Suuri blogikysely!

Twitter lähti, mutta testataanpa vaihteeksi näitä Bloggerin omia vimpaimia.

Huvin vuoksi oikeassa palkissa yhteiskunnallisesti merkittävä kysely. Laita rasti ruutuun! Voin sitten tehdä vastauksista armotonta nelikenttäanalyysiä ja pohtia paikkaani sosiaalisessa verkostossani.

Nyt to-del-la-kin nukkumaan, juttu huononee.

Oikea elämä yllätti bloggaajan

Syksy on tuonut mukanaan pientä muutosta arkeen ja sen myötä ajankäyttöön. Kummankin lapsen kanssa käydään nyt musiikkileikkikoulussa (edelleen erinomainen Meero), tulin hankkineeksi sen aiemmin tuskailemani kuntokeskuksen jäsenkortin ja hyvin maltillisesti olen myös aloitellut kodin ulkopuoliseen työhön liittyviä asioita.

Tästä johtuen huomaan, että on tämä blogissa notkuminenkin jäänyt vähemmäksi, mikä sinällään on oikein ja kohtuullista. Ehkä voisi vaihteeksi panostaa irl-elämään. Aion ottaa tuon Twitter-linkinkin tuolta oikeasta palkista pois. Ei kokeilusta mitään tullut, mutta onpahan testattu. Sosiaalisen median härpäkkeiden pointti on siinä, että niitä pitäisi päivittää säännöllisesti. Jos sitä ei saa aikaiseksi, on hommaa aika turha käyttää.

Haa, on muuten jännä huomata, että kaupallisten toimijoidenkin puolella näitä ulkosuomalaisten blogeja seurataan. Olen saanut viime aikoina pari yhteydenottoa, joissa minun on toivottu mainostavan niin erästä matkailuun liittyvää nettisivustoa kuin televisiokanavapalveluakin. Ja joskus aiemminkin tuli joku, jota en enää muista.

Olen hyvin vähän bisnesihminen, mutta sen tajuan, että jos kaupallinen toimija haluaa minun tekevän jotakin, niin minun pitäisi saada siitä jotakin vastineeksi. Hyvää hyvyyttäni en laita tänne yhtään linkkiä (paitsi tietysti nuo kaikki oikean palkin linkit, jotka olen itse valinnut), varsinkaan, kun en edes tuotetta tunne.

Vaan koittakaahan pysyä pystyssä loppuviikon myrskyissä ja tyrskyissä! Täällä tuulee tällä hetkellä niin kovaa, että tuntuu kuin ikkunat tulisivat sisään. Tehoa lisäävät välillä tulevat raekuurot.

Nyt hampaita tekevän tyttären viereen pötköttämään. Tai siis huolehtimaan, ettei hän öisissä seikkailuissaan tippuisi taas sängystä kuten viime yönä...

Neiti K, 9 kuukautta

Tyttärellä on tänään merkkipäivä. Seuraa pieni tilannekatsaus.

Yhdeksän kuukauden iässä preili

- nousee jämäkästi seisomaan tukea vasten ja kävelee tukea vasten
- konttaa vauhdilla ja haaveilee portaiden juurella ylös kiipeämisestä
- istuu yleensä "merenneitomaisesti", eli irrottaa yleensä vain toisen käden lattiasta
- syö hyvin ja kaikkea. Kananmunaa lukuun ottamatta kaikkia ruoka-aineita on maistettu.
- on päiväjärjestyksessään hyvin säännöllinen. Aamuisin voi oikeastaan tarkistaa kellonsa sen mukaan, miten tytär herää. Se tapahtuu klo 7.15. Ekat päiväunet koittavat klo 10 ja kestävät kaksi tuntia. Toiset päikkärit alkavat n. klo 16 ja kestävät tunnin, puolitoista.
- pitää vanhempansa hereillä öisin. Huutamista ei ole, mutta jatkuvaa heräilyä (5-10 kertaa yössä), sängyssä seisomista ja konttaamista ja touhua, joka tavallisesti rauhoittuu imetykseen. Kahden tunnin yhtäjaksoinen uni on aina iloinen yllätys.
- mölyää. K:lla on kamalan läpitunkeva ääni, kun hän alkaa selittää jotain.
- on tosi hyväntuulinen, niin kuin on ollut aina. Kun vanhemmat ovat muistaneet huolehtia ruokkimisesta ja unensaannista, on K:lla pääosin aina hyvä meininki.
- palvoo isoveljeään. J:n perässä mennään mihin tahansa.
- on pissannut kolme kertaa pottaan.
- osaa jo tehdä jäynää. Kun tyttöä hätistää kauempaa pois kielletyn asian kimpusta, homma yleensä jatkuu. Kun sitten lähtee kohti nostamaan häntä pois touhun äärestä, K lähtee hurjaa vauhtia konttaamaan karkuun, naurusta kiljuen.

