Pariisi, osa 6, Riemukaari ja Ooppera

Riemukaari on iso ja mahtipontinen, kuinkas muuten. Sen päälle voisi kiivetä maisemia katselemaan, mutta jonot olivat taas sellaiset, että annoimme olla.

 

 

Riemukaaren alla on tuntemattoman sotilaan hauta, jossa palaa ikuinen tuli. 

 

Riemukaarelta hyppäsimme metroon ja lähdimme vilkaisemaan, miltä näyttää Pariisin ooppera. No, isolta ja mahtipontiselta.

Oopperan nettisivuille mennessä kohtaa iloisen yllätyksen - sopraano Soile Isokosken kasvot. 

 

Oopperan kaupassa myytiin turkasen hienoja paperilamppuja. Muutaman sadan euron kappalehinta esti kauppojen syntymisen. 

Tämä lienee oopperan sisääntuloaula. Sinne sai kaupan puolelta kurkistaa. 

Ja vielä lisää kauniita lamppuja. 

Pariisi, osa 5, Grand Palais ja Champs-Élysées

Pariisin suurten museoiden jonot osoittautuivat mahdottomiksi, mutta Grand Palais'n äärellä seisahduimme. Hetkinen, tuolla on joku näyttely? Mitämitä, sinne ei ole jonoa? Siispä lippukassalle. 

Visiitti vuoden 1900 maailmannäyttelyyn valmistuneeseen näyttelyrakennukseen olikin yksi reissun parhaista kokemuksista. Kun ei yhtään tiedä, mitä odottaa, voi yllättyä iloisesti. 

Grand Palais'ssa on samaan aikaan useita näyttelyitä. Me satuimme valitsemaan oven, joka vei meidät Daniel Burenin väripallo-installaation äärelle. Oikeasti koko hallin peittävän teoksen nimi oli "Excentrique(s) - Travail In Situ".

Väripallot olivat hauskat, mutta erityisen täpinässä olin palatsista itsestään. Vitsi, mikä katto! Ja kaikki art nouveau -kiemurat, siistiä! 

Grand Palais'n kohdalla päivän kävelysavotan toinen pää, Riemukaari, alkoi jo häämöttää. 

Pariisilaisesta liikenteestä täytyy sanoa, että se on aivan sellaista kuin elokuvissa ja tv-sarjoissa. Autoja on risteyksissä sikin sokin, torvet soivat, kädet heiluvat ja jalankulkijoista ketkään muut kuin turistit eivät noudata punaista valoa. 

Todistin eräänä toisena päivänä tapausta, jossa kaksi autoilijaa oli ajanut ilmeisesti melko pienen peltikolarin. 

Miehet olivat nousseet autoistaan keskellä risteystä ja nenät vastatusten kovalla äänellä ja hyvin kiivaasti ranskalaisittain elehtien selvittivät asiaa. 

Katselin heitä tovin, mutta en kehdannut kuvata. Minua nauratti armottomasti, sillä näkymä oli täydellisen kliseisen ranskalaismainen. 

 

Pariisi, osa 4, Louvre ja sekalaisesti keskustaa

Pariisissa olisi tietysti pari jotain pikkumuseota, Louvre, Pompidou, Orsay ja mitä näitä nyt on. 

Tällä matkalla en edes kuvitellut lähteväni tarpomaan läpi esimerkiksi Louvrea, joka on pienen kaupungin kokoinen. Sitäpaitsi jonot maailman kuuluisimpiin museoihin ovat sellaiset, että niihin lähteminen vaatii vankan asennoitumisen, mihin en nyt ryhtynyt. 

Mutta voihan museoita ihmetellä ulkoa päin. Pompidou-keskus putkineen toi ihmeellisesti mieleen lukion ranskan tunnit, jolloin oppikirjoista katselin tämän näyttelykolossin kuvia. 

 

En tiedä, kuinka monessa maailman kaupungissa on perinne, että pariskunnat tulevat jollekin kaupungin sillalle, kiinnittävät sillankaiteeseen munalukon ja nakkaavat avaimen jokeen ikuisen rakkauden merkiksi. Ah niin romanttisessa Pariisissa lukkojen kiinnittämisestä luonnollisesti harrastetaan. Tätä kirjoittaessa olen jo onnistunut unohtamaan lukoilla vuoratun sillan nimen. 

