kaia Kanepi. Viron tenniksen ykkönen on tällä hetkellä yksi Pohjoismaiden kovimmista urheilijoista. ATP-listan sijoitus 34 ei tule amatöörien puuhastelulla. Ja tuolla parin korttelin päässä kodistamme Kaia välillä palloa iskee. Kilpa-autoilua seuraavat jännittävät, pääseekö Kevin Korjus tulevaisuudessa formuloiden rattiin. Japanissa virolainen Kaido Höövelsön eli sumopainija Baruto alkaa olla jo puolijumalan asemassa.

- Asenne. Viro oli osa Neuvostoliittoa, mutta pääsi siitä suosta jaloilleen paremmin kuin moni muu entinen neuvostotasavalta. Nyky-Virossa on totisesti paljon parannettavaa ja esimerkiksi varallisuuserot ja maaseudun tyhjentyminen ovat täällä vakavia ongelmia. Mutta siltikin - en ole tavannut ketään, joka sanoisi, että "ennen kaikki oli paremmin".

- Kalevin valkosuklaa-mustikkarouhesuklaa. Pitääkö tätä selittää?

- Sakun alkoholiton olut. Raskausaikoinani testasin jokseenkin kaikki Suomen ja Viron markkinoilla olevat alkoholittomat oluet. Sakun holiton on ylivoimainen voittaja. (Sitä en kyllä ymmärrä, miksi raskaana ollessa hinkusin olutta, kun en sitä normaalisti juo koskaan.)

- Ja lopun öhö-öhö-huumorina: hyvää on sekin, että Virosta tulee Suomeen monta laiva- ja lentoyhteyttä päivässä.

Minä sain kasaan tällaisen listan. On tietysti helppo sanoa, että lista ei ole järin pitkä. Ei ole ei. Mutta kuinka monta maailmaa mullistavaa keksintöä tai nobelistia 1,3-miljoonainen kansa pystyy tarjoamaan?

Kunhan pääsen käymään juuri avatussa Teletornissa, voin kertoa, ketkä ihmiset ja mitkä asiat sinne pystytettyyn Eesti tippude tipud (Viron huippujen huiput) -näyttelyyn on listattu. Hauska katsoa, onko yhtään samaa asiaa kuin tässä listassa.

Todistusaineisto

"Äiti, mä söin voita!"

No niinpä näkyy.

Sananen Viron väestölaskennasta

Lupasin taannoin kirjoittaa siitä, miten meidän perheemme on osallistunut Viron väestölaskentaan.

Laskenta päättyi maaliskuun lopussa. Alkuvuodesta oli vaihe, jolloin ihmiset saattoivat netin ja sähköisen henkilötunnistuksen kautta käydä itse antamassa väestölaskentaan tarvittavat tiedot.

Meiltä tämä jäi paluumuuttohässäköissä tekemättä, joten jäimme odottelemaan ovelle tulevaa väestölaskijaa.

Pari viikkoa sitten ovellamme kolkutteli väestölaskija, jonka toki päästimme sisään. Kaikki eivät ole päästäneet. On ollut hieman hämmentävää lukea ja kuulla tarinoita siitä, kuinka joissakin kodeissa näitä Viron tilastokeskuksen värväämiä työntekijöitä ei päästetä tekemään työtään. Syitä siihen en tiedä. Ehkä joillakuilla vain on pelkona se, että kyseessä on valtion salaliittoteoria, jolla henkilötietomme myydään parhaiten tarjoaville. No, sieltähän ne netistä jo voisi onkia muutenkin.

Meillä kävi oikein ystävällinen nuori nainen, joka vuorotellen haastatteli sekä T:n että minut ja näpytteli saamansa tiedot kannettavaan tietokoneeseen. Koko hommaan meni puolisen tuntia.

Meiltä kysyttiin mm. kansallisuutta, vanhempiemme kansallisuutta ja heidän äidinkieltään, syntymämaatamme, osaamiamme kieliä, koulutustamme ja sitä, onko meillä jotakin elämäämme hankaloittavaa sairautta (tämä kysymys oli minusta yllättävä). Samat tiedot kyseltiin tietysti myös J:n ja K:n suhteen.

