Keskustelut lastenhoitajamme kanssa päätyvät aina mitä mielekiintoisimpiin teemoihin. Tänään juteltiin kuolemasta ja siihen liittyvistä käytännön asioista.
Hoitotätimme sukulainen kuoli tällä viikolla. Hautajaiset ovat jo viikonloppuna. Lapsenhoitajamme harmitteli mm. sitä, että heillä sukulaisilla on melkoinen työ järjestää hautausmaalle kuoppa: Viron pienet seurakunnat kun ovat todella vähävaraisia eikä omaa suntiota todellakaan ole viimeistä leposijaa kaivamaan. Hoitotätimme mukaan ei myöskään oikein pidetä sopivana, että sukulaiset sen kaivaisivat. Nyt sitten etsitään, löytyisikö joku, joka tulisi sukulaiselle montun tekemään.
Toinen ongelma on se, että virolaisilla seurakunnilla ei ole kylmiöitä vainajia varten. Jos ihminen kuolee sairaalassa, häntä pidetään sairaalan kylmiössä. Mutta jos kuolema korjaa kotona, onkin enemmän miettimistä. Hautausmailla saattaa olla vanhoja kiviseinäisiä kappeleita, joissa vainajaa voi hetken pitää. Näistä seikoista johtuen hautajaiset täytyykin pitää melko pian kuolintapauksen jälkeen eikä odotella vaikkapa kahta viikkoa, kuten Suomessa on ihan tavallista.
Opin tänään myös, että Virossa on enemmän sääntö kuin poikkeus se, että hautajaisissa vainajan arkku on auki. Hoitajamme sanoi, että arkku on kiinni yleensä vain silloin, jos vainaja eläessään on niin halunnut tai että esimerkiksi onnettomuuden takia vainaja ei ole katsottavassa kunnossa.
Lastenhoitajamme ei siksi ollut uskoa korviaan kun sanoin, että Suomessa arkut eivät ole oikeastaan koskaan auki ja että esimerkiksi minä en ole koskaan nähnyt ihmisruumista - enkä usko olevani tässä suhteessa ikäisteni joukossa mitenkään erikoinen tapaus.
Hoitotätimme aidosti ihmetteli, miten me suomalaiset sitten heitämme jäähyväiset ihmisille. Hän koki, että mahdollisuus hyvästellä vainaja on hyvä keino saatella kauniiseen loppuun suhde sen ihmisen kanssa ja saada omalle mielelle rauha. Hän oli ollut aikanaan mm. pesemässä oman isoäitinsä ruumista ja piti sitä täysin luontevana. Lisäksi hänen mukaansa vanhemmat ihmiset edelleen puhuvat siitä, kuinka eri näköisiä vainajat ovat: hautajaisissa saatetaankin taivastella, kuinka "kauniin näköinen vainaja on".
Minä vain nyökyttelin näille hoitotätimme jutuille, ei minulla ollut mitään lisättävää. Suomessa kuolema on laitostettu niin pitkälle, että eipä voi vertailla ruumiinvalvojaiskokemuksia, kun niitä ei kerta kaikkiaan ole.
En sano, että niitä ruumiinvalvojaisia ja -pesemisiä tai kalmon ulkonäön ihailuja kovasti haluaisinkaan, mutta mukavan tolkulliselta tuntui tuollainen luonnikas lähestymistapa viikatemiehen visiitteihin.
Näin, päästiinpä tässäkin aiheessa siunattuun loppuun. Öhö-öhö. Valoisaa viikonloppua!
*****
Postauksen otsikko on tietysti C. M. Bellmanin mustaa kuorolauluhuumoria juomalaulusta "Nyt pannaan hölkäks hiljalleen".
11 kommenttia:
Samaa olen miettinyt, meillä on kuolema ikään kuin piilotettu. Olen kuullut että Suomessakin on ordotoksisissa hautajaisissa pidetty arkkua auki, mutta kai siitä ollaan ainakin osittain luovuttu, kun tapaan tottumattomat hautajaisvieraat siitä ehkä vaivaantuisivat.
