Otsikon kysymys olettaa, että ulkomailla asuminen muuttaa ihmistä. Se voi tietysti olla vähän yksioikoinen oletus, eihän asia välttämättä niin ole. Ja miten rajata muutoksen aiheuttaja? Muuttuuhan sitä ihminen vuosien varrella muutenkin (ja hyvä niin, minä en ainakaan tahtoisi olla esimerkiksi 14-vuotias häröilevä itseni).
Mutta kuvitellaan nyt, että ulkomailla elely vaikuttaa ihmiseen jotenkin. Pitäen itseäni koe-eläimenä, pohdiskelen näin julkisesti mahdollisia omaa muuttumistani.
Eniten ulkomailla asuminen lienee vaikuttanut itsevarmuuteen - sitä luultavasti on tullut vähän lisää. Kun on pitänyt selvitä kaikenlaisista asioista vieraassa kulttuurissa ja vieraalla kielellä, ei enää jaksa hätkähtää sellaisia juttuja, jotka aiemmin tuntuivat isoilta. Huomaan esimerkiksi, että jotkut omassa työssäni (josta siis olen hoitovapaalla) olleet ongelmatilanteet tuntuvat nyt ihan pöhkön pieniltä.
Itsevarmuuden kasvua on edistänyt se, että on pitänyt tottua omaan tyhmyyteensä. Ulkosuomalaisena on täytynyt oppia elämään sen ajatuksen kanssa, että kaikki muut pitävät minua, maahanmuuttajaa, vähän hitaana ja yksioikoisena. Kun kielitaitoa ja kulttuurin syvää ymmärrystä ei ole, on aina vähän pihalla. Se on raivostuttavaa, mutta sen kanssa on elettävä. Ja kun pääsee siihen asti, että sietää tyhmyytensä, on paljon helpompi olla. Se taas näkyy lisääntyvä itsevarmuutena, kun ei enää jaksa ja viitsi kulkea pää painuksissa ja häpeillen jokaista mokaansa - muuta kun ei ehtisi tehdäkään. Mutta valitettavasti itsevarmuuden kasvu ei vieläkään ole poistanut sitä, että hermostuessani alan puhua sekavia, minulta tippuvat tavarat käsistä ja alan höheltää putkinäkö päällä...
Virossa asuvana minusta on tullut ehkä suorasukaisempi ja jotenkin kovemman oloinen kommunikoija. Täkäläiset ovat niin mahdottoman kuivan suoria keskusteluissaan, että kaikki vähäinenkin small talk jää pois. Olen aiemmin blogissa kirjoittanut esimerkiksi virolaisten tavasta puhua puhelimessa. Nyt olen tottunut siihen ja itsekin osaan ehkä olla puhelimessa vähän tiivissanaisempi.
Muutos on sekin, että olen oppinut puhumaan uutta kieltä niin, että tulen sillä aika kivasti toimeen. Ja olen kai siinä mielessä tyypillinen ulkosuomalainen, että kun on kerran ulkomaille muuton kokenut, voisi kuvitella tekevänsä sen toistekin.
Sitten yksi konkreettinen, näkyvä asia, mikä minussa on muuttunut - vannoutuneesta housuihmisestä on tullut hameihminen! Risti seinään! Osaltaan tämä on varmasti raskausaikojen tuottaman pukeutumistuskan peruja. Mutta varmasti tähän on vaikuttanut sekin, että näen päivittäin naisellisen kauniisti pukeutuneita naisia ja olen todennut, että hitsi, tuohan näyttää hyvältä! Hameen ja lenkkareita siistimpien kenkien käytöstä on tullut tavallista arkipukeutumista. (Ja pakko heti lievennellä, että en minä tosiaankaan leikkipuistossa ole piikkareissa. Ihan Kontiot jalassa ja goretakki yllä mennään.)
On kerrottava tähän kohtaan viime käynnistäni Suomessa. Kävin S-marketissa ja tajusin, että olin luultavasti kaupan ainoa ihminen, jolla ei ollut päällään tuulipukua tai verkkaria. Tosissani katselin kaupassa ympärilleni ja ihmettelin. Tunsin oloni pikkusieväksi kaupunkilaisrouvaksi, vaikka toisaalta minulla oli mielestäni ylläni minulle tavalliset kauppareissuvaatteet. Juuri tuolla kauppakäynnillä vanha klisee suomalaisista tuulipukukansana tuntui erittäin todelta.
Mutta mutta, lopuksi asian ytimeen:
Entä jos en olekaan muuttunut, vaan uskallan nyt paremmin olla sellainen kuin oikeasti olen? Olenkin muuttunut omaksi itsekseni?
Tämä ajatus nimittäin tuli vastaan monesti mainitsemassa Junkkarien ulkosuomalaisuuskirjassa. Kun ihminen muuttaa ulkomaille, saa tavallaan aloittaa ihan puhtaalta pöydältä.
Ulkomaille muuttaessa tajuaa, että siellä vastaantulevilla ihmisillä ei ole minusta mitään ennakko-oletusta. Kukaan ei entuudestaan tunne ajatusmaailmaani, harrastuksiani, koulutustani, lapsuuttani, tapaani suhtautua vihanneksiin, musiikkimakuani, lempikynsilakkaani tai yhtään mitään.
Se on helpottavaa, sillä voin olla täysin rennosti oma itseni. Mikään aiempi tekemäni tai sanomani ei ole vaikuttamassa siihen, miten kanssaihmiset toimintani ja puheeni tulkitsevat.
Väitän, että me ihmiset aika paljon elämme elämäämme sen mukaan, miten meidän oletetaan elävän. Kun tätä ennakko-oletusta ei ympärillä olekaan, on tunne aika vapauttava.
No joo, en minä sentään ole elänyt tähänastista elämääni valheessa ja hirveää roolia vetäen :) Mutta kyllä tuossa ajatuksessa totuuden siementä on.
Tällainen vuodatus tässä kohtaa. Ulkosuomalaiset lukijat, kuulostiko mikään ajatus tutulta?
****
Tämän postauksen otsikon piti oikeastaan olla "Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan", sillä legendaarisen Veikko Lavin kappale soi päässäni taukoamatta kirjoittamisen ajan. Annetaan nyt korvamato teille jakoon.
torstai 23. syyskuuta 2010
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
Appi, ei saa aru!
Viron kielen taitoiset, auttakaas taas.
Kun lihapaketin kyljessä lukee, että se on "jahutatud", niin se siis ei ole ollut pakastettu? Se vain on, öö, viileä? Pakastetuotteethan ovat "külmutatud", eikö?
Olen nimittäin koko ajan jostakin syystä luullut, että "jahutatud" tarkoittaa jo kertaalleen pakastettua, mutta eihän se taida niin olla.
Tämä on tärkeä tieto sikäli, että teen tuolle neiti K:lle pieniä liha-annoksia pakastimeen enkä siihen voi tietenkään käyttää kertaalleen jo pakastettua lihaa.
Kun lihapaketin kyljessä lukee, että se on "jahutatud", niin se siis ei ole ollut pakastettu? Se vain on, öö, viileä? Pakastetuotteethan ovat "külmutatud", eikö?
Olen nimittäin koko ajan jostakin syystä luullut, että "jahutatud" tarkoittaa jo kertaalleen pakastettua, mutta eihän se taida niin olla.
Tämä on tärkeä tieto sikäli, että teen tuolle neiti K:lle pieniä liha-annoksia pakastimeen enkä siihen voi tietenkään käyttää kertaalleen jo pakastettua lihaa.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Sirkuti sirkun - lisää teknistä härpylöintiä
Blogin oikeassa palkissa on nyt uusi linkki. Se vie allekirjoittaneen eli S:n eli J. Eilisen Twitter-tilille, josta voi käydä kurkkaamassa aivan viimeisimpiä kuulumisiamme - ehkä.
Avasin itselleni Twitter-tilin aika tasan vuosi sitten ja sen käyttö jäikin siihen ensimmäiseen testi-tweettaukseen. Nyt ajattelin ottaa vaikkapa kuukauden testijakson ja katsoa, mitä mieltä koko hommasta olen.
Tämän blogin sisällä on siis nyt mikroblogi, jossa voimme kertoa teille huikaisevan jänniä yksityiskohtia arjestamme.
Mutta kuten sanottu, pidetään tämä nyt ihan varauksella. Jos ei nappaa, niin sitten tuo lintulinkki lähtee vauhdikkaasti pois.
Vaan näköjään näissä sosiaalisen median värkeissä on jotakin niin kiinnostavaa, että niitä tekee mieli kokeilla.
Avasin itselleni Twitter-tilin aika tasan vuosi sitten ja sen käyttö jäikin siihen ensimmäiseen testi-tweettaukseen. Nyt ajattelin ottaa vaikkapa kuukauden testijakson ja katsoa, mitä mieltä koko hommasta olen.
Tämän blogin sisällä on siis nyt mikroblogi, jossa voimme kertoa teille huikaisevan jänniä yksityiskohtia arjestamme.
Mutta kuten sanottu, pidetään tämä nyt ihan varauksella. Jos ei nappaa, niin sitten tuo lintulinkki lähtee vauhdikkaasti pois.
Vaan näköjään näissä sosiaalisen median värkeissä on jotakin niin kiinnostavaa, että niitä tekee mieli kokeilla.
Äiti on nyt vähän väsynyt
Kyllä nyt kolisee ja äidin päässä humisee. Neiti K kehittyy liikkumisessa sellaista vauhtia, että perässä on pysymistä. Viikko sitten perjantaina K nousi ensimmäistä kertaa polviseisontaan tukea vasten. Kului muistaakseni kolme tai neljä päivää, kun tyttö nousi jaloilleen tukea vasten. Nyt sitten mennään jo muutamia askelia tukea vasten. Tänään K onnistui vaihtamaan tukipistettä siten, että siirsi kätensä sohvan reunasta pöydän reunaan.