Mutta missä on Abloyn myyntipiste silloin kun sille olisi ilmeinen paikka, kysyn vain?! 

Louvren pihalla tuli myös "olen nähnyt tämän oppikirjan kannessa" -tunne. Siinä ne lasipyramidit nyt olivat. Samoin paikalla oli kymmeniä pohjoisafrikkalaistaustaisia rihkamanmyyjiä, jotka syöksähtelivät turistibusseja kohti. 

Tässä yksi Louvren siipi nähtynä vähän kauempaa puistosta. 

Päivän kävelyurakan aikana onnistuimme törmäämään kahdesti iloiseen pyöräilymielenosoitukseen. Valtavan pitkä letka fillaroijia polki hymy huulillaan ja huusi iskulauseenaan minun ymmärtääkseni "Paris à vélo!" eli suunnilleen "Pyöräillään Pariisissa!" 

Kuvan värikkäisiin pötkylöihin en ollut törmännyt koskaan aiemmin. Ne ovat velomobiileja.

Tässä suttuisessa kuvassa näkyy vauhdikas seurue, jota arvelen jonkilaiseksi polttariporukaksi. Pitkä autokolonna nuoria miehiä ajeli varsin näyttävästi pitkin Champs-Élysées-katua. 

Metro toimii Pariisissa kuin unelma. Pisin aika, mitä metroa asemalla odotimme, oli kolme minuuttia. 

Pariisi, osa 3, Notre Dame ja Eiffelin torni

En ollut aiemmin käynyt Pariisissa, joten kolmen yön matkalla ei ollut kovin kunnianhimoisia tavoitteita. Lähinnä halusin nähdä "ne pakolliset" ja saada jonkinlaisen kuvan kaupungista kokonaisuutena. Siinä kyllä onnistuttiin. 

Yksi Pariisin pakollisista kohteista on Notre Damen katedraali. Pariisia halkovan Seine-joen Cité-saarella sijaitseva pyhättö on valmistunut vuonna 1325. Siinä on historiaa kerrakseen. 

Katedraalin seinät ovat tietysti täynnä ränninä ja pahojen henkien pelottimina toimivia gargoyleja (mikä se muuten on suomeksi?) 

128 metriä pitkä katedraali on paljon hienompi sivusta ja takaa kuin suoraan edestä. 

Komeaa ikkunaa on, sano. 

Notre Damen sisälle luikerteleva turistien jono veti sen verran vilkkaasti, että kannatti lähteä sisälle kurkistamaan. Kirkko näytti minusta sisältä paljon suuremmalta kuin ulkoa. Messu oli käynnissä. Mahtaa olla todella harrasta, kun miljoona turistia ramppaa, rapistelee ja suhisee kirkkosalin reunoilla. 

Kynttilän sai halutessaan sytyttää. Kirkon sisällä oli myös kolikoilla toimiva automaatti, jolla sai lyödä itselleen muistorahan katedraalissa käynnistä. Jotenkin rihkama-automaatti 700 vuotta vanhassa kirkossa tuntui hieman mauttomalta. Vaan minä en olekaan paavin kirkon tulisieluisin fani. 

Mutta hallelujaa, synneistä pois! Jos jokin on pakko Pariisissa nähdä, niin tietysti Eiffel-torni. Eikä sitä oikein voi olla näkemättä, sillä vuoden 1900 maailmannäyttelyyn valmistunut 324-metrinen tötterö näkyy melkein joka paikkaan Pariisissa. 

Tornin on tietysti nähnyt lukuisia kertoja televisiossa, lehdissä ja vaikka missä. Siksi hieman pelottikin, tulisiko tosielämän kohtaamisesta tornin kanssa lattea lässähdys. Vaan eipä tullut! Torni oli minusta paljon elegantimpi ja sirompi kuin kuvittelin, kaunis suorastaan. Tosi hienoa sitä oli katsella ja fiilistellä. 