Me emme ehtineet väestölaskijalle edes kahveja tarjota, kun hän jo kiisi eteenpäin. Lehdistä olen lukenut, että erityisesti maaseudulla väestölaskijan käynti on ollut monille yksineläville vanhuksille juhlahetki. Väestölaskija eli rahvaloendaja on saanut mummojen ja vaarien keittiönpöytien ääressä kuulla huolellisesti kerrottuja elämäntarinoita.

Väestölaskennan nettisivujen mukaan ensimmäisiä yhteenvetoja laskennasta on luvassa jo toukokuussa, mutta tuleviin vuosiin asti pitää odotella tilastonikkareiden tekemiä syvempiä yhteenvetoja Viron maaperällä asuvasta väestöstä.

Sitku-talossa tapahtuu

Marraskuussa 2009 kirjoitin ihanasta, mutta kovasti ränsistyneestä puutalosta Tallinnan Kadriorgin kaupunginosassa.

Jokin aika sitten sain postauksen kommentteihin tiedon, että taloa ollaan remontoimassa. Jee! Kunpa kunnostajana nyt olisi joku, joka tietää, mitä tekee eikä pykäisi talon kylkeen mitään avaruusajan lasikuutiota.

Kun taivaasta yhtäkkiä tipahtaa käsiini määrätön läjä rahaa, ostan talon itselleni :) Ilmoittelen sitten, kun pääsette puutarhajuhliin.

Tällä viikolla kirjakaupassa sattui silmääni kuvassa oleva opus, josta sain hieman lisävalaisua siihen, millainen talon historia on.

Talo on rakennettu todennäköisesti vuonna 1887. Tontin ensimmäinen omistaja oli leipomoyrittäjä Georg Stude, jonka perheen omistuksessa rakennus oli vuoteen 1940 asti. Taloa oli ensimmäisen kerran laajennettu 1902 ja vielä uudestaan vuonna 1923.

Näin siis kertoi Jalutaja teejuht (Kävelijän opas) -kirjasarjan osa Kadriorg, joka kädessä pitäisi joskus lähteä ko. kaupunginosan katuja tallailemaan.

Sitku-taloni ihailemisen lisäksi kävisin tunnelmoimassa mm. Koidula-kadulla, jossa sijaitsee talo, jossa on aikoinaan ollut aatelisnaisten turvakoti (Adelige Marienstift). Rakennuksessa asui leskeksi jääneitä aatelisnaisia, mutta se oli myös koti ja kasvatuspaikka orvoille ja/tai vähävaraisille aatelisneidoille, jotka eivät pystyneet palkkaamaan itselleen kotiopettajaa. Turvakodissa he saivat opetella aatelisnaiselle tarpeellisia taitoja.

Tällaisia ja monia muita kiinnostavia tarinoita löytyy Kadriorg-kirjasta. Jalutaja teejuht -sarjasta voi lukea lisätietoa kustantajan nettisivuilta.

Estonialle iso käsi

Kävelin hetki sitten Estonia-teatterin ohi, jonka nurkalla minua ilahdutti tämä näky:

Henkilökunnan parkkipaikalle vievän tien sulkee näin nokkelasti keksitty portti. Kapun käsi nousee, kun parkkipaikalle tulija laittaa kulkulupansa koneeseen. Tykkään!

Pysäköinnistä maksaminen - näin se kuuluu tehdä

Virolaiset ovat teknisessä nokkeluudessaan välillä niin käteviä, ettei meinaa uskoa.

Tallinnassa pysäköinnistä maksaminen tapahtuu lähes pelkästään kännykällä. Kun kaupungissa ajaa pysäköintialueelle, on siellä vastassa kyltti, jossa lukee, mikä pysäköintialueen numero on. Autoilija soittaa kyltissä mainittuun puhelinnumeroon ja näpyttelee aluekoodin sekä auton rekisterinumeron. Parkkimaksu veloitetaan puhelinlaskussa.

Joskus taas voi olla tilanne, että parkkipaikka löytyy tienvarresta, eikä lähistöllä ole kylttiä, josta selviäisi, minkä hintainen parkkialue on.

Silloin (ja toki myös ensin mainitussa tapauksessa, isommalle parkkialueelle pysäköidessä) älypuhelimen käyttäjä voi ottaa käyttöön Pargi-sovelluksen. Se on systeemi, josta en keksi enää parantamisen varaa.

Kun auton saa parkkiruutuun, avataan puhelimesta Pargi, jolloin sovelluksen paikannusohjelma etsii puolestani, millä parkkialueella olen (alue voi olla esim. vanhakaupunki, muu keskusta, laitakaupunki - hinnat ovat erilaiset alueen mukaan).