Tällä tahdilla kävelyn oppiminen lienee vain muutaman viikon kysymys. Ja lapsihan on siis vain hiukan yli 8 kuukautta.
Viimeisen parin viikon aikana kotiäiti on saanut lisätä vahtitutkaan kierroksia oikein reippaasti. Koska K tietenkin konttaa sujuvasti ja vauhdilla, on meillä nyt yhtäkkiä kaksi vilkkaasti liikkuvaa tenavaa, joiden tekemisiä täytyy haukkana seurata. J ei sentään enää itseänsä pahasti telo, mutta K kaatuilee seisomisharjoituksissaan koko ajan. J:tä taas täytyy vahtia sen takia, että hän ei tönisi siskoaan / löisi häntä leluvasaralla päähän / hyppelisi siskon ylitse / ottaisi leluja siskon kädestä / muu, mikä.
Kun tähän yhdistetään J:n edelleen käynnissä oleva pottaharjoittelu, joka kyllä on edistynyt, mutta jonka myötä pyykkikone laulaa meillä tiuhaan tahtiin, on arkisessa elossa tällä hetkellä koko ajan tilanne päällä. Nämä on nyt vissiin ne naisen nautinnolliset ruuhkavuodet, jolloin "eletään täysillä" ja joita vanhana kaiholla muistellaan elämän parhaana aikana.
Voin kyllä kertoa, että en muistele pätkääkään kaiholla päivän neljänsiä kakkoja housuissa, viidettä pissalammikkoa lattialla tai öitä, jolloin kahden tunnin yhtäjaksoinen uni on kaunis haave vain. Onneksi on kahvi ja Coke Zero.
Mutta oppiihan tässä kaikenlaista. Kuten vaikkapa sen, että valmiiksi siivutettu juusto on kätevä keksintö, kun pitää tehdä voileipä isommalle samalla kun pienempi roikkuu toisella käsivarrella.
On tuo kaksikko silti ihan paras.
Tällä tahdilla kävelyn oppiminen lienee vain muutaman viikon kysymys. Ja lapsihan on siis vain hiukan yli 8 kuukautta.
Viimeisen parin viikon aikana kotiäiti on saanut lisätä vahtitutkaan kierroksia oikein reippaasti. Koska K tietenkin konttaa sujuvasti ja vauhdilla, on meillä nyt yhtäkkiä kaksi vilkkaasti liikkuvaa tenavaa, joiden tekemisiä täytyy haukkana seurata. J ei sentään enää itseänsä pahasti telo, mutta K kaatuilee seisomisharjoituksissaan koko ajan. J:tä taas täytyy vahtia sen takia, että hän ei tönisi siskoaan / löisi häntä leluvasaralla päähän / hyppelisi siskon ylitse / ottaisi leluja siskon kädestä / muu, mikä.
Kun tähän yhdistetään J:n edelleen käynnissä oleva pottaharjoittelu, joka kyllä on edistynyt, mutta jonka myötä pyykkikone laulaa meillä tiuhaan tahtiin, on arkisessa elossa tällä hetkellä koko ajan tilanne päällä. Nämä on nyt vissiin ne naisen nautinnolliset ruuhkavuodet, jolloin "eletään täysillä" ja joita vanhana kaiholla muistellaan elämän parhaana aikana.
Voin kyllä kertoa, että en muistele pätkääkään kaiholla päivän neljänsiä kakkoja housuissa, viidettä pissalammikkoa lattialla tai öitä, jolloin kahden tunnin yhtäjaksoinen uni on kaunis haave vain. Onneksi on kahvi ja Coke Zero.
Mutta oppiihan tässä kaikenlaista. Kuten vaikkapa sen, että valmiiksi siivutettu juusto on kätevä keksintö, kun pitää tehdä voileipä isommalle samalla kun pienempi roikkuu toisella käsivarrella.
On tuo kaksikko silti ihan paras.
maanantai 20. syyskuuta 2010
Tärkeät vaaleanpunaiset kannet
Tammikuun lopussa kerroin, kuinka K sai nimensä ja kuinka nimensaannin yhteydessä meille annettiin K:n komea syntymätodistus hienoissa vaaleanpunaisissa kansissa (kuva löytyy tuolta linkin takaa).
Jokin aika sen jälkeen uutisoitiin, että Tallinnan kaupunki lopettaa tämänkaltaisten syntymätodistusten ja kansioiden jakamisen. Rahan säästöä, mitäs muuta. Syntymätodistus vain tulostettaisiin tavalliselle aaneloselle.
Tästä nousi haloo. Kansa vaati lapsilleen kohokuvioisia kansioitaan.
Ja kappas, tehosi. Tänään kerrottiin kaupungin Pealinn-tiedotuslehdessä (joka kyllä muutoin on tolkutonta Keskerakond-puolueen propagandaa), että kaupunki on päättänyt ottaa paksupaperiset todistukset ja kovat kansiot takaisin käyttöön.
Onhan se toisaalta vähän hassua, että jokin paperi voi herättää näin kovasti sanomista. Lapsi on lapsi ja tärkeä ihan itsessään ilman mitään lappujakin. Mutta toisaalta ymmärrän tuollaisen näyttävämmän todistuksen merkityksen erityisesti täällä, jossa lapsen nimeämiseen ei ymmärtääkseni kovinkaan usein liity suuria juhlallisuuksia (korjatkaa, jos olen väärässä!). Suomessa on edelleen aina ristiäiset tai nimiäiset, joten juhlallisuutta tulee ihan luonnostaan.
Jokin aika sen jälkeen uutisoitiin, että Tallinnan kaupunki lopettaa tämänkaltaisten syntymätodistusten ja kansioiden jakamisen. Rahan säästöä, mitäs muuta. Syntymätodistus vain tulostettaisiin tavalliselle aaneloselle.
Tästä nousi haloo. Kansa vaati lapsilleen kohokuvioisia kansioitaan.
Ja kappas, tehosi. Tänään kerrottiin kaupungin Pealinn-tiedotuslehdessä (joka kyllä muutoin on tolkutonta Keskerakond-puolueen propagandaa), että kaupunki on päättänyt ottaa paksupaperiset todistukset ja kovat kansiot takaisin käyttöön.
Onhan se toisaalta vähän hassua, että jokin paperi voi herättää näin kovasti sanomista. Lapsi on lapsi ja tärkeä ihan itsessään ilman mitään lappujakin. Mutta toisaalta ymmärrän tuollaisen näyttävämmän todistuksen merkityksen erityisesti täällä, jossa lapsen nimeämiseen ei ymmärtääkseni kovinkaan usein liity suuria juhlallisuuksia (korjatkaa, jos olen väärässä!). Suomessa on edelleen aina ristiäiset tai nimiäiset, joten juhlallisuutta tulee ihan luonnostaan.
sunnuntai 19. syyskuuta 2010
Päivä Tallinnassa vuonna 1965
Netin syövereistä löytyy aina kaikkea hauskaa. Ylen Elävä arkisto tarjoaa noin 15-minuuttisen matkakuvauksen Tallinnasta vuodelta 1965. Siitä oli aika hauska katsella, miltä maisemat tuolloin näyttivät. Raatihuoneentorilla on autoja parkissa ja Mustamäen kaupunginosa on vasta rakenteilla. Raitiovaunut kyllä näyttävät filmissä melkein samoilta kuin nykyään.
Pätkää pääsee katsomaan tästä linkistä.
Aika viipyilevää on tuo suomalainen televisioilmaisu 1960-luvulla... Ja huomatkaa juontajasedän intonaatio, joka laskee huolellisesti jokaisen lauseen lopussa! On taidettu Ylen äänenkäyttöopetuksessa tosissaan takoa päähän tätä suomen kielen ominaispiirrettä.
Pätkää pääsee katsomaan tästä linkistä.
Aika viipyilevää on tuo suomalainen televisioilmaisu 1960-luvulla... Ja huomatkaa juontajasedän intonaatio, joka laskee huolellisesti jokaisen lauseen lopussa! On taidettu Ylen äänenkäyttöopetuksessa tosissaan takoa päähän tätä suomen kielen ominaispiirrettä.
lauantai 18. syyskuuta 2010
"Mitä urheilun arvonimiä on Neuvostoliitossa?"
Käväisin lasten kanssa tänään Kristiinen kaupunginosan syysmarkkinoilla. Siellä käynti alkaa jo olla pieni perinne.
Markkinoilla oli tuttuun tyyliin hunajaa, omenoita, savulihaa, käsitöitä, kukkia, pensaita ja paljon kaikkea muuta.
Minä tutkailin erityisesti vanhojen kirjojen myyjän valikoimaa ja ostinkin pari sanakirjaa. Toinen sanakirja on ihan käyttökelpoinen hankinta, nimittäin Lauri Kettusen alkujaan vuonna 1917 ilmestynyt Viro-suomi-sanakirja. Tai no, tokihan noin vanhassa sanakirjassa on käytöstä poistunutta sanastoa, mutta ei se silti sen hyödyllisyyttä vähennä.
Toinen ostokseni oli puhtaasti hilpeä kuriositeetti. Kantensa mukaan yhden ruplan ja 20 kopeekan arvoinen Suomalais-venäläinen keskusteluopas turisteille oli ihan pakko ostaa ihan jo pelkästään kannessa hymyilevän Mishka-karhun takia.