Tutustuimme Eiffeliin lauantai-iltana, jolloin tornin edustan puistossa näytti olevan todella leppoisa ja hyvä meininki. Kansaa kertyi paikalle koko ajan lisää patonkeineen, juustoineen ja viinipulloineen. Oli kaveriporukoita ja perheitä. Ei pöhkömpi piknik-paikka, sanoisin. 

 

Illan saapuessa Eiffel-torniin syttyivät erilaiset valot eikä näkymä muuttunut päivänvalosta yhtään huonommaksi. 

 

Pariisi, osa 2, Montmartren hautausmaa

Matkailuperiaatteeni on se, että vieraassa maassa tai vieraalla paikkakunnalla pitää käydä ruokakaupassa, torilla ja hautausmaalla. Kaksi ensimmäistä onnistuu yleensä vaivatta, mutta hautausmaiden suhteen täytyy tunnustaa, että en ole niitä lomamatkoilla kovin ahkerasti kolunnut. 

Pariisin matkallamme majapaikkamme oli boheemissa taiteilijakaupunginosassa Montmartressa, ja parin korttelin päässä piskuisesta kahden tähden hotellistamme oli Montmartren hautausmaa. Heti kun olimme saaneet tavaramme hotelliin, otimme suunnaksi kalmiston. 

Enpä muista ennen nähneeni viimeistä leposijaa, jonka yläpuolella kulkisi tie. Montmartressa näin oli. Vähän hassulta se tuntui. 

Mutta vaikka tie kulki läheltä, oli suurella hautuumaalla silti hyvin rauhaisaa. Ja kovin erilaista kuin suomalaisella tai virolaisella hautausmaalla. 

Hautakivi voi olla tällainen... 

...tai tällainen, näyttävien kuvien kera. Hauta kuuluu Montmartressa syntyneelle Jean-Daniel Cadinot'lle, joka hautakivensä perusteella vaikutti olleen jonkin sortin julkkis tai elokuvatähti. Kun nimen laittoi Wikipediaan, selvisi, että vuonna 2008 kuollut Cadinot oli hyvin tunnettu ja tunnustettu gay- ja pornofilmien ohjaaja ja tuottaja. Krhmh, nyt tiedämme tämänkin. 

Ensimmäisenä matkapäivänämme Pariisissa oli kuuma. Hautausmaan viileä varjoisuus tuntui oikein mukavalta. 

Hautakivikulttuuri on hyvin erilainen Pohjoismaihin verrattuna. Hautojen päällä näkyi olevan paljon erilaisia muistokiviä, -laattoja ja -koristeita, joita olivat sinne jättäneet vainajan omaisten lisäksi ystävät. 

Yliannostus Pariisia luvassa

Tulevan viikon aikana blogissa on noin tsiljoona postausta Pariisista. Jos aihe ei kiinnosta, kannattaa pysytellä poissa.

Inspiraationa sarjamaiseen matkapostailuun tuli Suomalaisena Virossa -blogista, jossa on lähiaikoina oltu Sisiliassa. Oi katsokaa mitä kuvia! Sisilian-matkaa suunnittelevalle postauksissa on taatusti tuhat hyvää vinkkiä.

Pariisi, osa 1

Taisin jokin aika sitten retostella, että minulla oli tiedossa matka Galliaan. 

Parisiumissa on nyt käyty, ja lähiaikoina luvassa varmaankin useampi kuvapostaus Seinen varsilta. 

Pariisi oli suuri, täynnä turisteja, kallis ja hyvin vaikuttava. 

 

 

 

 

 

Ulkosuomalaisen Suvivirsi

Pakko pistää jakoon täälläkin YouTubeen tänään tullut flashmob, jossa poikakuoro Pirkanpojat laulaa tamperelaisessa Prismassa Suvivirren. En tiedä, kuinka jumalatonta touhua on tuoda virsiä kulutuksen alttarille, mutta ehkä hyvä meininki ei ole syntiä.

Oivallisen hyväntuulinen pläjäys meille muistuttaapi myös siitä, että kesä alkaa, vaikka koulunpäätöstunnelmissa ei ollakaan.

Linnun lauluja ja puiden huminoita kaikille suomalaisille ja ulkosuomalaisille lukijoille ympäri maailman!