Kun Pargi on muutamassa sekunnissa alueen löytänyt, sovellus kirjoittaa puolestani valmiin tekstiviestin pysäköintitietoineen, minkä minä napinpainalluksella lähetän. Näin alkaa pysäköintiaikani.

Kun palaan takaisin autolleni, avaan Pargin uudestaan ja painan pysäköintiajan lopettavaa nappia. Tässäkin tapauksessa pysäköintimaksu veloitetaan puhelinlaskussani.

Pargin ansiosta ei koskaan tarvitse huolia, onko mukana pikkurahaa pysäköintiä varten eikä tarvitse miettiä, pitäisikö vaikkapa kesken kyläilyn käydä työntämässä lisää rahaa automaattiin.

Maailmassa on toki isompiakin ongelmia kuin se, miten näppärästi yksityisautoilija saa parkkimaksunsa maksettua. Mutta jos kerran propellipäät jatkuvasti kaikkea uutta keksivät, niin onpa verratonta, että joku kehittelee näinkin näppäriä arjen apulaisia.

Ja kyllä, pysäköinnin voi edelleen maksaa ostamalla lipun tavallisesta kolikoilla toimivasta automaatista.

Wuhuu, minulle puhuttiin ja hymyiltiin kaupassa!

Olemme Suomessa, muutaman sadan kilometrin päässä Helsingistä.

Eilen kävin T:n kanssa paikallisessa K-Supermarketissa ja tökin puolisoani: huomasitko, myyjät tervehtivät ja hymyilevät!

Kun kysyin myyjältä, mistä voisin löytää hunajaa, hän jätti saman tien muut asiansa kesken ja lähti ohjaamaan minua oikeaa hyllyä kohti, esitteli hunajavalikoiman ja kertoi, että paikkakunnalla tehtyä hunajaa ei ole enää saatavilla, mutta että toista suomalaista merkkiä oli tullut tilalle. Kaikki tapahtui luonnikkaasti ja ilman tunnetta, että asiakas on rasittava, kun tulee häiritsemään myyjän kallisarvoista työaikaa.

Tämähän on melkein kuin Kaliforniassa!

Pakko on myös todeta, että pienenkin paikkakunnan marketin siisteys, selkeys ja ruokavalikoima on komea. Ja miten täällä voi keskellä talvea saada niin komeita salaatteja, kun Tallinnan Prisman hyllyssä salaatit ovat laatua "kaksi lehteä ristissä"?

Karkkihyllyn edessä pidin hiljaisen hartaushetken. Sitten lujitin luontoni ja tein vain pakollisen Suomen-ostoksen, eli ostin purkkikaupalla xylitol-pastilleja (niitä tosiaan ei saa Virosta, vaikka xylitol-purkkaa saa).

Rukiista lettuleipää

Tortilloita on hauska syödä ja rullailla. Meillä tenavatkin tykkäävät "lettuleivistä" ja pyörittelevät omia käärylöitään.

Useimmiten olemme syöneet ulkomaisia täysjyvä-tortillalettuja, mutta Amerikan-olomme aikana oli virolaiskauppoihin ilmestynyt niille vankka, virolainen kilpailija.

Kodumaine õhuke rukkileib on valtavan kokoinen ohut, taipuisa ruislätty. Valtavalla tarkoitan oikeasti todella huomattavan kokoista pyöreää leipää: lätty peittää iltapäivälehden aukeaman (ok, en ole kokeillut, mutta niin se varmasti tekee). Siitä voi sitten repiä itselleen sopivia paloja.

Me olemme täyttäneet ruislättyä esimerkiksi savusiialla. Toimii. Olen myös tuumannut, että lätystä saisi aika helposti pientä suolaista tarjottavaa. Levittelisi vain ruisräiskäleen päälle vaikkapa majoneesia, juustoa ja haluamiaan täytteitä, käärisi rullaksi ja leikkaisi tästä suolaisesta kääretortusta siivuja.

En nyt kuollaksenikaan muista, minkä leipomon tuote tuo on, eikä tuosta surkeasta epätarkasta kännykkäräpsystäkään saa selvää. Mutta jos ken Virossa tuollaista haikailee, niin perusmarketin ruisleipähyllystä voi tätä leipää etsiä.