Kirjan esipuheessa kerrotaan, että "keskusteluoppaan päätarkoituksena on auttaa Neuvostoliitossa matkustavaa turistia, joka ei osaa venäjän kieltä, tutustumaan maahan turvautumatta tulkin apuun".
Ja mikä parasta, vuonna 1979 ilmestyneessä oppaassa "on annettu keskeinen asema luvulle 'urheilu', joka auttaa turistia keskustelutilanteissa Moskovan olympialaisten aikana v. 1980".
Oppaan avulla tiedän nyt, miten kysytään venäjäksi "Mihin puolueeseen te kuulutte?". Osaan kertoa, että "olen kommunisti" tai "olen sosialisti". Varmasti hyödyllistä on myös osata, mitä ovat venäjäksi työläinen, jyrsijä, kaivostyöläinen, maanviljelijä, fyysikko ja sorvaaja. Knoppilauseosaamiseni on huipussaan, kun opin sanomaan venäjäksi "Kertokaa, miten kolhoosityöläisten vapaa-ajanvietto on järjestetty?".
Markkinoilla oli tuttuun tyyliin hunajaa, omenoita, savulihaa, käsitöitä, kukkia, pensaita ja paljon kaikkea muuta.
Minä tutkailin erityisesti vanhojen kirjojen myyjän valikoimaa ja ostinkin pari sanakirjaa. Toinen sanakirja on ihan käyttökelpoinen hankinta, nimittäin Lauri Kettusen alkujaan vuonna 1917 ilmestynyt Viro-suomi-sanakirja. Tai no, tokihan noin vanhassa sanakirjassa on käytöstä poistunutta sanastoa, mutta ei se silti sen hyödyllisyyttä vähennä.
Toinen ostokseni oli puhtaasti hilpeä kuriositeetti. Kantensa mukaan yhden ruplan ja 20 kopeekan arvoinen Suomalais-venäläinen keskusteluopas turisteille oli ihan pakko ostaa ihan jo pelkästään kannessa hymyilevän Mishka-karhun takia.
Kirjan esipuheessa kerrotaan, että "keskusteluoppaan päätarkoituksena on auttaa Neuvostoliitossa matkustavaa turistia, joka ei osaa venäjän kieltä, tutustumaan maahan turvautumatta tulkin apuun".
Ja mikä parasta, vuonna 1979 ilmestyneessä oppaassa "on annettu keskeinen asema luvulle 'urheilu', joka auttaa turistia keskustelutilanteissa Moskovan olympialaisten aikana v. 1980".
Oppaan avulla tiedän nyt, miten kysytään venäjäksi "Mihin puolueeseen te kuulutte?". Osaan kertoa, että "olen kommunisti" tai "olen sosialisti". Varmasti hyödyllistä on myös osata, mitä ovat venäjäksi työläinen, jyrsijä, kaivostyöläinen, maanviljelijä, fyysikko ja sorvaaja. Knoppilauseosaamiseni on huipussaan, kun opin sanomaan venäjäksi "Kertokaa, miten kolhoosityöläisten vapaa-ajanvietto on järjestetty?".
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
I want to ride my bicycle, I want to ride my bike
Edellispostauksen tuonpuoleiset teemat innoittivat kommentoijat ahkerimmiksi kuin aikoihin, kiitos siitä!
Vähän aihetta liipaten osui silmiini tämän päivän Postimees-lehdestä juttu virolaisten eliniänennusteesta. Vuonna 2009 virolaisten odotettu elinikä nousi jälleen hieman, mutta eipä niissä edelleenkään ole hurraamista - varsinkaan miehillä.
Naisten eliniänodote on 80,07 vuotta ja miesten tyrmistyttävän paljon alhaisempi, 69,84 vuotta. Siinä sitä on yksinäisiä mummoja peräkylät täynnä.
Virolaismiesten elontaival jää lyhyeksi mm. sen takia, että viina maistuu ja että pelastusliivejä ei veneillessä käytetä. Jälkimmäinen oli viime viikolla virolaisen huippu-urheilijan, kuulantyöntäjä Taavi Peetren kohtaloksi. Kalareissulla ollut kaksinkertainen olympiakisakävijä hukkui, kun vene kaatui. Viron tämän vuoden uskomattoman surulliset hukkumistilastot saivat taas karun lisäyksen.
****
Eliniänodotetta voi nostaa vaikkapa pitämällä huolta yleiskunnostaan. Sitä totisesti tekee kulttuurivaikuttaja Mikko Fritze, joka tunnetaan Virossa ehkä parhaiten siitä, että hän oli kevääseen saakka Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuotta organisoivan säätiön puheenjohtaja. Nyt hän on töissä Helsingissä, Goethe-instituutin johtajana.
Bongasin miehen tänään Helsingin Länsisatamassa. Näytti siltä, että hän oli palaamassa töistä kotiin Tallinnaan, mutta ei autolla, vaan kokoontaitettavalla polkupyörällä.
Fritze on lehtijutuissa ilmoittanut olevansa vannoutunut pyöräilyn kannattaja ja koettanut laittaa korttaan kekoon, jotta Tallinnasta saataisiin edes vähän pyöräilijäystävällisempi kaupunki (mihin luvalla sanoen tulee menemään jokunen sukupolvi aikaa...).
Ei voi moittia miestä harrastuneisuuden puutteesta. Syyskuun sateessa ja pimeydessä mies polki fillarinsa Tallinkin uumeniin ja näkyi laivasta ulos lähtiessä virittelevän sadesuojia päälleen. Eletään niin kuin opetetaan. Se on ryhdikästä se.
Samalla mietin, onkohan maailmassa montaakaan kahden maan pääkaupunkia, joiden välillä voisi tehdä työmatkaa polkupyörällä? Siis niin, että siinä olisi vielä jokin tolkku. Voihan sitä alkaa sotkea Tallinnasta vaikka Roomaan, mutta ehkä se ei nykymaailman työtahdissa olisi kaikkein tehokkain vaihtoehto.
****
Jaha, nyt on näköjään villityksenä laittaa postauksen otsikoksi joku laulun värssy, kun ei muutakaan keksi. Kaikkihan tietävät, mistä biisistä tämänkertainen otsikko on?
Vähän aihetta liipaten osui silmiini tämän päivän Postimees-lehdestä juttu virolaisten eliniänennusteesta. Vuonna 2009 virolaisten odotettu elinikä nousi jälleen hieman, mutta eipä niissä edelleenkään ole hurraamista - varsinkaan miehillä.
Naisten eliniänodote on 80,07 vuotta ja miesten tyrmistyttävän paljon alhaisempi, 69,84 vuotta. Siinä sitä on yksinäisiä mummoja peräkylät täynnä.
Virolaismiesten elontaival jää lyhyeksi mm. sen takia, että viina maistuu ja että pelastusliivejä ei veneillessä käytetä. Jälkimmäinen oli viime viikolla virolaisen huippu-urheilijan, kuulantyöntäjä Taavi Peetren kohtaloksi. Kalareissulla ollut kaksinkertainen olympiakisakävijä hukkui, kun vene kaatui. Viron tämän vuoden uskomattoman surulliset hukkumistilastot saivat taas karun lisäyksen.
****
Eliniänodotetta voi nostaa vaikkapa pitämällä huolta yleiskunnostaan. Sitä totisesti tekee kulttuurivaikuttaja Mikko Fritze, joka tunnetaan Virossa ehkä parhaiten siitä, että hän oli kevääseen saakka Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuotta organisoivan säätiön puheenjohtaja. Nyt hän on töissä Helsingissä, Goethe-instituutin johtajana.
Bongasin miehen tänään Helsingin Länsisatamassa. Näytti siltä, että hän oli palaamassa töistä kotiin Tallinnaan, mutta ei autolla, vaan kokoontaitettavalla polkupyörällä.
Fritze on lehtijutuissa ilmoittanut olevansa vannoutunut pyöräilyn kannattaja ja koettanut laittaa korttaan kekoon, jotta Tallinnasta saataisiin edes vähän pyöräilijäystävällisempi kaupunki (mihin luvalla sanoen tulee menemään jokunen sukupolvi aikaa...).
Ei voi moittia miestä harrastuneisuuden puutteesta. Syyskuun sateessa ja pimeydessä mies polki fillarinsa Tallinkin uumeniin ja näkyi laivasta ulos lähtiessä virittelevän sadesuojia päälleen. Eletään niin kuin opetetaan. Se on ryhdikästä se.
Samalla mietin, onkohan maailmassa montaakaan kahden maan pääkaupunkia, joiden välillä voisi tehdä työmatkaa polkupyörällä? Siis niin, että siinä olisi vielä jokin tolkku. Voihan sitä alkaa sotkea Tallinnasta vaikka Roomaan, mutta ehkä se ei nykymaailman työtahdissa olisi kaikkein tehokkain vaihtoehto.
****
Jaha, nyt on näköjään villityksenä laittaa postauksen otsikoksi joku laulun värssy, kun ei muutakaan keksi. Kaikkihan tietävät, mistä biisistä tämänkertainen otsikko on?
perjantai 10. syyskuuta 2010
Pian mustat rivit luikertaa sun hautasaatossas
Keskustelut lastenhoitajamme kanssa päätyvät aina mitä mielekiintoisimpiin teemoihin. Tänään juteltiin kuolemasta ja siihen liittyvistä käytännön asioista.
Hoitotätimme sukulainen kuoli tällä viikolla. Hautajaiset ovat jo viikonloppuna. Lapsenhoitajamme harmitteli mm. sitä, että heillä sukulaisilla on melkoinen työ järjestää hautausmaalle kuoppa: Viron pienet seurakunnat kun ovat todella vähävaraisia eikä omaa suntiota todellakaan ole viimeistä leposijaa kaivamaan. Hoitotätimme mukaan ei myöskään oikein pidetä sopivana, että sukulaiset sen kaivaisivat. Nyt sitten etsitään, löytyisikö joku, joka tulisi sukulaiselle montun tekemään.