Siili menee lypsylle

Hups, mihin tämä viikko humahti! Onpa ollut vauhdikkaita ja kaikenlaisen touhun täyttämiä päivä - eikä siinä mitään, kiva, että ei ole tylsää.

Tänä aamuna pakkasin taas lapset torireissua varten. Lopputulema olikin yli kaksi tuntia kestänyt Nõmme-retki, joista torilla taidettiin olla vartti. Aina jaksan Nõmmen kaupunginosan mainita, mutta minusta se vain on niin herttainen. Käväisimme aamukahvilla Kook ja Köök -kahvilassa, löydettiin lastenvaatekaupasta J:lle sopiva pipo (kyllä, kaikki liikkeet ovat auki sunnuntaiaamupäivällä) ja ihmeteltiin hauskaa naishahmoista patsasta kastelukannun muotoisine suihkulähteineen.

Torilla päätin lopultakin mennä maitokauppaan. Siis todellakin kauppaan, jossa myydään vain maitoa suoraan tuottajan maitotankin hanasta. Näitä maidon suoramyyntipisteitä on täkäläisillä toreilla varmaan kaikilla ja olen nähnyt, että ihmiset sinne omien tyhjien maitoastioidensa kanssa menevät. Itse vain en ole saanut aikaiseksi.

Nyt menin ja aloin jutella myyjätädin kanssa, mistä hommassa oikein on kysymys. Hänellä tosiaan oli asianmukaisessa kylmätankissa ihan sitä itseään, täysin käsittelemätöntä tilamaitoa suoraan lehmän utareista. Kysyi, haluanko maistaa lasillisen ja toki halusin. Aah, se oli hyvää!

Juttelumme ohessa asiakkaita tuli ja meni. Eräs rouva kauhisteli Suomen maitotilannetta. Hänen mukaansa ainoa maito, jota Suomessa voi juoda, on punainen maito, ja sitäkin vain vaivoin. Rouva sanoi joskus maistaneensa vähärasvaisempia suomalaismaitoja ja sanoi, että häntä ne alkoivat oksettaa: "Eihän se ollut maitoa!"

En nyt varsinaisesti voi olla rouvan kanssa eri mieltä. Kun meijereitä Suomessa on enää muutama, maito kulkee ensin autossa tolkuttomia matkoja. Meijerissä maidolle sitten tehdään tuhannen erilaista käsittelyä, ettei vain olisi rasvaa ja laktooseja, minkä jälkeen juoma kuljetetaan takaisin satojen kilometrien päähän kauppoihin. Kyllähän siinä maidon kaltainen valmiste syntyy. Ja kansa piereskelee laktoosi-intoleransseissaan.

En minä voi asiassa jeesustella, yhtä lailla olen Valion rasvattomia maitotonkanpesuvesiä juonut. Mutta tuolla torilla taas aloin ajatella, että ehkä ei tarvitsisi. Ja varsinkin tuo perheen kansa kasuava voisi saada juomakseen ihan ehtaa tavaraa.

Torilta lähti mukaan kahden litran maitopullo (22 kruunua, 1,41 euroa). Taidanpa lähteä kuorimaan kermat päältä pois.

Hääyöaie

Ehkä minä nyt tiedä, millaisia virolaiset ovat, kun luin oikein aihetta käsittelevän kirjan. Ksenofoobi käsiraamat -kirjasarjassa on ilmestynyt kirja Sellised nad on... eestlased (suom. "Sellaisia he ovat, virolaiset").

Kirja oli ihan hauska pieni luettava, mutta en tiedä, oliko siinä mitään ällistyttävää uutta Virosta ja virolaisista. Tuon kirjasarjan kirjat tosiaan kertovat pilke silmäkulmassa, mutta ystävällisesti eri maiden ihmisistä ja kulttuurista.

Minulle taisi jäädä parhaiten mieleen (tai ei mieleen, lunttaan juuri ko. kirjasta) huima vokaalien täyttämä lause:

"Äia õe uue ööõieoaaia õueuiuau".