Täällä ollaan

Tässä on varmaan vierähtänyt blogin historian pisin kirjoittamistauko. Elossa ollaan ja kaikki hyvin. On vain taas kaikenlaista uutta miettimistä tuolla internetin ulkopuolisessa elämässä, että on jäänyt tämä harraste vähemmälle.

Lähiaikoina lupaan blogata mm.

- Viron väestölaskennasta ja siitä, miten me siihen osallistuimme

- hauskoista virolaisista ruistortilloista, jotka ovat keittiömme uusi suosikki

- siitä, miten tekniikka helpottaa pysäköinnin maksamista ja bussilipun ostoa

- tuntoja Suomessa käymisestä pitkän tauon jälkeen

- iltapuvuista - kevät tuo mukanaan pukujuhlia ja mietin, hankkiako jonkun virolaisen tekijän mekko. Tämä on siis niiiiin tärkeää ja voisin pohtia asiaa yhdessä arvon lukijoitten kanssa.

Tallinnassa on aamulla valoisaa jo puoli seitsemältä, lastenhuoneeseen pitää saada pimennysverhot ja minä odotan, että pääsen haravoimaan takapihaa. Tänään oli ekaa kertaa tennarit jalassa - se on kevät ny!

Opelle lisää liksaa

Huomenna torstaina on kaupungilla mielenkiintoista. Opettajat ja lastentarhanopettajat ovat lakossa lähes kaikissa kouluissa ja julkinen liikenne on melkein kokonaan seisahtunut tukilakkona opettajille.

Kyseessä on opetusalan henkilöstön mielenilmaus, jolla he pyrkivät saamaan palkkojaan paremmiksi. Opettajien ammattijärjestön EHL:n toive on, että opettajien minimipalkka nousisi 729 euroon.

Opettajien lakko kestää kolme päivää. Se alkoi tänään suurella mielenosoituksella Tallinnan Vapauden aukiolla.

Lakkoa on kuvailtu Viron itsenäisyyden ajan suurimmaksi ja se onkin täyttänyt kaikki tiedotusvälineet jo monta päivää.

Suurin osa kansasta tuntuu kyllä kannattavan opettajien palkankorotusta, mutta kyllähän lakkoilu muutaman päivän ajan ongelmia aiheuttaa. Jos lapsia ei voi viedä kouluun tai päiväkotiin, täytyy vanhempien kenties jäädä töistä pois lapsia hoitamaan, jos muuta hoitoratkaisua ei löydy. Ja millä kulkevat töihin tai vaikkapa lääkäriin ne ihmiset, joilla ei ole oma autoa? Tallinnassa sentään aivan kaikki bussilinjat eivät pysähdy, sillä yhdeksän linjaa jää vielä ajelemaan. Keskiviikkoiltana tuli lisäksi ilmoitus, että myöskään rautatieliikenne ei seisahdu, vaan junat liikkuvat.

Mutta se on ihan varma, että huomenna on kaupungilla paljon kiroilevia ihmisiä, paljon henkilöautoja ja paljon mukavista vapaapäivistä iloitsevia lapsia ja nuoria.

Pienen ihmisen ikäkriisi

Meillä vietetään tänään 4-vuotissyntymäpäiviä. Hiljaisuudessa.

Jo muutaman kuukauden ajan J on ilmoittanut synttäreistä puhuttaessa, että hän ei halua tulla neljävuotiaaksi. Hän haluaa olla vain kolme.

Viimeksi eilen kyselimme, haluaisiko poika, että pitäisimme pienet synttärijuhlat. Vastaus oli ehdoton ei. Hän ei tahdo syntymäpäiviä eikä olla neljävuotias.

Tämä päivä on hieman onnistunut lepyttämään mielialaa. Me vanhemmat olimme kuitenkin hankkineet pojalle pari lahjaa, joista on riittänyt päiväksi iloa.

Lopulta reipas alakouluikäinen naapurintyttömme pihaleikeissä vakuutti J:n, että synttärit on tosi kiva juttu, kun saa lahjoja, herkkuja ja ennen kaikkea - saa olla saman ikäinen kuin naapuruston muut neljävuotiaat. Näille puheille J jo nyökytteli ja nauroi. Lapsi osaa puhua lapselle.

Illalla tulevat naapurit syömään kakkua, mutta synttäreistä emme puhu mitään. Onnistuvat ne juhlapäivät näinkin.