Toinen ongelma on se, että virolaisilla seurakunnilla ei ole kylmiöitä vainajia varten. Jos ihminen kuolee sairaalassa, häntä pidetään sairaalan kylmiössä. Mutta jos kuolema korjaa kotona, onkin enemmän miettimistä. Hautausmailla saattaa olla vanhoja kiviseinäisiä kappeleita, joissa vainajaa voi hetken pitää. Näistä seikoista johtuen hautajaiset täytyykin pitää melko pian kuolintapauksen jälkeen eikä odotella vaikkapa kahta viikkoa, kuten Suomessa on ihan tavallista.
Opin tänään myös, että Virossa on enemmän sääntö kuin poikkeus se, että hautajaisissa vainajan arkku on auki. Hoitajamme sanoi, että arkku on kiinni yleensä vain silloin, jos vainaja eläessään on niin halunnut tai että esimerkiksi onnettomuuden takia vainaja ei ole katsottavassa kunnossa.
Lastenhoitajamme ei siksi ollut uskoa korviaan kun sanoin, että Suomessa arkut eivät ole oikeastaan koskaan auki ja että esimerkiksi minä en ole koskaan nähnyt ihmisruumista - enkä usko olevani tässä suhteessa ikäisteni joukossa mitenkään erikoinen tapaus.
Hoitotätimme aidosti ihmetteli, miten me suomalaiset sitten heitämme jäähyväiset ihmisille. Hän koki, että mahdollisuus hyvästellä vainaja on hyvä keino saatella kauniiseen loppuun suhde sen ihmisen kanssa ja saada omalle mielelle rauha. Hän oli ollut aikanaan mm. pesemässä oman isoäitinsä ruumista ja piti sitä täysin luontevana. Lisäksi hänen mukaansa vanhemmat ihmiset edelleen puhuvat siitä, kuinka eri näköisiä vainajat ovat: hautajaisissa saatetaankin taivastella, kuinka "kauniin näköinen vainaja on".
Minä vain nyökyttelin näille hoitotätimme jutuille, ei minulla ollut mitään lisättävää. Suomessa kuolema on laitostettu niin pitkälle, että eipä voi vertailla ruumiinvalvojaiskokemuksia, kun niitä ei kerta kaikkiaan ole.
En sano, että niitä ruumiinvalvojaisia ja -pesemisiä tai kalmon ulkonäön ihailuja kovasti haluaisinkaan, mutta mukavan tolkulliselta tuntui tuollainen luonnikas lähestymistapa viikatemiehen visiitteihin.
Näin, päästiinpä tässäkin aiheessa siunattuun loppuun. Öhö-öhö. Valoisaa viikonloppua!
*****
Postauksen otsikko on tietysti C. M. Bellmanin mustaa kuorolauluhuumoria juomalaulusta "Nyt pannaan hölkäks hiljalleen".
Hoitotätimme sukulainen kuoli tällä viikolla. Hautajaiset ovat jo viikonloppuna. Lapsenhoitajamme harmitteli mm. sitä, että heillä sukulaisilla on melkoinen työ järjestää hautausmaalle kuoppa: Viron pienet seurakunnat kun ovat todella vähävaraisia eikä omaa suntiota todellakaan ole viimeistä leposijaa kaivamaan. Hoitotätimme mukaan ei myöskään oikein pidetä sopivana, että sukulaiset sen kaivaisivat. Nyt sitten etsitään, löytyisikö joku, joka tulisi sukulaiselle montun tekemään.
Toinen ongelma on se, että virolaisilla seurakunnilla ei ole kylmiöitä vainajia varten. Jos ihminen kuolee sairaalassa, häntä pidetään sairaalan kylmiössä. Mutta jos kuolema korjaa kotona, onkin enemmän miettimistä. Hautausmailla saattaa olla vanhoja kiviseinäisiä kappeleita, joissa vainajaa voi hetken pitää. Näistä seikoista johtuen hautajaiset täytyykin pitää melko pian kuolintapauksen jälkeen eikä odotella vaikkapa kahta viikkoa, kuten Suomessa on ihan tavallista.
Opin tänään myös, että Virossa on enemmän sääntö kuin poikkeus se, että hautajaisissa vainajan arkku on auki. Hoitajamme sanoi, että arkku on kiinni yleensä vain silloin, jos vainaja eläessään on niin halunnut tai että esimerkiksi onnettomuuden takia vainaja ei ole katsottavassa kunnossa.
Lastenhoitajamme ei siksi ollut uskoa korviaan kun sanoin, että Suomessa arkut eivät ole oikeastaan koskaan auki ja että esimerkiksi minä en ole koskaan nähnyt ihmisruumista - enkä usko olevani tässä suhteessa ikäisteni joukossa mitenkään erikoinen tapaus.
Hoitotätimme aidosti ihmetteli, miten me suomalaiset sitten heitämme jäähyväiset ihmisille. Hän koki, että mahdollisuus hyvästellä vainaja on hyvä keino saatella kauniiseen loppuun suhde sen ihmisen kanssa ja saada omalle mielelle rauha. Hän oli ollut aikanaan mm. pesemässä oman isoäitinsä ruumista ja piti sitä täysin luontevana. Lisäksi hänen mukaansa vanhemmat ihmiset edelleen puhuvat siitä, kuinka eri näköisiä vainajat ovat: hautajaisissa saatetaankin taivastella, kuinka "kauniin näköinen vainaja on".
Minä vain nyökyttelin näille hoitotätimme jutuille, ei minulla ollut mitään lisättävää. Suomessa kuolema on laitostettu niin pitkälle, että eipä voi vertailla ruumiinvalvojaiskokemuksia, kun niitä ei kerta kaikkiaan ole.
En sano, että niitä ruumiinvalvojaisia ja -pesemisiä tai kalmon ulkonäön ihailuja kovasti haluaisinkaan, mutta mukavan tolkulliselta tuntui tuollainen luonnikas lähestymistapa viikatemiehen visiitteihin.
Näin, päästiinpä tässäkin aiheessa siunattuun loppuun. Öhö-öhö. Valoisaa viikonloppua!
*****
Postauksen otsikko on tietysti C. M. Bellmanin mustaa kuorolauluhuumoria juomalaulusta "Nyt pannaan hölkäks hiljalleen".
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Päivän ilonaiheet
Kun J oli puolen vuoden vanha, aloin käydä hänen kanssaan tallinnalaisessa Meero-nimisessä musiikkileikkikoulussa. Kumpikin tykkäsimme siitä kovasti.
K:n syntymän myötä lauleluihin tuli yli puolen vuoden tauko, kunnes tänään taas lähdimme musisoinnin pariin. Olipa tosi kivaa!
Meerossa oli aiemminkin todella taitava ja innostava opettaja (vai miksi heitä pitäisi kutsua, muskarin laulattavia ja leikittäviä tätejä?), mutta nyt meille tuli uusi ope, joka oli aivan äimistyttävän osaava ja tilanteeseen heittäytyvä. Kun saa 10 noin kaksivuotiasta tenavaa kiinnostumaan puolen tunnin ajan laulusta, tanssista, marakassin helistelystä ja rytmikapuloiden koputtelusta, saa minulta täydet pisteet. Luonnollisesti ope oli itse erinomainen laulaja ja soittaja. Tosi kiva nähdä, että tuollaista asiaa voi tehdä noin hienolla ammattimaisuuden ja iloisuuden yhdistelmällä.
Muskari-puolituntisen ensimmäiset 10 minuuttia J istui jääräpää-ilme kasvoillaan ja huulta purren vieressäni eikä halunnut tehdä mitään. Sitten hän alkoi sulaa ja oli lopulta aivan innoissaan, soitti, tanssi ja lauloi. Loppupäivän sainkin vakuuttaa hänelle, että muskariin mennään myös myöhemmin.
Iloa tuotti myös se, että K jäi J:n ja minun laulu- j kauppareissumme ajaksi ensimmäistä kertaa lapsenhoitajamme hoiviin. Kaikki oli mennyt mainiosti, ja kun palasimme kotiin, eteiseen kuului K:n tavallinen hyväntuulinen pulina.
Hauska huomata se, että itse osaa ottaa toisen lapsen myötä jo vähän rennommin. Kun J oli ensimmäisiä kertoja keskenään hoitajan kanssa, olin täysin toimintakyvytön (ja kolaroin hermostuksissani autolla...). Nyt vain kerroin hoitotädille, mistä löytyvät K:n vaatteet ja miten tyttöä ruokitaan. Muutoin ei ahdistanut yhtään.
****
Ulkosuomalaisuussarja saa jatkoa useammalla postauksella, kunhan niitä saan kirjoiteltua. Huomasin, että aiheesta alkoi irrota tekstiä enemmänkin. Pysyköön siis kuulolla ne, keitä aihe kiinnostaa.
K:n syntymän myötä lauleluihin tuli yli puolen vuoden tauko, kunnes tänään taas lähdimme musisoinnin pariin. Olipa tosi kivaa!
Meerossa oli aiemminkin todella taitava ja innostava opettaja (vai miksi heitä pitäisi kutsua, muskarin laulattavia ja leikittäviä tätejä?), mutta nyt meille tuli uusi ope, joka oli aivan äimistyttävän osaava ja tilanteeseen heittäytyvä. Kun saa 10 noin kaksivuotiasta tenavaa kiinnostumaan puolen tunnin ajan laulusta, tanssista, marakassin helistelystä ja rytmikapuloiden koputtelusta, saa minulta täydet pisteet. Luonnollisesti ope oli itse erinomainen laulaja ja soittaja. Tosi kiva nähdä, että tuollaista asiaa voi tehdä noin hienolla ammattimaisuuden ja iloisuuden yhdistelmällä.