Appiukon siskon uudesta papupellosta siinä kai jotain sanotaan. Tuota viimeistä sanaa en ymmärrä yhtään. Kuka tajusi? Ja miten viimeisessä sanassa menevät sanojen rajat? Onko siinä jotakin ulos menemisestä ja kunniasta? Mutta ihan huippua, tuossa jäivät suomen kielen hääyöaikeet kakkoseksi!

Mainittu kirja olisi ollut paikoillaan lukea heti tänne muuton jälkeen. Tosin silloin en olisi pystynyt, kun en osannut kieltä. Nyt saattoi nyökytellä monessa kohdassa, että juu, noinhan tuo menee.

Virolaisista kirjakaupoista tämän 119-sivuisen keveän pläjäyksen saa seitsemällä-kahdeksalla eurolla.

Kirjan hienoin kohta oli minusta aivan lopussa, jossa jotenkin rauhoituttiin jatkuvasta naljailusta ja kuvailtiin, mitä tarkoittaa viron kielen, nyt jo tyyliltään vanhahtava sana "ilo". Lukekaa itse.

Kiikkujat

Viikonlopun alkuun moikkaavat teitä pienet keinujamme. K kiikkuu omassa pihassa, J puolestaan ratsastaa Nõmmen torin viereisellä leikkipaikalla.

****

Edellispostauksen laulukokemukseen liittyen annan vähän täsmennystä. Vaikka toisaalta ei olisi huvittanut tietää, miten huippuhieno elämys oli tehty, en silti voinut olla googlaamatta.

Video- ja musiikki-installaatio Nimepäev oli osa Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden 52 yllätystä ja ideaa -sarjaa. Viikottaisten tapahtumien avulla on tämän vuoden aikana laskettu sitä, kuinka pitkä aika on kulttuuripääkaupunkivuoden alkuun. Tallinna siis on ensi vuoden Euroopan kulttuuripääkaupunki, kuten on myös Suomen Turku.

Päivän paras

Kuvan pömpelin sisältö sai minut tänään hyvälle tuulelle pitkäksi aikaa.

Kävelin Vabaduse väljakulla ja ihmettelin työmaakonttia, jonka kyljessä lukee "nimepäev", suomeksi nimipäivä. Hipsin vähän lähemmäs, jolloin kontista tuli nuori nainen, joka kysyi haluaisinko tulla kuuntelemaan laulua. Minä siihen, että häh, sinne pömpeliinkö?

Kyllä vain, konttiin mentiin. Ensimmäisenä vastassa oli tietokone, johon kirjoitettiin oma etunimi. Sitten siirryttiin istumaan sermin taakse ja edessä aukesi kontin päätyseinän kokoinen valkokangas, jolla pyöri video.

Videolla odotteli kuoronjohtaja esiripun edessä. Hetken kuluttua videolla esirippu aukesi ja sen takaa paljastui kuoro. Kuoronjohtaja laittoi kuoron laulamaan.

Ja se kuoroi lauloi puolisen minuuttia komeaa stemmalaulua toistaen minun nimeäni!!

Minä keräilin leukaani lattialta ja hymyilin typerästi. Harvemmin sitä saa kuulla kuoromusiikkia, jonka sanoitus koostuu pelkästä omasta etunimestä. Tuli vähän sama olo kuin niinä muutamina kertoina, kun olen päässyt frakkipukuisten herrojen serenadin kohteeksi.

Ei hajuakaan, miten tämä homma oli teknisesti toteutettu. Periaatteessahan se voisi olla reaaliaikainen suoritus. Jossakin olisi päivystämässä kuoro, joka olisi opetellut yhden sävelmän ja sitten laulaisi sitä, vain "sanoitusta" vaihtaen. Nykytekniikalla videon siirto ei ole mikään asia. Mutta mitä jos nimeni olisi ollut vaikka Barbi-Chessica?

Oli miten oli, tämä Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden kuvioihin liittyvä taidepläjäys sai minulta täydet pisteet.

(Kuvan otin kännykällä. Taustalla remonttipaketissa oleva Jaanin kirkko.)

Pelmeni-pohdintaa

Alan päästä baltialaistumisessani siihen pisteeseen, että ruokapöydässämme on ruvennut näkymään useammin pelmenejä. Pelmeni on siis jokseenkin sama kuin italialainen tortellini: vehnätaikinanyytti, jonka sisässä on jotakin suolaista, tavallisimmin jauhelihaa.