Romaniassa näin, kun vainajia jopa kuljetettiin ympäri kylää hautajaissaattueissa avoimessa arkussa hevosrattaiden kyydissä. Aika kummalliseltahan se tuntui.
Valoisaa viikonloppua itsellesikin!
Hiljalleen olen nähnyt pieniä yrityksiä Suomessa palata taaksepäin, jotta kuolema ei olisi ihan niin vieras asia muille kuin hoitohenkilökunnalle.
Kriisiryhmätyössä kannustamme aina menemään jättämään hyvästit vainajalle. Yksityisessä palvelutalossa, jossa toimin, omaiset saavat halutessaan auttaa vainajan pesussa ja pukemisessa. Itse pyrin käymään siellä toteamassa omien potilaideni kuolemat, koska silloin asia on minullekin paljon helpompi omaksua. Muuten vainaja helposti jää mielessä "elämään" eli ei muista, että k.o. potilas on kuollut.
Kieltämättä on niin, että kuolema pelottaa huomattavasti vähemmän, jos on nähnyt ihmisen kuolevan tai ainakin nähnyt mietn aivan rauhalliselta ja tavalliselta vainaja näyttää.
T-täti
Ajatuksia herättävä postaus. Ehkäpä medänkin Suomessa olisi hyvä ottaa pari askelta taaksepäin kliinisestä laitosmeinigistä.
Ennen sotia Suomessakin on ollut avoimet arkut hautajaisissa. Meillä on jopa muutama vanha valokuva avonaisesta arkusta hautajaisissa. Käsittääkseni sotavuosina perinteestä luovuttiin ymmärrettävistä syistä.
S Espoosta
Olen ollut Keski-Pohjanmaalla kaksissa hautajaisissa lähiakoina ja molemmissa oli arkku auki ennen hautajaistilaisuutta. Ketkä halusivat saivat vielä käydä arkun äärellä hyvästejä jättämässä. Mielestäni se on hyvä tapa ja saisi olla yleisemminkin käytössä.
Minustakin kuolema on liian laitostunut meillä, eikä ihmset osaa sitä käsitellä. Itse olen joutunut hyvin vähän kohtaamaan kuolemia, toisaalta onneksi, mutta kun niiden "tärkeiden" kuolemien aika valitettavasti joskus tulee, on se varmaan vielä vaikeampaa...Olen itsekin joskus miettinyt, että haluaisin, että arkun kansi olisi auki, voisi jättää jäähyväiset, eikä tunnelma olisi niin jäykän pönöttävä ja juhlallinen. Hautajaiset on aina tietysti valtava suru lähiomaisille ja tunnelma siksi ihan hirvittävä, mutta jotenkin haluaisin, että mentäisiin enemmän siihen suuntaan, että muistettaisiin vainajaa myös "ilolla", esim, että hänet on saatu tuntea ja hänen hyviä puoliaan. Huh kuinka vakavaa, mutta olen näitä juuri lähiaikoina pohtinut...
Hauturihan avaa arkun pyydettäessä ennen vainajan siunausta. Arkku pidetään kiinni luultavasti siksi, että tapanahan on, että kantajat tuovat arkun kirkkoon tai kappeliin siunaustilaisuuden aluksi. Suljettua arkkua on parempi kantaa.
Suomessa kuolema on laitostunut. Syynä on varmaankin se, että suurin osa ihmisistä kuolee laitoksissa, joista eteenpäin hautaustoimistot hoitavat asioita. "Me olemme kuolleen asianajajia", kuten eräs hauturi sanoi. Suomessahan Hautaustoimistojen liitto järjestää hautureille koulutusta, mutta käytännössä ala opitaan isältä pojalle.
Se on muuten kumma, että kuolema on laitostunut ja "siivottu" pois ihmisten arkipäivästä, ja kuitenkin samaan aikaan televisiosarjoissa on viihteellistä kuolemaa päivittäin. Siksi monella saattavatkin tulla täytenä yllätyksenä omat tunteet ja tuntemukset jonkun läheisen ihmisen tai sukulaisen kuolinviestin tullessa. Kuolema onkin jotain oikeaa ja konkreettista ja läsnäolevaa - ja lopullista, tuumii P.