Muskari-puolituntisen ensimmäiset 10 minuuttia J istui jääräpää-ilme kasvoillaan ja huulta purren vieressäni eikä halunnut tehdä mitään. Sitten hän alkoi sulaa ja oli lopulta aivan innoissaan, soitti, tanssi ja lauloi. Loppupäivän sainkin vakuuttaa hänelle, että muskariin mennään myös myöhemmin.
Iloa tuotti myös se, että K jäi J:n ja minun laulu- j kauppareissumme ajaksi ensimmäistä kertaa lapsenhoitajamme hoiviin. Kaikki oli mennyt mainiosti, ja kun palasimme kotiin, eteiseen kuului K:n tavallinen hyväntuulinen pulina.
Hauska huomata se, että itse osaa ottaa toisen lapsen myötä jo vähän rennommin. Kun J oli ensimmäisiä kertoja keskenään hoitajan kanssa, olin täysin toimintakyvytön (ja kolaroin hermostuksissani autolla...). Nyt vain kerroin hoitotädille, mistä löytyvät K:n vaatteet ja miten tyttöä ruokitaan. Muutoin ei ahdistanut yhtään.
****
Ulkosuomalaisuussarja saa jatkoa useammalla postauksella, kunhan niitä saan kirjoiteltua. Huomasin, että aiheesta alkoi irrota tekstiä enemmänkin. Pysyköön siis kuulolla ne, keitä aihe kiinnostaa.
tiistai 7. syyskuuta 2010
Ulkosuomalaisuussarja, osa 3: Oikea ulkosuomalainen?
Kun minulta kysytään, miltä ulkomailla asuminen on tuntunut, vastaan usein, että en edes huomaa ulkomailla asuvani. Viro ja virolaiset (tai no, pitäisi paremminkin puhua Tallinnasta) ovat niin samankaltaisia Suomen ja suomalaisten kanssa, että loikka virolaiseen elämänmenoon on ollut vaivaton.
Välillä tuleekin mieleen epäröivä ajatus, olenko ensinkään "oikea" ulkosuomalainen: minähän käyn Suomessa monia kertoja vuodessa sekä kuulen suomea ja näen suomalaisia vähintään viikottain. Juon Valion maitoa, syön Oltermannia ja järsin Vaasan ruispaloja. Kun avaan tietokoneen, katson ensimmäisenä yleensä Hesarin, Ylen ja Uuden Suomen uutiset. Onpa tosi eksoottista. Toista se on niillä "todellisilla" ekspatriaateilla, jotka asuvat maailman toisella puolella ja käyvät Suomessa korkeintaan kesälomalla.
Maantieteellisestä läheisyydestä pystyn siitäkin kehittämään huonon omantunnon: jos kerran olen niin lähellä Suomea, niin enkö voisi olla siellä vieläkin enemmän? Sukulaisia ja kavereitahan olisi mukava nähdä useammin.
Mutta ei se niin mene. Jos ihmisen elämä on toisessa maassa, niin eihän sitä toki jatkuvasti Suomessa ramppaa vain jonkin "näin ehkä pitäisi tehdä" -syyn takia. Sitäpaitsi: laivamatkustaminen lahden yli on jokseenkin maailman tylsintä touhua ja se myös maksaa.
Eli kyllä me taidamme olla ihan "oikeita" ulkosuomalaisia ihan jo senkin takia, että meillä ei ole Suomessa kakkoskotia tai kesämökkiä, kuten monilla Virossa asuvilla suomalaisilla on. Meidän koko elämämme ja kaikki rojumme ovat nyt täällä.
Olenkin lanseerannut käsitteen "toilettipussielämä": se on sitä, kun loisitaan Suomessa käydessä toisten nurkissa, koska omaa kiintopistettä ei ole. Toilettipussia jaksaa aikansa liikutella paikasta toiseen, mutta sitten pitääkin jo päästä omaan kotiin ja tyhjentää toilettipussin sisältö omaan peilikaappiin.
Ulkosuomalaisille tarkoitetusta Expatrium-lehdestä on hyvin kiinnostava lukea muiden ekspatriaattien kokemuksista. Ulkosuomalaisuutta on niin kovin monenlaista. Afrikkaan lähetystyöhön lähtevän perheen tai Singaporeen insinööriksi menevän sinkkumiehen ulkosuomalaisuuskokemukset ovat taatusti aika erilaiset.
Hauska sattuma on se, että vanhoista harrastusympyröistäni Suomessa on ihan lähiaikoina lähtenyt useampi tuttu maailmalle. Täällä blogissakin mainittu Frau Dr. I on Saksassa, yksi perhe elää Ruotsissa ja eräs tuttu hyppäsi rapakon taakse. Näiden ihmisten kanssa on varmasti hauska vaihtaa ajatuksia ulkomailla asumisesta - sikäli kun joskus saman pöydän ääressä istuttaisiin.
Mutta eroavat ne tuntemukset ulkosuomalaisuudesta ihan samankin perheen sisällä. T:n ja minun kokemukseni ekspatriaatin elosta varmasti eroavat toisistaan. Minä elän aika lailla suomalaisessa maailmassa, sillä olen ollut koko ajan kotona lastemme kanssa. Puhumme suomea, luemme suomalaisia kirjoja, katsomme Muumeja suomeksi. Näitä samoja asioita tekisin Suomessakin. T:llä on oma, varsin kansainvälinen työympäristönsä ja kodin ulkopuolisia harrastuksia, joiden kautta hän on voinut olla enemmän tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa.
Kaikkein ulkosuomalaisimpia perheestämme ovatkin meidän lapsemme. J on elänyt Suomessa alle kaksi kuukautta, Tallinnassa syntynyt K ei päivääkään. On tosi jännä ajatus, että mikäli täällä vielä jonkin aikaa olemme, tulee Tallinnan maisemista, ihmisistä ja viron kielestä heidän lapsuusmuistojensa ympäristö.
Tähän kohtaan onkin pakko kirjoittaa, että kuulin eilen J:n lausuvan ensimmäistä kertaa kaksi kokonaista viron kielen virkettä. Yksittäisiä sanojahan on tullut jo pitkään. Pihalla toisten kanssa leikkiessä poika sanoi kaverille "Mina võtan selle" (minä otan sen) sekä "Nüüd on sinu kord" (nyt on sinun vuorosi).
Välillä tuleekin mieleen epäröivä ajatus, olenko ensinkään "oikea" ulkosuomalainen: minähän käyn Suomessa monia kertoja vuodessa sekä kuulen suomea ja näen suomalaisia vähintään viikottain. Juon Valion maitoa, syön Oltermannia ja järsin Vaasan ruispaloja. Kun avaan tietokoneen, katson ensimmäisenä yleensä Hesarin, Ylen ja Uuden Suomen uutiset. Onpa tosi eksoottista. Toista se on niillä "todellisilla" ekspatriaateilla, jotka asuvat maailman toisella puolella ja käyvät Suomessa korkeintaan kesälomalla.
Maantieteellisestä läheisyydestä pystyn siitäkin kehittämään huonon omantunnon: jos kerran olen niin lähellä Suomea, niin enkö voisi olla siellä vieläkin enemmän? Sukulaisia ja kavereitahan olisi mukava nähdä useammin.
Mutta ei se niin mene. Jos ihmisen elämä on toisessa maassa, niin eihän sitä toki jatkuvasti Suomessa ramppaa vain jonkin "näin ehkä pitäisi tehdä" -syyn takia. Sitäpaitsi: laivamatkustaminen lahden yli on jokseenkin maailman tylsintä touhua ja se myös maksaa.
Eli kyllä me taidamme olla ihan "oikeita" ulkosuomalaisia ihan jo senkin takia, että meillä ei ole Suomessa kakkoskotia tai kesämökkiä, kuten monilla Virossa asuvilla suomalaisilla on. Meidän koko elämämme ja kaikki rojumme ovat nyt täällä.
Olenkin lanseerannut käsitteen "toilettipussielämä": se on sitä, kun loisitaan Suomessa käydessä toisten nurkissa, koska omaa kiintopistettä ei ole. Toilettipussia jaksaa aikansa liikutella paikasta toiseen, mutta sitten pitääkin jo päästä omaan kotiin ja tyhjentää toilettipussin sisältö omaan peilikaappiin.
Ulkosuomalaisille tarkoitetusta Expatrium-lehdestä on hyvin kiinnostava lukea muiden ekspatriaattien kokemuksista. Ulkosuomalaisuutta on niin kovin monenlaista. Afrikkaan lähetystyöhön lähtevän perheen tai Singaporeen insinööriksi menevän sinkkumiehen ulkosuomalaisuuskokemukset ovat taatusti aika erilaiset.
Hauska sattuma on se, että vanhoista harrastusympyröistäni Suomessa on ihan lähiaikoina lähtenyt useampi tuttu maailmalle. Täällä blogissakin mainittu Frau Dr. I on Saksassa, yksi perhe elää Ruotsissa ja eräs tuttu hyppäsi rapakon taakse. Näiden ihmisten kanssa on varmasti hauska vaihtaa ajatuksia ulkomailla asumisesta - sikäli kun joskus saman pöydän ääressä istuttaisiin.