Pelmeni on oiva ruoka siinä mielessä, että sitä voi pitää pakastimessa hätävararuokana, se valmistuu nopeasti ja isompi lapsi tykkää niitä syödä. Yhdessä vihannesläjän kanssa siitä saa aivan kelpo aterian. Pelmeneitä on kauppojen pakastealtaissa loppumattomat valikoimat, ja hinnat ovat olemattomat.

Aiemmin keittelin pelmenejä vedessä, mikä on ihan hyvä vaihtoehto. Sitten sain Kuus pelmeeni -nimisessä pelmeniravintolassa paistettuja pelmenejä, jotka yhdessä smetanan kanssa maistuivat erityisen hyviltä.

Jokin aika sitten kokeilin itse paistaa pelmenejä pannulla. Pannu oli liian kuuma ja jäiset lihanyytit ehtivät kärventyä pinnasta ennen kuin kypsyivät kunnolla.

Kysyin neuvoa lastenhoitajaltamme. Hän vinkkasi, että ensinnäkin pelmenit pitää paistaa voissa. Pannun pitää tietysti olla tarpeeksi miedon lämpöinen. Kun pelmenit ovat jokseenkin kypsät ja pinta ruskistunut, kannattaa pannulle heittää tilkka vettä, laittaa kansi päälle ja hauduttaa kökkäreitä hetken.

Näin olen nyt pari kertaa menestyksellisesti tehnyt, ja lapsi on kauhonut hillittömän määrän nyyttejä ruuakseen. Smetanaan dipaten, tietenkin.

Voinkin nyt siirtyä harkitsemaan seuraavaa askelta, joka onkin jo huomattavasti suurempi henkinen ponnistus. Nimittäin pelmenien tekeminen itse.

Nappasin kotikaupunginosamme syysmarkkinoilta taannoin mukaani uuden Tupperware-esitteen (keski-ikä, here I come...) ja huomasin, että Kipporvaara myy täällä sellaisia pelmenintekolevyjä. Reiällisen levyn päälle heitetään vehnätaikinalevy, sitten reikien kohdalle ladotaan täytettä ja laitetaan toinen taikinalevy päälle. Sen jälkeen ymmärtääkseni vielä laitetaan toinen muovilevy päälle, joka liimaa taikinalevyt yhteen ja syntyy valmiita nyyttejä.

No, en tiedä, teenkö tätä ostosta koskaan, mutta hyvä tietää, että apuvälineissä löytyy. Mahdetaankohan pelmenilevyjä esimerkiksi Suomessa myydä, kun ei ole pelmenintekokulttuuriakaan?

Mutta sen sijaan haluaisin tietää, voisiko pelmenejä tehdä puhtaaseen ruistaikinaan ja jos voisi, niin miten ne keittäessä / paistaessa / pakastaessa käyttäytyisivät? Osaisiko joku sanoa?

Virolaiset hulmuhelmat

Sain erään aiemman postaukseni kommenttilootassa nimimerkki Väikikseltä linkin pärnulaisen hamevalmistajan, Keerukodan, sivulle.

Firma näyttää tekevän hameita hauskalla vinoleikkauksella. Kankaissa on kansallispukumaista etnohenkeä. Hienoja!

(kuvat ovat Keerukodan nettisivulta)

Pululle kyytiä

Tallinnan kaupunkimaisema poikkeaa suomalaisesta siinä mielessä, että täällä ihmiset ovat kovin innokkaita ruokkimaan kaupunkilaislintuja, puluja ja erilaisia ankkoja. Ihan tavallista on nähdä puistoissa ihmisiä kulkemassa kokonaiset iskemättömät leipäpaketit käsissään. Pussien sisällön he sitten heittelevät siivekkäille.

Kyllä minäkin tykkään linnuista, mutta en tykkää siitä, että ne tunkevat lautaselleni. Ja yhä röyhkeämmiksihän linnut käyvät, kun niille pussikaupalla leipää kannetaan.

Täkäläisten innosta ruokkia lintuja olen nähnyt kaksi erityisen äimistyttävää tapausta. Kerran näin, kuinka katetun torialueen alla, keskustorilla, joku rouva levitteli siivekkäille ruokaa. Ihan siinä myytävien elintarvikkeiden vieressä. Näky meinasi tosissaan nostaa verenpainetta, niin ajattelemattomalta se tuntui.

Toinen silmääni osunut tapaus oli Nõmmen torilla. Istuin lasten kanssa torikahvilassa, aivan sisätiloissa. Eräs rouva sai pullansa syötyä. Ihmettelin, kun hän nousi pöydästä ja lähti ulos ovesta lautasensa kanssa. Lautaselle jääneet pullanmurut hän kävi nakkaamassa pihalla päivystäville linnuille ja toi sitten lautasen takasin sisälle.