Hyvää ja halpaa borssia

Jos haluaa, Tallinnan keskustassa voi syödä lounaita, joista saa maksaa suomalaisia hintoja. Lounassalaatti kympillä, lihaa sisältävä lounas 12 eurolla.

Mutta voi myös valita toisin. Kun katselee kivijalkoihin ja kellareihin, voi löytää oivia arkisia ravintoloita, joissa saa maittavaa perusruokaa pikkurahalla.

Pai kohvik on mainio arkilounaspaikka Tallinnan ydinkeskustassa muutaman kymmenen metrin päässä Viru Keskuksen pääsisäänkäynnistä. Tänään nautin lounaaksi valtavan lautasellisen hyvää borssikeittoa, lasin piimää ja kelpo palan rahkapiirakkaa hintaan 2,80 euroa. Seljankan hinta olisi ollut 1,60 euroa. Lihaisampi lounasvaihtoehto olisi ollut peräti 4 euroa.

Pai kohvik sijaitsee kellarissa, joten se jää helposti ohikulkijalta huomaamatta. Sijaintinsa takia paikka ei ole erityisen viihtyisä, mutta jos ei vaadi ruokailuhetkeltään isoikkunaista trendikkyyttä ja valkoisia tuoleja, on Pai erinomainen valinta.

Edellisten suomalaisvieraidemme kanssa kävimme kahvilla Nõmmen torilla, jossa kaikki neljä aikuista ja neljä lasta saivat jokainen juoman ja leivoksen tai pikkuleivän yhteensä hieman yli kuudella eurolla. Se tuntui jo melkein vitsiltä.

Viroon matkaaville muistutan vielä, että viron kielen sana kohvik ei suinkaan tarkoita pelkkää kahvilaa, vaan lähes aina kohvikissa on myös ruokaravintola. Sen takia tukevampaa ruokaa etsivän ei tarvitse ohittaa kohvik-kylttejä pelkkinä leivospaikkoina.

Laima ja muut (meille) tuntemattomat suuruudet

Kuvan näyttävä daami on latvialainen laulaja ja näyttelijä Laima Vaikule. Hän on luultavasti suurempi tähti kuin kukaan suomalainen artisti ikinä, mutta me suomalaiset emme hänestä tiedä mitään.

Vaikule on ajankohtainen Virossa juuri nyt, sillä viime viikonloppuna hän piti Tallinnassa konsertin. Edellisestä Vaikuleen Viron-keikasta oli jo yli kymmenen vuotta.

Postimees-lehden Arter-liitteessä oli hänestä lauantaina iso juttu. Olen törmännyt Vaikuleeseen (kyllä, minuakin tuon nimen taivuttelu naurattaa) Viron-vuosien aikana joissakin mainoksissa, kaupan levyhyllyjen äärellä ja nyt konsertin alla suurissa mainoslakanoissa kaupungilla, mutta vasta lehtijuttu sai tajuamaan, millaisesta megatähdestä on kyse.

Vaikuleen tähteys alkoi Neuvostoliiton aikana, ja siinäpä se niksi piileekin. Virossa asuessa olen oppinut, että neuvostoaikana sekä täällä että muissa Baltian maissa oli muutamia superstaroja, jotka tunnettiin koko Neuvostoliiton alueella. Ja sehän ei ollut vallan pieni alue se. Koska nämä tähdet ovat aikanaan oppineet venäjän kieltä, he myös pystyvät edelleen sujuvasti tekemään työtään koko entisen neuvostojen liiton alueella. Ei pöhkömpää. Nyky-Venäjä on aika paljon suurempi markkina-alue kuin pelkät Baltian maat.

Laima Vaikule on siis latvialainen, mutta virolaistähdistä yksi laajimmin tunnetuista on suikerotukkainen laulajatar Anne Veski. Minä olen siinä käsityksessä, että jos Vaikule on moni-ilmeinen, dramaattinen ja kohahduttava artisti, on Anne Veski hieman arkisempi. Vaikule on Paula Koivuniemi, Veski Lea Laven. Arkinen tai ei, Veski tuntuu olevan pinnalla koko ajan, ja on ollut sitä vuosikymmeniä.