Mutta eroavat ne tuntemukset ulkosuomalaisuudesta ihan samankin perheen sisällä. T:n ja minun kokemukseni ekspatriaatin elosta varmasti eroavat toisistaan. Minä elän aika lailla suomalaisessa maailmassa, sillä olen ollut koko ajan kotona lastemme kanssa. Puhumme suomea, luemme suomalaisia kirjoja, katsomme Muumeja suomeksi. Näitä samoja asioita tekisin Suomessakin. T:llä on oma, varsin kansainvälinen työympäristönsä ja kodin ulkopuolisia harrastuksia, joiden kautta hän on voinut olla enemmän tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa.
Kaikkein ulkosuomalaisimpia perheestämme ovatkin meidän lapsemme. J on elänyt Suomessa alle kaksi kuukautta, Tallinnassa syntynyt K ei päivääkään. On tosi jännä ajatus, että mikäli täällä vielä jonkin aikaa olemme, tulee Tallinnan maisemista, ihmisistä ja viron kielestä heidän lapsuusmuistojensa ympäristö.
Tähän kohtaan onkin pakko kirjoittaa, että kuulin eilen J:n lausuvan ensimmäistä kertaa kaksi kokonaista viron kielen virkettä. Yksittäisiä sanojahan on tullut jo pitkään. Pihalla toisten kanssa leikkiessä poika sanoi kaverille "Mina võtan selle" (minä otan sen) sekä "Nüüd on sinu kord" (nyt on sinun vuorosi).
maanantai 6. syyskuuta 2010
Ulkosuomalaisuussarja, osa 2: Kun kaikki on jo nähty
Jokin aika sitten blogipostausta kirjoitellessa mietin, miten välillä tuntuu siltä, että en keksi enää mitään "jännää" kirjoitettavaa Virosta. Kahden ja puolen vuoden Virossa asumisen jälkeen kaikki alkuaikojen eksotiikka täällä asumisesta on haihtunut pois. En enää oikein osaa katsoa Tallinnaa tuoreesti. Se, mikä alussa oli ihmeellistä, on nyt tavallista arkea.
Edellispostauksessa mainitsemassani Junkkarien kirjassa kuvaillaan tuota ulkosuomalaisen alkuvaiheen innostusta siten, että alussa ihminen "haistaa" ja "maistaa" uutta kulttuuria, hommassa on mukana vielä lapsenomaista uteliaisuutta. Junkkarit kehottavatkin nauttimaan innostuksesta, sillä se hiipuu ennen pitkää. Samoin kirjailijat kannustavat tekemään muistiinpanoja havainnoistaan, sillä niiden avulla voi syventää kulttuurin tuntemustaan. Sitä minä olen tehnyt tämän blogin kautta. En tiedä, onko syventynyt muu kuin kuoppa sohvassa takapuoleni kohdalla, mutta hauskaa on ollut!
Tuosta Junkkarien kuvailemasta alkuvaiheen innosta tunnistan kyllä itseni ja Virossa-olon alkuajat. Uutta ihmeteltävää riitti alussa vaikka kuinka. Ensimmäisenä Viron-kesänä meillä kävi paljon vieraita, joiden kanssa oli hauska tutustua uuteen kotikaupunkiin. Vierailijat olivat tärkeitä siksikin, että ilman heitä olisin luultavasti jumittanut pienen esikoisvauvamme kanssa kotona enkä koskaan olisi selviytynyt kotipihaa kauemmas.
Sen muistan selvästi, kuinka muutama kuukausi Viroon muuton jälkeen sanoin T:lle, että en enää ärsyynny rähjäisistä taloista, neuvostoharmaudesta ja paikoittaisesta epäsiisteydestä. Silmä tottui aika pian siihen, että maisema näyttää erilaiselta kuin aina niin siistissä Suomessa. Opin myös tajuamaan sen, että rähjäisen kuoren alla saattoi olla hämmästyttävän erilainen sisus.
Paljon puhutaan ulkomaille muuton yhteydessä alkuvaiheen kulttuurisokista. Muutto ottaa koville niin henkisesti kuin käytännöllisestikin, kun aivan kaikki pitää opetella alusta pitäen.
Muistan hyvin suunnattoman jännityksen, mikä liittyi ensimmäiseen bussimatkaani kotoa keskustaan lastenvaunujen kanssa. Miten ostan lipun? Miten pääsen vaunujen kanssa bussiin? Osaanko jäädä oikealla pysäkillä pois? Mitä vastaan, jos joku sanoo minulle jotain?
Kyseiseen bussimatkaan liittyi käynti ompelimossa. Pari päivää opettelin sanakirjan avulla, mitä lauseita minun tulisi osata sanoa ja taoin päähäni viron kielen sanaa "vetoketju", jossa vielä ärsyttävästi oli viron kielen õ-äänne, jota suomessa ei ole. Mietin, mitä ompelimon henkilökunta saattaisi minulta kysyä ja mitä minä heille ehkä vastaisin.
Tuo bussimatka ompelimoon oli juuri tyypillinen ulkomaille muuton alun henkinen ja käytännön ponnistus, joka nykyisellä rutiinilla aiheuttaisi ehkä viiden sekunnin henkisen vaivannäön. Jotakin on totisesti opittu.
Vaikka ponnisteltavaa oli, en mielestäni silti ole kokenut kovin kummoista kulttuurisokkia. Olemme tainneet osata ottaa tänne muuton melko tasaisella mielellä - ei suuria huippuja, mutta ei syviä aallonpohjiakaan. Tietysti lapsi (ja nyt lapset) tekee sen, että aikuisella ei ole varaa panikoida ja höheltää, vaan arjen hankalista tilanteista on vain selvittävä.
Ehkä suurin sokki oli siinä kohtaa, kun päätös Viroon lähtemisestä tehtiin. Olimme T:n kanssa ajatelleet, että voisimme joskus jonnekin päin maailmaa joksikin aikaa lähteä, mutta Viro ei rehellisyyden nimissä ollut koskaan ollut vaihtoehto. Kun asia sitten tuli eteen, oli olo hieman hölmistynyt - miten me nyt sinne? Toisaalta maantieteellinen läheisyys teki asiasta helpon ja seikkailumieltä oli kummallakin sen verran, että ei asiaa oikeastaan tarvinnut kummemmin miettiä. Mutta sanotaanko nyt niin, että en välttämättä varauksetta suosittele ulkomaille muuttoa ja esikoislapsen synnyttämistä tehtäväksi kahden kuukauden sisällä.
Se, että me emme kokeneet Virossa kovaa kulttuurisokkia ei tietenkään tarkoita, etteikö se voisi toiselle suomalaiselle tulla. Onhan tämä kuitenkin toisenlainen maa, ja jotakuta saattaa virolainen elämänmeno nyppiä enemmän kuin meitä. Mutta väitän, että kyllä suomalainen Virossa aika paljon henkisesti helpommalla pääsee kuin vaikkapa Kiinaan muuttava. Kielen opettelukin on varsin vaivatonta, jos vain haluaa oppia.
Itse asiassa minä odotin isompaa kulttuurisokkia. Muistin nimittäin edellisen ulkomaille muuttoni: se tapahtui, kun lähdin lukioikäisenä vaihto-oppilaaksi. Minulle vaihtarivuoden alkuaika kulminoitui ensimmäisten kuukausien hillittömään väsymykseen. Nukuin aivan uskomattomia määriä, kun aivot koettivat levätä kaikesta uuden jännittämisestä ja uuden kielen oppimisesta.
Tätä väsymystä odotin myös nyt, mutta ei sitä sellaisena tullut. Arki Tallinnassa lähti sujumaan vähän kerrassaan ja kieltäkin opittiin vähitellen. Asiassa auttoi varmasti perheemme pehmeä lasku ulkomaan eloon. T:hän tuli tänne jo syksyllä 2007, joten hän ehti tutustua kaupunkiin ja oppia kieltä ennen kuin vaimo ja lapsi puoli vuotta myöhemmin saapuivat perässä.
Voi kieli. Siitä pitäisi tehdä oma postauksensa ja ehkä teenkin. Sanonpahan vain tässä sen iänikuisen kliseen, että kielen oppiminen on ainoa ja ehdottomin avain onneen ulkomailla asuessa. Ilman sitä ei ole mitään toivoa päästä oikeasti sisälle uuden maan ihmisten ajatusmaailmaan. Ja voi sitä voittajafiilistä, kun lukee lehteä ja huomaa, että ei enää ajatellut lukevansa vierasta kieltä!
On vähän sääli, että vähäisetkin kulttuurisokkioireet ovat nyt menneen talven lumia ja että Viroa ei osaa enää katsoa täpinä-innoissaan. Täytyy oikein välillä potkia itseään kiinnittämään huomiota asioihin, jotka voivat olla vaipumassa itsestäänselvyyksiksi.
Toisaalta on ehdottomasti positiivinen asia, että bussimatkailusta ei tarvitse olla enää paniikissa. Arki on asettunut uomiinsa, ja se on hyvä se.
****
Tästä lähtee luvattu ulkosuomalaisuus-pohdintojen sarja. Toivottavasti pystyn jatkossa olemaan tiivissanaisempi.
Edellispostauksessa mainitsemassani Junkkarien kirjassa kuvaillaan tuota ulkosuomalaisen alkuvaiheen innostusta siten, että alussa ihminen "haistaa" ja "maistaa" uutta kulttuuria, hommassa on mukana vielä lapsenomaista uteliaisuutta. Junkkarit kehottavatkin nauttimaan innostuksesta, sillä se hiipuu ennen pitkää. Samoin kirjailijat kannustavat tekemään muistiinpanoja havainnoistaan, sillä niiden avulla voi syventää kulttuurin tuntemustaan. Sitä minä olen tehnyt tämän blogin kautta. En tiedä, onko syventynyt muu kuin kuoppa sohvassa takapuoleni kohdalla, mutta hauskaa on ollut!