Vai olenko minä taas vain seipään niellyt tosikko?

Tossua toisen eteen

Koska kökötän aivan liikaa tämän tietokoneen ääressä ja liikun aivan liian vähän, koetan taas repiä itseäni fyysisten suoritteiden pariin. Tallinnassa on erilaisia kuntokeskuksia vaikka kuinka, mutta nähtävästi tällä koulutuksella ei ole mahdollista ymmärtää keskusten hinnoittelupolitiikkaa.

Kirotut jumppapaikat tietysti haluavat sitouttaa asiakkaansa vuoden mittaisilla sopimuksilla, ja sitten on jos jonkinlaista erilaista kuukausittaista hinnastoa, johon vaikuttaa vielä se, mihin vuorokaudenaikaan haluaa hikoilemassa käydä, tarvitseeko personal trainerin, ottaako sopimukseen mukaan myös uimahallin käyttöoikeuden jne.

Minä vain haluaisin käydä jumpassa silloin kun huvittaa.

Lisäksi hinnat ovat aika tähtitieteellisiä. Nyt teenkin kaikkein lyhyimmällä matematiikallani kalkylointeja siitä, kannattaako ylipäänsä ottaa mitään kausikorttia vai maksaisinko aina vain yksittäisestä käynnistä. Mutta en myöskään ole valmis maksamaan punttisalikäynnistä 12 euroa.

Koko ajan näitä juttuja miettiessä takaraivossa on nakuttanut tieto siitä, että laittamalla lenkkarit jalkaan ja astumalla kotiovesta ulos saisi sykettä nostettua ihan ilman kanta-asiakaskorttejakin. Lihaskuntoharjoitteisiin liittyvää välineistöä ja tietotaitokin löytyy ihan omasta takaa.

Missäs ne olikaan ne siskon vanhat Anna-lehden aerobic-kasetit...

Kalevi-panda

Tämänpäiväisellä juurestenostoreissulla piipahdimme lasten kanssa myös Kalevin suklaakaupassa, joka Nõmmen torilla on. J sai valita paperikarkkilaareista itselleen kaksi karamellia ja antaa ne kaupan tädille sekä ojentaa tarvittavan setelin. 2,44 kruunua maksoi pojan ensimmäinen itse tehty ostos.

Kauppaan tullessani minä hätkähdin, kun huomasin keskellä tuttuja Kalevin herkkuja yhtä lailla tutut Pandan lakut, Duellot yms. Hetken ihmettelin, että miksi kaupassa niitä on, kunnes muistin yrityskaupan. Viron tunnetuin brändi on ollut muutaman kuukauden samaa puljua Vaajakoskella majailevan Pandan kanssa. Kumpikin puolestaan kuuluu, öö, johonkin norjalaiseen moniala-yritysmonsteriin.

Näin se maailma yhdistyy, pienenee, sekoittuu ja muuttuu, konvehtienkin saralla.

Enkä muuten itse ostanut kaupasta mitään, mikä suurena virstanpylväänä mainittakoon!

Perjantairesepti: karpalo-omenahillo

Nõmmen torilla oli pari päivää sitten hurjan tehokkaat ja positiiviset omenamyyjät, jotka meinasivat ihan väkisin saada minut ostamaan läjän omenia, vaikka olin juuri omppuja toiselta myyjältä ostanut. En sortunut.

Pirteillä omppumyyjillä oli maistettavana hilloa, jota kyllä olisin ostanut, jos heillä olisi ollut sitä myytävänä. Valitettavasti hilloa sai vain maistiaislusikallisen, mutta resepti annettiin sentään mukaan. Tässäpä siis omena-karpalohillon resepti. Myyjät suosittelivat kovasti käytettäväksi heidän kauppaamiaan Antonovka-lajikkeen omenia.

- puoli kiloa karpaloita
- kilo omenanpaloja
- 2 dl vettä
- 500 grammaa sokeria

Puhdista karpalot sekä puhdista ja pilko omenat. Kuumenna vesi kiehuvaksi, lisää karpalot ja keitä niitä 5 minuuttia, välillä sekoittaen, kunnes ne pehmenevät. Lisää omenanpalat ja keitä 10 minuuttia. Sekoita joukkoon sokeri ja keitä vielä 10 minuuttia.

Ihan perussettiä siis, ei mikään asia säilöntäharrastajalle (joihin en siis itse lukeudu...). Minuun vain maku upposi, oli sopivasti hapanta, mutta silti täyteläistä, ja hillo oli tosi kauniin väristä.