Hautajaisissa joissa olin avattiin arkku ennen siunaustilaisuutta ja sen jälkeen laitettiin kiinni ja kantajat kantoivat arkun kirkkoon.
Siellä päin Suomea on myös tapana muutamaa päivää ennen hautajaisia lähimpien kesken pitää saattohetki. Arkku on auki ja lauletaan muutama virsi. Ennenvanhaan vainaja kuulema vietiin kotiin tuota muistohetkeä varten. Harvoin kai enää nykyään.
No ei sentään sotaa edeltävään aikaan tarvitse mennä, kun vielä arkunkansi avattiin.
Kymmenvuotias pikkuveljeni oli mukana sairaalassa ukin kuoleman hetkellä vuonna 1989, ja siitä jäi hänelle hyvä ja levollinen muisto.
Hautajaisissa ukki oli ensin kotona arkussa. Mummu pussasi poskelle, me muut silittelimme tukkaa. Isä kävi tuolloin katsomassa ukin ruumista myös yksinään ruumishuoneella, koska niin halusi. (Ruumishuone ei ollut hautausmaalla lukossa, mikä ei taitaisi tulla kyseeseen enää!) Itse olin kahdentoista, ja minkäänlaista kammoa tai oudoksuntaa ei jäänyt kuolemaa tai kuollutta ihmistä kohtaan.
Mummun hautajaisissa kolme vuotta sitten ei enää ollut avonaista arkkua, mutta tätini olivat kyllä pesseet ja pukeneet mummun ruumiin. Kaikissa suvun hautajaisissa olemme myös peittäneet haudan lapioimalla, sekin on mukava tapa. Lapiot kiertävät kädestä toiseen ja jokainen heittää hiekkaa muutaman kerran. Jotenkin konkreettinen tapa heittää hyvästit, ja tähän voivat osallistua pienet lapsetkin (kourallinen multaa kuoppaan).
Ehkä nämä asiat ovat Savossa toisin kuin esimerkiksi Länsi-Suomessa? Minusta tuntuisi oudolta, että joku hautaustoimisto hoitaisi kaiken apusta loppuun eivätkä sukulaiset näkisi vainajaa ollenkaan.
Miettii L.
Hautaustavat ovat erilaiset eri puolilla Suomea. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulle suurin osa vainajista tuhkataan. Tapa on leviämässä suurimpiin kaupunkeihin ja seurakunnat kannustavat siihen, koska hautausmailla ei ole tilaa.
Omaisethan päättävät, millä tavoin hautajaiset järjestetään ellei sitten vainaja oli esittänyt niistä omaa tahtoaan. Se on muuten mielenkiintoinen asia, että Suomessakin jo näkee TV:stä tuttua tapaa tulla hautajaisiin aurinkolasit silmillä, on huomannut P.
Iso kiitos kiinnostavista kommenteistanne!
Tosiaan, ei minunkaan tietääkseni ole mitään estettä, etteikö arkku voisi olla hautajaisissa auki ja hieno kuulla, että sitä edelleen Suomessa tehdään.
P:n kommentti aurinkolasien käyttämisestä hautajaisissa sai huokaamaan. Onkohan meidän pakko imeä ihan kaikki amerikkalaisuudet? Alan voida pahoin jo siitäkin, kun jääkiekkokatsomossa lätkäpaitainen hoilaa Maamme-laulua käsi rinnan päällä. Eihän näissä asioissa sinällään ole mitään väärää, mutta kun ne ovat niin kovin epäsuomalaisia.
Halloween-juhlista en edes ala puhua...
Niin, ja P:n ekaan kommenttiin sanon, että juuri noin se menee: kun siihen kuolemiseen on telkkarissa niin "totuttu", säikähdetään, kun oikea kuolema osuus kohdalle. Siinä kohtaa tuntuukin sitten monesta helpommalta laittaa hauturi asialle, pistää aurinkolasit silmille ja olla ajattelematta koko asiaa - jotta ei vain tarvitsisi kipeää ja hämmentävää tapausta itse käsitellä. Sillä kyllähän hautajaisissa surraan varmasti yhtä paljon vainajan lisäksi sitä tosiasiaa, että on itsekin kuolevainen.
Lähetä kommentti