Tuosta Junkkarien kuvailemasta alkuvaiheen innosta tunnistan kyllä itseni ja Virossa-olon alkuajat. Uutta ihmeteltävää riitti alussa vaikka kuinka. Ensimmäisenä Viron-kesänä meillä kävi paljon vieraita, joiden kanssa oli hauska tutustua uuteen kotikaupunkiin. Vierailijat olivat tärkeitä siksikin, että ilman heitä olisin luultavasti jumittanut pienen esikoisvauvamme kanssa kotona enkä koskaan olisi selviytynyt kotipihaa kauemmas.
Sen muistan selvästi, kuinka muutama kuukausi Viroon muuton jälkeen sanoin T:lle, että en enää ärsyynny rähjäisistä taloista, neuvostoharmaudesta ja paikoittaisesta epäsiisteydestä. Silmä tottui aika pian siihen, että maisema näyttää erilaiselta kuin aina niin siistissä Suomessa. Opin myös tajuamaan sen, että rähjäisen kuoren alla saattoi olla hämmästyttävän erilainen sisus.
Paljon puhutaan ulkomaille muuton yhteydessä alkuvaiheen kulttuurisokista. Muutto ottaa koville niin henkisesti kuin käytännöllisestikin, kun aivan kaikki pitää opetella alusta pitäen.
Muistan hyvin suunnattoman jännityksen, mikä liittyi ensimmäiseen bussimatkaani kotoa keskustaan lastenvaunujen kanssa. Miten ostan lipun? Miten pääsen vaunujen kanssa bussiin? Osaanko jäädä oikealla pysäkillä pois? Mitä vastaan, jos joku sanoo minulle jotain?
Kyseiseen bussimatkaan liittyi käynti ompelimossa. Pari päivää opettelin sanakirjan avulla, mitä lauseita minun tulisi osata sanoa ja taoin päähäni viron kielen sanaa "vetoketju", jossa vielä ärsyttävästi oli viron kielen õ-äänne, jota suomessa ei ole. Mietin, mitä ompelimon henkilökunta saattaisi minulta kysyä ja mitä minä heille ehkä vastaisin.
Tuo bussimatka ompelimoon oli juuri tyypillinen ulkomaille muuton alun henkinen ja käytännön ponnistus, joka nykyisellä rutiinilla aiheuttaisi ehkä viiden sekunnin henkisen vaivannäön. Jotakin on totisesti opittu.
Vaikka ponnisteltavaa oli, en mielestäni silti ole kokenut kovin kummoista kulttuurisokkia. Olemme tainneet osata ottaa tänne muuton melko tasaisella mielellä - ei suuria huippuja, mutta ei syviä aallonpohjiakaan. Tietysti lapsi (ja nyt lapset) tekee sen, että aikuisella ei ole varaa panikoida ja höheltää, vaan arjen hankalista tilanteista on vain selvittävä.
Ehkä suurin sokki oli siinä kohtaa, kun päätös Viroon lähtemisestä tehtiin. Olimme T:n kanssa ajatelleet, että voisimme joskus jonnekin päin maailmaa joksikin aikaa lähteä, mutta Viro ei rehellisyyden nimissä ollut koskaan ollut vaihtoehto. Kun asia sitten tuli eteen, oli olo hieman hölmistynyt - miten me nyt sinne? Toisaalta maantieteellinen läheisyys teki asiasta helpon ja seikkailumieltä oli kummallakin sen verran, että ei asiaa oikeastaan tarvinnut kummemmin miettiä. Mutta sanotaanko nyt niin, että en välttämättä varauksetta suosittele ulkomaille muuttoa ja esikoislapsen synnyttämistä tehtäväksi kahden kuukauden sisällä.
Se, että me emme kokeneet Virossa kovaa kulttuurisokkia ei tietenkään tarkoita, etteikö se voisi toiselle suomalaiselle tulla. Onhan tämä kuitenkin toisenlainen maa, ja jotakuta saattaa virolainen elämänmeno nyppiä enemmän kuin meitä. Mutta väitän, että kyllä suomalainen Virossa aika paljon henkisesti helpommalla pääsee kuin vaikkapa Kiinaan muuttava. Kielen opettelukin on varsin vaivatonta, jos vain haluaa oppia.
Itse asiassa minä odotin isompaa kulttuurisokkia. Muistin nimittäin edellisen ulkomaille muuttoni: se tapahtui, kun lähdin lukioikäisenä vaihto-oppilaaksi. Minulle vaihtarivuoden alkuaika kulminoitui ensimmäisten kuukausien hillittömään väsymykseen. Nukuin aivan uskomattomia määriä, kun aivot koettivat levätä kaikesta uuden jännittämisestä ja uuden kielen oppimisesta.
Tätä väsymystä odotin myös nyt, mutta ei sitä sellaisena tullut. Arki Tallinnassa lähti sujumaan vähän kerrassaan ja kieltäkin opittiin vähitellen. Asiassa auttoi varmasti perheemme pehmeä lasku ulkomaan eloon. T:hän tuli tänne jo syksyllä 2007, joten hän ehti tutustua kaupunkiin ja oppia kieltä ennen kuin vaimo ja lapsi puoli vuotta myöhemmin saapuivat perässä.
Voi kieli. Siitä pitäisi tehdä oma postauksensa ja ehkä teenkin. Sanonpahan vain tässä sen iänikuisen kliseen, että kielen oppiminen on ainoa ja ehdottomin avain onneen ulkomailla asuessa. Ilman sitä ei ole mitään toivoa päästä oikeasti sisälle uuden maan ihmisten ajatusmaailmaan. Ja voi sitä voittajafiilistä, kun lukee lehteä ja huomaa, että ei enää ajatellut lukevansa vierasta kieltä!
On vähän sääli, että vähäisetkin kulttuurisokkioireet ovat nyt menneen talven lumia ja että Viroa ei osaa enää katsoa täpinä-innoissaan. Täytyy oikein välillä potkia itseään kiinnittämään huomiota asioihin, jotka voivat olla vaipumassa itsestäänselvyyksiksi.
Toisaalta on ehdottomasti positiivinen asia, että bussimatkailusta ei tarvitse olla enää paniikissa. Arki on asettunut uomiinsa, ja se on hyvä se.
****
Tästä lähtee luvattu ulkosuomalaisuus-pohdintojen sarja. Toivottavasti pystyn jatkossa olemaan tiivissanaisempi.
lauantai 4. syyskuuta 2010
Ulkosuomalaisuussarja, osa 1: Ulkosuomalaisen aapinen
Siihen nähden, että tässä on jo kaksi ja puoli vuotta viettänyt ulkosuomalaisen, hienosti sanottuna "ekspatriaatin", elämää, niin aika vähän olen täällä kirjoitellut siitä, millaiselta se ulkosuomalaisuus oikein tuntuu.
Tajusin tämän, kun sain pitkästä aikaa käsiini kirjan Nykyajan paimentolaiset - Työ ja koti maailmalla (kirjoittajat Kaija Maria ja Lari Junkkari, Otava 2003). Me olimme joskus vuosia sitten kirjan ostaneet, nyt se oli jonkin aikaa lainassa Ruotsissa asuvien ystävien luona ja palasi nyt takaisin kotiin. Selailin kirjaa pitkästä aikaa ja muistin, kuinka hyvä se on.
Niin, ensinnäkin: jos tämän blogin lukijoissa sattuu olemaan joku, joka miettii ulkomaille muuttoa, niin suosittelemme lämpimästi tutustumaan tuohon Junkkarin pariskunnan teokseen. Sekä T että minä luimme kirjaa hartaasti ennen Viroon lähtöä ja siitä oli hyötyä.
Toiseksi: koetan lähiaikoina kirjoitella vähän enemmän nimen omaan ulkosuomalaisuusajatuksista. Sillä ekspatriaattejahan tässä ollaan, vaikka Suomeen on matkaa kotiportailta vain noin 85 km.
Tajusin tämän, kun sain pitkästä aikaa käsiini kirjan Nykyajan paimentolaiset - Työ ja koti maailmalla (kirjoittajat Kaija Maria ja Lari Junkkari, Otava 2003). Me olimme joskus vuosia sitten kirjan ostaneet, nyt se oli jonkin aikaa lainassa Ruotsissa asuvien ystävien luona ja palasi nyt takaisin kotiin. Selailin kirjaa pitkästä aikaa ja muistin, kuinka hyvä se on.
Niin, ensinnäkin: jos tämän blogin lukijoissa sattuu olemaan joku, joka miettii ulkomaille muuttoa, niin suosittelemme lämpimästi tutustumaan tuohon Junkkarin pariskunnan teokseen. Sekä T että minä luimme kirjaa hartaasti ennen Viroon lähtöä ja siitä oli hyötyä.
Toiseksi: koetan lähiaikoina kirjoitella vähän enemmän nimen omaan ulkosuomalaisuusajatuksista. Sillä ekspatriaattejahan tässä ollaan, vaikka Suomeen on matkaa kotiportailta vain noin 85 km.
perjantai 3. syyskuuta 2010
Rikos, rangaistus ja puhdistus
Postimees kertoi tänään Viron koulujen uudesta kirjallisuuden opetussuunnitelmasta, joka tulee käyttöön ensi lukuvuonna.
Kiintoisa oli katsella, mitä Viron kouluissa eri oppiasteilla pitäisi lukea. Uutta kirjallisuus-opsia rakentanut työryhmä on antanut listan teoksista, joista opettaja voi yhdessä oppilaiden kanssa luettavaa valita. Aiemmin on ollut nimettynä vain kirjailijat, joiden kirjoista lukemista on tullut löytää.