Leppoisaa viikonloppua itse kullekin!

Ulkosuomalaisuussarja, osa 5: Kuinka paljon kannattaa sopeutua

Jokin aika sitten juttelin Ruotsissa asuvan kaverimme kanssa siitä, kuinka paljon ulkosuomalaisen tulisi sopeutua uuteen kotimaahansa. Pitäisikö koettaa asettua mahdollisimman paljon kodiksi vai voiko olla henkisesti ja fyysisesti toinen jalka aina hieman kotimaassa.

Ruotsin-kavereillamme on tästä hyvä käytännön esimerkki. Heidän kodissaan pitäisi tehdä keittiöremontti, mutta kun tiedetään, että muutaman vuoden päästä maasta lähdetään pois, alkaa miettiä, kannattaako työlääseen hommaan ryhtyä.

Toisaalta ei voi elää pitkiä aikoja "sitkussa", kun elämä on ihan tässä ja nyt. Siinäpä sitä miettimistä, pistääkö kaapistot uusiksi vai ei. (Ja jos Ruotsin-poppoo tätä lukee, niin kiitos ja anteeksi kun käytän elämäänne esimerkkinä!)

Meillä on Ruotsin-kavereihimme verrattuna siinä mielessä eri tilanne, että he ovat työkomennuksella. Me taas olemme täällä toistaiseksi - mikä tähän mennessä on kestänyt kaksi ja puoli vuotta, T:llä jo aika tarkkaan kolme.

Silti mekin mietimme kavereidemme tavoin, kannattaako joitakin asioita tehdä vai jättää tekemättä. Näkökulma vain on toinen. Koska emme voi tietää, kuinka kauan täällä olemme, tulee mietittyä, kuinka isoja juttuja kannattaa tehdä, kun lähtö voi tulla piankin.

Minä olen mielestäni päässyt aika hyvin pois sitku-ajattelusta. En tiedä, onko se seurausta ulkomailla asumisesta, mutta samapa tuo. Ajattelen, että asutaan sitten missä tahansa ja kuinka pitkään tahansa, asuinpaikasta pitää tehdä mahdollisimman nopeasti itselleen koti. Ja herranen aika, elämä on liian lyhyt siihen, että haikailisin koko ajan jotain epämääräistä muuta, kun nytkin on ihan hyvä näin.

Lapset ovat tässä kotiutumisasiassakin tehokkaana motivaattorina. Heillä täytyy olla fyysinen ja henkinen koti, jossa heillä on hyvä elää ja rauhallinen olo, vaikka meidän aikuisten mielet sitten seikkailisivatkin jossain muualla. Joten meidän tapauksessamme meidän kotimme on tällä hetkellä hyvin vahvasti Tallinnassa. Se sitten muuttuu joskus muuksi jos on muuttuakseen.

Mutta tokihan on selvä, että jos ulkomaankomennus kestää vaikka vain vuoden, niin ajatukset sopeutumisesta voivat olla ihan toiset. Samoin se, missä päin maailmaa elää, vaikuttaa luultavasti sopeutumiseen. Jos on toisella puolella maapalloa, niin on varmaan ihan paikallaan asettua kodiksi, sillä ei Suomessa kuitenkaan pääse kovin usein käymään. Tässä mielessä meillä Virossa ja vaikka Ruotsissa asuvilla olisikin mahdollisuus elämiseen jalat samaan aikaan kahdessa eri maassa, mutta kuten todettua, minä ainakaan en sitä halua.

Kysy pois, küsi julgesti

Voi apua, Ylen Elävästä arkistosta löytyi kaksi otsikon nimen mukaista pätkää vuodelta 1974. Kyseessä on ohjelma, jossa virolaiset ja suomalaiset koululaiset kyselevät toisiltaan toisen osapuolen kotimaahan liittyviä asioita.

Katsoin kahdesta pätkästä ensimmäisen. Ensinnäkin sydäntä vihloo nähdä virolainen pioneerityttö sitomassa punaista huivia kaulaansa ja selittämässä ulkoa opetellusti faktoja pioneeritoiminnasta.

Toiseksi kieriskelin myötähäpeästä ohjelman toteutusta katsellessa. On totisesti tv-ilmaisu 30 vuodessa muuttunut! Minulle ei valjennut, oliko ohjelma tarkoitettu lasten- ja nuortenohjelmaksi. Jos oli, niin - voi hyvä tavaton.