Ja sitten on tietysti Alla Pugatsova. Hän on niin iso julkimo, että maine on kiirinyt rajan yli myös Suomeen. Hänestä on suomenkielinen Wiki-artikkelikin. Pugatsovaa katsotaan Virossa mielestäni vähän etäältä ja ehkä hieman huvittuneesti. Pugatsova on venäläinen ja supersuosittu siellä, joten häntä on helppo tarkkailla kauempaa. Silti hän on Virossakin niin tunnettu, että juorulehdet jaksavat seurailla, kuinka nuori poikaystävä 63-vuotiaalla isotukkaisella legendalla tällä kertaa on kainalossaan.

Todetaan nyt vielä, että nämä artistit ovat ymmärtääkseni tunnetuimpia hieman vanhempien musiikinkuluttajien keskuudessa. Nuoremmat diggailevat muusta. Muistinko jo mainita tässä postauksessa, iik, Tanelin?

Seuraavaksi pitäisi tutustua miesartisteihin. Mainoksissa kaupungin raitilla näen mietteliään sumusilmäisesti katsojaa tarkkailevia boriksia ja mihayleja, mutta heistä en tiedä mitään, hihittelen vain mainoksien valkoisille pianoille ja isoille kauluksille.

(Laima Vaikulen kuva on täältä. Anne Veskin kuva täältä. Alla Pugatsova ripottelee päälleen konfetteja täällä.)

Blogin kommentoinnista

Olen saanut useammankin yhteydenoton kautta tietää, että tämän blogin kommentoinnissa olevat sanatunnisteet (siis ne kommenttiboksin lopussa olevat suttuiset kirjaimet) ovat välillä niin kimurantteja, että useammankaan yrityksen jälkeen kommentti ei mene läpi.

Tämä luonnollisesti on todella ärsyttävää kommentoijan kannalta ja harmillista bloggaajan kannalta. Eihän tässä kirjoittajana haluaisi tehdä kommentointia vähääkään hankalaksi.

Onko teillä kokemuksia aiheesta joko tämän tai muun Bloggerin blogin kautta? Jos sanatunnistuksen ottaa pois käytöstä, alkaako kommenttiboksi täyttyä spämmikoneiden roskapostivyörystä?

Kielipoliisi

K on alkanut nukahtamishöpinöidensä ja -kuperkeikkojensa aikana puhella myös viroksi.

Tänään sängystä huudeltiin "Emmeee, aitäääh, emmeee, aitääh", eli suomeksi "äiskäää, kiiitoos".

Alapedistä kuului isoveljen tiukka sihahdus:

"Sshh, älä puhu viroa, me ollaan suomalaisia!"

Tähän voisi lausua jotakin omenan pysyttelemisestä lähellä puuta.

Himmelfahrt

No nyt se selvisi. Taivas löytyy tämän oven takaa.

Terveisiä lastenhuoneesta, osa 2

Olette jo kuulleet, millaista viihdettä K nukuttamisen aikana tarjoaa.

Eilen tytär teki nukahtamis-show'ssaan eräänlaisen ennätyksen.

K nukkuu kerrossängyn yläpedissä. Nukahtamissirkustaan pitäessään neito päätti heittää sängyssä kuperkeikan. Tietysti hän onnistui tekemään sen juuri siihen suuntaan, missä on kerrossängyn laidan aukko tikkaita varten.

Sieltä tultiin komeasti kerien ylhäältä lattialle. Ehdin tuupata hieman jalkaani väliin niin, että pudotus vähän hidastui.

Seurasi pari nyyhkäisyä (K on kova luu, pitää sattua aika pahasti ennen kuin tyttö itkee), jonka jälkeen jatkui aiemmasta postauksesta tuttu höpötys aiheista sukat - pissalle - tahdon koiran - nukkuuko J - nappi aukesi - haluan peiton - pöyhi tyyny - äiti katso mun kaikki sormet on ihan läjässä.

Minun verenpainettani ei kannata tulla mittaamaan iltaisin klo 21 - 22. Asteikossa tuskin skaalaa riittäisi.