Yläkouluikäisille tarjotaan luettavaksi esimerkiksi Coelhon Alkemistia, Goldingin Kärpästen herraa, Salingerin Siepparia ruispellossa ja tietysti useita virolaisia romaaneja Jaan Krossista Andrus Kivirähkiin.
Lukiolaisten lukulistoilla on mm. Vonnegutin Teurastamo nro 5, Dostojevskin Rikos ja rangaistus, virolaisia romaaneja ja tadaa - Sofi Oksasen Puhdistus. Postimehessä ei ollut kirjalistoja kokonaan, joten en tiedä, kuinka paljon Viron kouluissa muuten luetaan suomalaista kirjallisuutta.
Jutussa kerrotaan, että uusi kirjallisuus-ops pyrkii nostamaan esiin enemmän uutta kirjallisuutta. Tavoitteena on, että koululaiset eivät lukisi peräkkäin vaikkapa Dostojevskia ja Bulgakovia ja typertyisi siten kuoliaaksi, vaan saisivat "pakollisten" klassikkojen väliin lukea myös esimerkiksi Harry Potteria. Varmasti kannatettava suuntaus. Eihän nyt kukaan aikuinenkaan lue alvariinsa pelkästään pönötys-tärkeää kirjallisuutta. Kyllä väliin pitää saada aivot nollaava kioskipokkari, joka sekin yhtä lailla laajentaa kielen ja kirjallisuuden tajua.
Juttua lukiessa aloin miettiä omia peruskoulu- ja lukioaikoja. Olen aina lukenut melko paljon, mutta en muista yhtään, mitä koulussa on luettu. Luettiinko siellä ylipäänsä mitään? Luultavasti kyllä, mutta ei varmaankaan mitään kovin järisyttävää, sillä minulla ei ole yhtään koulussa romaanien lukemiseen liittyvää muistoa. Virolaisesta kirjallisuudesta saatettiin mainita ehkä Kalevipoeg.
Sen kyllä muistan, että mitään Dostojevskiä ei taatusti ollut luettavaksi tarjolla. Enemmän oltiin Susikoira Roi -osastolla.
Vaan se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa: tuosta yllä mainitusta Viron yläkoululaisten kirjalistasta en ole lukenut yhtäkään. Tietääpähän taas, mihin pitäisi tarttua.
Kiintoisa oli katsella, mitä Viron kouluissa eri oppiasteilla pitäisi lukea. Uutta kirjallisuus-opsia rakentanut työryhmä on antanut listan teoksista, joista opettaja voi yhdessä oppilaiden kanssa luettavaa valita. Aiemmin on ollut nimettynä vain kirjailijat, joiden kirjoista lukemista on tullut löytää.
Yläkouluikäisille tarjotaan luettavaksi esimerkiksi Coelhon Alkemistia, Goldingin Kärpästen herraa, Salingerin Siepparia ruispellossa ja tietysti useita virolaisia romaaneja Jaan Krossista Andrus Kivirähkiin.
Lukiolaisten lukulistoilla on mm. Vonnegutin Teurastamo nro 5, Dostojevskin Rikos ja rangaistus, virolaisia romaaneja ja tadaa - Sofi Oksasen Puhdistus. Postimehessä ei ollut kirjalistoja kokonaan, joten en tiedä, kuinka paljon Viron kouluissa muuten luetaan suomalaista kirjallisuutta.
Jutussa kerrotaan, että uusi kirjallisuus-ops pyrkii nostamaan esiin enemmän uutta kirjallisuutta. Tavoitteena on, että koululaiset eivät lukisi peräkkäin vaikkapa Dostojevskia ja Bulgakovia ja typertyisi siten kuoliaaksi, vaan saisivat "pakollisten" klassikkojen väliin lukea myös esimerkiksi Harry Potteria. Varmasti kannatettava suuntaus. Eihän nyt kukaan aikuinenkaan lue alvariinsa pelkästään pönötys-tärkeää kirjallisuutta. Kyllä väliin pitää saada aivot nollaava kioskipokkari, joka sekin yhtä lailla laajentaa kielen ja kirjallisuuden tajua.
Juttua lukiessa aloin miettiä omia peruskoulu- ja lukioaikoja. Olen aina lukenut melko paljon, mutta en muista yhtään, mitä koulussa on luettu. Luettiinko siellä ylipäänsä mitään? Luultavasti kyllä, mutta ei varmaankaan mitään kovin järisyttävää, sillä minulla ei ole yhtään koulussa romaanien lukemiseen liittyvää muistoa. Virolaisesta kirjallisuudesta saatettiin mainita ehkä Kalevipoeg.
Sen kyllä muistan, että mitään Dostojevskiä ei taatusti ollut luettavaksi tarjolla. Enemmän oltiin Susikoira Roi -osastolla.
Vaan se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa: tuosta yllä mainitusta Viron yläkoululaisten kirjalistasta en ole lukenut yhtäkään. Tietääpähän taas, mihin pitäisi tarttua.
torstai 2. syyskuuta 2010
Viisautta juhlimassa
Ensimmäinen syyskuuta on perinteinen koulunaloituspäivä Virossa, kuten myös viime syksynä kirjoitin. Eilen Virossa aloitti koulunsa noin 13 500 pientä ekaluokkalaista, niiden joukossa muuten myös presidenttipari Ilveksen tytär Kadri Keiu.
Syyskuun ensimmäinen on tärkeä päivä. Sitä kutsutaan nimellä tarkusepäev eli viisaudenpäivä tai teadmistepäev eli tietämisen-/osaamisenpäivä.
Ekaluokkalaisille päivä on tietysti erityisen merkittävä, mutta vanhempien oppilaidenkin parissa sitä juhlitaan. Koulupäivä on kaikilla juhlava. Pukeudutaan parempiin, ja koulussa on hieman kevätjuhlan kaltainen päivä puheineen ja musiikkiesityksineen. Päivän päätteeksi voidaan juhlintaa jatkaa perhepiirissä kutsuen kavereita kylään.
Omalle opettajalle kuuluu viedä kukkia. Istuimme eilen iltaa naapurissamme, jossa juhlistettiin heidän perheensä koulunkävijöitä ja pihapiirimme kolmea päiväkotiin lähtenyttä. Naapurin rouva on alakoulun opettaja ja hänellä oli olohuone aivan täynnä kukkia.
Me naapurit veimme mukanamme leivonnaisia. Myös Viron leipomot osaavat iskeä koulujenaloitukseen: tarjolla on aapiskukoin ja hyvän kouluvuoden toivotuksin koristeltuja kakkuja.
Postimees-lehdessä oli tänään juttu ja kuvia eri koulujen juhlista. Jutussa kerrottiin myös, että Tallinnan Järveotsan koulussa on tapa, että lukion viimeisen luokan opiskelijat saattavat kädestä pitäen kouluun uudet ekaluokkalaiset. En tiedä, onko tämä tavallinen tapa muuallakin, mutta kuulostaa minusta tosi kivalta.
Muutoinkin kannatan lämpimästi ensimmäisen koulupäivän huomioimista. Ihan hyvin voisi Suomessakin koulun alkaessa kutsua kavereita ja naapureita kylään ja juhlistaa uuden oppimista.
Mutta kukkia ei Suomessa varmaan voisi opettajalle viedä. Kun ei sellaista tapaa vanhastaan ole, niin toiset tuumaisivat kuitenkin heti, että "mitä tuokin koettaa nuoleskella".
Syyskuun ensimmäinen on tärkeä päivä. Sitä kutsutaan nimellä tarkusepäev eli viisaudenpäivä tai teadmistepäev eli tietämisen-/osaamisenpäivä.
Ekaluokkalaisille päivä on tietysti erityisen merkittävä, mutta vanhempien oppilaidenkin parissa sitä juhlitaan. Koulupäivä on kaikilla juhlava. Pukeudutaan parempiin, ja koulussa on hieman kevätjuhlan kaltainen päivä puheineen ja musiikkiesityksineen. Päivän päätteeksi voidaan juhlintaa jatkaa perhepiirissä kutsuen kavereita kylään.
Omalle opettajalle kuuluu viedä kukkia. Istuimme eilen iltaa naapurissamme, jossa juhlistettiin heidän perheensä koulunkävijöitä ja pihapiirimme kolmea päiväkotiin lähtenyttä. Naapurin rouva on alakoulun opettaja ja hänellä oli olohuone aivan täynnä kukkia.
Me naapurit veimme mukanamme leivonnaisia. Myös Viron leipomot osaavat iskeä koulujenaloitukseen: tarjolla on aapiskukoin ja hyvän kouluvuoden toivotuksin koristeltuja kakkuja.
Postimees-lehdessä oli tänään juttu ja kuvia eri koulujen juhlista. Jutussa kerrottiin myös, että Tallinnan Järveotsan koulussa on tapa, että lukion viimeisen luokan opiskelijat saattavat kädestä pitäen kouluun uudet ekaluokkalaiset. En tiedä, onko tämä tavallinen tapa muuallakin, mutta kuulostaa minusta tosi kivalta.
Muutoinkin kannatan lämpimästi ensimmäisen koulupäivän huomioimista. Ihan hyvin voisi Suomessakin koulun alkaessa kutsua kavereita ja naapureita kylään ja juhlistaa uuden oppimista.
Mutta kukkia ei Suomessa varmaan voisi opettajalle viedä. Kun ei sellaista tapaa vanhastaan ole, niin toiset tuumaisivat kuitenkin heti, että "mitä tuokin koettaa nuoleskella".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
